torstai 27. joulukuuta 2018

Jotain rajaa hei

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin tuore kirja Maailmojen loput on mielenkiintoinen teos. Se sisältää esseemuotoista pohdintaa romaanien lopetuksista: ensin neljä esseedialogia lopetusten olemuksesta, sitten 30 pienoisesseetä yksittäisten romaanien lopetuksista.


Alkupuolen dialogi toimii hienosti. Vuola ja Melender ovat samaa ja eri mieltä, ja heidän kynänjälkensä ovat riittävän erilaiset jotta dialogimuoto tulee perustelluksi. Paljon viisaita aatoksia lentelee, valmista ei tule juuri mistään mutta sitäpä ei yritetäkään.

Esimerkiksi tällaista tarinointia: "Yksittäisen kirjailijan on turha kuvitella keksivänsä  tai lisäävänsä sanataiteeseen mitään autenttista tai ainutkertaista. Kaunokirjallisuuden tekeminen on olemassa olevan tekstimaterian jäsentämistä. Toisinaan kirjailijan tietoisuus käyttää tätä materiaa, toisinaan taas materia käyttää kirjailijaa tiedostamattoman kautta. Jälkimmäisessä tapauksessa kirjailijasta voi tuntua kuin hän olisi ulkoisten voimien viemänä. Se kuulostaa mystiseltä, mutta on kirjoittamisen maailmassa yhtä arkista kuin kahvitauot tai päivätorkut."

Todella usein kirjallisuudessa mennään metsään kun puhutaan musiikista, ainakin näin musiikinopettajan näkökulmasta. (Ainoastaan Juha Itkoseen voi aina luottaa musiikkijutuissa.) Vuola kirjoittaa sivulla 68: "Toisinaan loppu ja alku muodostavat kehän, joka muistuttaa klassisen musiikin rondomuotoa." Ja minä niin mieleni pahoitan, ei noilla kahdella ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Rondossa on erilaisia jaksoja, joiden väleissä toistuu moneen kertaan sama pätkä, aivan niin kuin kertosäe popkappaleessa. Popkappaleeseen vertaaminen olisi epäilemättä rahvaanomaista, rondossa on näemmä jonkinlaista korkeaa hohtoa kirjallisuusihmisen silmissä, miksi muuten tuollainen vertaus olisi tehty. Mutta Vuolan kuvaama kehämuoto ei kyllä ole rondoa nähnytkään.

Vielä alkupuoltakin mielenkiintoisempia ovat nuo 30 pienoisesseetä yksittäisten romaanien lopuista. Jotta lopetus tulisi ymmärrettäväksi, pienoisesseissä kerrotaan paljon romaaneiden muustakin sisällöstä kuin vain viimeisistä sanoista. Sieltä on hyvä poimia kirjoja lukupinoon, niin vetäviä Vuolan ja Melenderin kuvaukset ja analyysit ovat.

Melender vetää kyllä aika lailla överiksi tulkitessaan Tuntemattoman sotilaan lopetusta. Seitsemän veljestä päättyy virkkeeseen "Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa." Melender kirjoittaa sivulla 255: "'Aika velikultia' voidaan lukea Seitsemän veljeksen lopetuksen varjolauseena: 'Aika' (päivän kierto, historian kulku), 'veli' (veljekset, rivisotilaat), 'kultia' (auringon kultaisen säteet, pauhun jälkeinen rauha)."

Jotain rajaa hei.

Mutta juuri tällaista esseiden pitääkin olla: jos ne eivät yhtään ärsyttäisi tai pistäisi ajattelemaan, ne eivät olisi esseitä ollenkaan.

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput.
WSOY

maanantai 3. joulukuuta 2018

Ihminen mediassa

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli hieno lukukokemus puolitoista vuotta sitten. Puolivahingossa huomasin viikko sitten että meillähän on Hiidensalon esikoinen Mediahuora tuossa hyllyssä. Ihan lukemattomana.


Hyllyssä se on yhä, mutta ei enää lukemattomana. Mediahuora on ihan erilainen kuin Sinun tähtesi, mutta hieno kirja tämäkin on. Hiidensalo on kansitekstin mukaan vapaa toimittaja, ja Mediahuora näyttäisi olevan niin kuin esikoiset useimmiten, omakohtainen tilitys media-alan kääntöpuolesta.

Onhan se sitäkin, mutta se tavallinen tarina tämä ei ole. Kertomus on hienosti sommiteltu ja se välttää karikot ja kliseiset asetelmat, ja edetessään se paranee koko ajan. Hiukan lukiessa tuntui siltä että pituutta olisi ehkä voinut karsia, mutta lopulta kaikki asettuu kuitenkin paikoilleen.

Päähenkilö Maria on siis vapaa toimittaja. Ensimmäinen lause lyö tekstille suunnan: "Perttu on kadonnut." Mikään salapoliisitarina Marian pojan Pertun katoamisesta ei kuitenkaan kasva, sillä tähän kuvaan palataan vasta sivulla 326. Nuo kolmesataa sivua kirja kertoo Marian edesottamuksista mediamaailmassa ja sen ulkopuolella, epätäydellisestä ihmisestä täydellisten kuvien maailmassa. Äitiys ei onnistu, työelämä takkuaa, ihmissuhteissa on vaikeaa. Mieli ei pysy kasassa.

Kirja kertoo kenestä tahansa, siis. Hyvän kirjan merkki.

Liikuttavia ja surullisia hetkiä koetaan, huumoria viljellään. Marialta tilataan "lupsakka henkilökuva" Keijo Näädästä, poliitikosta: "Kuvaaja käy sitten kuvaamassa vaimon ja lapset. AD photoshoppaa Keijon niiden keskelle." Kirjoittamisajankohdan uutisia ilmestyy tekstiin, Facebook roikkuu otsikoissa koko ajan. Freelancereiden heikkoa asemaa sivutaan useasti, ja juuri näillä main tuli tuo edellä mainittu karsimisen ajatus paikoin mieleen.

Mutta loppupuolella päästään alkulauseessa kuvatun katoamisen kimppuun ja kerronta tiivistyy. Samalla siihen tulee myös rehevyyttä ja kukkeutta, jota voisi kutsua runollisuudeksikin. Moniaalle kurotteleva teksti kiertyy lopulta itseensä ja pysyy koossa.

Venla Hiidensalo: Mediahuora
Otava