torstai 16. huhtikuuta 2020

Ahdasmielisimmät vanhat naispuoliset kiinteistönomistajat

Pari viikkoa sitten edesmennyt Pentti Linkola eli pitkän pessimistin elämän - Linkolalle pessimismi oli kuulemma synonyymi sanalle elämänkokemus. Hänen ajattelunsa lienee jokaiselle tuttua, mutta kokonaista kirjaa en itse ole Linkolalta ennen lukenut.


Unelmat paremmasta maailmasta keskittyy Suomen metsiin. Metsä on jopa käsittämättömän keskeisessä osassa tätä kirjaa ja Linkolan 60-luvun ajatusmaailmaa, niin keskeisessä, että aluksi ihmetyttää ja sitten alkaa jo pitkästyttääkin. Jälkimmäiseen on syynä se, että teksti ei alun perin ole itsenäinen kokonaisuus vaan kokoelma kirjoituksia ja esitelmiä eri lähteistä.

Metsien, nimenomaan luonnontilaisten metsien merkitys suomalaisten hyvinvoinnille ja onnellisuudelle tulee totisesti selväksi. Huutia saavat niin teollisuus, mukavuudenhalu kuin kesämökkeilykin. Mutta kirjan yleissävy on silti yllättävän maltillinen, esimerkiksi väestönkasvun radikaali rajoittaminen kyllä vilahtelee tekstissä, mutta miedommin kuin Linkolan myöhemmissä puheenvuoroissa.

Niin kauan kuin ihmisiä on ollut, joku on toitottanut tuomiopäivän pasuunaa. Ja niin tulee aina olemaan. Pasunisteja tarvitaan, varmasti on Linkolankin olemassaolo jotain tässä maailmassa muuttanut, ja se on hienoa ja tärkeää. Mutta on siinä jotain hassuakin, että Linkola on yli viisikymmentä vuotta sitten paasannut metsien jo Suomesta kadonneen, kun ilmakuva tai mikä tahansa satunnainen näkymä Suomesta kertoo, ettei täällä juuri muuta olekaan. Mutta onnellisuuden yhteys luontoon, joka on yksi Linkolan pääteemoista, on kyllä ihan tällä viikollakin tullut mediassa vastaan. Ei hän väärässä ole.

Hieman yllättävää on myös taiteen ja kulttuurin rakkaus, joka sivuilta jatkuvasti paistaa, se ei ole aina näkynyt Linkola-aiheisissa jutuissa. Eikä hän ihmisiäkään niin hirmuisesti vihaa, eikä huumoria: "on paradoksaalinen tosiasia, että viheliäisessä Helsingissä asuu paljon uskomattoman mainioita ihmisiä. He ansaitsisivat totisesti paremmat puitteet. Nykyisellään Helsinki on siedettävä kotipaikka vain kaikkein ahdasmielisimmille vanhoille naispuolisille kiinteistönomistajille."

Kun kirjan lopussa tullaan metsästä haukkumaan Jörn Donnerin Uusi maammekirja, teksti imee taas uusilla kierroksilla.

Mielenkiintoisinta lukukokemuksessa on kuitenkin Linkolan käyttämä kieli. Teos alkaa kaunokirjallisella pätkällä, jolla Linkola haluaa "karkottaa epätoivotut lukijat, Helsingin kapakoiden kulttuurikeikarit ja muut pölkkypäät". Tuo juttu on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla kielellä, ja kieli sopii pastoraalimaisemaan hyvin. Mutta kun sama vanhanaikaisuus leimaa myös seuraavaa ja sitä seuraavaa tekstiä, piti tarkistaa että oliko tämä todella vuodelta 1971, silloin kirja on alun perin julkaistu. No ei ollut, tekstit on julkaistu pitkin 60-lukua. Mutta onko kieli todella muuttunut näin paljon, eihän tuosta ole kuin viitisenkymmentä vuotta. On se tainnut muuttua. Hauska herätä tällaiseenkin huomioon.

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta
Into

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Blogi muistaa

Saattaa olla, että olen lukenut Gogolin tuotantoa joskus muinoin kun opiskelin kirjallisuutta, mutta eihän sellaista voi muistaa. Yhtä hyvin voi olla että en ole lukenut. Siksi tämä blogi on olemassa, laho pää tarvitsee tuekseen jonkun johon nojata.


Enää ei tarvitse miettiä olenko vai enkö. Nenä ja muut pietarilaisnovellit sisältää Nenän ja neljä muuta novellia (Nevski prospekt, Mielipuolen päiväkirja, Päällystakki ja Muotokuva) sekä Mihail Šiškinin kirjoittaman esipuheen.

Vaikka muistaisinkin lukeneeni jonkun näistä aiemmin, en mitenkään voisi muistaa tärkeintä, niiden kieltä. Se on huikeaa, ja Vappu Orlovin suomennos on erinomainen. Siinä on parinsadan vuoden etäisyyden aikaansaama vanha sävy, mutta se on kiillotettu aivan tuoreeksi. Ajattomaksikin sitä voisi luonnehtia, mutta syyllistyisin hybrikseen niin tehdessäni: klassikoiden päivittäminen ei lopu koskaan, koska ajat ja kieli muuttuvat eikä tuo muutos lopu koskaan. Tänä päivänä tämä on kuitenkin Suomen parasta Gogolia. Lainausta tähän ei kannata sijoittaa, koska kokonaisuus ja siitä välittyvä tunnelma ovat yksittäisiä lauseita tärkeämpiä.

Eniten pidin viimeisestä novellista, kaksiosaisesta Muotokuvasta. Polveilevien lauseiden lomasta kohoaa mystinen tarina paholaismaisista silmistä, jotka taulun kankaalta hallitsevat ihmisiä ja saattavat pahan matkaan. Samaa mystiikkaa on kaikissa novelleissa, ja käsittämättömältä monesti tuntuva, titteleitä palvova venäläisyys on kiehtovaa.

Mutta tämäkin pitäminen voi olla harhaa. Luin nimittäin kirjaa niin hitaasti, että ensimmäisten novellien lumo saattoi ehtiä haalenemaan. Siihen asti kunnes ihmisaivoja jotenkin parannetaan joudun epäilemään muistiani ja ulkoistamaan sen mikä ulkoistettavissa on tällaisiin blogikirjoituksiin.

Nikolai Gogol: Nenä ja muut pietarilaisnovellit
Suom. Vappu Orlov
Aula & co