Koululaitoksen epäyhtälö

Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo ovat molemmat pitäneet mediassa esillä koululaitoksen epäkohtia. Alkukesästä uutisoitiin, että heiltä on tulossa yhteinen kirja aiheesta. Se ilmestyi maanantaina, tartuin siihen saman tien. 

Kirja on juuri niin mielenkiintoinen kuin kuvittelin. Molemmat kirjoittajat ovat uupuneet työssään, ja opettaja-kirjailijoiden kirjeenvaihdossa käydään läpi uupumisen syitä. Luin tekstiä vähän ulkopuolisena, koska moinen uupuminen ei ole itselleni tuttua, mutta se ei vähennä tekstin mielenkiintoisuutta tai arvoa laisinkaan. Koska opettajana olen kuitenkin vahvasti sisäpuolella. 

Lukion äidinkielenopettajan opetusvelvollisuus on 16 vuosiviikkotuntia, ja se täyttyy viidellätoista opetettavalla opintojaksolla. Koko vuodelle tasaisesti jaoteltuna siitä tulee noin kaksi 75-minuuttista oppituntia per päivä, hiukan alle. Lisäksi äidinkielenopettajan työaikaa kuluu keskimäärin 2 tuntia 20 minuuttia opiskelijoiden vastausten lukemiseen, näin Rytisalo kirjassa laskee. 

Siitä tulee noin neljä tuntia per päivä, eli puolikas työpäivä. Aika kevyttä hommaa. 

Nämä äidinkielenopettajat tekevät kuitenkin 11-tuntisia päiviä, ja lisäksi viikonloput ja osin myös lomat kuluvat työtä tehden. Tässä on se epäyhtälö, jota kirja selittää. Jos yhtälö tuntuu oudolta, sinun pitää lukea tämä kirja. 

Kirja ei tyydy selittämään epäyhtälöään, vaan myös ratkaisemaan sen. Kirjoittajat esittävät kuusi ratkaisuehdotusta:

1. Koulu mukaan keskusteluihin.

2. Työn määrä kohtuulliseksi.

3. Työskentelyolosuhteet kuntoon.

4. Koulu ei ole korjaussarja.

5. Nuorten tuki kuntoon.

6. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen kunnianpalautus.

Toivon, että joku jossain lukee kirjan ja asioihin saataisiin parannus. Ihan valtavan suuria en uskalla kuitenkaan odottaa, koska ei tämä ole lajissaan ensimmäinen. Esimerkiksi Maarit Korhosen pamflettikirja Herää, koulu! herätti kymmenen vuotta sitten paljon keskustelua, mutta asiat tuntuvat menneen vain huonompaan suuntaan. 

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

WSOY

Fiktio nojailee rennosti faktoihin

Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on komea kirja. Summasin tuon teoksen ansiot näin: "tiukka muoto, kaunis ja koherentti kieli, ihmisen tarkkanäköinen kuvaus, vienosti avautuva ja koukuttava tarina. Siinä kaikki mitä hyvään romaaniin tarvitaan."

Aivan samoilla epiteeteillä voi kehua myös Rytisalon kakkosta, Rouva C. -kirjaa. Rytisalo on todella taitava kirjoittaja, ja erityisesti hän hallitsee ajankuvan hienovaraisen rakentelun ilman pienintäkään infodumppaamisen meininkiä. Lukijalle jää tilaa - muun muassa siihen, että pitää googletella erinäisiä tietoja henkilöhahmojen elämästä, niin niukasti tietoa on. Ja se on vain hyvä.

Olennaisin ero Lempin ja Rouva C:n välillä on se, että Rouva C. kertoo kaikkien tuntemasta ihmisestä. Juoni seurailee Minna Canthin elämän vaiheita, mutta elämäkerta se ei tietenkään ole, vaan faktoihin rennosti nojailevaa fiktiota siitä, mitä Canthin päässä on saattanut eri elämänvaiheissa liikkua. Fokus on Canthin avioliitossa, niin kuin kirjan nimikin lupaa.

Käänteentekevin hetki Minna Canthin elämässä on tämän kirjan mukaan eräs kohtaaminen Uno Cygnaeuksen kanssa. Se on aika raju, vaikka esitetäänkin vienon verhotusti. Mutta sillä Rytisalo sitoo Canthin elämän suoraan tähän päivään ja meidän aikamme puheenaiheisiin. Taitava veto!

Konflikteja ja onnen hetkiä Rytisalo osaa annostella hienosti, ja Canthin riemuihin ja vaikeuksiin on kenen tahansa lukijan helppo solahtaa mukaan. Kielen rytmi ja kauneus ovat erinomaisia, esimerkkisitaatin voisi ottaa miltä sivulta tahansa: "Minna oli jäänyt aloilleen. Hänen mielessään olivat juosseet piikojen ja renkien puheet, vähäiset tiedot eläinten sikiämisestä, tunkeilevat kädet ja toisaalta suudelmien kuumuus ja jossain taustalla ajatus, että asioiden olisi pitänyt olla säännönmukaisia ja että ne ajat olivat hankalia, että hengitys niskassa voi olla kuuma ja pelottava ja ihanakin mutta miten kaikki liittyi yhteen, siitä hän ei ollut varma."

En tiedä, mikä saa Rytisalon pelkäämään dialogia, ajatteleeko hän kenties dialogin olevan jotenkin halpahintaista kerrontaa? Dialogia on vähän, ja silloin kun sitä on, se on naamioitu tavalliseksi kerronnaksi ilman lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja. Ei tämäkään kirja niistä pilalle menisi.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus

Näytä ihminen sodan vierellä

Kuusamolaiset äidinkielenopettajat valtaavat kirjamarkkinat, sille ei näemmä enää mahda mitään. WSOY:lla on Tommi Kinnunen, Otavalla Petri Vartiainen ja Gummeruksella tämä Minna Rytisalo. Vielä on muutama kustantamoparka ilman omaansa, mutta eiköhän aika korjaa tämän epäkohdan.

Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on komea kirja. Jos sinun pitää selittää joskus jollekin, mitä tarkoittaa "näytä, älä kerro", laita hänet lukemaan tämä. Rytisalo ei selitä mitään, mutta näyttää sodanaikaisen tragedian kolmen ihmisen näkökulmista ja onnistuu erinomaisesti. Suurimmat asiat tulevat esiin vaivihkaa ja pikku hiljaa sivulauseissa, lukijan pääteltäväksi on jätetty juuri sopiva siivu.

Kirjassa ei ole lainkaan dialogia. Jokainen luku on monologi, jossa Viljami, Elli ja Sisko kukin vuorollaan puhuvat teoksen keskiössä mutta poissa olevalle Lempille. Jokaisella on oma konfliktinsa, joka siivittää lukijaa sivulta toiselle. Kokonaisuus selviää vasta kun viimeinen sivu on luettu, tarina kantaa loppuun asti.

Viljami menee naimisiin Lempin kanssa mutta menettää tämän ollessaan rintamalla, ja elämältä putoaa pohja. Tapahtumia ei paljoa tarvita: Viljami makaa lamaantuneena metsässä kuusen alla ja kerii elämäänsä auki. Piika Elli katsoo sivusta kun Lempi saa miehen joka kelpaisi Ellillekin. Lempin sisko Sisko lähtee saksalaisen miehen matkaan ja kipuilee omia valintojaan ja valitsematta jättämisiään. Sotaa ei kuvata suoraan, mutta sodan vaikutukset sen aikana eläneisiin ihmisiin tulevat erittäin lähelle.

Tiukka muoto, kaunis ja koherentti kieli, ihmisen tarkkanäköinen kuvaus, vienosti avautuva ja koukuttava tarina. Siinä kaikki mitä hyvään romaaniin tarvitaan. Se, että kirjailijoiden näyttämät konfliktit tuntuvat Suomessa kovin usein liittyvän pohjoiseen ja ihmiskohtaloihin sodan liepeillä, ilmeisesti myy. Mutta se ei ole Rytisalon vika.

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus