torstai 17. syyskuuta 2020

Paremman puutteessa

Luin Hesarista arvion uudesta Juice puhuu vol II -kirjasta. Ajattelin, että olisipa kiva lukea tuo. Ei tullut mieleenkään, että tuollainen kirja voisi löytyä Suomalainen Plus -palvelusta. Mutta sieltähän se vain löytyi.

Kas kun Juicen juttuja on mukava kuunnella tai lukea, ja sattuneesta syystä uusia juttuja ei juuri nykyään julkaista. Tämä kirja perustuu vuonna 1990, Juicen täyttäessä neljäkymmentä, tehtyihin haastatteluihin. Haastattelujen runkona puolestaan ovat vuosina 80-90 Juicen levyttämät kappaleet. Jokaista ruoditaan lyhyesti, ja välillä eksytään sivuraiteille kuten vaikka siihen, että radioon soittavat ihmiset ärsyttävät. 

Ensisijaisesti kirja tarjoaa ajankuvaa, mitään erityisen suuria ajatuksia ei niinkään. Puhutut ajatukset kun tuppaavat olemaan erilaisia kuin kirjoitetut, ainakin tekstinä. Nämäkin toimivat varmasti paljon paremmin haastatteluina kuin kirjana, mutta kyllä niitä lukea silti jaksaa - paremman puutteessa. 

Sellaisia artisteja kuin Juice ei enää ole, eikä tule, ajat ovat niin erilaiset. Mutta viimevuotinen Juice-elokuva, tämä kirja ja varsinkin syksyllä 2019 näkemäni Juice Originals -keikka Logomossa osoittavat, kuinka erityislaatuinen Juice oli. On tärkeää pitää hänen tuotantoaan esillä aina uusien polvien kuulla ja innostua. 

Kirjan ”bonusraitana” on vuonna 1991 ilmestyneen Taivaan kappaleita -levyn kappaleiden ruotiminen. Minulle tuo levy on Juicen tuotannon ykkönen, ja tuolta levyltä löytyvä Pienestä pitäen on mielestäni Juicen paras biisi, olen ollut tätä mieltä jo 90-luvulta lähtien. Jännää on, että Juice toteaa levyn syntyneen nopeasti, ehkä nopeammin kuin mikään muu levy. Juice itsekin haistoi kyllä biisin potentiaalin: ”Must tuntuu, et se on kestävämpi ku ihan vaan hitti.” Tuohon kappaleeseen Juice Originals lopetti keikkansa, joten joku muukin taitaa olla kanssani samaa mieltä. 

Kaj Lipponen, Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius: Juice puhuu vol II. Kootut muistelmat.

Into


sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Maailma tarvitsee utopioita

Rutger Bregmanin Hyvän historia on erinomainen kirja, ihan parhaita tietokirjoja mitä olen lukenut. Bregmanin tuotannosta on suomennettu toinenkin kirja, joten siihen oli luontevaa tarttua seuraavaksi.

Ilmaista rahaa kaikille on julkaistu suomeksi vuonna 2018. Ainakin Sanna Marin on tainnut lukea sen, koska työpäivän lyhentäminen kuusituntiseksi on ollut hänen agendallaan vahvasti. Muista suomalaisista Osmo Soininvaara on kirjoittanut jo ennen Bregmania aiheesta kirjankin, ja Soininvaara on myös kirjoittanut ja puhunut paljon ilmaisen rahan eli perustulon puolesta. 

Ensimmäiseksi on sanottava, että tämä kirja ei ole ollenkaan samanlainen täysosuma kuin Hyvän historia. On tässäkin punainen lanka, mutta langan ympärille kudotut tarinat ovat tylsempiä eikä niitä ole ollenkaan niin paljon kuin Hyvän historiassa

Tässä kirjassa Bregman perustelee, miksi perustulo pitäisi ottaa käyttöön. Hän nostaa esiin esimerkkejä historiasta, ja ne ovat mielenkiintoisia: Yhdysvalloissa oli jo viisikymmentä vuotta sitten hyvin lähellä perustulon toteutuminen. Kongressissa se meni läpi. Mutta sitten perustulokokeilun huomattiin lisänneen avioeroja, kas kun perustulo vapautti naiset, ja niin vaiettiin moinen kummastus kokonaan pois olemasta. Myöhemmin tosin kävi ilmi, että avioerojen lisääntyminen ei ollut totta, mutta perustuloasiaan ei enää palattu. 

Jokainen eri puolilla maailmaa tehty perustulokokeilu on osoittanut, että nettovaikutus on positiivinen kaikilla mittareilla, myös taloudellisesti. Puhumattakaan koulutuksen lisääntymisestä, rikollisuuden vähenemisestä ja vaikka mistä. Missään sitä ei vielä kuitenkaan ole toteutettu kokonaisen valtion tasolla, mutta maailma tarvitsee utopioita, on Bregmanin pääviesti. Ilman niitä jumitamme paikallamme. 

”Lyhyesti ja ytimekkäästi: on aika määritellä ’työ’ täysin toisin. Vetoomukseni lyhyemmän palkallisen työviikon puolesta ei ole vetoomus laiskottelun puolesta. Vetoan sen puolesta, että käyttäisimme enemmän aikaa asioihin, jotka ovat meille arvokkaita.” Elämän lopulla kukaan ei kadu sitä että teki liian vähän töitä, vaan sitä, ettei elänyt omanlaistaan elämää. 

Myös koululaitokselle ja opettajille Bregmanilla on viesti. ”Tulevaisuuden koulutuksen ei tulisi valmentaa meitä vain työmarkkinoita varten vaan pohjimmiltaan elämää varten. - - Jos me muovaamme koulutuksen uusien ihanteidemme mukaiseksi, työmarkkinat seuraavat auliisti perässä. Kuvitellaanpa, että sisällyttäisimme koulun opetussuunnitelmaan enemmän taidetta, historiaa ja filosofiaa. Aivan varmasti taiteilijoiden, historioitsijoiden ja filosofien kysyntä kasvaisi. Tämä vastaisi John Maynard Keynesin vuoden 1930 unelmaa vuoden 2030 tulevaisuudenkuvasta. Lisääntynyt hyvinvointi - ja työn robotisoinnin kasvaminen - sallisivat meidän vihdoin ’arvostaa tarkoitusta enemmän kuin keinoja ja pitää hyvää hyödyllistä parempana. Lyhyemmän työviikon tarkoitus ei ole, että voisimme kaikki vain istuskella mitään tekemättä, vaan että voimme käyttää enemmän aikaa asioihin, joilla on meille oikeasti merkitystä.”

Tuosta on musiikinopettajan vaikea olla eri mieltä. 

Rutger Bregman: Ilmaista rahaa kaikille. Ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman.

Suom. Mari Janatuinen

Atena


torstai 10. syyskuuta 2020

Vinkuiita vol. 2: aloittamisen vaikeus

Auta Antti -podcast on siivittänyt meillä monta pitkää ja tylsää automatkaa, ja myös Holman oopperapodcast kuunneltiin nopeasti läpi. Holman höpinöissä yhdistyy hetkessä eläminen ja huolellinen valmistautuminen niin kuin ei kenelläkään muulla. Järjestäjä on hyvä romaani. Ja tietysti Holmaa tuli katsottua Putouksessa, koko perheen voimin. 

Draamaa tunteva lukija arvannee jo, mitä on luvassa. 

Kaikki elämästä(ni) -kirja on pettymys. Se on hajanainen kokoelma Holman elämänsattumuksia, joissa yhdistävä tekijä on surkeus ja häpeä, aina mukana seuraava arvottomuuden tunne. Se on samanlaista vinkuiitakirjallisuutta kuin Katariina Sourin Sarana, josta lukijalle päällimmäisin tunne on kyllästyminen sivulta toiselle jatkuvaan ruikutukseen. Ja kun Holma vielä käyttää ison osan kirjasta siihen, kuinka vaikeaa on keksiä kirjoitettavaa ja aloittaa kirjoittaminen, voi kysyä, miksi kustantaja on ollenkaan lähtenyt mukaan tällaiseen ihmisen kiusaamiseen. 

Vastaus on tietysti selvä, se on eritelty tuossa kuvan yläpuolella. 

Souri löytää kirjassaan lääkkeet kurjuuden poistamiseen: luonto ja liikunta. Siihen kun lisää päivätyön, saadaan kasaan kolminaisuus, jolla useimmat meistä pysyvät kasassa. Holman kirjassakin lääke löytyy, se on rakkaus. Kaikki kääntyy paremmaksi kun löytyy ihminen, jonka kanssa jakaa elämänsä. Viimeisessä neljänneksessä Kaikki elämästä(ni) alkaa käydä sellaisilla kierroksilla joita koko romaanilta voisi edellyttää. 

Onhan siellä alkupuolella samankaltaisia synkänhauskoja juttuja kuin podcasteissa, kuten ”Sonkajärven pridekulkue oli 1990-luvulla sellainen, että Ärrän puomin paikkeilla pyöri paljasjalkainen hassu mies, joka huuteli perään ’tulukee pojat puurolle’ ja nauroi, vai nauroiko?” Niiden voimalla lukemista jaksaa jatkaa, mutta hyvä romaani tästä olisi tullut laajentamalla loppupuoliskon jouhevaa kerrontaa ja säästämällä muut jutut seuraavaan podcastiin. 

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Otava


tiistai 8. syyskuuta 2020

Hyvyys on historiaa

Rutger Bregmanin tuore Hyvän historia on saanut näkyvyyttä medioissa, ja se oli viime viikolla Helsingin kirjastojen varatuin tietokirja. Tekijä on 32-vuotias. Mitä tuollainen vekara voi mistään tietää?


Kaikenlainen skeptisyys on turhaa: tämä on loistava tietokirja, parhaita koskaan lukemiani. Mistä sellaisen tietää?

Hyvässä tietokirjassa on punainen lanka, yksi ajatus, jota keritään auki ja analysoidaan, kuljetaan kohti päämäärää. Erinomaisessa tuo tehdään niin, että lukija viihtyy, ja viihtyminen saavutetaan ainakin niin, että kerrotaan paljon mielenkiintoisia tarinoita. Tarinoita, joita lukiessa huomaa, että tekijä on nähnyt paljon vaivaa niiden eteen - vaivannäön tunnistamisestahan laatu useimmiten syntyy. Ja kaikkein parhaissa itse lukukokemus ei vaadi minkäännäköistä vaivannäköä, vaan kirjan toivoisi aina vain jatkuvan ja jatkuvan.

Tällaisia kirjoja ovat kirjoittaneet esimerkiksi Jared Diamond ja Yuval Noah Harari, ja meillä Suomessa Esko Valtaoja. Bregmanin teoksen loistavuuden viimeinen niitti on sen aihe, ihmisen hyvyyden etsintä. Mikä voisi olla mielenkiintoisempaa? 

Bregmanin punainen lanka on, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia. Aluksi hän osoittaa, kuinka valtavan pitkä historia päinvastaisella ajatuksella on: tieteet, uskonnot ja arkiajattelu ovat kaikki toitottaneet sitä, kuinka itsekäs ja paha ihminen on pohjimmiltaan. Pinnalla saattaa olla ripaus hyvyyttä, mutta kun hiukan raaputtaa, totuus paljastuu. Hän aloittaa asettamalla Hobbesin ja Rousseaun vastakkain. 

Näin ei kuitenkaan ole, väittää Bregman. Ja hän marssittaa väitteensä pohjaksi valtavan määrän kiinnostavia tarinoita eri puolilta maapalloa, eri tieteenaloilta, tutkijankammioista, sanomalehdistä, haastatteluista. ”Tosielämän Kärpästen herra” on niistä yksi: kun kuusi poikaa oikeasti haaksirikkoutuu saarelle, heistä ei tulekaan eläimiä, jotka surmaavat toisensa, vaan he organisoituvat, voivat hyvin ja ennen kaikkea ovat hyviä toisilleen. 

Bregman kirjoittaa vankiloista, natseista, kouluista, hoivakodeista, New Yorkin väkivallasta, Stanfordin yliopiston kellarista ja vaikka mistä. Lennokkain lausein, uskottavin sanankääntein. Kun hän kirjan alkupuolella vetoaa ”uusimpaan tutkimukseen”, aloin hiukan taas epäillä tuota alussa mainitsemaani: mitä uutta tällaisesta aiheesta muka olisi saatavilla, luuleeko tämä poikanen että historia alkaa hänestä, 1988 syntyneestä? Whamin Last Christmaskin on häntä iäkkäämpi. 

No, ei luule. Mutta toinen maailmansota oli eräänlainen pahuuden kulminoituma, ja 1960-luvulla tehtiin paljon tutkimusta maailmansodan hirveyksien selvittämiseksi. Noissa tutkimuksissa huomattiin, että ihminen on tosiaankin pohjimmiltaan paha. Mutta noiden tutkimusten lähdemateriaali on kaiketi auennut nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin, ja Bregman on käynyt näitä materiaaleja läpi, ja huomannut niiden olevan aivan vääristeltyjä ja tarkoitushakuisia. Teatteria suorastaan. Niiden varaan on kuitenkin rakentunut moderni ihmiskuva, kerrassaan vino. Bregman oikaisee sen, ja näyttää hyvyyden voiman.

Matkan varrella tulee valtavan mielenkiintoisia yksityiskohtia, esimerkiksi tällaisia:

Ihminen on ainoa eläin joka kykenee punastumaan. Ihmisen silmissä on valkoista, joten meidän on helpompi nähdä toistemme katse. Muilla eläimillä ei ole valkoista silmissään. Ja hän heittelee haastavia ajatuksia kuten että empatiaa on syytä vastustaa, tai että natseja ei saa lyödä. Ja sitten perustelee ne. Ja kulkee koko ajan määrätietoisesti eteenpäin, punainen lanka ei katoa vaikka tarinat kurkottelevat sinne sekä tänne. Tätä kirjaa on nautinto lukea. 

Ihan kaikkea en sentään osta vaikka olenkin häikäistynyt. Opettaja kun olen, koululaitoksen kohdalla menee yli. Kas kun Bregman ihastelee summerhilliläistä, ihmisen hyvyyteen ja vapauteen perustuvaa pedagogiikkaa. Nykymaailmassa vain valitettavasti on niin, että jos oppilaan tai opiskelijan antaa olla vapaasti, tämä liimautuu puhelimeensa. Ja silloin hyvyys on historiaa.  

Rutger Bregman: Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa

Suom. Mari Janatuinen

Atena



sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Alakuloinen tarhapöllö elämän arvokkuuden lähteillä

Kari Hotakaisen Tarinaa mainostetaan takakannessa: ”Näin pitelemättömästi Hotakainen ei ole koskaan aiemmin kirjoittanut.”

Kai se on ihan hyvä mainoslause, mutta jotain rajaa hei siellä kustantamossa. Hotakainen on kirjoittanut melkoisen tuotannon, eikä sitä sovi tuolla lailla vähätellä. 

Tarina on tuttua Hotakaista kaikin puolin: hauskaa, ajankohtaista, tarkkaa, punnittua, osuvaa, pisteliästä, älykästä ja komeasti kirjoitettua kaunokirjallisuutta. 

Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä. Asuntoja ei riitä kaikille, ja asunnon saavat parhaiden tarinoiden kertojat. 

Tuokin teksti oli takakannesta, kopioin sen tuohon koska siinä on alkuasetelma tiivistetty hyvin. Tästä asetelmasta Hotakainen lähtee sitten hienovireisesti hutkimaan kaikkea sitä mikä ajassamme on vinossa. Autioituva maaseutu, ammattien muuttuminen tarinallisiksi, päättäjien etäisyys kansasta, tubettajat ja muut somevaikuttajat. Tietenkin Hotakainen pilkkaa myös itseään, ”eräskin alakuloista tarhapöllöä muistuttava harvahiuksinen, lukijansa ja arvostelukykynsä menettänyt kirjailija otettiin koeajalle komediapaneeliin, josta hänet poistettiin kolmen jakson jälkeen, koska hän luki kaiken paperista eikä kyennyt minkäänlaiseen spontaaniin keskusteluun.”

Tietenkin Hotakainen kommentoi kirjailijan muuttuvaa asemaa: ”Perinteiset tarinat eivät pystyneet kilpailemaan tv-sarjojen kanssa. Liikkuvaa kuvaa oli helpompi ottaa vastaan. Lukeminen koettiin hankalaksi ja hitaaksi. - - Kirjailijoiden paikat ottivat ihmiset, jotka eivät olleet aiemmin edes ajatelleet kirjailijan uraa. Kirjailijoiksi alettiin kutsua kaikkia niitä, jotka kertoivat omasta elämästään. Omakohtaista pidettiin jostain syystä - jota kukaan ei osannut selittää - omaperäisenä.” Viimeksi mainitun ajatuksen kanssa olen juuri paininut lukiessani Tuomas Kyrön, Antti Holman ja Jussi Seppäsen uutuusteoksia tältä syksyltä.

Hotakainen siis suomii ja pelkää ihmiskunnan tyhmistymistä. Mutta siihen hän ei jää, ei ollenkaan. Yhden kerrostalon asukkaiden tarinat tulevat kerrottua, ja niistä näkyy kuinka moniulotteisia me kaikki olemme, ja kuinka arvokkaita sellaisina. Lämmin ja humaani perusvire tekstissä on koko ajan, niin kuin Hotakaisella on tavannut olla. Näiden elämäntarinoiden kautta päästään erinomaisen syvällisiin mietteisiin siitä, millaisista aineksista kenties rakentuu hyvä tai arvokas elämä.

Presidentistä kertovat jutut olisin karsinut kirjasta pois. Se, että poliitikot eivät sano mitään kun suunsa avaavat, ei ole kovin omaperäinen tai hauska läppä. 

Kari Hotakainen: Tarina

Siltala


torstai 3. syyskuuta 2020

Autofiktio ja hyvyys

Kirjoittaminen on itsensä ikuistamista, maailmankaikkeuteen heitetty toive siitä että joku muistaisi sitten kun kirjoittajaa ei enää ole. 

Tästä syystä ei ole ihmeellistä, että autofiktio eli omasta elämästä kirjoittaminen on muodikasta. Autofiktio on muodikasta myös siksi, ettei kukaan pääse syyttämään kulttuurisesta omimisesta.

Niinpä saamme nyt kokea ennen näkemättömän autofiktion vyöryn. Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras, Antti Holman Kaikki elämästä(ni) (tämä minulla on vielä kesken), ja Jussi Seppäsen Jussi Seppänen ovat kirjoja, joissa kirjailija kirjoittaa itsestään. Ties kuinka monta näitä on vielä tuloillaan. 

Autofiktiota on myös helppo kritisoida. Kirjailijan vaivannäkö on siinä minimissään, eihän hahmoja tarvitse erikseen keksiä, ja tarinatkin ovat jo valmiina, sen kuin vain lätkii niitä peräkkäin. Vaikka tämä ei ole ihan koko totuus, on siinä totuuden siemen. Jos taideteoksen kriteerinä pitää koheesiota, sisäistä yhtenäisyyttä, ei sellaista oikein näistä kirjoista löydä. Ehkä ne eivät edes yritä olla taideteoksia. 

Näitä kirjoja yhdistää myös häpeän korostaminen, joka liittyy itsekorostuksen välttämiseen, joka on autofiktion olemassaolon perusta. Seppäsen pelastaa hänen credonsa, jonka hän sanoo ääneen sivulla 109: ”Tärkeää on hyvyys ennen kuolemaa.” Ja lisäksi hän manifestoi saman lähes joka sivulla tässä kirjassa, ja se on hienoa. Samaa ilon ja hyvyyden sanomaa Seppänen on korostanut haastatteluissaankin, ja sellaista maailmassa sopii kyllä olla. 

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen

WSOY


keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Musiikkia, musiikkia - ja paljon muutakin

Olen aiemmin kirjoittanut, että suomalaisista kirjailijoista vain Juha Itkonen osaa kirjoittaa musiikista virheettömästi. Olin väärässä, Kjell Westö osaa ehdottomasti myös.


Tritonuksessa musiikkia on paljon, aivan läkähdyttävä määrä. Mutta mielenkiintoisesti sijoitettuna ja ilmiselvyyksiä välttäen: kirjaa lukiessa tuli moneen kertaan vaihdettua e-kirjasta YouTubeen kurkistamaan, millainen tuo ja tuo teos taas olikaan. Ja mikä parasta, musiikkia on monista eri genreistä.

Menestynyt kapellimestari Brander rakennuttaa Turun saaristoon valtavan, kirkkomaisen huvilan, ja hän tutustuu naapurissa asuvaan Lindelliin, joka on psykologi ja harrastelijamuusikko. Viisikymppisten miesten välille syntyy ystävyys, ja saaristokylän tapahtumien lomassa keritään auki kummankin menneisyyttä. Yhdistäviä kipupisteitä löytyy: vaikeudet kommunikoida jälkikasvun kanssa, hiipuvat uranäkymät, hankaluudet naissuhteissa, vanheneminen. Musiikki yhdistää, ja kumpikin jaksaa kiinnostua toisen näkemyksistä. Miesten ilot ja huolet ovat yleispätevää laatua, joten kosketuspinta lukijaan löytyy helposti. 

Kirjan alussa ei nähdä mitään erityisen suurta konfliktia, joka vaatisi kääntelemään sivuja. Konfliktina on lähinnä se, kuinka rikas ja kuuluisa tulokas sopeutuu elämään tavallisten pikkupaikkakuntalaisten kanssa. Juonen sijaan Tritonuksen pääosassa onkin musiikin lisäksi tunnelma, eikä sitä voi kutsua kovin valoisaksi. Surua ja haikeutta on ilmassa paljon, mutta Westö kirjoittaa kaikesta lämpimin kirjaimin.

Erikoinen ratkaisu on nimetä saaristopaikkakunnat keksityillä nimillä. Luin juuri Westön ja Itkosen kirjeenvaihtokirjan 7 + 7, josta käy ilmi, että Westöllä on mökki Nauvossa. Niinpä paikat oli helppo muuntaa mielessä kartalle: Olavus on Turku, Ravainen on Nauvo ja niin edespäin. Muut paikkakunnat kuten Mikkeli tai Helsinki ovat kirjassa omilla nimillään, enkä aivan ymmärrä mitä ratkaisulla haetaan saati saavutetaan. 

Toinen asia, joka laittoi miettimään, on sivuaiheiden paljous: koronapandemia on mukana (sen suhteen Westö on optimistinen, kirja sijoittuu ensi talveen ja kevääseen ja kesään, ja pandemia on kokolailla hävinnyt kirjan arjesta), ja muita uhkia riittää terrorismista punkkeihin. Tuntuu kuin Westö ei luottaisi ihmissuhteiden ja musiikin riittävän, pienempi olisi mielestäni ollut parempi.

Kjell Westö: Tritonus

Suom. Laura Beck

Otava