maanantai 30. syyskuuta 2019

Runoa romaaniin lukijaa kiusaamatta

Kansitekstissä esitellään näin: "Jani Nieminen on runoilija ja kirjastopedagogi, joka varttui Alavudella ja asuu Helsingissä. Like on aiemmin julkaissut häneltä neljä runokokoelmaa. Komero on hänen ensimmäinen romaaninsa."


Komerossa JaniBoy-niminen kertoja kertoo, kuinka hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Alamo-nimisellä pikkupaikkakunnalla Pohjanmaalla. Eli siis tyypillisistä tyypillisin esikoisromaani: miten minusta tuli minä. Ollaan epävarmoja, maistellaan kaljaa ja tupakkaa ja lähestytään tyttöä. Kasvetaan erilleen, joillain menee surkeasti, jollain kohtalaisesti, huono-onnisin kuolee ennen aikojaan.

Mutta eihän sellaista kukaan julkaise ilman erityistä syytä. Komeroa lukiessa tätä erityistä syytä ei tarvitse kovin tarkalla suurennuslasilla etsiä, päinvastoin. Tätä kirjaa voisi käyttää esimerkkinä siitä, kuinka tuoreesti voi lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksia kirjaimin kuvailla. Niemisen avain omaperäisyyteen löytyy tietenkin hänen runoilijuudestaan.

Tekstissä käytetään koko ajan runouden keinoja, rikottuja lauseita, ellipsejä, poistettuja välimerkkejä, sanojen poikkeavaa asettelua sivulle ja sen sellaisia, ja lisäksi paljon runolainoja sieltä sekä täältä. Teksti ei silti ole missään kohdin vaikeaa, ei ollenkaan. Se kyllä loikkii ja assosioi, mutta aina kovin lukijaystävällisenä. Elämä ei ole jännityskertomus, siksi tässäkään tarinassa ei ole mitään mikä lopussa selviäisi; riittää, että tarina tulee kerrottua.

Vaikka näin: "Olen pakannut tavarani, puiston penkillä odotan isää, joka tulisi kohta kannetaan laatikot komerosta autoon, niitä ei ole monta." Tai näin: "Miksi isä ei halunnut valoa elämäänsä? Jossain vaiheessa aloin ymmärtää minäkin
jäin alle, en riittänyt
yltänyt
samaan varmuuteen kuin Härkönen."

Enin osa tekstistä etenee kuitenkin ihan normiproosan lakien mukaan, hyvin kirjoitettuna toki. Pohjanmaan murre elävöittää ja hauskuttaa dialogeja. Runokeinot ovat alleviivauksia, niissä hidastetaan, tartutaan hetkeen, tai sitten tehdään assosioiva siirtymä johonkin muistoon.

Toimii.

Jani Nieminen: Komero
Like

perjantai 20. syyskuuta 2019

Epävarma ihminen autossa

En osaa kirjoittaa Riikka Ala-Harjan uuden romaanin nimeä. Se on joko En saab tai En Saab, kirjan kansissa kaikki kirjaimet ovat isoja.


Mutta siihen ne ongelmat jäävätkin, tämä on mainio opus. Se on äärimmäisen tiukaksi rajattu paketti eikä lipsu valitsemaltaan tieltä hetkeksikään.

Olgalla on Saab, jonka turvavyö on rikki. Hän on ajanut Lohjalta Siikaisiin, koska sieltä löytyy vanhaan autoon sopiva varaosa. Olga on syntynyt Ukrainassa ja muuttanut Suomeen viisivuotiaana. Olga on lesbo. Siinä faktat, joiden päälle kirjan tarina rakentuu.

Ja se tarina kertoo pelkästään siitä kun Olga palaa Siikaisista.

Korjaaja osoittautuu naiseksi, joka on hämmästyttävän pitkä, ja johon Olga ihastuu ensi näkemältä. Mutta Olgan ihmissuhdetaidot eivät ole ihan parhaasta päästä, joten monenlaista mutkaa tulee matkaan. Naisen nimeäkään Olga ei saa kysyttyä, joten tämä saa olla muikkeli.

Ja tässä on kirjan idea. Matka on vain raami Olgan päänsisäisten kamppailujen kuvaamiselle. Jokainen meistä on joskus noin huono saamaan sanotuksi sitä mitä ajattelee, siinä sitä on tarttumapintaa. Ja Ala-Harja osaa myös annostella Olgan mielialanvaihtelut hienosti, kirja on kuin sinfonia jossa jännitykset ja purkaukset vuorottelevat. Ja höpöttävä kieli toimii.

”Mut jos se oottaaki, se haluuki, se on täynnä odotuksen iloo, me lähestytään mun kotia, siks se ehkä kans on tollanen, se haluu mun luo nopeesti, siks se halus lähtee rannasta niin äkkiä, täs me ajetaan, täs on nyt kuitenki hyvä meininki, joo se säteilee siks et se aattelee et kohta me ollaan jo mun luona, kyl se on tulossa mun luo vaikka en oo uskaltanu suoraan kysyä, kyllä se on tulossa, totta kai, minne muuallekaan, ja onhan sillä pyyhekin.”

Riikka Ala-Harja: En Saab
Otava


sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Himalajalta Porvooseen

Jaana Lehtiön kirjoja on meillä luettu ahkerasti. Mitään ei tapahtunut on Lehtiön kuudes jännitysromaani, ja siinä seurataan sarjan kirjoista tutuksi tulleen Juha Muhosen pullantuoksuista poliisityötä.


Porvoon maisemista Tuomiokirkko ja Taidetehdas ovat tällä kertaa keskiössä, mutta tarinan lonkerot ulottuvat Kiinaan ja Tiibetiin saakka. Kiinan alati kasvava vaikutusvalta kiehtoo ja pelottaa, siitä kirjoitellaan mediassa tämän tästä, joten aihetta voi pitää varsin ajankohtaisena.

Taidetehtaalla järjestetään kiinalaisen kulttuurin näyttely. Kun yksi banderollia kiinnittämässä ollut kansalaisaktivisti putoaa Tuomiokirkon seinältä, käynnistyy poliisitutkinta. Muhosen johtama selvitystyö sisältää huomattavan paljon pullansyöntiä, siis todella paljon, mutta siinä ohessa putoamiseen ja näyttelyyn liittyvät rikokset tulevat tietysti myös selvitettyä. Yksi murhakin mahtuu mukaan.

Lehtiön tyylilaji on cosy crime, joten pelätä lukijan ei tarvitse. Tarinan rytmitys toimii hienosti, asiat selviävät ja mutkistuvat juuri sopivassa tahdissa. Tiibet-osioissa mennään syvälle buddhalaisuuteen ja paikallistuntemusta kirjailija on käynyt hankkimassa Lhasassa asti. Ja vaikka faktatietoa kaukaisesta kulttuurista on paljon, se ei missään kohdin tunnu infodumppaamiselta vaan istuu kokonaisuuteen nätisti.

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut
Myllylahti