tiistai 28. kesäkuuta 2022

No jaa

Luin Tom Phillipsin kirjan ihmisten tekemistä mokista. Se oli hyvä. Siksi luin Phillipsin seuraavankin kirjan.


Tämä kirja kertoo valehtelemisesta tai totuuden välttelystä ihmiskunnan eri vaiheissa. 

Se ei ole erityisen hyvä kirja. Varmaankin kustantaja on ensimmäisen teoksen hyvän vastaanoton jälkeen mennyt tyytymään tylsempiin juttuihin. Eipä siitä sen kummempaa, luin sen loppuun.

Tom Phillips: Totuus - paskapuheen lyhyt historia

Tammi


lauantai 25. kesäkuuta 2022

Muutkin mokaa

Tiedätkö mitä on polyvesi? Entä mitä ovat N-säteet? Kuka on Thomas Midgley Junior?

Näihin kysymyksiin saat vastauksen luettuasi brittiläisen Tom Phillipsin kirjan Ihmiset - näin munasimme kaiken. Niiden lisäksi saat kuulla ison määrän erittäin mielenkiintoisia juttuja, joista et ole todennäköisesti kuullutkaan. 

Mokaaminen on inhimillistä, me kaikki teemme niin. Toiset mokat ovat isompia kuin toiset. Phillips käyttää paljon tilaa hallitsijoihin ja sotiin, ja niin tietenkin tällaisen otsikon alla pitääkin. Paljon pahempaa munaamista ei ole kuin sodan aloittaminen. Ongelma josta Phillips ei kuitenkaan puhu on se, että juuri tuon mokan tekemällä pääsee historiankirjoihin. Ja se on epäilyksettä yksi niistä syistä, miksi Putin toimii niin kuin toimii. Kaikki tuntevat hänet nyt, ja sotimalla hän jää historiaan jykevämmin kuin sotimatta. 

Mitä jos historiankirjoihin ja kollektiiviseen muistiin kirjattaisiinkin vain ne ihmiset, jotka oikeasti osaavat jotain, ja tekevät hyvää? 

Tuo on tietysti jo olemassa, sitä kutsutaan kulttuurihistoriaksi. Se on liian monille jotain vähempiarvoista kuin ”oikea” historia. Parempaa odotellessa lueskelemme uutisia, joissa Putin on taas päähenkilö. 

No, on yksi vielä sotaakin pahempi munaamisen muoto. Se, kuinka huonosti olemme kohdelleet ainoaa kotiplaneettaamme. Siihen Phillips kirjan päättää, ja hyvä niin. Kuinka onnistumme pelastustöissä, sen aika näyttää. 

Mutta sodat, hallitsijat ja ekokatastrofi ovat jokseenkin tylsää luettavaa. Siksi Phillipsin kirjan parasta antia ovat kertomukset vähän pienemmän tason mokista ja mokailijoista. Alussa mainittu Thomas Midgley Junior on sellainen.

Midgley ei ollut kemisti. Se ei estänyt häntä 1910-1920-luvuilla tutkimasta auton moottoreita vaivannutta nakutusta. Hän kokeili kaikenlaisia lisäaineita bensiinin sekaan lisättäväksi. Jodi oli ensimmäinen joka toimi, mutta se oli liian kallista. Sitten löytyi kaksi muuta nakutuksen estävää ainetta: lyijy ja etanoli. Etanolilla oli paljon etuja, muun muassa sen tekemisen helppous ja halpuus. Mutta etanolilla oli yksi haitta: sitä ei voinut patentoida. Lyijyn sen sijaan saattoi patentoida, ja silloin siitä sai rahaa, kolme senttiä per gallona. Niinpä koko maailma ajeli lyijybensiinillä, kunnes 70-luvulla havahduttiin ongelmiin. Jotka tietenkin olivat tiedossa koko ajan, mutta 70-luvulla niiden peittely ei enää onnistunut. 

Lyijybensan keksimisen jälkeen Midgley tutki kylmälaitteita, jotka olivat tuolloin erittäin vaarallisia tai hankalia. Hän keksi freonin. 

Näiden kahden keksinnön yhteisvaikutuksena pitkistä ajoreissuista tuli ilmastointilaitteilla varustetuilla suorituskykyisillä autoilla realistinen ja viihtyisä vaihtoehto. Ilmastointi levisi myös elokuvateattereihin ja kasvatti filmien suosiota ajanvietteenä 30-luvun lamakaudella. Voi sanoa, että Thomas Midgley keksi Los Angelesin, kaupungin joka pyörii autoilla ja ilmastoinnilla ja on elokuvabisneksen tyyssija.

Tom Phillips: Ihmiset - näin munasimme kaiken

Tammi


keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Huvituksen kartano ja muuttuva yhteiskunta

En tiennytkään että BookBeat osaa kertoa minulle kun sieltä etsimäni vielä ilmestymätön kirja ilmestyy. Nytpä tiedän, kätevää. 

Huvitus on omenalajike. Se on kehitetty Huvituksen kartanossa Yläneellä. Huvituksen kartanon tytöt ei kerro omenoista, vaan tyttökodista, joka toimi tuossa samaisessa kartanossa 1943-1994. Kirjoittaja Jaana Skyttä ei tyttökodissa ole ollut, mutta hänen sisarensa Outi on. Siskonsa lisäksi Jaana Skyttä löysi haastateltaviksi kuusi tyttökodin kasvattia, ja aineistoa on löytynyt tutkimuksista ja arkistoista. 

Tarinat ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa, ne keskittyvät 60- ja 70-luvuille. Vielä silloin ajat olivat sellaiset, että esimerkiksi fyysiset rangaistukset eivät olleet tuomittavia, mutta homoseksuaalisuus sen sijaan oli. Niinpä tyttökodin toimintatavat olivat jokseenkin sadistiset nykypäivän näkökulmasta katsottuna. 

Uusi tulija laitettiin pesemään portaita, ja ”työterapia” ei ollut terapiaa, vaan pelkästään työtä, jota kaikkien oli pakko tehdä, kuusi päivää viikossa. Toki tiukkaan aikatauluun pakottaminen varmaan teki hyvää syrjäytyneille nuorille, mutta aika lohdutonta meno tuolla oli. Käytössä oli pistejärjestelmä, jossa hyvistä teoista hiukan palkittiin, ja pahoista teoista vastaavasti menetettiin pisteitä. Nykynäkökulmasta pisteitä sai se, joka ei näkynyt. Aina jos osoitti elämän merkkejä, siitä rangaistiin. Kohtuuttoman suuresti ja useimmiten muiden nähden.

Skyttä kertoo paljon tyttöjen taustoista, ja niin pitääkin. Enimmäkseen tytöt ovat rikkinäisistä kodeista, usein alkoholisoituneen yksinhuoltajan lapsia. Hyviäkin hetkiä on ollut, mutta aika paljon niitä huonoja.

Kirjalle olisi suonut vielä pari editointikierrosta, se on hiukan sekava. Ja se eksyy usein aiheisiinsa, esimerkiksi kun puheeksi tulee tippuri, aletaan selostaa wikipediatyylisesti perusasioita tuosta taudista. Nämä jutut olisi voinut jättää pois ja antaa tyttöjen puheelle vielä enemmän tilaa.

Kirjan suurin ansio on se, että siitä näkee, kuinka paljon yhteiskunta on muuttunut parempaan päin. Skyttä ei sitä suoraan sano, mutta tämä johtopäätös on helppo tehdä. Jokainen opettaja tietää, että jos raivostuu luokassa, peli on menetetty, kokonaan. Huvituksessa raivostuminen oli jokapäiväinen toimintatapa. 

Jaana Skyttä: Huvituksen kartanon tytöt

Like


torstai 16. kesäkuuta 2022

Läheisyys kiinnostaa

Colson Whiteheadista oli hetki sitten haastatteluja joka puolella, ja kovasti kehuivat. Kun kirja on vain parin klikkauksen päässä, se piti tietenkin lukea saman tien.


Harlem Shuffle kertoo 1960-luvun alkupuolen New Yorkista. Päähenkilö Ray Carney myy huonekaluja 125. kadulla. Hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Elämä pyörii pienehköllä alueella Harlemissa, koska Manhattanilla pieneenkin alueeseen mahtuu paljon. Elämä on kohtalaisen hyvää, ja Carneyllä on unelmia paremmasta, niin kuin Amerikassa kaikilla kuuluu olla. 

Huonekalukauppiaalla on kuitenkin myös varjopuoli. Serkkunsa Freddien takia hän joutuu mukaan alamaailman asioihin, hän välittää varastettua tavaraa eteenpäin. Pienesti, mutta kuitenkin. Sitten tulee isompia rötöksiä eteen, ja ongelmia niiden mukana. Arki on koko ajan kuitenkin läsnä Whiteheadin tarinoinnissa, ja se on hienoa. Ajankuvaa on, erittäin tarkkaakin, mutta sopivan pienesti annosteltuna.

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee se, että kävelin noilla kulmilla kolme vuotta sitten. Niinhän aina on, läheisyys kiinnostaa. Siksi luen enimmäkseen suomalaista kaunokirjallisuutta. 

Ja samaan hengenvetoon onkin ihmeteltävä, kuinka hienoa suomalainen kaunokirjallisuus on nimenomaan kaunokirjallisuutena. Englannin kielessä sama asia on vain fiction tai literature, kauneutta ei mainita ensinkään. Whiteheadin kielessä ei ole mitään erityistä siinä mielessä kuin vaikka Sillanpäällä tai Rimmisellä, ei sinne päinkään. Se on hyvää kieltä ja rakentaa maailmansa hienosti, mutta vielä täydemmän kaunokirjallisen nautinnon saan kotimaisen kirjallisuuden helmistä.

Jos olen väärässä, saa oikaista.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle

Otava


keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Lukemista janoisille

Pari viikkoa sitten luin Esko Valtaojan viimeisimmäksi luulemani kirjan Avaruudesta, vuodelta 2020. Vähänpä tiesin, Valtaoja on tänä vuonnakin jo ehtinyt julkaista kirjan. 

