Ei aivan tavallinen rikosromaani

Viime kesänä kuuntelimme reissuillamme muutaman kirjan autossa ajankuluksi. Yritimme pääsiäisenä samaa Niina Revon uuden Miehesi on minun -kirjan kanssa. Ei onnistunut.

Kun autossa tulee juteltua ja katseltua ympärilleen, mikään vähänkään intensiivisempi kerronta ei oikein käy. Tässä kirjassa on lukuisia muitakin kuuntelua haittaavia juttuja: puhujat ja aika vaihtelevat usein, ja jopa fontti vaihtuu toisinaan.

Nämä selvisivät heti, kun aloin lukea. Äänikirjaksi tämä ei erityisen hyvin sovi, mutta luettavaksi kirjat pitääkin tehdä. Silloin kirjallisuus on kirjallisuutta. Saa olla eri mieltä. 

Laihialla on tapahtunut kesällä 2018 murha. Vuonna 2024 turkulainen Saara käsikirjoittaa tuon rikoksen pohjalta tv-sarjaa. Saaran mies Kalle työskentelee myös tuotantoyhtiössä. Tästä lähtee liikkeelle moniulotteinen tarina.

Mysteerejä on paljon, heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kerronta limittyy, samat asiat nähdään eri kulmista. Se on nautinnollista se. Kierrokset kasvatetaan korkeuksiin, kaikki kiemurat hyödynnetään.  Kerroksellinen tarina vaatii keskittymistä, sekin on hienoa.  Varsinkin kun kaikki selkenee lopussa - ainakin melkein. 

Teksti ei ole aivan tavallisinta rikosromaanikerrontaa, siitäkin tykkäsin kovasti. (Tosin en ole alan ekspertti, mutta näin uumoilisin.) Kirjalliset sitaatit ovat erinomainen lisä. En tiedä, ovatko ne aitoja, mutta se ei ole edes oleellista.

Kaksi asiaa jää mietityttämään: miksi kahden hahmon kerronta on hän-muotoista, kun kaikki muut ovat minämuotoisia? Tähän varmaan löytyisi syy kun penkoisi tekstiä vähän. Ehkä joku asia jäisi kertomatta ilman tätä ratkaisua. Toinen kummastuttava seikka on se, että jos kirjoituskonefontilla kirjoitetut luvut ovat käsikirjoitusta tv-sarjaan, miksi ne ovat näin kaunokirjallisia? Luvuissa ei juuri kuvailla toimintaa (jota tv-sarja on), mutta päänsisäisiä tapahtumia senkin edestä. Tähänkin on varmaan joku syy, Repohan on käsikirjoittanut elokuvaa. En vain keksi sitä. 

Niina Repo: Miehesi on minun

Johnny Kniga

 

Katastrofi ja fiasko samassa paketissa

Katja Ketun kirja Ismo Alangosta sai kansikuvajutun Hesarin Kuukausiliitteeseen. Ja sen päälle hirvittävät haukut samaisen lehden kulttuurisivuilla. Ja kohta myös Suomen Kuvalehdessä. Pitäähän sellainen lukea.

Arviot pitävät paikkaansa.

Ehkä Katja Ketulla on ollut hirvittävä kiire, tai sitten hänellä on lukihäiriö.

Johnny Knigalla ei ole kustannustoimittajia, ei ainakaan tälle kirjalle.

Yksikään ihminen ei ole lukenut tätä kirjaa ennen kuin se on julkaistu.

Tai sitten joku on julkaisuvaiheessa sabotoinut kirjan.

Mikään muu ei voi selittää sitä kirjoitus-, asia- ja typografiavirheiden määrää, joka tässä kirjassa on. Puhumattakaan siitä, kuinka samat asiat sanotaan yhä uudestaan ja uudestaan. Paljon olen lukenut, mutten koskaan näin huonosti rakennettua. 

Kaikesta huolimatta tämän jaksaa lukea, ihan helpostikin. 

Koska Ismo Alanko on niin ainutlaatuinen ja kiinnostava hahmo, niin älyttömän monipuolinen ja aina uudistuva. Näitä adjektiiveja kirja kyllä selittää, ja hyvä niin. Vaikka ne ovat kiinnostavia ja pakollisia adjektiiveja Ismo Alangon kohdalla, se tärkein jää käsittelemättä, tai ainakin kovin vähälle huomiolle.

Nimittäin se, että Ismo Alanko on saanut koulutusta musiikkiin. Se on hyvin erikoista poptähtien keskuudessa. Käytännössä kaiken popmusiikin tekevät alaa opiskelemattomat ihmiset, fiiliksellä sointuja ja säveliä toistensa perään paiskoen. Eikä siinä mitään, jos kerran hyvää ja vetävää musiikkia syntyy. Mutta juuri tässä kirjassa olisi ollut hyvä pohtia, kuinka juuri Ismo Alanko kykenee tekemään hyvää popmusiikkia siitä huolimatta, että hän on koulutettu. Kokemukseni mukaan nimittäin koulutettua musiikki-ihmistä alkavat kiinnostaa muunlaiset asiat, eikä poppikappaleita tule tehtyä, kun tietää että se ja se sointukulku ja melodia on jo siinä ja siinä biisissä eikä niitä siksi enää voi käyttää. Tämä näkyy juuri Alangon tuotannossa äkkiväärinä käänteinä sekä Alangon uralla että biiseissä, mutta siitä ei järin puhuta.

Ja niitä parjattuja juoppojuttuja kirjassa on paljon, koska popmaailma 80- ja 90-luvuilla oli sellainen.

Katja Kettu: Ismo Alanko

Johnny Kniga

En kuulu kohderyhmään

Pekka Jaatisen Kalpeat sotilaat kertoo sodassa vaikeasti haavoittuneiden miesten huumehelvetistä. Kirja sijoittuu 1940-luvun Helsinkiin. 

Tarinalla on kolme kertojaa: kaverukset Asser ja Lenne, jotka taistelevat pakkiparina rintamalla ja haavoittuvat. Asser saa reiän päähän, Lenneltä lähtee jalka. Kivunlievitykseen ja myös yskänlääkkeenä käytetty heroiini jättää miehet koukkuunsa, ja sodan jälkeen elämä on pelkkää seuraavan piikin odottamista. 

