Kertausharjoituksissa

Turun kirjamessuilta Kustannus Aarnin standilta saimme arvioitavaksi Timo Teräsahjon tuoreen novellikokoelman Paskiaiset. Vaikka kirjailija on turkulainen ja kirjoittanut jo neljä aiempaa teosta, en ole häneen aiemmin törmännyt. Kannatti siis lähteä messuille jo tämänkin takia.

Paskiaiset pitää sisällään kuusi novellia, joita yhdistää karuus ja toivottomuus. Henkilöt ovat kaikki jotenkin heikoilla elämissään, huonosti menee. Mutta sepä se onkin kertomataiteen ydin: konfliktista kaiken pitää lähteä.

Paskiaiset ei ole kovin piristävää luettavaa, mutta synkkyydessään se on kyllä yhtenäinen ja siksi hieno kokoelma. Ja vaikka yleissävy on synkkä, tarinoissa tarjoillaan kuitenkin myös toivon ja kauneuden pilkahduksia.

Kustantaja Pasi Luhtaniemi hehkutti messuilla teoksen päättävää Afrikka-novellia, hän sanoi että kustannuspäätös syntyi jo tuon yhden tekstin jälkeen. Afrikka onkin hieno kuvaus onnettomuuteen joutuneesta nuoresta miehestä, ja kirjailijan siviiliammatti, psykologintyö, näkyy siinä parhaiten ja tekee kuvauksen erityisen uskottavaksi ja tarkaksi.

Oma suosikkini on Tunneli-ihmisiä, jonka vahva tunnelma tempaa lukijan mukaansa. Sen päähenkilö työskentelee yövartijana, ja novelli taustoittaa yksinäisen ja tumman hahmon tarinaa jykevästi. Lopussa toivo pilkahtaa, kun nainen onnistuu pääsemään miehen panssarin läpi, "tunne välitetyksi tulemisesta - - sujahtaa hänen sisäänsä jostain ahtaasta paikasta, kuin neulansilmästä".

Teräsahjon teksti on sujuvaa ja yhtenäistä, se kulkee hyvin. Hahmot ovat kiinnostavia ja uskottavia. Muutaman lauseenvastikkeen olisin vaihtanut suoriksi lauserakenteiksi, ja paikoin (esimerkiksi sivun 38 "Olin hyvin onneton." -lause) teksti rikkoo kultaista näytä älä kerro -sääntöä vastaan.

Novellien lukeminen on vaativaa, varsinkin jos lukee pienemmissä pätkissä. Romaanin maailmaan ehtii uppoamaan ja se syöpyy mieleen ja pysyy siellä, mutta kun novellikokoelmassa kaikki muuttuu muutaman kymmenen sivun välein, on hankalaa päästä tarinaan kiinni taas. Kertailemaanhan siinä joutuu, mutta se on sen arvoista.

Timo Teräsahjo: Paskiaiset
Kustannus Aarni

Kaksi on yksi

Entropia tarttui mukaani Turun kirjamessuilta, ja ehdin myös vaihtaa muutaman sanan kirjailijoiden kanssa yhteiskirjoittamisen metkuista. Kuulemma Helena (Waris) istuu tunnolĺisemmin tietokoneen ääressä ja Janne (Nykänen) ideoi, mutta toisaalta kummankin tekstiä teoksessa on, ja molemmat ovat käyneet koko tekstin läpi, niin että. Ota siitä nyt selvää.

Niinpä. Yhteiskirjoittamista ei Entropiaa lukiessa tarvitse miettiä hetkeäkään, sillä teksti on yhtenäistä ja loogista koko ajan, mitään saumoja tai eriäänisyyksiä ei ole. Se siitä siis, kaksi on yksi. (Tähän voisi laittaa nasevan vertauksen lapsesta ja vanhemmista mutten laita.)

Entropia kertoo lähitulevaisuuden Suomesta, jonka maaseutu on lähes kokonaan tyhjentynyt. Se on tyypillinen dystopia: harmaasävyinen, synkkäkin, ja sankari löytyy. Ja sankaritar. Ja moottorin pärinää ja verta ja räjähdyksiä, mutta paljon enemmän kuitenkin dialogia, ihmistä ja maisemaa. Onneksi, koska en ole räjähdysmiehiä. Pärinämiehiäkin vain keveällä kaasujalalla.

Onko Entropia hyvä kirja? On. Siinä on vetävä juoni, siinä on koko ajan toimintaa. Siinä on tiukasti rajattu ympäristö ja henkilögalleria, siinä ei haahuilla sinne tänne vaan hahmoilla ja tapahtumilla on suunta ja motivaatio. Se on kiinni ajassa, se puhuu maaseudun puolesta. Koska se sijoittuu tulevaisuuteen, kirjailijoiden on ollut muutamassa kohdin pakko turvautua selittämiseen, mutta enimmäkseen se on hahmojen toiminnan kuvausta niin kuin hyvän kirjan tulee olla.

Teoksen nimi ei aukene ollenkaan niin isosti kuin olisi voinut odottaa, ja alun Wikipediamääritelmä tuntuu siksi kovin irralliselta. Tämä johtunee siitä, että teokselle on suunniteltu jatkoa. Toivoa sopii että jatkossa haje saa täyttymyksensä.

Helena Waris ja Janne Nykänen: Entropia
Kustannus Aarni

Iso kokoko autuas?

Tämä on hyvä kirja.

Satu Piispa-Hakalan Pieniä sankaritekoja on hänen esikoisensa, ja tuoreen Kustannus Aarnin ensimmäisiä julkaisuja. Pieniä sankaritekoja on episodiromaani, jonka päähenkilö on Anna, ekoaktiivinen nuori nainen, jolla on monenlaisia ongelmia ja joka yrittää osaltaan muuttaa maailmaa pienien tekojen kautta.

Jokaisessa luvussa kertoja ja tilanne on eri, mutta tarina etenee silti tiukasti, liikoja karkailematta, sillä Annan avulla lukija pysyy koko ajan kyydissä ja kartalla. Kertojien äänet ovat sopivasti erilaisia keskenään ollakseen luontevia, mutta kerronta pysyy kuitenkin maltillisissa raameissa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja elämänmakuisia.

Puolentoistasadan sivun mitta tarkoittaa, että rönsyt on karsittu, hyvä niin. Toisaalta olisin jaksanut lukea tätä paljon pitempäänkin. Ehkäpä se, että on tullut luettua useampikin tiiliskivi viime aikoina, on vääristänyt odotuksiani. Finlandia-palkintokin meni isolle kirjalle. Mutta eihän iso koko ole mitenkään autuaaksitekevä: Hesarissa arvioitiin juuri Ian McEwanin Lapsen oikeus, jossa kookkaiden bestsellerien tekijä palaa alkuaikojensa tiiviimpään ilmaisuun.

Ainoa, mikä Piispa-Hakalan teoksessa minua häiritsi, ovat siellä täällä vilahtavat mikkorimmismäiset uudissanat kuten "säpsyä": ne olisi voinut joko poistaa kokonaan tai sitten käyttää niitä enemmän, jolloin kokonaisuus olisi ollut ehjempi.

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja
Kustannus Aarni

Hyvä tarina, kustannustoimittajalle terveisiä

Kustannus Aarni on uusi kustantamo, ja Pasi Luhtaniemen Viattomat yksi sen ensimmäisistä julkaisuista. Viattomat on Luhtaniemen toinen psykologinen jännitysromaani, Atenan kustantamaa esikoista en ole lukenut.

Psykologiset jännärit eivät ole minun lemppareitani, joten en koe erityisen hyvin osaavani suhteuttaa Viattomia lajityypin muihin edustajiin. Mutta kaikki tuntuu olevan kohdallaan: uskottavat henkilöhahmot, raikas järvenrantamiljöö, luonteva kerronta, ja ennen muuta otteessaan pitävä juoni. Murhaajaahan tässä tietenkin etsitään, ja lopussa tarina tiivistyy niin, että hotkaisten piti lukea. Henkilögalleria on sopivan suppea muistettavaksi, mutta mahdollisia syyllisiä silti monta - ja vihjeet herkullisesti annosteltu.

Kustannustoimittajan työssä olisi sen sijaan voinut olla tarkempi. Useilla sivuilla on sanottu sama asia tai ilmaus kahteen kertaan, eikä kyse ole selvästikään tahallisesta, kerrontaan rytmiä tuovasta toistosta. Esimerkiksi sivulla 138 sanotaan: "Virta, jonka rantaan olin ajautunut, oli vuosituhansien ajan kuljettanut Anatolian vuoriston hedelmällistä lietettä kohti etelää", ja jo seuraavassa virkkeessä että "Muutama sata kilometriä ennen Persianlahden pohjukkaa se - - laski hedelmällisen lietteensä kahden virran väliselle tasangolle".

Ja faktojenkin kanssa olisi syytä olla tarkkana: sivulla 44 Sibeliuksen ja Järnefeltin lisäksi mainitaan romantiikan ja kansalllisen heräämisen säveltäjä Aaro Merikanto.

Pasi Luhtaniemi: Viattomat
Kustannus Aarni