tiistai 21. elokuuta 2018

Lyyrinen luopuminen

Bo Carpelanin laajasta tuotannosta en ole muistaakseni aiemmin lukenut kuin Axelin joskus kauan sitten. Hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Lehtiä syksyn arkistosta on nimensä mukainen.


Pieni, alle kahdensadan sivun mittainen kirja on täynnä syksyä ja lyyristä luopumista. Sen päähenkilö Tomas Skarfelt, kirjallisuutta rakastava virkamies, on jäänyt eläkkeelle ja kaipaa rauhaa. Äiti on kuolemaisillaan, eikä Tomaksenkaan elämää voi kovin vitaaliksi kutsua.

Mitään ei tapahdu. Syksy etenee, luonto valmistautuu talveen, ja samaa elämän päättymisen mietettä ovat Tomaksen ajatukset täynnänsä. Teksti on huikean kaunista, hyvin lähellä runoutta. Tätä kirjaa ei kannata lukea raskaiden työpäivien päätteeksi niin kuin minä tein: kun sivun käänsin, en enää muistanut, mitä edellisellä aukeamalla sanottiin.

Mutta olennaista ei kai olekaan muistaa, vaan uppoutua nautiskellen Carpelanin soljuvaan kieleen. Se ei lipsu eikä lipeä, luopumisen kuvasto kantaa alusta loppuun asti ja huipentuu niin kuin sen voi aavistaa huipentuvan, kuolemaan. Tomaksen elämästä ei selviä juurikaan mitään, mutta pysähtyneeseen tunnelmaan on hyvä sukeltaa.

Tekstinäyte kertoo enemmän kuin sen selittäminen: "Me olemme se aine, josta unet on kudottu. Kun me heräämme uuteen päivään ja uni on ohi, heräämmekö silloin elävien vai kuolleiden seuraan? Onko selvää rajaa? Ihminen hengittää - äkkiä hiljaisuus. Mistä nousee tuuli, joka puhaltaa kynttilät sammuksiin? Tapahtuu jotain, ulkopuolellani, tai niin syvällä minussa, että juuri ja juuri tajuan kuulemisen, äänen, sen selittämättömän, että voi näkemättä nähdä ja kokematta kokea: tuntea."

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Suom. Caj Westerberg
Otava

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Vissiä viisautta

Yves Beauchemin on kanadalainen kirjailija, ja hänen teoksensa Katti (suomennettu vuonna 1985) ilmestyi eteeni yllättäen ja pyytämättä. On terveellistä lukea välillä muutakin kuin uutuuksia, ja onhan Katti sentään saanut kansilehtensä mukaan kaikki Kanadan arvostetuimmat kirjapalkinnot.


Katti on kirjoitettu ranskaksi. On hassua, että ranskankielinen kirjallisuus näyttää poikkeavan muusta maailman kirjallisuudesta aika lailla omaan suuntaansa, ja ranskankielinen kirjallisuus tuntuu sisältävän tietynlaisia perheyhtäläisyyksiä. Esimerkiksi jonkinlainen vaikeasti selitettävä kepeys, fantasian häivähtävä läsnäolo ja tekstin rikkonaisuus ovat minun silmiini tällaisia. Rikkonaisuus näkyy sillä tavalla, että tekstissä on usein sulut, kolme pistettä tai ajatusviiva - näitä uudessa suomalaisessa proosassa moni pyrkii välttämään. Joka tapauksessa teoksen kieli on erittäin rikasta ja Jukka Mannerkorven suomennos oiva.

Katti on viidensadan sivun mittainen tarina Florentista, joka haluaa tulla rikkaaksi ja onnelliseksi. Ei opiskelemalla vaan yrittäjänä. Muita keskeisiä hahmoja ovat Florentin vaimo Elise, kuusivuotias juopotteleva Emile-herra kissoineen, keittiömestari Aurélien Picquot ja superpahis Egon Ratablavasky. Kertomus etenee hengästyttävää tahtia, yhden kappaleen aikana ehtii tapahtua vaikka mitä. Jos jotain odotetaan tapahtuvaksi, se tapahtuu yleensä heti seuraavassa lauseessa (tämä on eräs osa mainittua kepeyttä). Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia tulee paikoin mieleen muutenkin kuin kissan takia.

Vanha herra Ratablavasky esiintyy aluksi ystävällisenä, mutta paljastuu pian kieroksi piinaajaksi, joka saa tarinan edetessä myyttisiä ja maagisia mittoja. Onnen ja epäonnen jaksot ovat syviä ja ne vaihtelevat jatkuvasti - ja niissä on koko ajan jonkinlaista fantasian keijupölyä mausteena. Florent ehtii sinne ja tänne, suurinta onnea seuraa suurin epäonni ja taas toisinpäin.

Lukijan osana on antautua tarinan vietäväksi, ihmetellä mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Koska tarinassa on niin monta mutkaa ja kiemuraa, en toivottavasti pilaa mitään kertomalla oman tulkintani kirjan sanomasta. Se löytyy sivulta 443: "Kaikki on hyvää. Kaikki on pahaa. Ja kun hyvä ja paha yhdistetään . . . niin, silloin syntyy Täydellisyys, juuri niin, Täysipainoinen Elämä." Näin Egon Ratablavasky sanoo Florentille, ja onhan siinä vissiä viisautta.

Yves Beauchemin: Katti
Suom. Jukka Mannerkorpi
Otava

torstai 2. elokuuta 2018

Pala omaelämäkertaa

Joskus 90-luvun alussa luin sattumalta Esa Saarisen kirjan Jörn Donnerista. Innostuin niin, että tulin lukeneeksi ison määrän Donnerin teoksia. Mutta 25 vuotta sitten en kirjoittanut lukukokemuksiani minnekään, joten muistikuvat ovat hatarahkoja.


Miksi olen on vuodelta 1998, jolloin Donner oli pääkonsulina Los Angelesissa. Kirjan ideana on kuvata hänen eksistentiaalista ahdistustaan Kalifornian auringossa. Tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteiden kuvaamisesta kirja etenee lapsuus- ja nuoruusmuistoihin ja muuhun menneeseen elämään, lopuksi politiikan pariin.

Teos on siis eräänlainen omaelämäkerta, mutta niin taitavat olla kaikki Donnerin kirjat. Kirjoissaan hän kertoo matkoistaan (erityisesti suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta), ihmissuhteistaan, elokuvistaan, kirjoistaan, onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan, joko faktan tai fiktion keinoin. Noista kaikista on puhe tässäkin, ja se on mielenkiintoista, koska Donner on elänyt aktiivisen ja moniulotteisen elämän. Erityisiä kaunokirjallisia ansioita en tässä näe, mutta ytimessä onkin ihminen, ei niinkään kieli tai rakenne tai sen sellaiset.

Häpeämätön itsekeskeisyys on aina ollut Donnerin tavaramerkki, ja siksi politiikkaan päätyminen on vähintään luonnollista. Mutta politiikka on lopulta Donnerillekin liikaa: "politiikka vaati, että tuli saarnata omaa erinomaisuuttaan ja muiden surkeutta". Niinpä hän päättää jättäytyä pois. Poliittinen osuus on kirjan tylsin, lapsuuden kirjeet, kirja- ja elokuvamietteet mielenkiintoisimpia. Joku toinen voi olla toista mieltä.

Jörn Donner: Miksi olen
Otava