tiistai 24. huhtikuuta 2018

Tuderus oli aikansa Cheek

Finlandia-palkitut teokset pitää tietenkin lukea että tietää missä mennään. Yleensä hiukan viiveellä kun ei jaksa jonottaa. Juha Hurmeen Niemi pisti sekä ihmettelemään että ymmärtämään.


Ihmetteleminen alkoi alkumetreiltä eikä hälvennyt ollenkaan: miten tällainen teos voi voittaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon? Tämä on tietokirja, popularisoitua historiankirjoitusta, kulttuurihistoriaa Hurmeen persoonallisesta näkökulmasta. Vaikka Hurmeen kieli on värikästä ja epätavallista tällaisessa yhteydessä, ei kokonaisuus olennaisesti poikkea vaikkapa Esko Valtaojan kirjoista - Valtaoja on siinäkin mielessä hyvä vertauskohta että hän on voittanut Finlandian, ja se tuli tietokirjallisuuden puolelta niin kuin pitääkin.

Hurmeen kieli on maukasta ja kirjaa lukee ilokseen, mutta historiallisen tiedon törmäyttäminen arkiseen tai slangivivahteiseen kielenkäyttöön tai kirosanoihin ei vielä kyllä mielestäni oikeuta kovin suuriin kaunokirjallisiin ansioihin.

Mutta tämä ongelma liittyykin vain Finlandiaan. Jos jätetään palkintoihmettelyt sikseen ja keskitytään vain kirjaan ja unohdetaan kirjallisuuden kategoriat, päästään olennaisen äärelle. Niemi on hieno teos, se on pullollaan herkullisia tarinoita ja anekdootteja, kiinnostavia ihmiskohtaloita ja ennen muuta runoja, joiden olemassaolosta harva tietää. Suomen kansan vanhat runot on niin iso teos, ettei sitä kukaan jaksa lukea (34 kirjaa, jokaisessa liki tuhat sivua). Niemi tarjoaa kurkistuksen tuohonkin suuntaan laiskalle.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka Niemi on lähtenyt Hurmeen päässä syntymään. Ainoa tässä kirjassa oman lukunsa saanut tyyppi on Sigrid Aronus Forsius, ja veikkaan, että tässä on kirjan ydin ja lähtökohta. Hurme on törmännyt Forsiuksen hulluihin juttuihin jossain (itse asiassa hän kertoo lähteenkin: runoilija Kari Aronpuro esitelmöi Forsiuksesta Suomen semiotiikan seuran ensimmäisessä symposiumissa vuonna 1980), ja näiden tarinoiden ympärille Niemi on sitten varmaankin lähtenyt kasvamaan.

Forsius kirjoittaa Physica-teoksessaan vuonna 1611 teoriaa ihmislajeista: "Lintukotolaiset eli kääpiöt ovat vain kyynärän mittaisia, he ratsastavat pukeilla ja käyvät sotaa kurkien kanssa. - - Länsi-Etiopian skiopodeilla on vain yksi isoteräinen jalka; kuitenkin he pääsevät juoksemaan ja pyytämään riistaa sillä. Kuumana aikana he kääntävät kukin jalkansa vasten Aurinkoa peittyen itse varjoon. Libyassa kuuluu asuvan eräänlaista päätöntä kansaa: heillä on silmät ja nenä ja suu rinnassa."

Kyllähän tällaista tarinaa kelpaa seurailla. Ja Niemeä muutenkin. Hurme on lukenut ja fiksu ihminen, ja hän osaa laittaa asiat järjestykseen kumartelematta ja toisaalta peippailematta sen kummemmin. Mielipiteensä Hurme esittää jyrkkinä, etenkin tyhmyys saa kuulla kunniansa.

Hurme tyrmää Jacobus Finnon loppusoinnut huonoiksi - mitä ne ovatkin - mutta jättää kokonaan huomiotta sen, että nykyinen suomenkielinen raplyriikka on ihan samanlaista kuin Finnon. Kumpikin suosii vokaaliriimejä, toisin sanoen konsonantit voivat olla mitä vain kunhan vokaalit rimmaavat keskenään: ovat-tuovat, piru-kiiruun, julmans-seurakuntans, oppii-potkii. Voisivat olla JVG:tä mutta eivät ole, ovat Finnoa.

Aivan sama pätee Gabriel Tuderuksen, "vastenmielisen öykkärin" riimeihin: "Uni-sialtans / akkans kans / nousee kohdastans / pyrkii pukeisans". Tuderus oli aikansa Cheek, ja tämän herkullisen yhteyden Hurme jättää valitettavasti huomaamatta.

Eniten minua huvitti kuvaus Turun ensimmäisestä urkurista isonvihan jälkeen, Ludwig Petratzista. Hurmeen mukaan Petratz saapui Turkuun "punk-asenteella", ja tarinat mokailevasta musikantista saavat tästä punk-kontekstista lystikkään kehyksen.

Kaiken yllä Niemessä leijuu kuitenkin pitkä ja leveä humanismin viitta. Vaikka Hurme poistaa varmistimensa varsinkin uskonnollista ahdasmielisyyttä kohdatessaan, jokaista historian henkilöä kohdellaan ymmärtämyksellä ja lämmollä. Tästä sivistyksen ja suvaitsevaisuuden yhdistelmästä kai se Finlandiakin tälle kirjalle napsahti.

Juha Hurme: Niemi
Teos

torstai 12. huhtikuuta 2018

Miksi Islannissa syntyy paljon lapsia

Eräänä päivänä Ylen ykkösellä joku nainen kertoili elämästään Islannissa. Toisena päivänä Taina lainasi kirjastosta kirjan nimeltä Islantilainen kodinonni. Sama nainen lienee molemmissa kyseessä, Satu Rämö.


En ollut aiemmin Rämöstä kuullutkaan, mutta nyt tiedän, että hän on Salamatkustaja-blogissaan jo pitkään kirjoitellut islantilaisesta arjesta suomalaisen maahanmuuttajan näkökulmasta, ja tämä kirjakin on laatuaan jo kolmas.

Näkökulma on lapsiperhekeskeinen, mutta sujuvasanaista tekstiä voi suositella kenelle tahansa Islannista tai ylipäänsä vähän erilaisesta elämästä kiinnostuneelle. Rämö kirjoittaa paljon islantilaisten huikeasta itsetunnosta, tasa-arvosta, liberaalista mielenlaadusta, pienen kansan laajasta verkostuneisuudesta ja lastenhoitoon liittyvistä asioista - ja tietysti jalkapallosta. Kirjan rungon muodostavat Rämön neljä syytä siihen, miksi Islannissa syntyy niin paljon lapsia. Aihe on erittäin ajankohtainen, juurihan täällä Suomessa on ihmetelty suomalaisten heikkoa lisääntymisinnokkuutta.

Lisääntymisasian ohessa tulee myös paljon mielenkiintoisia erikoisuuksia, kuten vaikka islantilaisten tapa syödä järjettömän kokoisia jäätelöannoksia myöhään illalla autossa istuen. Tasa-arvo näkyy vaikkapa siinä, että islannin kieli ei arvota sukulaisten asemaa, vaan naispuolinen sukulainen on frænka ja miespuolinen frændi. Presidenttiin voi törmätä arkisessa tilanteessa, ja häntä puhutellaan etunimellä, kuten kaikkia muitakin - koska sukunimiä ei ole, on vain patro- ja matronyymejä.

Islantilaisuuden kritiikkiä tästä kirjasta on turha etsiä, Rämön pääpaino on aina positiivisuudessa. Ihan hyvä niin, rutinaa löytyy maailmasta kyllä jos sellaisesta on kiinnostunut. Kirja perustuu kaiketi blogin teksteihin, ainakin päätellen siitä että toistoja on aika paljon. Ne olisi voinut karsia.

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni.
Perhe-elämää viikinkien malliin
WSOY

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Vähäeleistä ajankuvaa

Hyvä taide kestää aikaa, niin ne sanoo. Totuuksia on hyvä aika ajoin testata, ja muutenkin on mukavaa välillä lukea jotain muutakin kuin ihan uusia kirjoja. En yhtään tiedä miksi olohuoneen kirjahyllyssä on Lassi Sinkkosen Solveigin laulu (1970), mutta tartuin siihen silti.


Ensimmäisillä sivuilla alkoi pelottaa, etteivät kaikki teokset kestäisikään aikaa. Eihän kukaan kirjoita tänä päivänä niin kuin Sinkkonen tässä, erittäin dialogivetoista slangia. Alkupuolella tuntui, että kertojanäänikin horjuu, kuka tässä oikein puhuu? Varauduin jättämään kesken, mikäs minua pakottaisi.

Mutta niin vain kävi että teos imaisi mukaansa ja osoittautui huisin hyväksi ja kiinnostavaksi. Sen tietää siitä, että kirja ei kauaa yöpöydällä vanhentunut. Miljöökuvaukset ovat varsin niukkoja, mutta hahmot (ja niiden mukana kyllä väistämättä miljöötkin) tulevat tuttaviksi rosoisten dialogien kautta.

Esimerkiksi näin Sinkkonen kirjoittaa: "- Ei viitti leikkiä isää ja äitiä, mä sanoin. - Meidän pitäis aina riidellä ja olla pois. Leikitään jotain muuta. Leikitään vaikka lehmää."

Päähenkilö Solveigin elämää seurataan vauvaiästä parikymppiseksi. Isän ja varsinkin hirviömäisen äidin kanssa elämä on hankalaa, köyhyys, viina ja väkivalta hallitsevat elämää. Koko ajan tapellaan, mutta onneksi Solveigilla on famu, isän äiti joka jaksaa rakastaa ja ymmärtää ja pitää Solveigin puolta.

Viime aikoina olen lukenut paljon historiallisia romaaneja, joissa ajankuvaa luovia yksityiskohtia on hengästyttävä määrä. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta Solveigin laulu osoittaa, että vähemmälläkin pääsee. Ylipäänsä Sinkkosen suurimpana ansiona on tietynlainen vähäeleisyys, kerronta ei pyri briljeeraamaan millään asialla. Ja se on luontevaa, ihmiset ja asiat ovat tässä työväenromaanissa yksinkertaisia, mutta silti ja juuri siksi uskottavia ja samastuttavia. Ja vaikka paljon tulee sanottua, ei kerronta hajoa lainkaan, koska Sinkkonen pitää tarinan tiiviinä Solveigin ympärillä.

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
WSOY

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Taide syntyy rajaamalla

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli taannoin iso juttu Selja Ahavasta. Siinä hän kertoi, kuinka hänen miehensä oli eräänä päivänä sanonut olevansa aina halunnut olla nainen. Ja että Ahavan uusi romaani perustuu tuohon kokemukseen.


Tositapahtumiin perustuvat romaanit ovat aina epäilyttäviä, monestakin syystä. Kaksi ensimmäisenä mieleen tulevaa syytä ovat se, että kirjailija luovuttaa osan vallastaan itsensä ulkopuolelle, ja se, että tällaiset teokset kosiskelevat lukijoita jollain muulla kuin kirjallisilla ansioilla.

Ennen kuin mieheni katoaa väistää kuitenkin karikot komeasti. Tai no, ensin mainitun ainakin. Jotta teos olisi kaunokirjallinen, on Ahava joutunut laittamaan kovasti paukkuja tarinan kaunokirjallistamiseen. Jotkut niistä kuulostavat pelottavan tekotaiteellisilta: kirjassa ei ole sivunumeroita, eikä lukujakaan ole numeroitu. Tekstin ladonta repsahtaa monin paikoin runon ladonnaksi. Sitaatteja ja luetteloita on aika paljon.

Mutta ei, tässä kirjassa ei ole mitään tekotaiteellista, vaan se toimii hienosti. Se ei juurikaan kerro siitä, mitä ulkoisesti tapahtuu: että mies alkaa pukeutua naisen vaatteisiin ja ottaa hormoneja ja myös leikkauksilla muuttaa itseään naiseksi. Ja että pari ajautuu eroon. Nuo asiat kyllä mainitaan, mutta sen kummempaa tirkistelyä ei tekstin parissa pääse harrastamaan.

Ennen kuin mieheni katoaa kertoo vain ja ainoastaan naisen kokemuksista, hänen sisäisestä maailmastaan. Ja tämä tiukka rajaus on tekstin moottori ja ansio, sen ansiosta todellisuus muuntautuu taiteeksi. Ahdistus, itseinho, epäilys ja pettymys saavat hienoja sanapukuja lyyrisissä vyörytyksissä: "siihenkään en pystynyt, edes siihen en pystynyt, en kyennyt haluamaan naista, en kyennyt kohtaamaan miestäni ilman miestä, en kyennyt rakastamaan enempää, en kyennyt rakastamaan ihmistä joka oli sisältä sama, en kyennyt rakastamaan enää ollenkaan, seiniä raapien minut revitään alas näitä portaita, saumat natisevat ja liimauksemme irtoilevat ja haluan potkaista puisen jalkani ikkunasta läpi", ja niin edelleen. Koko teksti ei sentään ole tuollaista, arkisempaakin kuvausta mahtuu mukaan.

Tunnekuvauksen lomassa kulkee kuvaus Kristoffer Kolumbuksen matkoista Intiaan. Mantereen verran menee pieleen, ja Kolumbus-luvuissa kerronnan paino on realistisempi. Tämä rinnastus toimii hienosti, koska se ei ole liian mikkihiirimäisesti yksi yhteen tai alleviivaava. Lukijalle jää tilaa, teksti hengittää.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Kauneutta ja inhimillisyyttä ajankuvan päällä

Turkulaisen matematiikan opettajan Tapani Tolosen esikoisromaani Sokeisto on saanut huikean hyvät kritiikit, joka puolella. Eikä syyttä, se on monella tavalla erinomainen teos. Taina bongasi sen kirjaston jokerihyllystä, joten pääsin lukemaan heti tuoreeltaan.


Sokeiston tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1905, jolloin suurlakon aikaan kylvettiin sisällissodan siemenet. Tolonen on tehnyt huikean taustatyön, ajankuvaa tulee lähes ensyklopedisella taajuudella. Tolonen näyttää, kuinka punaiset ja valkoiset aluksi yhdessä kapinoivat lyhyemmän työajan ja äänioikeuden ja sen sellaisten puolesta. Ja vaikka onnistumisia tuli, kaikki ei silti mennyt ollenkaan niin kuin olisi voinut mennä.

Kirjapaino on keskeinen miljöö, ja siitäkin Tolonen vyöryttää uskomattoman määrän kiinnostavaa faktaa: kummallisia ammattitermejä ja käytäntöjen kuvauksia on teoksessa paljon. Sokeisto on kirjapainotermi, jonka Tolonen kasvattaa metaforaksi ihmisille, jotka eivät pysty näkemään mitä on tulossa. Hienoa, eikä ollenkaan väkinäistä.

Mutta ei Sokeisto mikään tietoteos silti ole. Ajankuvan päällä kulkevat ihmiset, joista Tolonen rakentaa täyttä verta ja lihaa olevia, odottavia, pettyviä, iloitsevia ja surevia hahmoja. Vaikka ympäristö ja aika ja vaatteet ovat toisenlaisia, ihminen niiden alla ei ole. Niinhän hyvässä romaanissa täytyy olla, hahmojen pitää tavoittaa yleisinhimillisyyden mitta.

Ja kaiken kruunaa kieli, joka on kaunista ja tarkkaa. Se ei ole aitoa 1900-luvun alun kieltä (eikä pidäkään, Sokeisto on 2000-luvun romaani), mutta siinä on koko ajan luontevasti vanha tuntu ja kauneus. Silloin kun tarvitaan, se on toteavaa ja tarkkaa ja konkreettista: "Pisaroita valui kouriin, kun airoja välillä nosti ylös. Jos kasvoja pyyhki, maistoi suolan."

Ja silloin kun sen pitää nousta lyyrisiin korkeuksiin, se tekee sen: "kun hän tunsi ulkoilman tuoksun miehen ihossa ja sen lämmön, painon, todellisuuden ja näki, että mieskin virtasi, hän tajusi, että nämä ovet avataan vain ulkoapäin, ettei hän voi, ettei hänen tarvitse tehdä sitä itse, ettei kukaan voi vanhurskauttaa itseään, että siihen tarvitaan toinen, joka on kuin sinä."

Dialogien annostelu on taitavaa, ja juoni kulkee hyvin, vaikka aivan alussa erityistä suuntaa ei näytetäkään. Tätä kirjaa ei kannata lukea paloissa niin kuin itse jouduin tekemään. Hahmojakin on sen verran runsaasti, että parhaan lukukokemuksen saa se joka ehtii lukea kirjan lyhyessä ajassa.

Kukaan itseään kunnioittava kirjailija ei käytä lauseenvastikkeita. Tolonen käyttää silloin tällöin, ja se pistää miettimään. Teko on tietenkin tietoinen, kenties hän vain haluaa käyttää kieltä koko sen arsenaalin laajuudelta? Ja musiikinopettajan on pakko tietenkin nillittää musiikista: sivulla 169 trumpetisti "puhalsi räkää venttiilin kautta ulos". Kondenssivettä se on eikä räkää. Minäkertoja voisi tietysti luulla väärin, mutta kaikkitietävä kertoja kai ei oikein voi.

Tapani Tolonen: Sokeisto
Otava