tiistai 31. toukokuuta 2016

Huumorilla on sukupuoli

Tuossa edellä kirjoitin Juha Itkosen tuoreesta teoksesta, joka tunnekuvastosta päätellen taitaa olla naislukijoille suunnattu. Tasapainon vuoksi Itkosen perään olisi pitänyt lukea Jouni Hynystä, mutta eihän minulla sellaista hyllyssä ole. Luen siis Anna-Leena Härköstä.



Ihana nähä! ei sekään ole äijäkirjallisuuden klassikkoteos. Sen sijaan se sisältää Anna-Leena Härkösen lehtikolumneja. Ne ovat oikein viihdyttävää ja hauskaa ja kepeää luettavaa, luen niitä mielelläni. Härkösellä on sana hallussa.

Mutta ei minua niin hirveästi kyllä naurata, ja se on sukupuolikysymys. Härkösen huumorissa on lämpöä ja ymmärrystä ja jotain sen sellaista, joka on liian naisellista minun makuuni.

Härkönen itse on myös oivaltanut tämän sukupuoliongelman. Nimitarinassa hän siteeraa Luolamies-näytelmän Eero Saarista näistä pienistä eroista: naiset sanovat tavatessaan "Ihana nähä sua! Sä näytät hyvältä! Mieletön kampaus!", mies puolestaan tönäisee toista miestä nyrkillä olkapäähän ja kysyy "Mitä mulkku? Mennäänks ongelle?"

Juuri siksi Jari Tervo naurattaa minua enemmän kuin Härkönen.

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia
Otava

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Tapaus naisille

Juha Itkosen Palatkaa perhoset on tapaus. En muista nimittäin koskaan nähneeni minkään kirjan saaneen niin tylyjä arvioita kuin tämä on saanut. Ensin Hesari, sitten Suomen Kuvalehti ja viime viikolla Turun Sanomatkin kirjoitti jotain sellaista kuin että ei Itkosen kirja niin huono ole kuin aluksi vaikuttaa. Ja kai ne kaikki muutkin ovat samaa virttä veisanneet.



Ja se on todella erikoista. Useimmiten kriitikon mielestä huono kirja ansaitsee lähinnä laimean arvion, harvoin haukkuja. Syynä on tietysti se, ettei oikeasti huonoja kirjoja arvosteltavaksi päädykään. Erikoista tilanteessa on myös, että Itkonen profetoi tämän jo kuusi vuotta sitten, romaanissaan Seitsemäntoista hän kirjoitti kirjasta joka saa tylyn kritiikin ja johon kirjailija vastaa jne.

Kaikkeen on syynsä. Tässä syynä on se, että Anna minun rakastaa enemmän sai niin huikeat kehut. Koska Palatkaa perhoset jatkaa samaa tarinaa, päästään haukuilla nyt tasapainoon.

Palatkaa perhoset on kyllä hyvä kirja. Se on samanlainen lukuromaani kuin mitä edeltäjänsäkin ja juuri sitä minkä Itkonen osaa erinomaisesti. Laveaa kerrontaa, joka ehtii rakentaa maailman, jossa on hyvä olla. Joo, rakenne ja hahmot ja kertojat ja kaikki on samaa kuin edeltäjässä, mutta mitäs sitten. Tykkäsin edellisestä ja tykkään tästä yhtä lailla - vaikka tästä tietysti puuttuu lopun yllätyskäänne, jossa puoli tarinaa paljastuukin toisen päähenkilön fiktioksi.

Ja joo, kyllä kirja on aikamoista ruikutusta. Mutta semmoista se keski-ikä on, mietteitä elämän suunnasta ja siitä mitä on ollut ja voiko mitään enää olla ja tulla ja mennä. Ja mietteitä yksinäisyydestä ja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Kyllä niitä kelpaa lukea.

Kirjassa matkustetaan erittäin paljon, mutta se on ihan perusteltua, kansainväliset rocktähdet tapaavat tehdä niin. Itkonen on saanut myös kritiikkiä banaaleista, kovin isoiksi paisuneista tunnekuvauksista, ja niitähän tässä tosiaan riittää. Mutta ne toimivat, ja muuta niiltä ei kai pidä vaatiakaan.

Sellainen kyllä tuli lukiessa mieleen, että kuinkahan tietoisesti Itkonen mahtaa kirjoittaa naislukijoille. Niitähän ne nimittäin kuitenkin enimmäkseen ovat ne lukijat, naisia. Ja muutama tällainen vinoon kasvanut äijä.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
WSOY

perjantai 20. toukokuuta 2016

Tervo kestää aikaa

Tartuinpa taas vanhaan Tervoon, kun kilpailevat opukset näyttivät tylsiltä. Eikä Tervo petä: tämäkin oli toisella kertaa luettuna ihan yhtä hyvä kuin viisitoista vuotta sitten.



Suomemme heimo on toilailukomedia, jonka juoni koostuu vauvan sieppauksesta Rovaniemellä. Usean kertojan suulla tarina säikeistyy sinne sekä tänne, ja moniäänisyys toimii huikean hienosti. Tommi Kinnusen Lopottia on kehuttu sitä, kuinka hienosti siinä kuvataan sokean maailmaa, mutta kyllä Tervokin sellaisen hanskaa erinomaisesti, niin kuin tästä teoksesta käy ilmi.

Stadin slangisanakirja kädessä kirjoitettu pöljä nuorukainen Santeri Raappana on kirjan huikein hahmo, monitasoinen ja tietenkin hulvattoman hauska. Ja niin ovat ne muutkin. Paha- tai hyväsuisia näkökulmasta riippuen, aina sanavalmiina.

Huumori yhdistetään yleensä keveyteen, mutta Tervo ei ole kevyttä tavaraa millään mittarilla. Taidetta tämä on, ja vaativaakin. Tai mitä minä mistään tiedän, mutta tuo on hieno tapa ilmaista se etten aina pysynyt kärryillä kaikissa juonenkäänteissä kun lukutapahtuma pirstaloitui reilun viikon ajalle.

Seuraavaksi luen Peter Høegia, tai siis sata sivua on jo mennyt. Hänkin on hauska, mutta ihan eri lailla. Høeg sopii lapsillekin. Viihdyn silti.

Jari Tervo: Suomemme heimo
WSOY

maanantai 16. toukokuuta 2016

Alleviivaamaton antielämäkerta

Rammstein on yksi niistä harvoista bändeistä jotka ovat kolahtaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana allekirjoittaneeseen, ja syynä on paitsi bändin topakka soundi, myös ja ennen kaikkea huumori. Bändi ei ikinä hymyile, mutta juuri tuollainen naama peruslukemilla kieli poskessa -touhu uppoaa meikäläiseen. Kaikenlaista kummallista tehdään, mutta mitään ei alleviivata tai selitellä.

Rammsteinin jäsenistä selkeimmät roolit on laulaja Till Lindemanilla ja kosketinsoittaja Flakella: edellinen kiusaa jälkimmäistä. Siksi Flaken (oikealta nimeltään Christian Lorenz) täytyy olla merkittävä hahmo bändin sisäisessä dynamiikassa ja innovoinnissa.

Suomen Kuvalehti kirjoitti edellisviikolla mairean arvion Flaken tuoreesta omaelämäkerrasta Kosketinrunkkari, joten pakkohan se oli heti varaukseen laittaa. Ja sepä onkin oiva opus.



Rammsteinista kirja ei kylläkään kerro. Ja muutenkin Kosketinrunkkari on varsinainen antielämäkerta: Flake pyrkii esittämään itsensä yleensä mahdollisimman huonossa valossa. Tuntuu kuin Flake olisi listannut kaikki ne tavat, joilla elämäkerroissa yleensä ihmistä nostetaan, ja sitten hän ampuu nuo kaikki alas yksi kerrallaan. Kosketinsoittaja kuvailee, kuinka melkein kaikki menee huonosti: kaverit kiusaavat, opinnot takkuavat, naiset eivät kiinnostu, bisnekset tuottavat lähinnä persnettoa, hieno autokin menee kolarissa lyttyyn. Kirjassa on paljon kuvia, monet niistä huonoja ja kohteelleen epäedullisia. Rammstein-kuvia ei ole, rappioromantiikka kukoistaa.

Tällä käänteismetodilla voisi helposti kirjoittaa huonon ja tylsän kirjan, mutta ei. Vaikka asiat näyttävät menevän huonosti, Flaken sivulauseet paljastavat, että siinä ei ole koko totuus, päinvastoin. Monenlaista menestystä tulee ja menee, mutta kaikella on puolensa. Oikeasti Flake on paljon lukeva ja selvästi erittäin fiksu ja huumorintajuinen tyyppi, jolla on sana ja ilmaisukyky hallussa. Kirjassa on samaa alleviivaamatonta huumoria ja elämänmakua kuin Rammsteinissa.

Parasta on lämpö, jolla Flake suhtautuu ympäristöönsä, kohtaamiinsa ihmisiin, tekemisiinsä ja elämänsä käänteisiin. Erityisen mielenkiintoista on DDR:n ajan kuvaus: Flake on erittäin tyytyväinen elämäänsä itäsaksalaisena. Siinä, missä joku toinen näkisi puutetta ja kurjuutta, Flake näkee säilyttämisen arvoisia arvoja, asioita ja tavaroita. Kosketinrunkkari onkin siksi eräänlainen länsimaisen, jatkuvaan kasvuun tähtäävän elämäntyylin kritiikki, ja hieno sellainen onkin. Alleviivaamaton ja kaunis.

Kirjan lopussa Flake heittää ilmaan ajatuksen Rammstein-kirjastakin. Hänestä se olisi "hyvä juttu". Niin minustakin.

Flake: Kosketinrunkkari
Minerva

torstai 12. toukokuuta 2016

Ympäristö tekee ihmisen, ei biologia

Luin tuossa taannoin Jared Diamondin klassikon Kolmas simpanssi, ja tulin samalla paljastaneeksi miksi tietokirjallisuutta kannattaa ehdottomasti lukea. Kenen tahansa, mutta miesten erityisesti.



Koska olen mies, jatkan siis tietokirjallisuuden parissa. Jared Diamondin toinen klassikko Tykit, taudit ja teräs keskittyy kysymykseen, jonka kirjailijan Uudessa-Guineassa tapaama paikallinen poliitikko Yali hänelle esitti: "Mistä johtuu, että te valkoiset olette kehittäneet niin paljon cargoa ja tuoneet sen Uuteen-Guineaan, mutta meillä mustilla on niin vähän omaa cargoa?" Kirjan ensimmäinen painos on vuodelta 1997, mutta näyttää siltä, että kysymys ei ole ainakaan vähemmän ajankohtainen kuin tuolloin. Epäajankohtaiseksi se ei muuttune milloinkaan.

Koska kysymys on tärkeä, Diamond katsoo parhaaksi käyttää koko kirjan, viitisensataa sivua, vastaukseen. Välittömiä syitä sille, miksi joku porukka menestyy ja toinen ei, ovat nuo kirjan nimessä mainitut asiat. Se, jolla on paremmat aseet, vastustuskykyä taudeille ja edistyneempi teknologia, voittaa. Mutta Diamond ei tyydy näihin välittömiin syihin, hän haluaa löytää perimmäiset syyt.

Kaikkea ei tässä ole mielekästä referoida, joten annetaan Diamondin itse tiivistää. Kirjan perusajatus kuuluu näin: "Historia on kulkenut eri kansoille eri teitä, koska kansojen ympäristöt ovat erilaisia, ei sen takia että kansat ovat biologisesti erilaisia." Se on hyvä tiedostaa milloin tahansa mutta erityisesti silloin kun biologisesti erilainen ihminen kävelee vastaan. Eli aina kun toinen ihminen kävelee vastaan.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia on tietenkin paljon, mainittakoon tässä esimerkiksi se, miksi Euraasia on läpi ihmiskunnan historian ollut niin hyvinvoiva ja edellä muita mantereita. Syynä ei ole koko tai tuuri, vaan se, että tänne on sattunut erityisen paljon domestikaatioon soveltuvia kasvi- ja eläinlajeja, ja toisaalta se, että manner on kookas nimenomaan itä-länsi-suunnassa, jolloin samat eliölajit kykenevät leviämään isolle alueelle ja näin edistämään ison ihmispopulaation syntyä, kasvua ja hyvinvointia. Amerikat ja Afrikka ovat isoja mutta epäedulliseen suuntaan, ja Australia taas on pieni.

Kimmo Pietiläisen suomennos on erinomainen, niin kuin aina.

Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs
Suom. Kimmo Pietiläinen
Terra Cognita

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Kesäkuuta odotellessa

Tykkään Roope Lipastin kirjoista erittäin paljon. Paitsi Virtanen-kirjoista, näköjään. Kunnon virkamies Virtanen jäi kesken, ja harppomiseksi meni tuore Virtanen ja Euroopan historia -kirjakin.



Lipasti laittaa päähenkilönsä tarpomaan läpi koko Euroopan historian, ja tarkoituksena on naurattaa lukijaa samalla tavoin kuin Forrest Gump katsojiaan naurattaa: päähenkilö on osallisena kaikessa, usein tahtomattaan. Ongelmana on vain, ettei minua naurata ollenkaan, ja syynä on se, että varsinaisia oivalluksia teksti ei sisällä ollenkaan.

Jotakuta kirja kuitenkin naurattaa, koska tämä on jo sarjan kolmas teos. Ihan hyvä niin, en tässä tapauksessa vain kuulu kohderyhmään.

Onneksi kesäkuun alussa ilmestyy taas uusi teos, sitä parempaa Lipastia.

Roope Lipasti: Virtanen ja Euroopan historia
Karisto

lauantai 7. toukokuuta 2016

Paremman puutteessa

Lukupinoni oli tyhjä tai olihan siinä muutama teos mutta huono. Paremman puutteessa päätin alkaa tutkia tekevätkö Jari Tervon vanhemmat kirjat vielä yhtä hyvän vaikutelman kuin aikanaan tekivät.



Muistelin, että Minun sukuni tarina (1999) olisi ollut erinomaisista kirjoista erinomaisin, ja näköjään seitsemäntoista vuotta ei ole muuttanut yhtään mitään minun ja kirjan välisessä suhteessa. Päähenkilö on kirjailija, Jari Tervon näköinen ja oloinen mies, joka ei ole saanut julkaistua kolmeen vuoteen mitään. Hän alkaa tehdä kirjaa Matias Hermanni Kuukkelista, joka on kolminkertainen murhamies. Tarina polveilee moneen suuntaan, ja lopussa langat solmitaan yllättävillä tavoilla niin, että rakenteesta voi vain huikaistua. Paljon kertoo sekin, että lukeminen kesti vain kaksi päivää.

Seitsemässätoista vuodessa juoni oli jo ehtinyt unohtua, muistin vain nimenomaan sen, että rakenne on huikea, joten sain kokea koko homman toiseen kertaan. Mitään kirja ei ole menettänyt ajan mukana. Aika on sen sijaan menettänyt paljonkin, koska vaikka Tervon viimeisimmät kirjat ovat olleet oikein hyviä, näille vuosituhannen vaihteen opuksille ne eivät pärjää. Ja jossain siinä välissä oli niitä poliittisia kirjoja jotka meinasivat pilata lempikirjailijani kokonaan. Toivoa sopii että kun tämä nykyinen elämäkerrallisen sarjan päähenkilö pääsee aikuisikään, jutut muuttuvat vielä paremmiksi.

Rakenteen lisäksi parasta on tietenkin Tervon kieli. Tämän teoksen alussa se on liiankin tiukkaa, mutta edetessään kerronta haukkaa sen verran ilmaa ettei ihan aforismikokoelmaa tunne lukevansa. Kielessä viehättää sen rytmi, kekseliäisyys, omaäänisyys ja tietenkin huumori, jonka kaltaista oikein kukaan ei tällä hetkellä kirjoita.

Valitettavasti.

Kari Hotakainen kirjoittaa yhä loistavia kirjoja. Roope Lipasti pääsee hyvin lähelle mutta Tervon roisimpi ote putoaa tähän osoitteeseen vielä paremmin.

Jari Tervo: Minun sukuni tarina
WSOY