Kolmas kertoja on Nelly, Lennen morsian. Sodan aikana kaikki on heidän välillään hyvin, mutta sodan jälkeen Lennen narkomania tuhoaa heidän suhteensa ja he eroavat. Lenne ja Asser ajautuvat asumaan kojuun Mankkaalle, ja tietenkin rikoksiin. Nelly elää tylsää elämää yksinään raitiovaunun rahastajana. Pelastusarmeijan ihana Suoma-neiti on sekä Lennen että Asserin haaveiden kohde. 

Kalpeat sotilaat sisältää valtavan määrän ajankuvaa ja monenlaista faktaa löytyy niin sodasta, huumeista kuin 40-luvun Helsingistä. Jaatinen on tehnyt ison taustatyön, ja siinä on tämän kirjan voima. Mutta valitettavasti muuten kirja ei ole kovin kaksinen. Useimmiten Jaatinen kertoo eikä näytä, ja infodumppausta on paljon: ajankuvasta ja yksityiskohdista tulee luennoimista tai tietokirjallisuutta, ei kaunokirjallisuutta. Lauseissa on parhaimmillaan lennokkuutta mutta useammin kömpelyyttä. Tarina on melkoisen ennalta-arvattava, ja lopun tuhkimokäänteet olisi pitänyt jättää pois. 

En yleensä lue sotakirjallisuutta, ja tämä teos vahvisti valintani oikeaksi. En taida kuulua kohderyhmään. 

Pekka Jaatinen: Kalpeat sotilaat

Johnny Kniga

Ikuinen rock-klassikko?

Brittikronikoitsija Mick Wall on saattanut kansien väliin monenlaista rock-tarinaa. Pääpaino on ollut klassisen rockin tekijöissä kuten Iron Maiden, Led Zeppelin tai Black Sabbath.

Motörheadin keulamies ja sydän Lemmy on samaa sarjaa: klassikko, tienraivaaja, katu-uskottava, aina muuttumaton rock-ikoni. Wallin kynä kulkee, ja kerrottavaa on paljon, tekihän Lemmy todella pitkän uran. Petri Silaksen suomennos on mainio. Soittaminen on kirjassa pääosassa, tietenkin. Rockin' Vickers oli ensimmäinen askel, sitten tuli Hawkwind. Ja lopulta Motörhead, joka teki keikkaa todella ahkerasti, aina Lemmyn joulukuussa 2015 koittaneeseen kuolemaan asti, ja vain kolme viikkoa ennen sitä bändi nähtiin Suomessa. Levyjä tehtiin ahkerasti, vaikka Ace of Spadesia ei koskaan kyetty ylittämään. Soittokaverit vaihtuivat, mutta palo soittamiseen ei hävinnyt koskaan.

Eikä rock-ikoni olisi mitään ilman viiniä ja naisia. Näistä edellinen tosin Lemmyn tapauksessa tarkoitti Jack Danielsia ja spiidiä. Naiset ja päihteet haukkaavat kirjassa ison osan, koska ne olivat Lemmylle tärkeitä. Niinhän rockin parissa kuului touhuta. Käydä soittamassa, vetää pää täyteen ja kaveria turpaan ja sitten valita jonosta sopiva nainen viereen. Huomenna sama mutta eri paikassa ja eri naisen kanssa. Lemmyn tarina on sama kuin muillakin rock-klassikoilla, mutta silti mielenkiintoinen, koska anekdootteja ja sattumuksia riittää, kiitos päihteiden.

Sitä tulee helposti ajatelleeksi että jokaisella elviksenjälkeisellä ajalla olisi omat rock-klassikkonsa. 60-luvulla Beatles ja Rollarit, 70-luvulla Zeppelin, Purple ja Sabbath, 80-luvulla Maiden, Motörhead ja Priest, 90-luvulla Metallica, Guns'n'Roses ja Mötley Crüe, ja niin edelleen.

Mutta mitään "ja niin edelleen" ei olekaan 90-luvun jälkeen tullut, ja sehän se pistää ihmisen miettimään. Varsinkin kun on itse kasvanut aikana, jolloin rock näytti olevan ikuista. Tänään se on kuitenkin keski-ikäisten hommia, nuoriso on keksinyt ihan muita juttuja kuin rock. Tavallisilla rock-keikoilla ei käy juuri kukaan, isot stadionkonsertit sentään vetävät vielä massoja, mutta klassisuus ja ikuisuus uhkaavat vakavasti haihtua. Ei rockilla ole sellaista koneistoa ja infrastruktuuria kuin taidemusiikilla, sellaista joka oikeasti takaisi sen ikuisuuden. Satojen vuosien ajan on löytynyt ihmisiä, jotka jossain vaiheessa elämää oivaltavat Bachin tai Sibeliuksen nerokkuuden, jaksavat kirjoittaa ja levyttää ja käydä konserteissa ja lukea. Sinfoniakonserteissa on ehkä harmaapäinen yleisö, mutta se on joka vuosikymmenellä uusi harmaapäinen yleisö. Pelkään että rockilla tulee olemaan tässä suhteessa vaikeampi tulevaisuus.

Nuoret tekevät nyt omia juttujaan, mutta osaavatko he kertoa yhtä hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja sitten kun tämän sukupolven nuorisolaismusiikkia pannaan kansien väliin? Sekoileminen on näiden rock-elämäkertojen moottori, ja sekoileminen lähtee aina päihteistä. Kuntoradalta tai salilta ei irtoa kovin mehukkaita tarinoita; mehulingon juuttuminen on erilainen tarina kuin Motörheadin jäsenten vangitseminen Helsinki-Vantaalla heidän järjestettyään "puulle viikinkihautajaiset".

Onneksi on sentään sellaisia kuten Mick Wall, jotka kieltäytyvät näkemästä tätä haihtumisen uhkaa. Ja onneksi on nuorempaakin väkeä, jotka jaksavat kiinnostua historian hämärästä. Sellaisista muinaisista ilmiöistä kuin rock. Kai joku vielä jossain kaljaakin juo.

Mick Wall: Lemmy. Ace of Spades
Suom. Petri Silas
Johnny Kniga

Helsingin selkosilla

Mikko-Pekka Heikkinen on tuottanut allekirjoittaneelle riemukkaita hetkiä kirjoillaan. Terveiset Kutturasta, Jääräpää ja Poromafia resonoivat kaikki paitsi huumorillaan myös hienolla kielellään, eikä musiikin alituinen läsnäolokaan varsinaisesti haittaa.

Heikkisen teoksia yhdistää myös se, että niissä on aina kaksi keskenään konfliktoivaa suomalaista ihmisryhmää. Niin on Betoniporsaassakin, tällä kertaa maaltamuuttajat ja helsinkiläiset. Koko Suomi on autioitunut, ja ihmiset kehä kolmosen ulkopuolelta vyöryvät pääkaupunkiin. Puistoihin perustetaan pakolaisleirejä, ja Punaisen ristin työntekijöitä hälytetään maailman kriisipesäkkeistä Helsinkiin. Alkuperäisasukkaat panevat tietenkin hanttiin, kiihkeimpänä kärkenään punavuorelaishipsterit.

Toimittaja Jyry Pesiöllä ei mene ammatillisesti kovin hyvin, joten hän pyrkii hyötymään tilanteesta. Hän hakeutuu hipsterien porukoihin, partavahayrittäjä Waltteri T. Finnén läheisyyteen. Tilanne eskaloituu.

Heikkinen kirjoittaa hyvin, tietenkin, mutta hiukan tässä on välityön maku. Kirja on lyhyempi kuin edelliset, eikä varsinkaan kielellisesti nyt saada kaikkea irti, vaikka maalaisten ja stadilaisten asetelma sellaiseen erinomaisen lähtökohdan tarjoaakin. Hipsterit ja maalaiset jäävät molemmat vähän valjuiksi. Monin paikoin tekstistä tulee mieleen Reijo Mäki, eikä se tässä ole ihan välttämättä kaikkein suurin kehu. Juonen siirtolais- ja sisällissota-allegoriatkaan eivät nouse varsinaisesti siivilleen, vaikka naurattavat tietty paikoin.

Helposti tulee tehtyä johtopäätös siitä, että nyt kun Heikkisen teoksessa ensimmäistä kertaa Lapin väki ja kieli ei ole isossa osassa, teksti ei luista aivan yhtä sujuvasti. Kummallista sikäli, että Heikkinen ei ole kotoisin Lapista vaan Kajaanista. Ja sikäli, että tässä teoksessa yksi päähenkilöistä on Kajaanista, tai Kajjjaanista niin kuin Suikkari itse asian ilmaisee. Osoittaapa ainakin sen, ettei kirjailijan kotipaikalla ole välttämättä välitöntä yhteyttä kielen finesseihin.

Kaikesta marinasta huolimatta Betoniporsas on hauska ja ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Johnny Kniga

Ainekset kohdallaan

Mikko-Pekka Heikkisen kaksi edellistä romaania Terveiset Kutturasta ja Jääräpää ovat jääneet mieleen hauskoina ja taiten pohjoisen maisemiin taiteltuina kokemuksina.

Poromafia pääsi ilmestymään viime vuonna ihan huomaamatta, mutta onneksi kirjaa voi lukea muunakin ajankohtana kuin ihan tuoreeltaan. Sillä tuore Poromafia on, milloin vain, ja siinä on kaikki erinomaisen romaanin ainekset kohdallaan. Siinä on selkeä ja äärimmäisen vetävä juoni, niin vetävä että tuskaa teki jakaa lukukokemus kahdelle päivälle. Mutta kun töissä pitää käydä ja nukkua ja syödäkin harvakseltaan.

Siinä on Aristoteleen alku, keskikohta ja loppu. Siinä on ratkaisua huutavia konflikteja, päähenkilöillä on tahtotiloja, ja ristiriitoja ja kaksoisvalotusta löytyy. Päähenkilöt kiinnostavat, kasvavat ja kehittyvät. Rakenne on kiinteä ja silti runsas. Kieli ja kerronta on tuoretta ja yllättävää, ja erityisesti Lapin ja saamelaisuuden detaljit tuntuvat olevan Heikkisellä erinomaisesti hanskassa. Saamen kieltä käytellään mausteena, ja Lapin kansan erikoissanastoa viljellään messevästi. Kertojanäkökulmien vaihteluun Heikkinen on löytänyt persoonallisia ratkaisuja.

"Jos et tiedä miten jatkaa, pane mies tulemaan ovesta ase kädessä", neuvoi Raymond Chandler joskus kirjailijakollegoitaan. Heikkinen on Chandlerinsa lukenut, Poromafia alkaa näin: "Vieras tuli tupaan kivääri kädessä". Mutta siitä eteenpäin kaikki onkin yllättävää.

Suvun patriarkka Jonás-Guhtur Nelihanka eli Rouku on jäämässä sivuun poro- ja rötöstelyhommista. Ennen kuin eläkepäivät ehtivät alkaa, hän riitaantuu esikoispoikansa kanssa. Poika perustaa moottorikelkkajengin ja haastaa isänsä valta-aseman ja ansaintakeinot. Tähän kuvioon Heikkinen kutoo vaikka ja mitä, mielikuvitusta kirjailijalta ei ainakaan puutu. Heikkinen paisuttaa kaiken valtaviin, mutta silti uskottaviin mittasuhteisiin. Huumoria on paljon, mutta se ei ole itsetarkoituksellista. Humaani pohjavire kenties on.

Näytetekstiä on vaikea valita, koska yksittäisiä lauseita tärkeämpää on tietenkin kokonaisuus. Näin Heikkinen kuvailee päähenkilö Roukua, hieno näkökulmanvaihdoskin näkyy tässä: "Alaselkää vihloi. Ennen pullistuivat lihakset, nyt välilevyt. Mie olen liian vanha maantierosvoksi. Mutta en mie vaimon mekkorahoja jätä ottamatta, kun syliin juoksevat. Eikä Pieti opi, jos mie en kädestä pitäen... Kaupunki sen pilasi, son varma."

Lapista pistäydytään Helsingissä ja Alaskassa, mutta peruskuvio on tiukasti keskitetty Utsjoen maisemiin. Maisemat on kuvattu elävästi ja rikkaasti, ja jo kehumani lapintietouden lisäksi Heikkinen on ottanut selvää muun muassa moottoripyöräjengien historiasta. Kaiken hän on tehnyt vaivojaan säästelemättä. Heikkisen edelliset kirjat olivat erinomaisia, tämä taitaa olla vielä parempi. Lukijan osaksi jää nautiskelu ja ihailu.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia
Johnny Kniga

Käsi tarkisti taskun

Mikko-Pekka Heikkisestä en tiennyt oikeastaan mitään ennen marraskuista Neljä kuningasta -kiertuetta. Kårenilla kirjailijan kasvot tulivat tutuiksi, mutta vieläkin minulla on vaikeuksia muistaa hänen nimeään; ilmeisesti tavallisuuden ja pituuden yhdistelmä asettaa opettajan hataralle ja ylikuormitetulle nimimuistille lähes ylivoimaisen vaatimuksen.

