Autofiktio ja hyvyys

Kirjoittaminen on itsensä ikuistamista, maailmankaikkeuteen heitetty toive siitä että joku muistaisi sitten kun kirjoittajaa ei enää ole. 

Tästä syystä ei ole ihmeellistä, että autofiktio eli omasta elämästä kirjoittaminen on muodikasta. Autofiktio on muodikasta myös siksi, ettei kukaan pääse syyttämään kulttuurisesta omimisesta.

Niinpä saamme nyt kokea ennen näkemättömän autofiktion vyöryn. Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras, Antti Holman Kaikki elämästä(ni) (tämä minulla on vielä kesken), ja Jussi Seppäsen Jussi Seppänen ovat kirjoja, joissa kirjailija kirjoittaa itsestään. Ties kuinka monta näitä on vielä tuloillaan. 

Autofiktiota on myös helppo kritisoida. Kirjailijan vaivannäkö on siinä minimissään, eihän hahmoja tarvitse erikseen keksiä, ja tarinatkin ovat jo valmiina, sen kuin vain lätkii niitä peräkkäin. Vaikka tämä ei ole ihan koko totuus, on siinä totuuden siemen. Jos taideteoksen kriteerinä pitää koheesiota, sisäistä yhtenäisyyttä, ei sellaista oikein näistä kirjoista löydä. Ehkä ne eivät edes yritä olla taideteoksia. 

Näitä kirjoja yhdistää myös häpeän korostaminen, joka liittyy itsekorostuksen välttämiseen, joka on autofiktion olemassaolon perusta. Seppäsen pelastaa hänen credonsa, jonka hän sanoo ääneen sivulla 109: ”Tärkeää on hyvyys ennen kuolemaa.” Ja lisäksi hän manifestoi saman lähes joka sivulla tässä kirjassa, ja se on hienoa. Samaa ilon ja hyvyyden sanomaa Seppänen on korostanut haastatteluissaankin, ja sellaista maailmassa sopii kyllä olla. 

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen

WSOY

Kymmenottelu on vaivan arvoinen

Helsingin kirjamessujen lauantaiaamu valkeni bloggaribrunssilla jo tuntia ennen kuin itse messut avautuivat. Meille esiteltiin kaksituntisessa tilaisuudessa kahdeksan esikoiskirjailijaa, ja lisäksi Katja Kettu ja Mihail Šiškin kävivät kertomassa opuksistaan. Tuon tilaisuuden hedelmät tulevat siis näkymään blogissa pitkän aikaa.

Hieno tilaisuus tuo brunssi, varsinkin kun tilaisuuden lopuksi saimme kirjoja mukaamme. Bloggareita kohdeltiin muutenkin messuilla kuin ihmisiä ellei peräti paremmin: pressitilassa sai istuskella ja kahvitella ja plärätä uutuuskirjoja.

Parikymmentä nidettä kulkeutui messuilta kotiin asti. Ensimmäisenä läjästä otin luvun alle Jussi Seppäsen Kymmenottelun. Se on novellikokoelma, jonka tekstit on ryhmitelty kymmenottelun lajien otsikoiden alle. Jotkut kertovat urheilemisesta, monet eivät. Teksti on tiivistä niin kuin novelleissa pitää, ja tyylit ja tunnelmat vaihtelevat komiikasta traagiseen, realismista satumaailmaan. Kertojana voi olla vaikka juoksumatka: Neljäsataa on paha rasti kun Seppänen sen taiten asettelee. Suosikiksi voisi nimetä useammankin näistä tarinoista (esimerkiksi kaikki tragikoomiset keihäänheittojutut), mutta nimetään nyt vaikka viimeinen, Kuoleman kierros. Se kertoo 1500 metrin juoksusta, tai oikeammin vanhoista jääräpäisistä ukoista.

Tykkään Seppäsen kielestä, se on luontevaa, tarkkaa ja rikasta, ja aiheiden leveä kirjo tekee myös hyvää. Seppänen kuljettaa lukijaa monenlaisissa maisemissa, heti alussa tehdään kamera-ajo kaupungin yltä pään sisään. Urheileminen avaa näkymiä ihmisyyteen ja etenkin suomalaisuuteen, mikä on tietenkin hauskaa ja kiinnostavaa.

Miksi novellikokoelmat eivät sitten keiku myyntilistojen kärjessä? No kun niitä on siinä mielessä raskas lukea, että vähän väliä pitää asennoitua uuteen ja taas uuteen maailmaan. Kymmenottelukin on tässä mielessä raskas, mutta vaivan arvoinen, ehdottomasti.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY