Ei tarinaa, ei juonta, ei toimintaa

Paul Austerin New York -trilogian toinen osa on nimeltään Aaveita. Se on pienoisromaani, vain vajaat sata sivua. 

Aaveita on monin tavoin samanlainen kuin trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki. Hahmot sulautuvat toisiinsa, odotukset ja kausaalisuhteet eivät toimi niin kuin tarinoissa yleensä. Postmodernia dekonstruktiota tämä kai on. 

Blue-niminen yksityisetsivä saa toimeksiannon mieheltä nimeltä White. Tehtävänä on varjostaa Black-nimistä henkilöä. Kaikki sivuhahmotkin ovat värien mukaan nimettyjä. Tarinassa ei tapahdu muuta kuin se, että Blue istuu huoneessaan ja katselee kuinka Black kirjoittaa. Ehkä se on kuvaus kirjailijan työstä, ehkä eksistentiaalinen mietelmä, ehkä jotain muuta. 

Ainakaan tätä kirjaa ei kannata antaa sille, joka ei lue paljon. Tulee nimittäin helposti varmistettua ettei lue jatkossakaan.

Kirjailijan työhön viittaillaan usein.

”Päivien vieriessä Blue tajuaa, että tarinoita voi keksiä loputtomiin. Sillä Black ei ole kuin jonkinlainen tyhjä tila, aukko tapahtumien kudoksessa, ja aukon voi täyttää mikä hyvänsä tarina.” Juuri tästä syystä Austerin trilogiaa on vaikea arvottaa, koska tuntuu, että näissä voisi olla mikä tahansa tarina, eikä kirja siitä muuksi muuttuisi. Auster on kirjoittanut analyysin ja kaiken mahdollisen kritiikin jo sisälle tarinaan.

”Blue luuli saavansa lukea tarinan tai ainakin tarinan tapaisen, mutta tämä on pelkkää tyhjänpäiväistä jaaritusta.”

”Tuntuu kuin hänet olisi tuomittu loppuiäksi istumaan huoneessa ja lukemaan kirjaa. Aika kummallista olla parhaimmillaankin vain puoliksi elossa, nähdä maailma vain sanojen kautta, elää vain muiden elämän kautta. Mutta jos kirja on mielenkiintoinen, ehkä se ei olekaan hassumpaa. Tarinahan voi niin sanotusti temmata hänet mukaansa, jolloin hän vähitellen unohtaa itsensä. Kirja ei kuitenkaan anna hänelle mitään. Siinä ei ole tarinaa, juonta eikä toimintaa; on vain mies, joka istuu yksin huoneessa ja kirjoittaa kirjaa.”

Paul Auster: Aaveita (New York -trilogia)

Suom. Jukka Jääskeläinen

Tammi

Riittämättömyyden tunne

En ole lukenut yhtään Paul Austerin kirjaa. Siksi sain Tainalta lahjaksi New York -trilogian kolme kirjaa sisältävän niteen. Ensimmäinen kirja on nimeltään Lasikaupunki. 

Tämä on hämmentävä kirja. Ensimmäisestä virkkeestä lähtien on kertojan ääni omalaatuisen höpöttelevä, ja mainitaan joku ”joka hän ei ollut”. Yksityisetsivätarina lähtee käyntiin kuitenkin suunnilleen tavanomaiseen tapaan: päähenkilö Daniel Quinnin pitää löytää Peter Stillmanin isä, ennenkuin isä tulee tappamaan Peterin. Isä on pitänyt poikaansa vangittuna vuosikaudet, ja poika on siksi aika erikoinen.

Mutta tarina ei etene niin kuin pitäisi, kirja ei vastaa odotuksiin. Tarina kiertyy aivan absurdiksi, ja odotusten lisäksi merkitykset ja kausaalisuhteet ja identiteetit menevät solmuun. Kirjallisia viitteitä tulee vastaan jatkuvasti, mikä saa lukijan olettamaan, että jos tuntisi Austerin aikaisemman tuotannon ja sen lisäksi ainakin Don Quijoten tosi tarkasti, tästä voisi saada paljon enemmän irti. 

En aio ottaa noista selvää, sillä on erittäin suuri mahdollisuus, että nämäkin ovat samanlaisia koukkuja, joista lukija alkaa etsiä merkityksiä - turhaan. Niin vahva on tuo absurdiuden ja odotusten rikkomisen meininki tässä kirjassa. 

Kieli on upeaa, mikä on mainitsemisen arvoista, koska useissa amerikkalaisissa kirjoissa kerronta tuppaa olemaan ihan konstailematonta ja tavallista. Jukka Jääskeläisen suomennostyö ei ole ollut ihan helppo, mutta se on aivan onnistunut. Ja tämä kirja kyllä laittaa miettimään monenlaista, eli se on taideteoksena onnistunut. Mutta absurdia on vaikea arvottaa, pitäisi tuntea paremmin se maasto josta tämä teos on kasvanut. Minä en tunne tarpeeksi, eikä riittämättömyyden tunne ole mukava tunne kirjan päätyttyä. Minkään päätyttyä. 

Paul Auster: Lasikaupunki (New York -trilogia)

Suom. Jukka Jääskeläinen

Tammi

Kevyttä ja viihdyttävää

Olen lukenut yllättävän monta Anna-Leena Härkösen kirjaa. Niissä viehättää kai keveys, se, että ne viihdyttävät pohdituttamatta sen enempiä.

Ja viihdyttävyyshän ei ole moite, kaikenlaisella kirjallisuudella on paikkansa. 

Huomenna hän ei tule kertoo leskeksi jääneestä kuusikymppisestä Elsasta, joka aloittaa uuden elämän Valtterin, miesprostituoidun asiakkaana. Elsa syttyy tietenkin uuteen, ennennäkemättömään loistoon. Ongelmaksi tulee se, että Elsa ihastuu Valtteriin ja alkaa kuvitella liikoja. 

Varsin yleisinhimillistä tarinaa siis, vaikken ihan parasta kohdeyleisöä olekaan. 

Kenraaliharjoitus-kirjan nimeä en aikanaan tajunnut, tässä kirjassa nimen Beckett-viittaus toimii paljon paremmin, monella tasolla. 

Anna-Leena Härkönen: Huomenna hän ei tule

Otava

Ei ihan parasta Keskisarjaa

Yle Areenaan ilmestyi vähän aikaa sitten kiinnostava sarja, jossa Teemu Keskisarja kertoo kirjoittamisestaan. Sarja kertoo lähinnä Tulilahden kaksoissurmaa käsittelevän kirjan tekoprosessista, mutta eniten mielenkiintoa herättää kirjoittajan omintakeinen persoona: harva esiintyy telkkarissa hammastahnat poskella. 

Niinpä oli luontevaa lukaista tuo kirja, etenkin kun muutama vuosi sitten ilmestynyt Kyllikki Saari -kirja oli erinomaista luettavaa. Niin erinomaista että teimme kesälomareissun kirjan tapahtumapaikoille. 

Tulilahti jatkaa samaa linjaa, periaatteessa. Se kertaa tapahtumien kulun arkistomateriaaleista ja pyörittelee mahdollisia syyllisiä. Kyllikki Saaren tapauksessa Keskisarja löysi todennäköisen tekijän, nyt ei. Tulilahdesta ei irtoa samanlaista aineistoa, mistä syystä iso osa kirjaa käsittelee muita suomalaisia naismurhia ja niiden yhtäläisyyksiä ja eroja Tulilahden tapaukseen. 

Areenan sarjassa Keskisarja avustajineen stressaa kirjan aikataulua ja muutakin. Ehkä tuo stressi on vaikuttanut myös kieleen, joka ei tässä ole sitä parasta mitä Keskisarja on esimerkiksi Kyllikki Saaresta tai Aleksis Kivestä kertovissa tarinoissaan käyttänyt. 

Teemu Keskisarja: Tulilahti. Tutkimuksia naismurhista

WSOY

Särmää, maisemia, lauseenvastikkeita ja latteuksia

Luin vajaa vuosi sitten Satu Rämön esikoisdekkarin Hildur, joten miksi en lukisi myös sen jatko-osaa Rósa & Björk? Varsinkin kun nämä kirjat ovat nostattaneet melkoisen ilmiön, ja kun kerran olemme kesällä menossa ensimmäistä kertaa Islantiin.

Moitin Hilduria siitä, että kielellisesti se ei ole kovin kummoinen, ja kiitin sitä oivasta juonesta ja maisemakuvauksesta. Täsmälleen samat asiat, yllätys yllätys, pätevät tähänkin kirjaan. 

”Ympärillä olevat värit olivat vaihtuneet harmaan sävyihin valon suodattuessa paksun pilviverhon läpi.” Miksei kustannustoimittaja ole poistanut lauseenvastikkeita? Voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta hyvä kirjoittaja ei niitä käytä. 

Toinen häiritsevä tekijä ovat siellä täällä esiintyvät latteudet. ”Yllättävän monet ihmiset olivat loppujen lopuksi mukavia, hän mietti ja kääntyi takaisin selälleen.” Nämäkin olisivat helposti karsittavissa. 

Hyviä puolia kirjassa on kuitenkin enemmän. Juoni kulkee ja pitää lukijan otteessaan, asioita annostellaan juuri sopivalla frekvenssillä. Hildurista alkanut siskosten katoamisjuoni viedään tässä päätökseen, niin kuin kirjan nimessä luvataan. Alun yksi murhatapaus saa rinnalleen toisen, ja alussa hyvin hajanaiselta näyttävä kokonaisuus solmitaan yhteen, syylliset selviävät. Ihmissuhteet ovat isossa osassa niin kuin pitää, eivätkä ne ole mustavalkoisia. Hahmoissa on särmää.  

Aikatasoja olisi kyllä voinut ehkä karsia ja esittää menneisyyden tapahtumat takaumina. Sisällysluettelosta voi nähdä, miten paljon niitä on: 1994, 2008, 2020, 2016, 1986. Nuo viisi tulevat jo kahdeksassa ensimmäisessä luvussa! Jos on tarkoitus tehdä helppolukuista proosaa, niin kuin varmasti on, nuo hyppelyt kyllä pudottavat osan lukijoista pois. 

Ja se islantilaisuus, sitä riittää. Erityisen hienoa on, että lukijaa viedään eri puolelle saarta, ja vähän merellekin. 

Satu Rämö: Rósa & Björk

WSOY