Taina kirjoitti vuodenvaihteessa Heikkisen viimeisimmästä kirjasta Jääräpää melkoisen mairean arvion, ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Minulle tulee Heikkisen kielestä ja tietenkin pohjoisista maisemista mieleen Jari Tervon varhaisempi tuotanto, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Tervon Rovaniemi-kirjojen julkaisuhetket olivat aikanaan vuoteni odotetuimpia.

Jääräpää oli oikein hyvä, mielestäni Terveiset Kutturasta on vielä parempi. Tai ehkä luin ne vain väärässä järjestyksessä. Tarina on joka tapauksessa molemmissa mainio ja perustuksiltaan sama: Suomi on jakaantunut kahtia. Terveiset Kutturasta laittaa maan sisällissotaan, jossa Pohjoisen joukot etenevät vääjäämättä kohti Etelää. Henkilöhahmot ovat reheviä, yksityiskohdat eläviä, tarina kulkee. Ja musiikki on usein läsnä. Syntyy sotaromaanin parodiaa ja täsmällisiä havaintoja sekä maaseudun että kaupungin asukkaista, mutta syntyy ennen muuta liekehtiviä oivalluksia, nasakkaa lausetta ja hymyyn käypi suu.

Kas näin: "Väninämusiikin avulla on Lappi kolonialisoitu ja valutettu kuiviin. Nuo eivät sitä ymmärrä. Kyseessä on salaliitto. Iskelmämusiikki on kasvuhormonia arktiselle melankolialle. Se on lamauttava ase, jota pitelee kourissaan valtiojohtoinen yleisradioyhtiö." - - - "Käsi tarkisti taskun. On se tallella. Omaa kullia 'Joutsenlaulu' ei ollut vielä katkaissut."

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Johnny Kniga

Kovin vähän aikaa

Kirjoittamatta on jäänyt Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogian päätösosasta. 3. Kuolema on aivan suoraa jatkoa osille 1. Rakkaus ja 2. Sairaus. Tutut hahmot riutuvat, väki vähenee ja epäreiluus korostuu.

Ensimmäisistä osista kirjoitin aiemmin yhteispostauksen. Toivon, että kirjailija tai kustantaja jatkossa yhdistäisi nämä kolme erillistä kirjaa yhdeksi, koska näiden erillisenä pitämisestä ei ole mitään hyötyä. Yritin pohtia, voimistuuko jokin vaikutelma erillisyydestä, mutta en keksinyt, että mitä iloa siitä on. Kirjat ovat ilmestyneet parin vuoden aikana, erikseen.

Benjamin on loppuun asti kantava voima, vaikka Rasmuksesta tarina alkaa. Kirjasta jäivät mieleen Rasmuksen raukkamaiset vanhemmat sekä Paulin upeat hautajaiset. Niissä olisin halunnut olla mukana. Kunpa useammatkin ihmiset suunnittelisivat itse hautajaisensa, joissa ei nyyhkitä.

Eniten jälkeenpäin on mietityttänyt Benjaminin ja Rasmuksen vanhan naapurin, Holgerin, kohtaaminen Koppomissa ja jääkaapiin jääneet broilerfileet. Tuon Koppomin visiitin ja sen  "näytä, älä kerro" -symboliikan avulla Rasmuksen kohtalo avautuu hiukan.

En uudelleen kirjoita tuossa aiemmassa postauksessani olevia mielipiteitäni ja tunnelmia tähän, mutta totean, että a) onneksi lääketiede ottaa edistysaskelia ja b) onpa 1980-luvun puolivälistä kovin vähän aikaa.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema
Johnny Kniga

Synkkä, synkempi, Fossum

Norjalaisen Karin Fossumin dekkarit perehtyvät ihmisluonteeseen ja -mieleen ehkä enemmän kuin rikoksiin. Kuolemat ja rikokset ovat sivuseikkoja ja romaanin hahmojen mieli on päänäyttämö.

Nappasin kirjastosta Fossumin kirjan nimeltä Paha tahto ja on pakko myöntää, että työntelin sitä sivummalle muutaman kerran iloisempien kirjojen edeltä. Paha tahto nimenä ja synkkä kansikuva, joka kuvaa Kalmalampea (hilpeä nimi), eivät sovi lukijalle, joka kaipaa piritystä.

Karin Fossumin dekkarien vähäeleinen komisario Konrad Sejer ei puhu paljon ja hän antaa tilaa epäillyille ja näiden lähipiirille. Kalmalammen lisäksi ruumiita putkahtelee Hohkalammella. Kirjan pahikset ovat luotaantyöntäviä, hyvikset hiukan alistuneita.

Veri ei roisku eikä kuolemalla mässäillä. Eniten kirja opettaa ihmisistä, heidän heikkouksistaan ja hyvän ja pahan ikuisuuskiistasta. Suomennos on huomattavan sujuvaa.


Karin Fossum: Paha tahto
Johnny Kniga
suomentanut: Tarja Teva

Viime aikojen paras

On noloa myöntää, että Mikko-Pekka Heikkisen edellinen kirja, Terveisiä Kutturasta, on edelleen lukemattomana teinin kirjahyllyssä, jonne se siirtyi joulupaketista vuosi sitten. Ei muuten ole enää kauan, sillä Jääräpään jälkeen tunnustaudun suureksi mikkopekkaheikkisfaniksi.

Jääräpää ilmestyi minulle joululahjapaketista, mikä ei ollut ihan mahdottoman suuri yllätys, sillä olin metrin päässä Mikko-Pekka Heikkisestä (tosin selin), kun Tomi pyysi muka salaa minulta ostamaansa kirjaan omistuskirjoitusta. Tämä tapahtui Kårenilla, Neljän Kuninkaan kiertueen Turun tilaisuudessa.

Ja miksikö ihastuin kirjaan niin kovasti? Koska Lappi. Kirjassa etelän vihreä, koulutettu virkanainen muuttaa Muonioon ja herättää kummastusta. Minä muutin 25-vuotiaana ekonominplanttuna Kolariin kauppaopiston opettajaksi. 

Jääräpää on kuvaus Katjasta, kunnanjohtajasta ja Aslasta, hänen puolisostaan. Sekä pienestä ja sisäänpäinlämpiävästä yhteisöstä, jossa kaikki eivät toki suhtaudu pahantahtoisesti. Hiukan painolastiakin kunnasta löytyy, henkistä laatua, fyysiseksi äityvää. Black Sabbath ja Iron Maiden, hiukan myös Alice in Chains kuuluvat taustalla.

Kuvassa Mikko-Pekka Heikkinen Turun Kårenilla Maria Veitolan haastateltavana

Kieli on ihanaa. Hoot osuvat kohdilleen (minä en hoota oppinut oikeaan paikkaan asettamaan vuodenkaan harjoittelulla, ei etelän ihminen voi oppiakaan, minua valistettiin). Son poka niin, että vuoden lappilaisuudella saa itseensä kuitenkin sen verran pohjoisuutta, ettei se ikinä lähde. 

Luin Jääräpäätä pari päivää ja se on aika pitkään, kun ottaa huomioon, että kirjassa on vain 301 sivua. Lukemiseni keskeytti pari matkaa 'down the memory lane' eli kävin googlen street viewlla katsomassa Kolarin kirkonkylän raittia (Hakapolulle ei näemmä ollut googlen auto kurvannut) ja instagramissakin huiskin hästägillä #kolari. Hetken jo pohdin, vieläkö ottaisivat minut opettajaksi sinne, kunnes heräsin ja muistin lapset ja talon Turussa. :) 

"Romanttinen tragikomedia" on aika sattuvasti laitettua tekstiä kirjan takakannesta. Se, miten Canada Gooset ja etelän pillifarkkujuppi kuvaan istuvat, on hauskasti kirjoitettu. Aslaa en minä Lapista löytänyt enkä kirjan turismin huippuideoita, mutta 1990-luvun puolivälissä tuolla rajajoen varressa olikin tiukasti vielä lama, monessakin mielessä. Kirjan Katja kävelee työmatkaansa puoliksi pimeässä, kun katulamppujen valo ei riitä tolpalta toiselle. Minun Kolarissani työmatkalla ei katulamppuja riittänyt ihan koko matkalle ollenkaan (ulottuihan rivitaloalue pari sataa metriä kunnan pääraitista) ja pääraitillakin valot sammutettiin klo 23. Taskulamppua käytin monesti tuolla 10 minuutin kävelyllä. Ja sitä muistelen kaiholla, samaten keittiön ikkunasta näkyviä rivitalon pihalle eksyneitä poroja. Ehkä aika kultaa jo nekin muistot jalanjäljistä tuoreessa lumessa ikkunoitteni takana, kiinnostihan nuoren opettajan elämä monia kovastikin. Silloin hirvitti. 

Kirja tuntuu hurjan ajankohtaiselta myös seurattuani eri medioista Kittilän kunnanjohtajan ulos savustamista. Kittilässä kyse on isoista rahoista, kuten tässäkin kirjassa. Muonio haluaa osansa turismirahoista ja samalla peistä väännetään kuntaliitoksesta. Hyvin kuvattu sekin tilanne.

Tästä kirjasta seurasi ihania muistoja, huikean hauskoja lukuhetkiä ja hyvä, iloinen mieli. Son poka niin, että häätyy käydä Kolarissa ensi suvena, jos pörsissä on rahaa. Lue ihmeessä, jos nautit hauskoista kirjoista mukavalla parisuhdepainotuksella, fiksuista ajatuksista ja vertauksista sekä hupaisista juonenkäänteistä. 

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Johnny Kniga

Ruotsissa ja Kuusamossa osataan

Kun Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ilmestyi, päätin ilman muuta lukea sen. Niagaroittain on ehtinyt vettä virrata Aurajoessa ennen kuin sen nappasin käsiini. Ja vauhdilla eteni ensimmäinen osa, Rakkaus.

Jonas Gardell on suomalaisten oma vävypoika, samaan tyyliin kuin Adam Lambert taannoin. Aina ihanan iloiset Mark Levengood ja Jonas Gardell ovat juuri niin tyypillisen onnellinen ruotsalainen pariskunta kuin Vadelmavenepakolainen vain voi kokea. Ja siksi Jonas Gardellin kipeän upea kirjasarja on niin hieno.

Kirjan henkilöt on kuvattu taiten, kauniisti, syvällisestikin. Yhtään hutaisua ei ole. Jokaiseen tutustuu kuin omaan tuttavapiiriinsä ja jokaisen voisi tunnistaa pöytäseurueessa, jos kuvan näkisi, kuvittelisin.

Ensimmäinen osa - rakkaus - tuo välähdyksiä sairaalasängyn viereltä ja samalla kertoo Rasmuksen ja Benjaminin kohtaamisesta kasvattaen heitä lapsista nuorukaisiksi. Ja miten kauniisti se kaikki kerrotaankaan.

Luettuani ensimmäisen osan tuli mieleeni heti Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Kummassakin kirjassa kuvataan 1900-lukua, tosin ei aivan identtisiltä vuosikymmeniltä. Toisessa seksuaalinen tasavertaisuus on vielä kaukana ja lain toisella puolen, toisessa laki jo murtuu, mutta käytännön elämässä kaikki on vielä kuin laitonta, piiloteltavaa ja yhteiskunnan silmissä rumaa, vaikka rakkaus on kaunista. Herkkä vapaus on hapuilevaa ja piiloteltavaa.

Ensimmäinen osa jäi pitkäksi aikaa mieleeni. Toinen osa - sairaus - on periaatteessa heti jatkoa ensimmäiselle, mutta nyt sairastaminen on alati läsnä, sairastumista kuvataan ja kuolema on aivan kulman takana. Tunnelma on synkempi ja toivottomampi. Lapsuustarinatkaan eivät ole siitä onnellisimmasta päästä, ne suorastaan ahdistavat.

Rasmus ei kakkososassa ole enää vain herttainen poika, jota kotikonnut ahdistavat. Hän on ärsyttäväkin, suorastaan inhottava. Toisaalta kirjan edetessä vieraillaan Rasmuksen sairaalasängyn äärellä, joka tulee olemaan tarinan väistämätön loppupiste. Ainakin Rasmuksen maallisen tarinan. Benjamin on jäänyt kuvaukseltaan hiukan pinnallisemmaksi raapaisuksi, vaikka pinnallinen hän ei ole. Heidän kaveripiirinsä edustaa stereotyyppistä homojoukkoa, mutta Benjamin säilyttää Jehovan todistaja -henkeään.

Lehdille, muistilehtiöille ja muulle materiaalille tarkoitetuin taskuin varustetussa nahkakotelossa säilyttämänsä Raamatun välistä Benjamin ottaa esiin piirroskuvan ja kiinnittää sen nastalla seinälle.  

Kyse on tavanomaisesta Jehovan todistajien kuvasta, joka esittää hymyilevää perhettä, siinä on hyvin pukeutunut äiti, hyvin pukeutunut isä ja hyvin pukeutuneita lapsia oleskelemassa niityllä järven rannalla, taustanaan Alpeilta vaikuttava maisema.  

Rasmus vilkaisee kuvaa arvostelevasti. "Tuollaisestako te haaveilette?" hän kysyy epäilevästi ja päivittelee asiaa. Benjamin kohauttaa nolostuneena olkapäitään. "Oletettavasti." Rasmus menee kuvan tuntumaan ja tutkiskelee sitä pitkään ja hartaasti, ennen kuin esittää lopullisen arvionsa. "Tehän olette aivan heikkopäisiä. Tanssitaanko?"

Kirjasarja on loistavaa ajankuvaa ja karmea kertomus lähihistorian, aivan parinkymmenen vuoden takaisista, kamalista asenteista ja ihmisten kylmyydestä, julmuudesta ja inhimillisyydestä.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
Osa 1: Rakkaus
Osa 2: Kuolema
Johnny Kniga

Jonas Gardellia Bookysta

Ikäviä ja vähemmän ikäviä päähenkilöitä

Jo aiemmin ruodin Gillian Flynnin kovasti kehuttua Kilttiä tyttöä, johon sytyin kovin hitaasti enkä lopultakaan mitenkään roihuten. Tänä vuonna ilmestyi suomeksi (suomentajanaan erinomainen Maria Lyytinen) myös Gillian Flynnin aiempi teos "Paha paikka". Jostain syystä olin päättänyt antaa Gillian Flynnille toisen mahdollisuuden ja riemu oli rajaton, kun Paha paikka löytyi Jyrkkälän kirjastosta pikalainaan tyrkkykarusellista.

Jos Kiltin tytön kanssa taistelin 244 sivua ennen tarinan jolkottamaan lähtöä, vei Paha paikka mukanaan saman tien. Olin jostakin arviosta tai mainoksesta lukenut, että Libby, tarinan päähenkilö, olisi erittäin luotaantyöntävä hahmo. Takakannen kuvauksessa hän ei itseään myöskään mitenkään mairittelevasti esittele. Libby saa kuitenkin inhimillisiä piirteitä niin paljon, että minä lukijana toivoin hänelle pelkkää hyvää.

Kirjan rakenteessa on Kiltistä tytöstä tuttua vuorottelua (siinä puolisot vuorottelevat kertojina) ja tarina etenee Patty-äidin, Libbyn ja Ben-veljen kertoessa tapahtumista. Synkkiä tapahtumia, synkkiä tapahtumapaikkoja, rankkoja ihmiskohtaloita. Kirjasta huokuu tunne kuin kaikki tapahtuisi jossain pimeässä, pölyisessä ja likaisessa paikassa.

Paha paikka ei ole nopealukuinen viihdekirja. Se on moniulotteinen, ajatuksia herättävä ja ihmisen pimeisiin puoliin luotaava kirja, joka sattuu osumaan rikoskirjallisuuden genreen. Kirja vie lukijaa syvemmälle arvoituksessa. Jälkeenpäin ajatellen en tainnut lukiessani edes yrittää arvailla, miten mysteeri avautuu, kuka on roisto tai että mitä lopuksi tapahtuu. Siksi taisin olla niin puulla päähän lyödyn yllättynyt, kun kaikki selvisi. Suosittelen.

Gillian Flynn: Paha paikka
WSOY

Tähän samaan arvioon lisään kirjan Karin Fossumin "Carmen Zita ja kuolema", jonka nappasin samaisesta tyrkkykarusellista myös pikalainana. Luin kirjat peräjälkeen, tosin Flynnin 381 sivua tuntui huomattavasti mutkikkaammalta, syvällisemmältä ja pohditummalta kuin Fossumin 216 sivua.

Karin Fossum on hyvin suosittu ja laajasti ja kansainvälisesti palkittu norjalainen dekkaristi. Täältä pohjolastahan rikoskirjailijoita tuntuu putkahtelevan, muista pohjoismaista tosin huomattavasti tiuhempaan kuin meiltä Suomesta. Dekkarihaasteeseen olen osallistunut lukuisilla ruotsalaisilla ja tanskalaisellakin opuksella.

Carmen Zita ja kuolema päätyi tämän postauksen jatkoksi siitä syystä, että tässäkin on lapsi, jolle käy huonosti ja toinen päähenkilö on myös ikävänoloinen naishahmo. Toisin kuin Pahan paikan Libby, Carmen Zita on minusta ihan oikeasti ahdistavan ikävä ihminen: hemmoteltu ja itsekäs. Hän on niin harmittava kiusankappale, että tuntuu kummalliselta, että kirjailija on päätynyt jotenkin niin helppoon ratkaisuun. Toinen päähenkilö, puoliso Nicolai, on korostetun kiltti, tunnollinen ja ihan nössö. Jälleen alleviivatun keveä ratkaisu.

Loppuratkaisun kohdalla tulee tunne, että kirjailijalta loppui aika kesken. En tarkoita, että Carmen Zita ja kuolema olisi päätynyt yhtä syvälliseksi kuin Paha paikka, jos sivumäärää olisi kasvatettu yhtä paljon, mutta nyt kirja jää keveäksi dekkariksi vaikka sillä olisi voinut olla eväät enempäänkin. Tai sitten Pahan paikan synkkä ja arpinen tunnelma jäi päälle. Carmen Zita on hyvä dekkari, mutta se voisi olla parempikin.

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema
Johnny Kniga

Rikoksen jäljillä -haasteen koostetta

Kuten aiemmassa postauksessani jo rehvakkaasti kerroin, osallistun Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Listalta löysin monta hauska uutta tuttavuutta ja kahminkin jo kirjastosta niitä omaan lukupinooni (ei yöpydän pinoon vaan kaapin päälle...).

Kerään tähän koosteeseen kesän aikana Rikoksen jäljillä -haasteeseen lukemieni kirjojen kuvauksia. Uusimmat löytyvät aina alapuolelta.

1. Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä
(Gotlanti, Ruotsi)
Otava

Ennätin Mari Jungstedtia jo lukemaan aiemmin keväällä ja postasinkin pientä vertailua hänen ja Outi Pakkasen kirjojen välillä maaliskuussa. Tuolloin nappasin Jungstedtin kirjan keskeltä hänen tuotantoaan ja viehätyin tarkoista ja minuun vetoavista maiseman ja miljöön kuvauksista Gotlannista.

Nyt bongasin kirjastosta pitkän rivin Jungstedtia. Se tunne, kun huomaa, että kivaa kirjasarjaa on saatavilla monta monituista osaa, on aika mainio. (Siitäkin syystä tämä dekkarihaaste on vallan oiva: moni kirja on ilmestynyt jo tovi sitten, joten todennäköisyys niiden löytymiselle hyllystä on hyvä.)

Kesän kylmyydessä avaa Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvan sarjan. Rikosten laatu ei jäänyt kovin tarkasti mieleen (nämä luin jo pari viikkoa sitten), mutta enemmänkin mieleen jäivät tarkat henkilökuvaukset. Luettuani kirjan sarjan keskeltä jäinkin kaipaamaan aiempien tapahtumien selvittelyä, joita kirjasarjan alku mukavasti tarjoilikin.

Vaikka Jungstedtin kirjat eivät ole mitenkään urbaanista ympäristöstä, olin huomaavinani henkilöhahmojen kuvauksissa leenalehtolaistyyppisiä piirteitä. Ainakin pidän kovasti siitä, että myös sivuhenkilöiden ajatuksia ja luonteita ruoditaan hiukan enemmänkin. Jos pidät Outi Pakkasen ja Leena Lehtolaisen tuotannosta, uskon, että Mari Jungstedtkin miellyttää. Camilla Läckberg pureutuu omissa tarinoissaan itse rikoksiin ja niiden taustoihin huomattavasti syvällisemmin, mutta jos hiukan kepeämpikin rötöstely ja ihmiselämän vivahteet kiehtovat, etsi ihmeessä Jungstedtiä käsiisi.

2. Mari Jungstedt: Saaren varjoissa
(Gotlanti, Ruotsi)
Otava

Tässä Jungstedtin dekkarissa paneudutaan rituaalimurhiin. Itse murhat ovat hiukan irrallisia, kaikkien uhrien elämäntapaan tai elämään ei paneuduta kovin syvällisesti, mutta tarina on mitä mainiointa kesälukemista. Ja jälleen Visby-kuvaukset viehättävät. Niitä löytyy lähes joka sivulta, ohimennen. Lukija huomaa pääsevänsä tunnelmaan sivulauseiden ja pienten mainintojen kautta.

"...ja jo kaksikymmentä vuotta hän oli asunut omassa puutarhan ympäröimässä pikku talossaan muurin sisäpuolella. Eikä siinä kaikki: asunto oli Klintenissä, tuomiokirkon yläpuolelta alkavassa pittoreskissa kaupunginosassa, joka oli Visbyn halutuin asuinalu. Aikoinaan se oli ollut köyhälistökortteli, jonka hirsipuussa roikkuvat mestattujen siluetit olivat kauhistuttaneet koko kaupunkia. Näköala oli suurenmoinen, koko keskiaikainen kaupunki levittäytyi alapuolella ahtaine kuineen, raunioineen ja muureineen. Kaupungin takana häämötti meri kuin sninen taustakulissi."

"Ambjörnsson onnistui nipin napin keinottelemaan autonsa penten matalien talojen välistä ja kääntyään Norra Murgatanille, joka kulki aivan koillisen kaupunginmuurin vierustaa."

Inhimilliset ihmiskuvaukset ja kirjasarjan päähenkilöiden elämien eteneminen kirjan ja kirjasarjan mukana tekee Jungstedtin tästäkin kirjasta elämänmakuisen ja mieluisan luettavan.

3. Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
(Gotlanti, Ruotsi)
Otava

Olen jatkanut Jungstedt-putkeani napsimalla Runosmäen kirjastosta sekalaisessa järjestyksessä näitä Gotlantiin sijottuvia dekkareita, joista pidän kovasti. Aiemmin esittämäni perustelut pitävät edelleen: Gotlanti kuvataan niin pittoreskinä, tunnelmallisena ja kauniina paikkana, että sinne haluaisin itsekin matkata. Meren hiljaisuudessa on sarjan toinen dekkari ja päähenkilöiden elämä etenee luontevasti. Koska olen lukenut Jungstedtia ei-niin-järjestyksessä, on tällainen "ahaa, näinkö he tapasivatkin" -eteneminen ihan hauskaakin.

Meren hiljaisuudessa -dekkarissa katoaa 14-vuotias tyttö, jonka elämää kuvataan ennen katoamista ja sen jälkeen vyyhtiin punoutuu tietysti dekkareille ominaiseen tapaan yhtä sun toista. Kirjaan mahtuu niin syrjäytyneen teinin kuin alkoholisoituneen valokuvaajankin elämänpiirin kuvausta.

 

4. Mari Jungstedt: Aamun hämärissä
(Gotlanti, Ruotsi)
Otava
(päivitetty 24.7.)

Kirjasarjan viidennessä osassa sivutaan harmaata taloutta ja vierastyöläisiä. Gotlannin lintukodossa ollaan sopivasti tuohtuneita tietysti murhasta ja pohdinnat roistoista kuulostavat sopivan nurkkakuntaisilta. Suomalaisittain huvitti ja hirvitti pahoinpitelyn uhrin kuvaus tekijöistä:

- Sanoit, että he puhuivat englantia murtaen. Osaatko sanoa, mistä he voisivat olla kotoisin?
- Luultavasti Suomesta tai jostakin Baltian maasta.

Nämä Jungstedtin kirjat ovat juuri sellaista nopealukuista ja soljuvaa kesälukemista, mitä dekkareilta haetaankin. Jungstedt on yksi Ruotsin dekkarikuningattarista ja hänen teoksiaan on julkaistu 15 maassa, Ruotsissakin yli miljoona kappaletta. Ruotsalaiset osaavat tämänkin.

5. Anna Jansson: Outoja lintuja
(Gotlanti, Ruotsi)
Gummerus
(päivitetty 24.7.)

 

Anna Janssonin dekkareista on Suomenkin televisiossa nähty filmatisoituja versioita. Päähenkilönä kirjoissa on Maria Wern -niminen poliisi. Kirjat sijoittuvat myös Gotlantiin, johon olen jäänyt selvästikin koukkuun. Anna Janssonin tapa kuvata henkilöitä ja tapahtumia on mielestäni hitusen syvällisempi ja realistisempikin. Toisaalta hänen Gotlantinsa on vähemmän söpönen ja arkisempi, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Arkisuuteen tuo oman mausteena yksinhuoltajuus, hankaluut ex-puolison kanssa ja työn kuvaaminen rankkana. Kun Ljungstedtin kirjoissa on lähes aina kaunis kesä, on Janssonilla välillä koleaakin.

Oudoissa linnuissa pelotellaan lintuinfluenssalla. Juoni herättää monia ajatuksia viime vuosien globaalien tautiskenaarioiden lailla. Lähes suljetulla saarella tauti voi levitä, mutta se voidaan saada saarelle suljettuakin. Pienten lasten sairastuminen tuntuu lukijasta kammottavalta. Kirjan ratkaisu on ehkä liiankin helppo, mutta toisaalta lukijalle nousee mieleen, että opportunisteilla on varmasti omat sormensa pelissä myös ihan oikeassa maailmassa. Tai voisi olla. Ovathan rokotemarkkinat suuret ja pelot ja niiltä suojautuminen perimmäisen inhimillisiä asioita.

6. Anna Jansson: Pääkallovaras
(Gotlanti, Ruotsi)
Gummerus
(päivitetty 14.8.)

Anna Janssonin dekkarissa on taas meitä äitejä kammottavia piirteitä: kadonnut lapsi ja vielä toinenkin. Hätääntyneitä äitejä kirjassa on useita ja teinien metkuihinkin päästään hiukan sisälle.

Tarinassa on nykytrillereihin liittyviä piirteitä arkisessa ympäristössä, mutta jostain syystä aiemman Outoja lintuja -dekkarin tavoin kirjasta huokuu jonkinlainen harmistus tai ehkä masentunut luovuttamisen tunne rajojen avautumisen johdosta ja ulkomaalaisten elämästä Gotlannissa. Se vaikuttaa hiukan kummalliselta ja asenteelliselta, vaikka toki aiheesta on nyhdettävissä helposti aineksia dekkareihin. Ehkä suvaitsevaisuuden ja poliittisen korrektiuden maailmassa sellainen erottuu.

7. Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
(Rooma, Italia)
Gummerus
(päivitetty 14.8.)

En nolostele sanoa, että palautin Vera Valan esikoisteoksen kirjastoon luettuani siitä vain viitisenkymmentä sivua. Silloin ei sytyttänyt.

Kakkosen kohdalla ajattelin sinnitellä pidempään ja tarina lähtikin viemään nopeammin kun esikoinen tai Gillian Flynnin Kiltti tyttö (siitä löytyy lisää tästä blogipostauksesta). Yksityisetsivä Arianna de Bellis saa inhimillisiä piirteitä, mistä erityisesti pidin. Päähenkilö seikkailee niin yläluokan illallisilla kuin laitakaupungin kujillakin, eikä nirsoile, mikä on mukavaa.

Vera Vala kuvaa osuvasti italialaisuutta ja hankaliakin hahmoja. Murhattu Laura väritetään kiintoisaksi henkilöksi, mutta kirjan takakannessakin mainittu luotijunaratatunnelin vastustaminen jää täysin sivumaininnaksi hänen taustassaan.

Ariannan oman taustan pohtiminen vaikuttaa hyvältä jatkon kannalta ja odotankin, että löydän vasta ilmestyneen Vera Valan uuden dekkarin kirjastosta. Siihen taitaa tosin mennä tovi.

8. Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät (24.8.)
(Tanska)

Metsästäjät oli heräteostos Suomalaisen kirjakaupan kassalla. Uusi rikospokkari edullisella hinnalla ei laita epäröimään ostohetkellä. Ja tämä tanskalainen kirjailija kiinnosti, en ole Adler-Olsenia aiemmin lukenutkaan, nimi on jäänyt kuitenkin mieleen. Jussi-nimeen en useasti ole Suomen ulkopuolella törmännytkään.

Juoni on kiehtova, tarina ei ole vallan tavallinen. Mutta tämä on jälleen niin synkkä kirja, että lukeminen ei ollut nautinto. Jälkeenpäin (lukemisesta on jo tovi) ovat tuntemukset tasoittuneet ja näen kirjassa jo paljon hyvääkin, mutta väkivallalla - tai ehkä ennemminkin väkivallan suunnitelulla - mässäily ei sytytä. Jalkajousi, vesikauhuinen kettu, silmitön hakkaaminen ja huumeilla yliannostelu sekä niiden käyttäminen ja tuleva käyttäminen tappamiseen ja sen kaiken tarkka kuvailu tekevät ihan pahaa. En usko, että ensi kerralla nappaan Adler-Olsenia edes tarjouksesta.


9. Gillian Flynn: Paha paikka (WSOY)
(USA)

10. Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema (Johnny Kniga)
(Norja)

(ks. erillinen postaus, jossa käydään läpi nämä molemmat)

11. Saana Saarinen: Siirtolapuutarhan varjoissa (Osk. Luovinet)
(Suomi)

(ks. erillinen postaus tästä kirjasta)

12. Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Otava) päiv. 28.8.
(Gotlanti, Ruotsi)

Aika mones Mari Jungstedt tämä minullekin oli, tässä haasteessa viides. Tarina pyörii jälleen Gotlannissa, vaikkakaan ympäristökuvauksiltaan tämä ei ole ihan parhainta Jungstedtia. Juoni on kiehtova ja henkilöistä erottuu Veronika Hammar parhaiten ikävillä luonteenpiirteillään.

Loppuratkaisu on ehkä vähän tylsä. Lukijaa on johdateltu ja tarinaa viety eteenpäin sivutarinalla, jossa kertoja ei paljastu, mutta kirjan edetessä arvailut tihenevät ja on helppo päätellä, mistä joukosta murhaaja valitaan. Sivutarinassa oli myös samoja elementtejä kuin Gillian Flynnin Pahassa paikassa, jonka lukemisesta ei ole kuin reilu viikko.

Luen näitä Gotlantiin sijoittuvia Jungstedteja oikein mielelläni ja onneksi hyllyssä on vielä ainakin yksi lukematon.

13. Kirsi Merimaa: Hotelli Kalifornia (Myllylahti) päiv. 3.9.
(Suomi, Arabiemiraatit)

(ks. erillinen postaus)

14. Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos) päiv 24.9
(Suomi)

(ks. erillinen postaus)

15. Anna Jansson: Unissakävelijä (Gummerus) päiv. 16.9
(Gotlanti, Ruotsi)

(ks. erillinen postaus)