Kirjan nimi on Tiedonjano, ja siinä on selkeä idea ja rakenne. Valtaoja lukee pandemia-aikana kerran viikossa ilmestyvää Science-lehteä ja ihmettelee sitten tiedeartikkelien outoa maailmaa, ne kun valtaosin käsittelevät asioita joista Valtaoja tietää vähän. 

Kuulostaa erikoiselta, mutta toimii erinomaisesti. Koska Valtaoja kirjoittaa hyvin, ja koska hän tapansa mukaan rönsyilee. Ja sitä paitsi Science-lehden lukeminen olisi hankalaa. Ja halvemmaksikin tämä tulee tällä tavalla meille satunnaisille lukijoille.

Kirjaa aloittaessa ärsyynnyin tietenkin siitä hybriksestä, joka luonnontieteilijöitä tuppaa vaivaamaan: luonnontieteet ovat vain yksi osa tiedettä, ei koko tiede. Toisin kuin useimmiten, Valtaoja kuitenkin tulee maininneeksi asian myöhemmin kirjassa. Kyllä me humanistitkin tiedettä teemme kun sille päälle satumme. Sama ilmenee taiteen puolella, liian usein taide typistetään merkitsemään vain kuvataidetta. 

Mutta muuten kirja on oikein nautinnollinen piipahdus luonnontieteiden moninaiseen maailmaan. Aiheina ovat esimerkiksi päänsärky, merien tila, puiden kuvaaminen laserkeilauksella, kasvonilmeiden universaalit piirteet, myonit ja tuatara-lisko. Eli aivan mitä sattuu, ja sehän se on avartavaa se.

Esko Valtaoja: Tiedonjano. Vuosi seikkailuja tieteen viidakossa

Ursa


tiistai 10. toukokuuta 2022

Perustuu tositapahtumiin - en tykkää

Édouard Louisin Kuka tappoi isäni on lyhimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Se on vain 33 sivun mittainen, ja ensimmäinen miete onkin, miten sellaista voi fyysisenä esineenä kaupata. 

Sähköisessä muodossa edellä mainittua ongelmaa ei ole, ja sähkökirjojen paras puoli onkin juuri se, että palvelun tarjoajan suositukset voivat yllättää. Ne tekevät niin aika usein. 

Lyhyt teksti on painava. Ilmeisen omaelämäkerrallisesti (muuten tämä olisi outo) Louis pitää monologia isälleen. Isän ja pojan välit ovat olleet huonot, ja monologissaan poika koittaa selvittää, mitä ja miksi on tapahtunut, muutamien muistojen kautta. 

Keskeinen, toistuva muisto on sellainen, jossa poika tanssii ja laulaa isälleen tämän ystävien läsnäollessa. Hän hakee isänsä huomiota, mutta ei saa sitä. Syynä on, että poika esittää tyttöä, eikä isä voi sellaista sulattaa. Pojan tragedia on hänen homoseksuaalisuutensa. Tosin poika on löytänyt isästään nuoruusajan valokuvan, jossa tämä on pukeutunut naisten vaatteisiin. 

Isän tragedia on äijyys. Hän on koko elämänsä toiminut niin kuin on ajatellut tosimiehen tekevän. Olematon koulutus vie hänet tehtaaseen ja köyhyyteen, ja viisikymppisenä hän on sekä fyysisesti että psyykkisesti ihmisraunio. Isän elämää voi kuvata kieltolausein: ei opiskelua, ei matkustelua, ei unelmien toteuttamista. Louis listaa kaikki poliitikot, joiden syytä isän surkeus on. 

Joitakin hyviä muistoja on, ja lopussa toivo pilkahtaa. Isän ja pojan välillä on yhteys. 

Hieno kirja, mutta myös huolestuttava. Sillä tämä teos on osa tämän ajan trendiä, jossa kaunokirjallisuus luopuu fiktiivisyysperustastaan: nykyään ihmeellisen suuri osa julkaistusta kaunokirjallisuudesta ”perustuu tositapahtumiin”, toisin sanoen kirjoittajan pitää itse olla osallinen kerrotusta tragediasta.

Siitä en tykkää.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Tammi


maanantai 9. toukokuuta 2022

Ydinosaamisalue

Esko Valtaojan viimeisin kirja on näköjään jo ehtinyt parin vuoden ikään. No, parempi se on lukea myöhemmin kuin ei ollenkaan.

Avaruudesta ei varsinaisesti tuo mitään uutta Valtaojan katalogiin: se on leppoisasti jutustelevaa ja vetävää tekstiä hänen ydinosaamisalueeltaan, höystettynä viittauksilla sinne sekä tänne. Samoja asioita on tullut jo aiemmissa kirjoissa. 

Mutta ainahan tällaista lukee ilokseen. Valtaoja käy läpi mustat aukot, pimeät energiat ja aineet ja Fermin paradoksit sun muut, kaikki asioita jotka jokaisen olisi hyvä tietää. Tiedätkö, mikä on tyhjiön lämpötila? Jos et ole tullut moista ajatelleeksikaan, lue tämä kirja niin tiedät senkin. 

Esko Valtaoja: Avaruudesta

Ursa


tiistai 3. toukokuuta 2022

Salaliittoteoreetikko ja lautapelit

Toimittaja Noora Mattilan Heränneet-kirjassa on herkullinen asetelma. Mattilalle on itsestään selvää, että hän rokotuttaa lapsensa koronaa vastaan, ja hänen amerikkalainen anoppinsa on ehdottomasti sitä mieltä, että rokote on eliitin salaliitto. Rokotetta ei siis oteta, missään nimessä.

Ja tästä valtavasta erilaisuudesta huolimatta heidän on tultava keskenään toimeen, muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikka kirja pyörii kirjoittamisaikaan ajankohtaisten koronarokotteiden ympärillä, on maailma täynnä erilaisuutta jonka kanssa pitäisi tulla toimeen. Kirja on aina ajankohtainen.

Oma ensireaktioni oli, että anoppi on tyhmä, ja tyhmiä on maapallo väärällään. Heidän kanssaan ei kannata keskustella. Tyhmän tunnistaa siitä että hän sanoo olevansa älykäs ja analyyttinen, niin kuin Mattilan anoppi tekee. Mutta Mattila haluaa keskustella, kenties hän saisi anopin pään jopa kääntymään. Ja Mattila voisi sitten matkustaa tapaamaan anoppia pienen lapsensa kanssa, sen lapsen joka heidät ikuisesti yhdistää. 

319-sivuinen kirja on aika pitkä siihen nähden että keskusteluaiheita on oikeastaan vain yksi, koronarokotteen ottaminen tai ottamatta jättäminen. Mutta Mattila pitää lukijan hienosti otteessaan, hän on haastatellut monia tutkijoita ja asianosaisia, ja lukenut valtavasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Salaliittoteorioista puhutaan monelta kantilta, ja samalla välit anoppiin tuntuvat tulevan yhä huonommiksi, jokainen keskustelu vie toivottua yhteyttä väärään suuntaan. 

Johtopäätöksiinkin tullaan. Empatiaa, toisen huomioon ottamista, ymmärtämistä korostetaan, mikä ei ole kovin yllättävää tai omaperäistä. Mutta vielä senkin yli mennään, ja lopulta päädytään siihen että asioista puhuminen ei aina ole viisasta, vaan se voi pahentaa asioita. Se on viisas huomio. Pätee hienosti esimerkiksi parisuhdeasioihin, olen oppinut. Ongelmissa vellominen ei niitä paranna, päin vastoin. 

Paras ja konkreettisin huomio on se, jonka Mattila tekee aivan lopuksi: irrota sekä itsesi että se mahdollinen salaliittoteoreetikko netistä. Menkää yhdessä retkelle tai pelatkaa lautapeliä. Eläkää oikeaa elämää. 

Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin

Otava


torstai 28. huhtikuuta 2022

Pidä huolta

Ruotsalainen lääkäri Hans Rosling perusti vuonna 2005 Gapminder-säätiön ”taistelemaan tuhoisaa tietämättömyyttä vastaan faktoihin perustuvan maailmankuvan avulla”. Faktojen maailma -kirja on tämän taistelun kärki, hieno teos.

Kannessa kerrotaan, että ”asiat ovat paremmin kuin luulet”. Rosling toitottaa siis aivan samaa viestiä kuin Esko Valtaoja täällä Suomessa. Ja niinhän se on, ihmiset kaikkialla maailmassa vastaavat kysymyksiin pessimistisesti, aliarvioiden tapahtuneen kehityksen ja luullen asioiden tilan huonoksi.

Siinäpä onkin koko kirjan sisältö tiivistettynä. Rosling käy läpi tunnetun kolmentoista kysymyksen patterinsa ja tarkentaa sitten jokaiseen kysymykseen. Keskilämpötila, sähkön saatavuus, rokotukset, elinajanodote, tulotasto, isoja asioita. Avain maailman tilan ymmärtämiseen on se, ettei ole kahta ääripäätä, vaan ylivoimainen enemmistö ihmisistä on siinä välissä. Kaikessa. 

Maailmantilanne on toki häiriintynyt kirjan julkaisuajankohdan jälkeen, mutta kaikki ei ole menetetty. Hyvää on edelleen maailmassa paljon, ja siitä pitää pitää huolta. 

Toki on niin, että kun kirjan otsikossa on sana ”fakta”, on muistettava että siinä katsotaan maailmaa insinöörimäisen kapeasta näkökulmasta ja jätetään se kaikkein olennaisin eli kulttuuri tarkastelun ulkopuolelle. Sehän se kuitenkin sisällön elämään tuo. Tässä esimerkiksi Valtaoja toimii paremmin, kun hän säännöllisesti viittailee sekä korkeaan että matalaan kulttuuriin. 

Hans Rosling, Ola Rosling ja Anna Rosling Rönnlund: Faktojen maailma

Otava


maanantai 18. huhtikuuta 2022

Sillanpään Nobel, tai ei sittenkään ihan

Vuonna 1939 F. E. Sillanpäällä ei mennyt erityisen hyvin. Alkoholi maistui, ja pitkäaikainen puoliso Siikri kuoli keväällä keuhkokuumeeseen. Sillanpää ei kauaa poikamiehenä viihtynyt, sillä jo syksyllä hän meni naimisiin sihteerinsä Anna von Hertzenin kanssa. Ja sitten joulukuussa tuli Nobel, ylittämätön saavutus.


Anna von Hertzen julkaisi vuonna 1955 kirjan, jossa hän kertoo tuosta ajasta. Sillanpää tapasi Annan ravintolassa, ja kosi käytännössä heti. Kohta jo mentiin vihille, ja heti sen jälkeen Ruotsiin palkintoa hakemaan. Itse palkintojuhlassa Anna ei ollut läsnä, mikä tekee kirjan ideasta hiukan erikoisen. Sillanpäähän tunnetusti sekoili juhlassa oikein huolella, ja antoi seuraavana aamuna palkintorahat tippinä hotellisiivoojalle. Näistä tämä kirja ei kerro.

Mutta ihan mukavaa ajankuvaa kirjasta tulee. Pariskunta jäi Ruotsiin, koska Suomessa syttyi sota. Heitä pidettiin kuin kukkia kämmenellä, ja he tapasivat valtavasti ruotsalaisia silmäätekeviä. Nimiä ja tapahtumia listataan, ei juuri pariskunnan keskinäistä elämää. No, sehän tiedetään mitä seurasi: Eemeli ja Anna erosivat pian, ja Sillanpää joutui kolmeksi vuodeksi Kammion mielisairaalaan alkoholisminsa vuoksi. Sieltä hän sitten palasi Taatana ja eli vielä pitkään. Mutta siitäkään ei tämä kirja kerro. 

Anna von Hertzen: F. E. Sillanpään Nobelin-palkinnon saanti ja Ruotsin-matka vv. 1939-40.

Nide


torstai 7. huhtikuuta 2022

Down-ihmisen elämän ilot ja surut

Antti Tuurin uusin kirja Mies kuin pantteri ei ole romaani, mutta ei oikein tietoteoskaan. Se on kertomus Tuurin ensimmäisen vaimon veljestä, Jukka Jalmari Wahlroosista. 

Wahlroos on Down-ihminen. Tuuri on tuntenut hänet viitisenkymmentä vuotta ja nähnyt läheltä millaista Down-ihmisen elämä on ollut. Siitä Tuuri kirjassa kertoo, tuurimaisen lakonisin lausein, lämmöllä. 

Hyvä niin, tämä on tarpeellinen kirja. 

”Wahlroosin elämä on hyvä esimerkki siitä valtavasta muutoksesta, joka kehitysvammaisten kohtelussa on 1950-luvulta Suomessa tapahtunut. Wahlroosin syntymän aikoihin kehitysvammaisia oli muutamissa isoissa laitoksessa (sic) noin 9000. Vuosien varrella laitosten kokoa on pienennetty, ja muutamissa jäljellä olevissa laitoksissa on nyt hoidossa noin tuhat vammaista suurimman osan asuessa kotona tai tukiasunnoissa. - - Kun lääkäri kertoo raskauden keskeyttämisen mahdollisuudesta äidille, jonka testeissä on todettu odottavan Down-ihmistä, hänen olisi syytä myös kertoa, millainen ilo Down-ihminen vanhemmilleen useimmiten on. - - Pitkään Down-ihmistä ilolla seurattuani olen alkanut ajatella, että Downin syndrooma syntyy siksi, että maailmassa tarvitaan Down-ihmisiä niin kuin maailmassa tarvitaan muitakin rotuja ja ihmistyyppejä.”

Tällaiset ajatelmat ja kehitysvammaisuuden historian esittely ovat mielenkiintoisia, mutta kirjan parasta antia ovat tietenkin arkiset sattumukset ja Wahlroosin sanomiset. Niissä on iloa ja valoa. Wahlroos itse on vastoin kaikkia todennäköisyyksiä edelleen elossa, 67-vuotiaana, tosin pahasti dementoituneena. 

Editointia kirja olisi vielä kaivannut, moni asia sanotaan kahdesti tai useammin, ja kirjoitusvirheitäkin on jonkun verran.

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä

Otava


keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Loistavaa kerrontaa

Iida Rauman tuore Hävitys-kirja on saanut paljon palstatilaa, kertoohan se tärkeistä asioista: koulukiusaamisesta ja Turun vanhojen talojen tuhoamisesta. Mutta että romaani noista aiheista? Vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin perustuen? Mitä sellainen voi olla? Valittamista, vinkuiitakirjallisuutta, voi minua raukkaa kun olen erityinen ja tullut niin kovin kaltoin kohdelluksi? Kaikillahan sellaisia kokemuksia on, mutta emme me niistä romaaneja kirjoita. Tuntuu että kotimaisessa kirjallisuudessa kirjailijoiden omakohtaiset kärsimystarinat ovat vallanneet kokonaan mediatilan. 

Hävitys osoittaa onneksi kaikki nuo ennakkoluuloni vääriksi, heti ensimmäisistä sivuista alkaen. Se on loistavaa kaunokirjallisuutta. Sekä siksi, että aihe on tärkeä, ja me kaikki kykenemme eläytymään noihin aiheisiin ja kokemaan ne koskettaviksi ja kammottaviksikin. Sotaa ei kirjoittamisen aikana vielä Ukrainassa käyty, mutta asetelma ei ole kovin kaukana siitäkään. 

Mutta ennen muuta loistavuus tulee Rauman kerronnasta ja kielestä, teksti on kertakaikkisen vimmaista ja omalakista. Pitkät ja polveilevat lauseet, pitkät luvut, ja yksi yksinkertainen tehokeino: kolmannen persoonan kerrontaa leikkaavat koko ajan ”A sanoi” -sivulauseet. Kertojanääni on kaikki kaikessa, sen vaikuttavuus perustuu siihen ettei vyörytys tunnu loppuvan ollenkaan, ihan niin kuin kiusaaminenkaan ei tuntunut päättyvän. Tekstiä on melko raskasta lukea, mutta se palkitsee kyllä.

Päähenkilöt ovat A ja Ira, jotka ovat yksi ja sama henkilö, Rauman alter ego. Molemmat ovat käyneet Kaarinassa alakoulun musiikkiluokan, ja kokeneet äärimmäisen epäoikeudenmukaista kohtelua. Lapsilla ei siinä maailmassa ole oikeuksia, ja kiusattu jätetään täysin yksin. Kiusaajat ja opettaja porskuttavat ja vääristelevät. Kiusaamiskokemukset kerrotaan A:n suulla, ja Ira on kirjailija, joka kirjoittaa romaanin noista kokemuksista.

Turun murretta on paljon. Se ei tässä ole hauskaa tai noloa vaan normaalia, ja murretta on kahdelta eri ikäpolvelta. Romaani reflektoi itseään:

”Et joo. Kyl se mua vähä niinku vainoo. Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta. Et ku jotai sata vuotta sit mä olin niihin yhteydes, ne sanos et ne haluis vähemmän jankkausta ja ponnekkaamman loppuratkasun. Mut miten semmosest kärsimyksest ku on ain vaa samaa kamaluutta päiväst ja kuukaudesta ja vuodest toiseen vois kirjottaa totuudenmukasesti nii et se ei ois iha hirveetä jankkausta? Ku kaik vaa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.”

Alastalon salissa piipunhaku kestää kaiketi 70 sivua, Rauma nokittaa komeasti: A ja Ira tanssivat Eternal Flame -kappaletta varmaan parinsadan sivun verran, e-kirjassa kun sivunumeroita ei ole niin tämä menee arvauksen puolelle. Komea rakenne joka tapauksessa.

Turun hävitystä rinnastetaan koulukiusaamisessa tapahtuvaan ihmismielen hävittämiseen, mutta se tuntuu hiukan ontuvalta ja tarpeettomalta, etenkin kun kirjassa on muitakin, parempia rinnastuksia. Ja muutama kohta lipsahtaa tarpeettoman infodumppauksen puolelle, esimerkiksi Koroisten kohtaus loppupuolella. Historiaa on luettu, ja onhan se perusteltua, mutta ilmankin olisi pärjätty.

Lapsikuorossa ei ole mezzosopraanoja. 

Iida Rauma: Hävitys

Siltala


torstai 17. maaliskuuta 2022

Mies on koominen kun se on tosissaan

Jo toisen kerran Teatteri Akselissa viikon sisään! Lauantaina sai ensi-iltansa Pullo cavaa ja aurinkoa, tänään torstaina olimme Maaninkavaaran ennakkonäytöksessä.

Näissä näytelmissä toteutuu sukupuolten tasa-arvo: ensin mainitussa naiset nauravat, jälkimmäisessä miehille nauretaan. Sillä harva asia on yhtä koominen kuin mies, joka on tosissaan. Saattaa olla, että Kari Hotakainen on joskus sanonut näin. 

Hotakainen ja etenkin Juoksuhaudantie tulee kutsumatta mieleen Miika Nousiaisen Maaninkavaarasta. Päähenkilö on mies, jolla on pakkomielle, ja sehän se on lystikästä kun sen oikein sanoiksi saattaa. Martti Huttunen menettää poikansa Jarkon, josta isä on koittanut valmentaa Suomen seuraavaa pitkänmatkan juoksun olympiamitalistia. Jarkon sisko Heidi päättää auttaa murtunutta isäänsä ryhtymällä juoksemaan, isän valmentamana tietenkin. Isän harjoittelumetodit ovat maanisen armottomia, mutta Heidi päättää kestää kunnes ei enää kestä. Seinää koristaa Kaarlo Maaningan kuva. 

Teksti on hauskaa ja traagista yhtä aikaa, ja Kauno Takaraution ohjaus toimii erinomaisesti. Löysää ei ole missään, repliikit ja kohtaukset seuraavat toisiaan erittäin rivakassa rytmissä - ja siellä missä pitää hidastaa, niin tehdään. Takarautio on lisännyt Samuli Reunasen dramatisointiin kadonneen pojan osuutta huomattavasti, ja se tuntuu toimivan hyvin. 

Näyttelijät tekevät komeaa työtä, juuri sopivan pienesti. Etenkin Vilja Aavikko on nappivalinta Heidin rooliin, hän on kaikin puolin uskottava sekä juoksijana että haaveilevana teininä. Isää näyttelevä Marko Pollari osoitti jo taannoisessa Pieni raha -näytelmässä loistavat kykynsä, ja hän irrottaa monet mehevät naurut. Muukin ensemble on hienosti tehtäviensä tasalla. 

Maaninkavaara

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus Kauno Takarautio


tiistai 15. maaliskuuta 2022

Kurtisaanin kuvitellut yksityiskohdat

Ninon de Lenclos oli 1600-luvun Ranskan tunnetuin kurtisaani. Suomeksi hänestä ei ole julkaistu yhtään mitään, mutta Riikka-Maria Rosenbergin vuosi sitten julkaistu Ninon - rakkauden mestari paikkaa ansiokkaasti tilannetta.

Kovin tarkkaa lähdeaineistoa ei Ninonin elämästä ole jäänyt, mutta Rosenberg kuvittelee komeasti. Kirja on siis fiktiivinen elämäkerta, ja aivan kuin kaikissa vähemmän fiktiivisissä elämäkerroissakin kaikki yksityiskohdat ovat Rosenbergin käsialaa. Sellaista elämä on, yksityiskohdat eivät tapaa tallentua.

Rosenbergin kieli on hienoa, ja aikakauden tavat ja miljööt tulevat erinomaisesti esiin. Hän on tutkinut aihetta historioitsijana jo kymmenen vuoden ajan, joten ei ihme että kaikki on kohdallaan. Kielestä olisin ottanut kaikki lauseenvastikkeet pois, ne tökkivät muuten sujuvassa tekstissä. Kukaan kokenut kaunokirjailija kun ei niitä käytä. 

Teoksen rytmi toimii myös, ja Ninonin pitkän elämän varrelta on poimittu juuri sopiva määrä tapahtumia. Tarina etenee, ja onnet ja onnettomuudet vuorottelevat niin kuin pitää. Ninonin oppineisuutta korostetaan pitkin matkaa, mutta yhdessäkään dialogissa tai muussakaan se ei oikein käy ilmi. Tärkein eli naisen oikeus päättää kehostaan, elämästään ja sen yksityiskohdista sen sijaan tulee erinomaisesti esiin. 

Kaikkein kummallisinta on se, että Wikipediassa Ninonin sanotaan syntyneen vuonna 1620, myös ranskankielisillä sivuilla. Rosenbergin tekstissä syntymävuosi on 1623, eikä hän kerro mitään siitä, miksi Wikipedia on väärässä - jos näin on. Rosenbergin mukaan Ninonilla, jonka oikea etunimi oli Anne, oli nuorena kuollut sisko, jonka nimi oli myös Anne, ja joka syntyi 1620. Ehkä tämä selittää asian, ehkä ei. Tämä on tietysti sivuseikka, mutta elämäkertaa lukiessa koko ajan tulee tehneeksi laskutoimituksia siitä, minkä ikäinen päähenkilö milloinkin on. 

Riikka-Maria Rosenberg: Ninon - rakkauden mestari

Teos 


lauantai 12. maaliskuuta 2022

Ihanat naiset

Hei mies, viekö sinun vaimosi sinut katsomaan näytelmää, jota mainostetaan lauseella ”ihanat naiset, tämä on teille”? Näytelmää, joka kertoo neljästä kuusikymppisestä naisesta, jotka lähtevät matkalle Portugaliin juomaan cavaa. 

Minun vie. Tällä tavalla:

Oikeasti minua ei kovin raskaasti tarvitse taivutella, Teatteri Akselissa kun on koettu monia hienoja teatterihetkiä. Ja vaikka en todellakaan kuulu tämän näytelmän kohderyhmään, ilta sujui mukavasti ja viihdyin.

Naiset puhuvat paljon. He puhuvat ihanasta etelänlämpimästä ympäristöstä, pirskahtelevista juomistaan, ja tietenkin miehistä. Mutta he puhuvat myös ikääntymisestä, siitä kuinka loppuelämä olisi hyvä viettää. Hyvää ei ole riutuminen ankeassa yksiössä. Hyvää on yhdessäolo ja erilaisille nautinnoille altistuminen. Siksi he harkitsevat muuttoa Portugaliin. Haasteita tuottaa tietenkin raha, ja keskinäiset suhteet kiristyvät myös. 

Näytelmän dramaturgia toimii hienosti, naisten keskinäistä sanailua rikotaan juuri sopivalla tavalla erilaisin keskeytyksin. Odotuksia luodaan, jotain on aina odotettavissa ja piilossa. Roolitukset toimivat, hahmot ovat sopivasti erilaisia ja samanlaisia keskenään. Aika dramaattisia ollaan, asioihin reagoidaan isosti, mutta sekin kuuluu asiaan. 

Alkupuolella ollaan hiukan kliseisiä, mutta näytelmän edetessä kyllä naurattaa oikeasti. Jos tuntisin Tyttökultia tai Sinkkuelämiä, sanoisin varmaan että tässä on jotain samaa kuin niissä. Kovin syvälliseksi ei heittäydytä, mutta kepeys ja viihteellisyys ovatkin tämän näytelmän avainarvot. 

Pullo cavaa ja aurinkoa

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus: Emmi Louhivuori


sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Vieraista maailmoista

Helsingin kirjamessuilla olimme Teos-kustantamon bloggaritilaisuudessa, jossa esiteltiin syksyn uutuuksia. Kirjailijat kertoivat hauskoja tarinoita mielenkiintoisista kirjoistaan. 

Tilaisuuden päätteeksi saimme kukin valita mukaamme yhden kirjoista. Matias Riikosen Matara vaikutti minusta mielenkiintoisimmalta, joten otin sen. 

Ja onhan se huikea kirja. Upeaa kieltä kaikkineen, ja Riikonen on tehnyt ankaran ja siksi taiteellisesti arvokkaan valinnan rajatessaan teoksen maailman erittäin pieneksi: 10-15-vuotiaiden poikien leikkeihin. Leikkimaailma on valtio, jota pojat hallitsevat antiikin Rooman esikuvan mukaan. Majoja rakennetaan, vakoillaan vihollisia, soditaan. Ollaan luonnon armoilla ja selviydytään eteen tulevista haasteista. Hiukan epäuskottavalta tuntuu alussa se, kuinka hyvin pojat tuntevat kasvien nimet. Mutta maailma on äärimmäisen eheä, ja samoin eheää on komea kerronta.

Mutta.

Kirjamessut olivat lokakuussa, nyt on helmikuu. Se kertoo ongelmani laajuuden. Kirja on maannut yöpöydälläni yli kolme kuukautta, lukupinon päällimmäisenä. Tänään päätin jättää sen kesken, kun juuri sain pinnisteltyä hiukan yli puolivälin.

Ongelmani on, ettei kiinnosta, ei sitten yhtään. En ole pienenä leikkinyt tuollaisia leikkejä, eikä minulla ole mitään kosketuspintaa kirjan maailmaan. Vieraat maailmat ovat useimmiten kiinnostavia, sitä varten kirjallisuus juuri on. Mutta tässä maailmassa ole näköjään mitään joka veisi minut mukanaan tai saisi pidettyä otteessaan. Yritin, en onnistunut tällä kertaa.

Matias Riikonen: Matara

Teos


tiistai 4. tammikuuta 2022

Kirjamessujen satoa tammikuulle

Helsingin kirjamessuilla haahuilimme kuuntelemaan useita satunnaisia haastatteluja. Eräässä keskusteltiin Pauliina Suden yksityisetsivistä kertovasta kirjasta. 


Kirja kuulosti kiinnostavalta, ja samaa mieltä olen edelleen sen luettuani.


Kirja perustuu suomalaisten yksityisetsivien haastatteluihin, ja onpa kirjailija käynyt myös yksityisetsivien koulutuksessa. Kirjaan mahtuu monenlaista tarinaa yksityisetsivien työnkuvasta, mutta kaikkein kiinnostavinta antia ovat tietenkin kuvaukset erilaisista työtehtävistä, joita kokeneet etsivät ovat Sudelle kertoneet.  

Esimerkiksi tällainen:

”Kauppaketjuun tilattiin näytepareja uusista italialaisista kenkämalleista, mutta näytekengät eivät koskaan päätyneet myymälöihin. Sen sijaan niitä alkoi näkyä kirpputoreilla. Kauppiaat hermostuivat. Laitoimme kirpputoreille kameroita. Vuokrasimme oman myyntipöydän, jotta pystyimme seuraamaan, kuka toi lähipöytiin uutta tavaraa. Ostin uudet kengät ja vein ne palaveriin poliisin luo. Pääsimme jäljille. Ilmeni, että kauppaketjun varastopäällikkö oli vienyt kirpputoreille myyntieriä, jotka kirjasi menneeksi esittelyyn. Paraikaa hän oli matkalla Thaimaassa. Juttu laukesi, kun hän palasi. Hänet otettiin kiinni lentokentällä, ja hän päätyi tutkintavankeuteen.”

Niin kuin näkyy: täyttä asiaa, tiivisti kerrottuna. Ja näitä tarinoita on paljon. Mielenkiintoista, ja kevyttä. Sopii luettavaksi vaikkei dekkarit kiinnostaisikaan.

Pauliina Susi: Yksityisetsivä - varjo kannoillasi

Crime Time


sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Koululaistasolla

Täällä Kanariansaarilla ihminen kaipaa kevyempää luettavaa. Suomalainen Plus tarjosi Viiviä ja Wagneria, mennään sillä. Aihepiirikin liippaa liki. 

Yllätys oli, ettei tämä ollutkaan sarjakuvakirja. Tämä on pienoisromaani. Tämä on myös erinomainen osoitus siitä, millaista julkaisupolitiikka toisinaan on. Kenenkään muun kirjoittamana tämä ei olisi päässyt julkaisukynnystä lähellekään. Onhan tarinassa konfliktia ja käänteitä, mutta voisin kuvitella monen yläkoululaisen kirjoittavan paremmin. 

Jussi ”Juba” Tuomola: Viivi ja Wagner Teneriffalla

Otava