maanantai 31. lokakuuta 2022

Ei Pihkatapin tai Risaisen elämän veroinen

Antti Heikkinen on mainio kirjoittaja. Ensikosketukseni oli huikea Juice-elämäkerta Risainen elämä, ja esikoisromaani Pihkatappi oli varsinkin kieleltään oiva. Niinpä odotukset eivät olleet aivan matalalla kun löysin Mummo-romaanin BookBeatista. 

Se lähtee liikkeelle juuri niin kuin saatoin toivoa, kerrassaan lupsakalla jalalla ”Nytpä on minun mukava ropotella syntiä urakkatöinä, kerran on takuumies hoitanu seuraamukset edeltäkäsin. Tässä voipi nyt hyvin mielin ryypätä, hiplustella huorissa ja muksia setämiestä kirveellä ja hihkua, että laitetaanpa nämä sinne Jeesuksen vastakirjalle.” 

Vuorovedoin seurataan äitiä ja mummoa, ja koska luin kirjaa pätkissä, menin sekaisin. Ja siinä tullaan kirjan heikompaan puoleen: hahmoja on kovin paljon, liikaa pätkälukemiselle ainakin. Kirja kattaa pitkän aikavälin, enkä alussa edes tiennyt, ovatko mummo ja äiti eri vai sama henkilö. Tuo toki selvenee, mutta muuten kaksi aikatasoa tuntuvat olevan liian lähellä toisiaan, eikä iso hahmovalikoima mitenkään helpota tämän lukijan tilannetta. Kielikin tuntuu hiukan kuivuvan kokoon, panoksia ei riitä loppuun asti. 

Eletään jossain syrjäseudulla, mutta tapahtumat ovat usein varsin isoja, ja lopussa juonikuviot menevät mielestäni turhan mutkikkaiksi. En pitänyt tästä yhtä paljon kuin Risaisesta elämästä tai Pihkatapista, mutta kyllä tämä lukea silti kannattaa.

Antti Heikkinen: Mummo

WSOY


torstai 13. lokakuuta 2022

Mielensäpahoittaja rakastuu

Turun kirjamessujen bloggaritilaisuuden päätteeksi jokainen osallistuja sai ottaa mukaansa kassin, jossa oli kaksi satunnaista kirjauutuutta. Minulla kävi tuuri, sain uuden Mielensäpahoittajan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen messuja. 


Rakkaustarina ei ole sitä mitä Mielensäpahoittajalta osaisi odottaa. Kirjan aluksi vaikuttaakin siltä, että tässä kerrotaan päähenkilön ja Emännän tarina. Mutta ei, kyllä kyse on aivan uudesta henkilöstä, naisesta, joka astuu jäärän elämään. 

Aivan siirappiseksi Kyrö ei sentään hahmoaan taivuta, vaikka sinne päin kallelleen kuitenkin. Saimi on taiteilija, suunnilleen yhtä äkkiväärä kuin Mielensäpahoittaja, joten mainioita kohtauksia syntyy. Syntyy toki myös hiukan huonompia vitsejä, kuten S-kortin ja Eskortin väärinymmärtämisen toistelu.

Mutta ihan tuttua ja turvallista Mielensäpahoittajaa tämäkin kirja on, ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina

WSOY


tiistai 11. lokakuuta 2022

Voiko vuonna 1962 kirjoitettu tarina olla ajankohtainen vuonna 2022?

Yksi lensi yli käenpesän on klassikko, etenkin elokuvana. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt sitä. Niinpä ensimmäinen ajatus matkalla teatteri Akseliin oli, olisiko pitänyt katsoa. Pitäisikö juoni tuntea etukäteen? Vai meneekö ilta pilalle, jos tietää mitä tulee tapahtumaan?  


Oopperaan ei koskaan, siis ikinä, kannata mennä kylmiltään. Mitä paremmin tarinan tuntee, ja varsinkin mitä tutumpaa musiikki on, sitä enemmän oopperasta saa irti. Niinpä päädyin siihen, että kyllä juoni pitää teatterissakin tuntea, ja hätäpäissäni tankkasin Wikipediasta Käenpesän juonenkäänteet ennen näytelmän alkua. Koska vain silloin kykenee huomioihin siitä, mitä ohjaaja on milläkin asialla tarkoittanut, ja miksi tuo yksi tyyppi on juuri tuollainen alkukohtauksessa. 

Tyhjänpäiväisessä viihteessä ennalta tunteminen ei ole välttämätöntä, usein ei edes suotavaa. Ehkäpä raja menee siinä, että silloin kun erikseen lähtee kotoa johonkin, on syytä olla valmistautunut. Tästä saa olla eri mieltä, mutta asiaa kannattaa pohtia itse kunkin tykönään. 

Teatteri Akseli on usein tehnyt hyvää jälkeä, eikä nytkään totisesti tarvinnut pettyä. Kauno Takaraution ohjaus toimii. Se on hienosti rytmitettyä: vakavat ja kevyet kohtaukset vuorottelevat, nopeaa seuraa hidas ja päin vastoin. Ohjaajalle tyypillisesti mukana on muutama rohkea loikka, esimerkiksi liioittelevan toiston käyttö dialogissa, ja erityisesti ennen väliaikaa kuultu tilannekatsaus mielisairaanhoidon nykytilasta. Se meni reilusti ulkopuolelle näytelmän, mutta viimeinen, äärityly lause sekä pelasti patetialta että sitoi katsauksen näytelmän maailmaan. Hyvä. 

Erityismaininnan tässä näytelmässä ansaitsee roolitus. Näytelmässä on hyvin vahvoja karaktereita, ja Takarautio on onnistunut löytämään jokaiseen rooliin juuri sopivan tyypin. Jos Milos Formanilla oli suuria vaikeuksia löytää isokokoinen intiaani elokuvaan (intiaanit kun ovat useimmiten aika pienikokoisia, näin Wikipedia minua valisti), ei Turussakaan tuollaisia hahmoja tungokseksi asti liene. Henrik Heinonen on täysin uskottava Päällikön roolissa, samoin pääpukarit McMurphy (Jussi Virtanen) ja ylihoitaja Ratched (Liisa Saviluoto), ja Akseli Heikkilän Billy Bibbit on riipaisevan ahdistava. 

Tarina kertoo vain kahdesta asiasta: se kertoo mielisairaanhoidon julmuudesta 1960-luvulla, ja vielä enemmän se kertoo yksilön mielivallasta, siitä, kuinka yksittäinen pahantahtoinen henkilö, tässä tapauksessa ylihoitaja, voi valta-asemassa ollessaan saada aikaan valtavaa pahaa. 

Analogia tämän päivän suurimpaan kriisiin on ilmiselvä, eikä sitä peitellä. Putin mainitaan ääneen, selvin sanoin. Tällaista on ajaton taide: vuonna 1962 kirjoitettu tarina kertoo myös tästä päivästä. 

Yksi lensi yli käenpesän

Teatteri Akseli,

Ohjaus Kauno Takarautio


sunnuntai 9. lokakuuta 2022

Kansan tajua laajentaen

BookBeatin suosituksista löytyi aivan tuore, vasta viikko sitten ilmestynyt kirja, joka näköjään kertoo jotain pitkästä iästä. Lieneekö hömppää vai mitä, se selviää vain yhdellä tavalla.

Ei ole hömppää tämä, ei ollenkaan. Kirjoittaja on molekyylibiologi, ja kun lukiessa tuli epäuskoinen hetki (voiko tuo muka olla totta!), pikainen googletus vahvisti, että kyllä, ihan oikeasta tieteestä on kyse.

Kirja ei siis tarjoa mitään ihmelääkkeitä pitkään elämään, ei edes listoja siitä, mitä pitäisi tehdä pysyäkseen hengissä pitempään. Tai toki siellä mainitaan tupakoinnin ja alkoholin välttäminen, liikunta ja sen sellaiset, mutta enimmäkseen käydään läpi sitä, millaista tieteellinen tutkimus tästä aiheesta on juuri tällä hetkellä. 

Ja sehän on erittäin mielenkiintoista. Brendborg kirjoittaa oikein hyvin, kansantajuisesti mutta tuota kansan tajua laajentaen. Jänniä faktoja on tarjolla yllin kyllin. 

Hummerit eivät heikkene vanhetessaan, eikä niiden hedelmällisyys laske iän myötä. Ne vain jatkavat kasvamistaan, ilman vanhuuden alamäkeä. Kirjan otsikon meduusa, Turritopsis dohrnii, voi muuttaa itsensä lapseksi jälleen. Eikö olisi hienoa, jos sinäkin voisit työpaikalla stressiä kohdatessasi muuntaa itsesi lapseksi ja alkaa uudestaan alusta? No joo, ehkä ei sittenkään.

Hormeesi oli minulle tuntematon termi (ja kyllä, tarkistin Wikipediasta ettei Brendborg vedätä minua). Se on kirjan ehkä keskeisin asia. Hormeesi on ilmiö, jossa kohtuullinen rasitus tai stressi on hyväksi. Esimerkiksi puu tarvitsee tuulta kasvaakseen vahvaksi, ja samalla lailla me ihmiset tarvitsemme koettelemuksia: liikuntaa, kasviksia (jotka yrittävät taistella meitä vastaan kemiallisesti), kylmäaltistusta ja sen sellaista. Ja hormeesi vieläpä saa aikaan laajan vastustuskyvyn, ei pelkästään sille stressitekijälle, jolle milloinkin altistumme. Henkinen hormeesi on vähintään yhtä tärkeää kuin ruumiillinen. 

Erilaisten kemiallisten aineiden vaikutuksia ikääntymiseen pohditaan paljon. Eräs anti-aging aine on spermiidi, jota saa muualtakin kuin siitä ennalta-arvattavimmasta lähteestä.

Verenluovuttajat elävät pitempään, sanoo Brendborg. Sehän sopii, kävin juuri muutama viikko sitten ensimmäistä kertaa luovuttamassa. Odotan jo seuraavaa kertaa.

Vähäinen kalorimäärä on monissa tutkimuksissa yhdistetty pitkään ikään, ja nimenomaan paaston muodossa. Niinpä ei ole yllätys, että oikeastaan kaikissa uskonnoissa paasto on osa harjoitusta.

Tämä kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut ihmisestä, eli itsestään. Sellaisiahan kaikki hyvät kirjat ovat: ne kertovat minusta. 

Ja sinusta.

Nicklas Brendborg: Iätön meduusa ja ikuisen nuoruuden ihme. Mitä tiede kertoo meille pitkästä iästä.

Gummerus


sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Yli kahta sivua ei kukaan jaksa lukea

Huomasin kyllä Hotakaisen uuden kirjan ilmestyneen, mutta unohdin sen. Onneksi törmäsin siihen, missäpä muualla kuin BookBeatin suosituksissa. 

Tämä kirja ei ole hauska juuri millään lailla, tässä on vain Hotakaisen tylyä puolta. Päähenkilö on Maria, joka on kasvanut sijaisperheessä. Biologiset vanhemmat kuuluivat huono-osaisiin, sijaisperhe sen sijaan on erittäinkin hyväosainen sähköautoineen ja kulttuuriharrastuksineen. Maria kokee luokkaeron aiheuttamaa ulkopuolisuutta, ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Ensin hän kostaa häntä teininä kuvanneelle maanviljelijälle, sitten sijaisvanhemmilleen. Sen jälkeen alkaa varsinainen odysseia, jossa Maria kaappaa kolme ihmistä hylätylle huoltoasemalle, laittaa heidät tunnustamaan syntinsä ja lukee heille tuomionsa. 

Eli perusteiltaan aika lailla sama tarina kuin Annie Ernaux’n Isästä-kirjassa, jonka juuri luin. Ja josta en pitänyt juurikaan. Hotakainen tekee saman asian todella paljon paremmin: näytä, älä kerro. Siinä tärkein kirjailijan ohjeista. Nämä kaksi kirjaa ovat erinomainen esimerkkipari kuvaamaan tuota ohjetta ja sen aikaansaamia eroja kirjallisuudessa. Hotakainen näyttää, Ernaux kertoo. 

Vaikka Opetuslapsi on kaappaustarina ja muistuttaa jännitystarinaa, se ei ole sellainen. Vaikka lukija haluaa tietää, kuinka kaappaus päättyy, Hotakainen pitää huolen siitä, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Tämä on lukuohje: älä lue tätä jännitystarinana, vaan nautiskele siitä kielestä ja niistä ajatuksista, joita Hotakainen matkan varrella sinulle tarjoilee. Perussävy on raamatullinen, onhan Maria astunut omalla tavallaan Jumalan saappaisiin.

Parempiosaisuutta määritellään pitkin matkaa herkullisesti: ”He ovat omilla ansioillaan ja kohtuullisella ahkeruudella saavuttaneet aseman, jossa he ovat voineet istua tanskalaisille tuoleille pohtimaan, että vihreät vai valkoiset verhot, kaksi vai kolme lasta, kenties sijaislapsi, sen jälkeen koira, punainen vai valkoinen auto, kenties mattamusta - - tofu vai seitan, Malediivit vai Thaimaa, klassisen musiikin kausikortti vai pergolan uudet tuolit, hybridi vai täyssähkö - -”

Purjehdus on eräs parempiosaisuuden huipentumista: ”Meren suuruus siirtyy ihmiseen, ja ihminen alkaa puhua valaiden kielellä. Samoin käy vuorikiipeilijöille.”

Kirjallisuuden katoamisesta kirjailija on tietenkin huolissaan: ”Tätä on nykyaikainen kulttuuriantropologia, liikkuvan kuvan ja äänen magiaa, kirjoitettuun sanaan ei kukaan enää usko, ja vaikka uskoisikin, yli kahta sivua ei kukaan jaksa lukea.”

Onhan siellä huumoriakin, koko ajan, mutta useimmiten enemmän piilossa kuin tässä: ”Hän on kuin yksi niistä tuhansista kantrilaulajista, jotka saavat jokaisen ryyppyreissun kuulostamaan heitä syvästi kasvattaneelta irtiotolta.”

Viisauksia tulee pitkin matkaa, lopulta ollaan perimmäisyyksien äärellä, vaikka ironian kautta: ”Tärkeintä juuri nyt on yhteys, itse asiassa yhteys on aina tärkein asia. Jos ihmiset eivät koe yhteyttä mihinkään eivätkä kehenkään, olemme merkittävissä vaikeuksissa. - - Omat ajatukset voivat olla kamalia, kun kukaan ei ole niitä jakamassa. Omia ajatuksia on syytä ulkoiluttaa, testata niitä muiden ihmisten kanssa.”

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Siltala


lauantai 1. lokakuuta 2022

Tekniikan maailmasta kylmään ammeeseen

Yön pimeinä tunteina selailin Tekniikan maaailman ilmaisartikkeleita. Yhdessä puhuttiin siitä kuinka ihmiset ovat sairaampia kuin koskaan, ja että apu voisi löytyä meistä itsestämme. Hiukan huuhaalta haiskahtaa, mutta jatkoin lukemista. Kirjoittaja oli lukenut Scott Carneyn kirjan Kaikki mikä ei tapa, joka kertoo Wim Hofista, hollantilaisesta jäämiehestä. Seuraavaksi piti katsoa, löytyisikö kirja BookBeatista. Löytyihän se. 

Wim Hof on guru, josta kai kaikki ovat jossain yhteydessä kuulleet. Hän on sukeltanut pitkiä matkoja jään alla, viettänyt jäihin upotettuna puolitoista tuntia, kiivennyt pakkasviimaisille vuorille pelkissä shortseissa. Hän pystyy tekemään näin, koska hän sanoo kykenevänsä kontrolloimaan verenkiertoaan: hän pystyy pysäyttämään ääreisverenkierron ja siis keskittämään veret ja lämmön ydinelinten käyttöön. Ja kaiken lisäksi häneen istutetut bakteeritkaan eivät sairastuta häntä. 

Melkoinen supermies. 

Hof haluaa levittää ideoitaan, ja hänen metodiaan voi kuka tahansa opiskella. Siihen kuuluu kolme kohtaa: hyperventiloiva hengittäminen, kylmäaltistukset ja sitoutuminen. Mikään ei vaikuta äkkiseltään hirveän vaikealta, mutta uskoako niihin? 

Carney on journalisti, ja hänen alkuperäinen ideansa oli todistaa Hofin touhu huuhaaksi. Mutta niin ei käynyt, vaan hänestä tuli Hofin opetuslapsi, ja Carney osallistuu erilaisiin äärikilpailuihin ja kiipeää lopulta Hofin kanssa ennätysajassa Kilimanjarolle, enimmäkseen ilman paitaa. Syntyy kirjan verran huikeita tarinoita, viihdyttävää luettavaa tämä on kannesta kanteen. Mutta tavalliselle tallaajalle tässä mennään kyllä aika paljonkin liiaksi ekstremismin puolelle. Uskoo ken haluaa. 

Koska olen avannossa käynyt aika monta kertaa, kylmäaltistus ei ole aivan vierasta. Minulle kirjan parasta antia olikin se, että tajusin, että meillä on kotona kylpyamme. Sen helpompaa kylmäaltistuspaikkaa ei ole, joten laskin ammeen täyteen niin kylmää vettä kuin hanasta tuli. Kylpyhuoneessa hengitys on aika paljon helpompi tasata kuin pimeässä meressä, joten ensimmäistä kertaa saatoin viettää kylmässä vedessä niin paljon aikaa että pystyi olemaan siellä aivan rauhassa, ilman hengen haukkomista. 

Aion jatkaa. Näinä aikoina kun lämpimän veden käyttöä pitäisi vähentää, kylmäaltistukselle on monta hyvää syytä. 

Scott Carney: Kaikki mikä ei tapa

Suom. Teija Hartikainen

Aula & co


perjantai 30. syyskuuta 2022

Turun kirjamessut 2022

Turun kirjamessut käynnistyivät tutusti. Perjantai-iltapäivänä jonoja ei portilla ollut ollenkaan, mutta ihmisiä oli silti paikalla riittävästi että pääsimme suoraan messuhulinaan. Ehkä kymmenen minuuttia ehdin tyhjin käsin kulkea, kunnes oli jo kassi kädessä ja iso osa joululahjakirjoista ostettuna. Messuhaahuilu on mukavaa, ja aina tulee vastaan tuttuja. Mukavaa on myös istua kuuntelemaan satunnaisia haastatteluja.

Reijo Mäen uusinta Varesta ei kumpikaan meistä ole vielä lukenut, hän tarinoi tuttuun tyyliinsä. Kirja sijoittuu Kaliforniaan, vaikka kirjailija ei omien sanojensa mukaan matkusta lainkaan. Eräänlainen Waltari-Sinuhe-asetelma siis. 

Muitakin haastatteluja kuuntelimme, suut hymyssä.

Päivän kohokohta oli bloggaritapaaminen. Siellä messujen ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarinen kertoi mietteistään ja paljasti ensi vuoden teeman: tanssi. Se sopii oikein hyvin näin meikäläisen näkökulmasta, sillä bloggaritapaamisessa ja tanssitunneilla on sellainen yhdistävä tekijä että kummassakin olen yleensä ainoa miesoletettu. 

Kirjailija Paula Havaste tarinoi pitkät pätkät uudesta teoksestaan ja myös niistä aiemmista. Hän työskentelee päivätöinään Heurekassa, ja pitkät kesälomat hän kuulemma kirjoittaa Saarenmaalla, jossa luonto on kaunis ja lähellä.

Keittiömestari Petteri Luoto kertoi Kauhamatkaaja-blogistaan ja näytti kuvia matkoiltaan, hän on asunut Meksikossa ja Kiinassa ja Amerikassa ja ties missä. Samalla saimme pientä purtavaa vatsojemme täytteeksi. Niin kuin yleensä, tämäkin tilaisuus huipentui kirjamuistiaisiin: jokainen sai ottaa sokkona kassin, johon eri kustantajat olivat laittaneet kaksi uutta teosta. Minä sain uuden Mielensäpahoittajan, enkä pahoittanut siitä lainkaan mieltäni. 

Messut jatkuvat vielä kaksi päivää, Taina tulee raportoimaan Instagramin puolella niistä. Minä ehdin saada perjantaina jo kaiken mitä messuilta odotin: kirjoja ja yllättäviä kohtaamisia. 

Turun kirjamessut 2022


maanantai 26. syyskuuta 2022

Huoh

Suomen kuvalehdessä kehuttiin Annie Ernauxin Isästä-romaania. Kirja löytyi BookBeatista, miksi en siis lukisi sitä. 


Isästä on pieni kirja, ja se kertoo nimensä mukaisesti kirjailijan isästä. Kahden sukupolven välissä on kuilu: isä on niin työväenluokkainen kuin olla voi, ja tytär-kirjailija pääsee opiskelemaan ja aivan toisenlaiseen elämään opiskelun myötä. Ja sitten isä kuolee. 

Jahas, siis melkein sama kirja kuin Édouard Louisin Kuka tappoi isäni, jonka luin muutama kuukausi sitten. Tosi lyhyt, isä, kuolema, sukupolvien eroavaisuus. Ranskalainen kirjoittaja. Huoh. Ranskassa on nyt näköjään tällainen sapluuna.

Kuten huokailuistani saattaa arvata, en innostunut kirjasta järin. Enkä lainkaan osaa asettua Suomen kuvalehden arvostelijan saappaisiin, mikä tässä on niin erityistä ja hyvää? Joo, ihan kiinnostava aihe, mutta kun ei kielessäkään ole mitään ihmeellistä eikä muodossa eikä missään, en ymmärrä. Kai se lukea kannattaa, mutta tuskinpa tästä kummoista muistijälkeä jää. 

Annie Ernaux: Isästä

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus


sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Kurkistus itänaapurin sieluun

Venäjä on otsikoissa. Se lienee yksi niistä syistä miksi sota alkoi, sotimalla pääsee otsikoihin ja siis historiaan. Sota ei kuitenkaan ollut syynä siihen että otin tämän kirjan luettavaksi. Syynä oli Nobel-maininta kirjan kannessa. 

Ilahduin kun aloitin lukemisen: tässä ei ole tavallista kieltä. Sellainen ilahduttaa aina. Mutta ilo oli lyhytaikainen, kun tajusin, että erikoinen ilmaisu johtui siitä, että teksti on puhetta, koko kirja perustuu haastatteluihin, jotka on litteroitu melko suoraan. 

Erilaiset neuvostoajan kokeneet ihmiset kertovat siitä, millaista oli elää Neuvostoliitossa, ja näistä kertomuksista selviää paljon sitä, miten itänaapurimme ajattelutapa ja kulttuuri poikkeaa meikäläisestä. Paljon se poikkeaa. Osa haastatelluista on akateemisia, osa maaseudun väkeä. Kirjailija on syntynyt Ukrainassa mutta asuu Valko-Venäjällä. 

Köyhyys on kaikkialla. Ja salaliitot. Kirjallisuus ja oman maan kulttuuriperintö on tärkeää. 

Rauhan aikanakin sotaan valmistautuminen on läsnä. ”Meidän mielenlaatumme oli sotainen. - - Muistan miten minua hymyilytti, kun joku opettaja kertoi koulussa, että Ruotsissa, niin kai se oli, sotalelut oli kielletty. Miten sitten kasvatettaisiin mies? Maanpuolustaja? - - Mistä syystä ikinä kokoonnuimmekin, viiden minuutin kuluttua muistimme sodan. Lauloimme sotilaslauluja. Onko jossain muualla samanlaisia ihmisiä kuin me?”

Julkiset puheenaiheet ovat rajattuja, joten puhuminen tapahtuu keittiöissä. ”Me elettiin keittiössä… koko maa eli keittiöissä… Istumme jonkun luona, juomme viiniä, kuuntelemme lauluja, juttelemme runoista. Säilykepurkki on avattu, mustaa leipää leikattu.”

”Siinä elämässä kaikki oli yksinkertaista: samat kengät kaikkina vuodenaikoina, sama pusakka, samat housut. Meitä kasvatettiin kuin nuoria sotureita muinaisessa Spartassa: jos isänmaa käski, istuimme siilin päälle. - - Meidän tarha vietiin pioneerisankari Marat Kaziejn muistomerkille. ’Tässä, lapset’, sanoi lastentarhanopettaja, ’on nuori sankari, joka räjäytti itsensä kranaatilla ja surmasi samalla useita fasisteja. Sitten kun te kasvatte, teistä on tultava samanlaisia.’ Siis olisi myös räjäytettävä itsensä kranaatilla?”

”Tunnen olevani unohdettu näyttelyesine museon varastossa. Pölyinen ruukunsirpale. Meillä oli suuri imperiumi: mereltä merelle, napaseudulta subtropiikkiin. Missä se on? Kukistettu ilman pommia… ilman Hiroshimaa… Sen voitti Hänen Majesteettinsa Makkara! Hyvä suuhunpantava voitti! Mercedes-Benz. Sen enempää ei ihminen kaipaa, älkää tarjotko hänelle yhtään enempää. Muuta ei tarvita. Vain leipää ja sirkushuveja!”

”Koulussa meidät opetettiin rakastamaan ihmistä jolla on ase… Synnyinmaan puolustajaa!”

”Minä olin ehdottoman neuvostolainen: on häpeällistä rakastaa rahaa, on rakastettava unelmaa.”

Afganistanissa sotinut mies kertoo: ”Ihmiset olivat vihaisia, koska ei ollut ruokaa eikä tavaroita. Kukaan ei ymmärtänyt mitään. Meidän rykmentissä lentokoneet eivät lentäneet - ei ollut polttoainetta. Miehistöt kököttivät maassa, läiskivät korttia ja kittasivat votkaa.”

”Lyhyesti sanoen muistelemme neuvostoaikaa. Ymmärrättekö? Ja ne keskustelut päättyvät aina näin: ’Tänä päivänä rehottaa mielivalta. Tarvitaan Stalinia.’ Vaikka meillä onkin, uskokaa pois, kaikki hyvin.”

Ja niin edelleen. Vaikka kirjan haastattelut on tehty vuosien 1991 ja 2012 välillä, teos on erittäin ajankohtainen valottaessaan venäläistä maailmankuvaa. 

Minulle kirja oli liiankin ajankohtainen, jätin sen kesken, tai ainakin harpoin reilusti. Kun ensin lukee uutiset, ei päälle enää jaksa tällaista. Mutta tämä kirja kestää hyvin kaikki harppomiset ja kesken jättämiset. Avartava teos. 

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia.

Suom. Vappu Orlov

Tammi




lauantai 3. syyskuuta 2022

Kirkasta kieltä ja siemeniä

Eräs kaunokirjallinen viisaus sanoo, että kurjuutta ei saa kuvata ensimmäisessä persoonassa. Menee ruikuttamiseksi, eikä sellaista kukaan jaksa lukea. Pitää siis valita sivullinen, joka tekee havaintoja siitä jolla menee huonosti, niin kuin esimerkiksi Thomas Mann tekee Tohtori Faustuksessa tai Vladimir Nabokov Sebastian Knightin todellinen elämä -teoksessa. Jälkimmäistä en tosin ole lukenut, mutta Nabokovin nimi näyttää hyvältä tässä. 

Tommi Kinnunen antaa piut paut moisille viisauksille edellispäivänä ilmestyneessä Pimeät kuut -kirjassaan. Sillä vaikka viisaus olisi kuinka viisas, mikään lopullinen ja periksiantamaton totuus se ei ole, taiteella kun on sellainen joustavuus. Kirjan päähenkilö, kuusikymppinen opettaja Elna Suorajärvi, kertoo tarinaansa ensimmäisessä persoonassa, ja vielä preesensissä. 

Ja homma toimii. 

Mikä ei tietenkään ole yllätys kenellekään meistä, jotka Kinnusen kirjoja olemme lukeneet. 

Niin kuin aikaisemmissakin kirjoissaan, Kinnunen aloittaa laatikoimalla itsensä ahtaaseen karsinaan, rajaamalla. Ollaan vuodessa 1947, aikajana on yhden kouluvuoden mittainen. Paikka on jossain Kuusamon takana, selkosilla, johon ei edes tietä mene. Elnan ainoat ihmiskontaktit ovat hänen oppilaansa ja satunnaiset kohtaamiset koulun johtokunnan miesten kanssa, yhtään aikuista puhekumppania ei ole. Mitään valtavan mullistavaa niin kuin murhia tai alienien hyökkäyksiä ei tapahdu. 

Tämä kaikki merkitsee, että kirjoittaminen on lähtökohtaisesti vaikeaa: ajankuvaa varten pitää tehdä tutkimuksia, tapahtumat ja havainnot on löydettävä vähästä, dialogeja ei juuri voi kirjoittaa. Ja juuri sellaisesta paras kirjallisuus sitten syntyy: pienistä, tarkoista havainnoista, yhtä lailla ympäristön kuin ihmismielen. Silloin juoneksi riittää se, kuinka Elna selviää yksinäisyydestään ja ympäristön kitkasta, sairauskin häntä piinaa. 

Pitkin matkaa Kinnunen kylvää pieniä siemeniä: miksi se noin sanoi, miksi se noin teki? Ja sitten kun nämä aluksi huomaamattomilta tuntuvat asiat alkavat lukijalle selvitä, pitää käännellä sivuja ja katsoa, että mitenkä se tuo tuossa sanoikaan ja mikä vuosiluku tuossa olikaan. Siksi en voisi kuvitella tätä(kään) ahmivani äänikirjana. Ja niin Elnasta kasvaa kokonainen ihminen, elämän mittainen. Pieni nostetaan tärkeäksi.

Köyhää on, ja kylmää, ja kurjaa. Mutta jotenkin kaikesta selvitään, kun on pakko selvitä. ”Tämä maa ei kukkasilla koreile”, Kinnunen kirjoittaa sivulla 256, ja se on olennaista. Espanjalainen kirjailija ei voisi kirjoittaa tätä. 

Kaiken kruununa on tietenkin kieli, joka on upeaa. Alusta asti siinä tuntuu joku erityinen kirkkaus. Olisiko tämän vaikutelman syynä kenties aiempaa lyhyemmät lauseet? Vai johtuuko se vain sinisesta kannesta ja siitä, että takakannen ensimmäinen sana on ”jäänkirkasta”? Kaikki on mahdollista. Oli miten oli, kieli lumoaa. 

Vaikka näin: ”Männyt rasahtelevat, kun pakkanen tarttuu niihin kiinni. Tunnen nenässäni sen raudanviileän tuoksun. Rinteitä valuva kylmyys huuhtelee mielestäni kiireen ja velvollisuudentunteen. Minuun jää vain tämä hetki, tämä työ. Vain ranteen liike ja sormien ymmärtämä puuron vastus.” 

Ja onhan siellä kritiikkiä tämän päivän koulua kohtaan, mutta se on toissijainen asia edellä mainitun rinnalla. 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

WSOY


maanantai 29. elokuuta 2022

Hauskin koskaan lukemani kirja

Joskus muinoin opiskelin musiikkitiedettä ja aloittelin varmaan juuri graduntekoa. Tein gradun (ja myöhemmin myös lisensiaatintyön) musiikillisesta huumorista, nimenomaan taidemusiikissa. Jossain seminaarissa tulin maininneeksi, että kaikki huumori oli miesten tekemää, ja sain seminaarin vetäjältä hirmuisen feministisen läksytyksen. Kyse oli yksinkertaisesti siitä etten ollut löytänyt ensimmäistäkään teosta, joka olisi jollain tapaa humoristinen ja naisen tekemä. Kukaan naissäveltäjä ei vain ollut ryhtynyt huumoriin. 

Vähän tämän jälkeen koko musiikkitieteen laitos kaapattiin naistutkimuksen linnakkeeksi. Onneksi ehdin alta pois. 

Kirjoissakin tuo muinainen ongelma hiukan vainoaa minua. Ymmärrän naisten naisille suunnatun kirjallisuuden huumoria, mutta ei se minua kovin paljon naurata. Niinpä on vähintäänkin yllättävää, tai itse asiassa aivan hirmuisen yllättävää, millainen E. L. Karhun Veljelleni-kirja on. 

Se on nimittäin aivan järjettömän hauska, sanoisin jopa että se on hauskin koskaan lukemani kirja. Karhun huumori iskee juuri siihen missä minun huumorisuoneni kulkee. Tyrskähtelin sitä lukiessani todella usein, ja vielä useammin nauroin sisäänpäin ja makustelin sen huikeaa kieltä ja kertojanääntä. 

On erikoista, että esimerkiksi Hesarin arviossa tästä kirjasta puhutaan eniten ”osattomuudesta” ja ”yhteiskunnan reunamilla elämisestä”, mutta kirjan keskeisin ansio, sen mieletön hauskuus, sivuutetaan lähes kokonaan. Huumorintajuni ei taida edustaa valtavirtaa. Onneksi on tällaisia tekijöitä kuin E. L. Karhu. 

Tässä kirjassa ei ole oikeastaan juonta ollenkaan. On vain kertoja, joka on ruma ja lihava nainen, ja hänen tapansa katsella maailmaa. Joka on melkoisen ulkopuolinen ja vino, koska häneen suhtaudutaan niin kuin häntä ei olisikaan, tai ainakin suhtautuminen on aina jotenkin ongelmallista. Niinpä tapahtuu hyvin yllättäviä asioita. Ja kertojalla on veli, joka on alfauros. Veli tuo kertojan ja veljen yhteiseen kotiin naisia, joita kertoja nimittää mahkuilijoiksi. 

Kirjan maailma on äärimmäisen rajattu ja suljettu, niin kuin parhaissa taideteoksissa aina on. Sisarusten taustasta ei kerrota mitään, eikä juuri kenelläkään hahmoista ole edes nimiä. Se selviää, että kertoja on töissä postissa (vaikka sitäkään ei kerrota, vaan näytetään), josta hän tosin saa potkut. Omalakinen maailma ja omalakinen kerronta, sekä tietenkin tieto siitä että jossain kaiken ulkopuolella ja takana on oikea maailma, niiden ristiriidasta kaiketi tämä huumori kumpuaa. 

Voin laittaa tähän jonkin sitaatin, niin voit saada aavistuksen siitä, mistä kertojan äänessä on kyse ja mikä minua siinä niin valtavasti huvittaa:

”Kun käymme veljeni ja makaronilaatikkomahkuilijan kanssa pelaamassa yhdessä squashia, me pölähdämme sisään urheiluhalliin kolmen hengen meluavana seurueena, ja kun me tulemme ovesta sisään, ihmiset katsovat meitä ja hymyilevät tahtomattaan, siinäpä on porukka lähtenyt pelaamaan squashia, heilläpä on paljon sanottavaa toisilleen, täälläpä he vain ovat urheiluhallissa ihan muina poppoina harjoittamassa tervehenkistä urheiluharrastustaan.”

Etkö ymmärtänyt mikä tuossa oli hauskaa? Et tietenkään, ei kirjaa voi ymmärtää sitaatin perusteella. Se pitää lukea ihan kokonaan. 

E. L. Karhu: Veljelleni

Teos


perjantai 26. elokuuta 2022

Tilkkuterapiaa ja Hellä leijona

Taina luki tovi sitten taas yhden kirjan. Koska se oli pastellikantinen, saatoin arvata sen olevan chick litiä tai jotain muuta sellaista, jonka kohderyhmään en kuulu. Hän kehui sen olevan erityisen hyvä lajissaan. Siispä minun piti selvittää mitä sellainen hyvyys on.

Marianna Kurton Hellä leijona kertoo nuoresta naisesta, joka etsii itseään ja miestä, urbaanissa ympäristössä. Eli juuri siitä, mistä minun vajavaisen käsitykseni mukaan tämän lajin kirjat yleensä kertovat. Kieltämättä teos on hyvin kirjoitettu, ja käänteet ovat hauskoja ja viihdyttäviä. Kielellisiä hauskuuksia on myös paljon, ja etenkin dialogia. 

Juonessa ei ole mitään suurta kaarta - ellei sellaiseksi lasketa miehen löytymistä, mutta päähenkilön aiempien edesottamuksien valossa miehen löytyminen ei ole tae miehen pysymisestä, joten prosessi kaiketi jatkuu hamaan ikuisuuteen. Jaksoin lukea kirjan, ihan hyvin se otteessaan piti, mutta jotenkin ulkopuolisen tunteen lukukokemus kuitenkin jätti. 

Lisäksi lukiessa tuli déjà vu -ilmiö. (Olen ilmeisesti lukenut kovin vähän tällaisia kirjoja.) Taannoin nimittäin sain kunnian olla oikolukijana ja esikriitikkona Minna Haapasalon niin ikään tuoreelle Tilkkuterapiaa-romaanille, joka tuli heti mieleen Kurton romaanista. 

Naispäähenkilö, joka on hukassa oman elämänsä suhteen, ja joka enemmän tai vähemmän etsii rakkautta. Sekoilee, juo liikaa ja tekee virheitä. Jep jep, sellainen on myös Haapasalon romaanissa. Paljon on yhteistä; sitä kai kutsutaan genreksi tai lajityypiksi tai joksikin vastaavaksi.

Mutta jos näitä kahta vertaa toisiinsa (ja vähäisellä kokemuksellani tästä lajista väkisinkin vertaan), mielestäni Haapasalo vetää paljon pitemmän korren. Kielellisesti romaanit ovat varsin tasavahvat, kumpikin on taitavasti ja luonnikkaasti kirjoitettu. Mutta rakenteeltaan Tilkkuterapiaa on kaikkea muuta kuin tilkkutäkki. Kokonaisuus on jaettu kuuteen tasapainoiseen osioon, jotka kuvastavat sekä tilkkutyön että elämän kehittymistä. Niistä syntyy jykevä runko, joka Kurton teoksesta puuttuu. 

Lisäksi Haapasalon kirjassa on selkeämpi kokonaispaketti, yksi kaari, joka kulkee konfliktitilanteesta sen ratkaisuun, olematta kuitenkaan liian alleviivaava tai opettavainen tai mitään muutakaan ilmiselvää. Kummassakin hahmojen määrä on rajattu, mutta riittävä. 

Niin, silloin kun sain käsikirjoitusversion Tilkkuterapiasta ensimmäisen kerran käsiini, kirjoitin: ”Niin kuin näkyy, osaan vain kehua. Se on vähän tylsää, koska parannusehdotuksiahan tässä pitäisi antaa. Mutta mitäs menit kirjoittamaan noin hyvin, en vain keksi mitään isompaa parannettavaa.” Jonkun kirjoitusvirheen sentään taisin löytää. 

Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa

Karisto

Marianna Kurtto: Hellä leijona

Otava


lauantai 6. elokuuta 2022

Maisemia ja sarjamurhia islantilaisittain

Neljä vuotta sitten luin Satu Rämön kirjan Islantilainen kodinonni, jossa hän kertoo kokemuksistaan Islantiin muuttaneena suomalaisena. Se oli mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja. Rämön esikoisromaani Hildur on ollut paljon esillä, joten miksi en lukisi sitäkin.

Ensimmäinen tunne oli pieni pettymys. Jos blogin ja tietokirjan kieli oli ollut sujuvaa, romaanikirjallisuuden mittapuulla se ei sitä ole. Lauseet ovat usein töksähtävän lyhyitä ja keskenään samankaltaisia, ja pieniä häiriötekijöitä kuten sanatoistoja on silloin tällöin. Asia tulee toki selväksi, mutta erityisen kaunoa tämä kirjallisuus ei ole.

Mutta Hildur ei ole tarkoitettukaan kohosteisen kielen monumentiksi, vaan pääosissa ovat Islannin eksotiikka ja oiva dekkarijuoni. Ne molemmat toimivat erinomaisesti. 

Hildur on poliisi Islannin luoteisrannikon pienessä kylässä. Hänen avukseen tulee suomalainen Jakob, joka haluaa rauhalliseen paikkaan tekemään poliisikoulun harjoitteluperiodia. Molemmilla on menneisyydessään omat tragediansa: Hildurin siskot katosivat 25 vuotta sitten, ja Jakob on avioeron jälkeen menettämässä yhteyden viisivuotiaaseen lapseensa. Niin kuin asiaan kuuluu, ihmisiä kuolee, ja pian kaksikko huomaa selvittelevänsä sarjamurhaa. 

Rämö kuvaa Islannin maisemia paljon, ja niissä riittääkin sekä ihastelemista että kauhistelemista. Kaikki tapahtuu marraskuussa, jolloin luonto on ankara ja vaihteleva. Ihmiskuvaus on myös hienoa, jokaisessa hahmossa on kiehtovia säröjä. Ja juoni, sen langat kietoutuvat komeasti yhteen, islantilaisin ominaispiirtein. Paitsi että ihan kaikki ei kietoudu, kirja tulee saamaan jatkoa. 

Satu Rämö: Hildur

WSOY


sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Miksi teemme hulluna töitä vaikkei tarvitsisi?

Osmo Soininvaaran blogi on ainoa jota seuraan säännöllisesti. Joskus aiheet eivät kiinnosta lainkaan, joskus ne ovat erittäin kiinnostavia. Vähän samaa on hänen kirjoissaan.

Tuorein kirjansa 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka hahmottelee aikamme talousasioita. Kirja alkaa katsauksella historiaan, ja alkuosa oli minulle kirjan kiinnostavin osuus. Loppupuolella oli minulle liikaa verojen matematiikkaa, jollekin toiselle lukijalle kiinnostuksen kohteet menevät varmasti toisinpäin.

Aluksi Soininvaara marssittaa näyttämölle kuvitteellisen Väinön, joka ihmettelee nykymaailman menoa sadan vuoden takaa. Vuodesta 1900 työn tuottavuus on Suomessa noussut 17-kertaiseksi, joten eikö olisi loogista että suomalainen tulisi nyt toimeen huomattavasti vähemmällä työmäärällä kuin sata vuotta sitten? Näin ei kuitenkaan ole, teemme työtä paljon ja uuvumme ja sairastummekin sen äärellä, ja sitä Soininvaara oikeastaan koko kirjan ajan pohtii. 

”Suomalaisilla ei ole koskaan ollut niin hyviä edellytyksiä mukavaan, kiireettömään ja taloudellisista huolista vapaaseen elämään kuin nyt. On kuitenkin kaksi tapaa pilata tämä mahdollisuus, ympäristön pilaaminen ja tuloerot.” 

Niinpä Soininvaara kirjoittaa paljon niistä samoista asioista joita hän on ennenkin kirjoittanut: vihreästä politiikasta ja kansalaispalkasta. Tilastotieteilijän teksti on perusteellista, kiihkotonta ja mielenkiintoista luettavaa - ja toisin kuin blogissaan, kirjassa kirjoitusvirheet on editoitu pois. Suosittelen lukemaan. 

Osmo Soininvaara: 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka

Teos


lauantai 16. heinäkuuta 2022

Viisas, suuri kirja

Viimeisen vuoden aikana olen lukenut ainakin kahta Nobel-palkittua kirjailijaa, Sillanpäätä ja Mo Yania. Kumpikin on ollut erinomaisen nautinnollista luettavaa. Vaikka Nobel-porukan ympärillä on kuohunut, näyttää raadilla olevan kuitenkin taito löytää helmet maailmalta.

Kazuo Ishigurosta en tiennyt mitään, valitsin Klara ja aurinko -kirjan vain kannen Nobel-lätkän perusteella. Ja vau, kylläpä taas löytyi hieno kirja! 

Klara ja aurinko kertoo KY:stä eli keinoystävästä Klarasta, joka alussa istuu myymälässä ostajaansa odottamassa. Sellainen löytyykin, Josie-niminen tyttö. Josie asuu syrjäseudulla, ja Klaran tehtävänä on lieventää Josien yksinäisyyttä. Josie on sairas, joten tehtävä on erityinen. 

Parasta kirjassa on se, että kertojana on robotti, keinoäly. Se tietää kaikenlaista ja on erittäin nopea oppimaan, mutta koska sen kokemukset maailmasta ovat hyvin rajalliset, lukijan osa on herkullinen. Maailma pysyy tiukan rajattuna ja pienenä kun kaikki nähdään Klaran katseen läpi, ja siinä on hienosti vino sävy. Klara näkee ikkunasta koneen, jonka kyljessä lukee ”Cootings” ja joka lykkää saastetta ilmaan. Koska Klara saa käyttövoimansa auringosta (niin kuin me kaikki saamme), aurinko on Klaralle jumalan asemassa. Cootings näyttäytyy puolestaan jumalan vastavoimana, joka saasteellaan himmentää auringon. Hienoa allegoriaa.

Toiseksi parasta on se, että minkäänlaista infodumppaamista ei ole, missään. Tarina sijoittuu johonkin tulevaisuuteen, mutta tarkemmin ei sanota minne. Mitä Cootings-kone tekee, sitä ei kerrota. Mikä sairaus Josiella on, emme tiedä. Mutta eipä tarvitsekaan tietää. Ishiguro luottaa lukijaansa ja antaa tälle tilaa, kaikki olennainen kyllä tulee sanotuksi. 

Kolmanneksi parasta on itse tarina. Se avautuu hienovaraisen hitaasti, niin että ”miksen tuota heti tajunnut” -hetkiä tulee silloin tällöin. Mahtavaa! Ja tarina on tietysti erittäin ajankohtainen, kun tekoälyjä kehitellään siellä sekä täällä, ja niistä ollaan innoissaan ja niitä pelätään. Tekoälyyn Ishiguro ei kuitenkaan jää, vaan kirja kertoo lopulta ihmisten välisistä suhteista ja ennen kaikkea rakkaudesta. 

Kirjan kieli ei ole mitenkään erityistä, mitään kohosteisia keinoja Ishiguro ei käytä. 

”Että ihmiset ovat eläneet toistensa kanssa koko tämän ajan, satoja vuosia, vihaten ja rakastaen toisiaan aivan vääristä syistä. Se on eräänlaista taikauskoa, jota olemme vaalineet paremman tiedon puutteessa.” 

Loppu nostaa tarinan korkeuksiin, ja silloin mennään siihen, mikä ihmiselämässä on kaikkein merkittävintä. Viisas, suuri kirja.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Tammi


tiistai 28. kesäkuuta 2022

No jaa

Luin Tom Phillipsin kirjan ihmisten tekemistä mokista. Se oli hyvä. Siksi luin Phillipsin seuraavankin kirjan.


Tämä kirja kertoo valehtelemisesta tai totuuden välttelystä ihmiskunnan eri vaiheissa. 

Se ei ole erityisen hyvä kirja. Varmaankin kustantaja on ensimmäisen teoksen hyvän vastaanoton jälkeen mennyt tyytymään tylsempiin juttuihin. Eipä siitä sen kummempaa, luin sen loppuun.

Tom Phillips: Totuus - paskapuheen lyhyt historia

Tammi


lauantai 25. kesäkuuta 2022

Muutkin mokaa

Tiedätkö mitä on polyvesi? Entä mitä ovat N-säteet? Kuka on Thomas Midgley Junior?

Näihin kysymyksiin saat vastauksen luettuasi brittiläisen Tom Phillipsin kirjan Ihmiset - näin munasimme kaiken. Niiden lisäksi saat kuulla ison määrän erittäin mielenkiintoisia juttuja, joista et ole todennäköisesti kuullutkaan. 

Mokaaminen on inhimillistä, me kaikki teemme niin. Toiset mokat ovat isompia kuin toiset. Phillips käyttää paljon tilaa hallitsijoihin ja sotiin, ja niin tietenkin tällaisen otsikon alla pitääkin. Paljon pahempaa munaamista ei ole kuin sodan aloittaminen. Ongelma josta Phillips ei kuitenkaan puhu on se, että juuri tuon mokan tekemällä pääsee historiankirjoihin. Ja se on epäilyksettä yksi niistä syistä, miksi Putin toimii niin kuin toimii. Kaikki tuntevat hänet nyt, ja sotimalla hän jää historiaan jykevämmin kuin sotimatta. 

Mitä jos historiankirjoihin ja kollektiiviseen muistiin kirjattaisiinkin vain ne ihmiset, jotka oikeasti osaavat jotain, ja tekevät hyvää? 

Tuo on tietysti jo olemassa, sitä kutsutaan kulttuurihistoriaksi. Se on liian monille jotain vähempiarvoista kuin ”oikea” historia. Parempaa odotellessa lueskelemme uutisia, joissa Putin on taas päähenkilö. 

No, on yksi vielä sotaakin pahempi munaamisen muoto. Se, kuinka huonosti olemme kohdelleet ainoaa kotiplaneettaamme. Siihen Phillips kirjan päättää, ja hyvä niin. Kuinka onnistumme pelastustöissä, sen aika näyttää. 

Mutta sodat, hallitsijat ja ekokatastrofi ovat jokseenkin tylsää luettavaa. Siksi Phillipsin kirjan parasta antia ovat kertomukset vähän pienemmän tason mokista ja mokailijoista. Alussa mainittu Thomas Midgley Junior on sellainen.

Midgley ei ollut kemisti. Se ei estänyt häntä 1910-1920-luvuilla tutkimasta auton moottoreita vaivannutta nakutusta. Hän kokeili kaikenlaisia lisäaineita bensiinin sekaan lisättäväksi. Jodi oli ensimmäinen joka toimi, mutta se oli liian kallista. Sitten löytyi kaksi muuta nakutuksen estävää ainetta: lyijy ja etanoli. Etanolilla oli paljon etuja, muun muassa sen tekemisen helppous ja halpuus. Mutta etanolilla oli yksi haitta: sitä ei voinut patentoida. Lyijyn sen sijaan saattoi patentoida, ja silloin siitä sai rahaa, kolme senttiä per gallona. Niinpä koko maailma ajeli lyijybensiinillä, kunnes 70-luvulla havahduttiin ongelmiin. Jotka tietenkin olivat tiedossa koko ajan, mutta 70-luvulla niiden peittely ei enää onnistunut. 

Lyijybensan keksimisen jälkeen Midgley tutki kylmälaitteita, jotka olivat tuolloin erittäin vaarallisia tai hankalia. Hän keksi freonin. 

Näiden kahden keksinnön yhteisvaikutuksena pitkistä ajoreissuista tuli ilmastointilaitteilla varustetuilla suorituskykyisillä autoilla realistinen ja viihtyisä vaihtoehto. Ilmastointi levisi myös elokuvateattereihin ja kasvatti filmien suosiota ajanvietteenä 30-luvun lamakaudella. Voi sanoa, että Thomas Midgley keksi Los Angelesin, kaupungin joka pyörii autoilla ja ilmastoinnilla ja on elokuvabisneksen tyyssija.

Tom Phillips: Ihmiset - näin munasimme kaiken

Tammi


keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Huvituksen kartano ja muuttuva yhteiskunta

En tiennytkään että BookBeat osaa kertoa minulle kun sieltä etsimäni vielä ilmestymätön kirja ilmestyy. Nytpä tiedän, kätevää. 

Huvitus on omenalajike. Se on kehitetty Huvituksen kartanossa Yläneellä. Huvituksen kartanon tytöt ei kerro omenoista, vaan tyttökodista, joka toimi tuossa samaisessa kartanossa 1943-1994. Kirjoittaja Jaana Skyttä ei tyttökodissa ole ollut, mutta hänen sisarensa Outi on. Siskonsa lisäksi Jaana Skyttä löysi haastateltaviksi kuusi tyttökodin kasvattia, ja aineistoa on löytynyt tutkimuksista ja arkistoista. 

Tarinat ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa, ne keskittyvät 60- ja 70-luvuille. Vielä silloin ajat olivat sellaiset, että esimerkiksi fyysiset rangaistukset eivät olleet tuomittavia, mutta homoseksuaalisuus sen sijaan oli. Niinpä tyttökodin toimintatavat olivat jokseenkin sadistiset nykypäivän näkökulmasta katsottuna. 

Uusi tulija laitettiin pesemään portaita, ja ”työterapia” ei ollut terapiaa, vaan pelkästään työtä, jota kaikkien oli pakko tehdä, kuusi päivää viikossa. Toki tiukkaan aikatauluun pakottaminen varmaan teki hyvää syrjäytyneille nuorille, mutta aika lohdutonta meno tuolla oli. Käytössä oli pistejärjestelmä, jossa hyvistä teoista hiukan palkittiin, ja pahoista teoista vastaavasti menetettiin pisteitä. Nykynäkökulmasta pisteitä sai se, joka ei näkynyt. Aina jos osoitti elämän merkkejä, siitä rangaistiin. Kohtuuttoman suuresti ja useimmiten muiden nähden.

Skyttä kertoo paljon tyttöjen taustoista, ja niin pitääkin. Enimmäkseen tytöt ovat rikkinäisistä kodeista, usein alkoholisoituneen yksinhuoltajan lapsia. Hyviäkin hetkiä on ollut, mutta aika paljon niitä huonoja.

Kirjalle olisi suonut vielä pari editointikierrosta, se on hiukan sekava. Ja se eksyy usein aiheisiinsa, esimerkiksi kun puheeksi tulee tippuri, aletaan selostaa wikipediatyylisesti perusasioita tuosta taudista. Nämä jutut olisi voinut jättää pois ja antaa tyttöjen puheelle vielä enemmän tilaa.

Kirjan suurin ansio on se, että siitä näkee, kuinka paljon yhteiskunta on muuttunut parempaan päin. Skyttä ei sitä suoraan sano, mutta tämä johtopäätös on helppo tehdä. Jokainen opettaja tietää, että jos raivostuu luokassa, peli on menetetty, kokonaan. Huvituksessa raivostuminen oli jokapäiväinen toimintatapa. 

Jaana Skyttä: Huvituksen kartanon tytöt

Like


torstai 16. kesäkuuta 2022

Läheisyys kiinnostaa

Colson Whiteheadista oli hetki sitten haastatteluja joka puolella, ja kovasti kehuivat. Kun kirja on vain parin klikkauksen päässä, se piti tietenkin lukea saman tien.


Harlem Shuffle kertoo 1960-luvun alkupuolen New Yorkista. Päähenkilö Ray Carney myy huonekaluja 125. kadulla. Hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Elämä pyörii pienehköllä alueella Harlemissa, koska Manhattanilla pieneenkin alueeseen mahtuu paljon. Elämä on kohtalaisen hyvää, ja Carneyllä on unelmia paremmasta, niin kuin Amerikassa kaikilla kuuluu olla. 

Huonekalukauppiaalla on kuitenkin myös varjopuoli. Serkkunsa Freddien takia hän joutuu mukaan alamaailman asioihin, hän välittää varastettua tavaraa eteenpäin. Pienesti, mutta kuitenkin. Sitten tulee isompia rötöksiä eteen, ja ongelmia niiden mukana. Arki on koko ajan kuitenkin läsnä Whiteheadin tarinoinnissa, ja se on hienoa. Ajankuvaa on, erittäin tarkkaakin, mutta sopivan pienesti annosteltuna.

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee se, että kävelin noilla kulmilla kolme vuotta sitten. Niinhän aina on, läheisyys kiinnostaa. Siksi luen enimmäkseen suomalaista kaunokirjallisuutta. 

Ja samaan hengenvetoon onkin ihmeteltävä, kuinka hienoa suomalainen kaunokirjallisuus on nimenomaan kaunokirjallisuutena. Englannin kielessä sama asia on vain fiction tai literature, kauneutta ei mainita ensinkään. Whiteheadin kielessä ei ole mitään erityistä siinä mielessä kuin vaikka Sillanpäällä tai Rimmisellä, ei sinne päinkään. Se on hyvää kieltä ja rakentaa maailmansa hienosti, mutta vielä täydemmän kaunokirjallisen nautinnon saan kotimaisen kirjallisuuden helmistä.

Jos olen väärässä, saa oikaista.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle

Otava


keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Lukemista janoisille

Pari viikkoa sitten luin Esko Valtaojan viimeisimmäksi luulemani kirjan Avaruudesta, vuodelta 2020. Vähänpä tiesin, Valtaoja on tänä vuonnakin jo ehtinyt julkaista kirjan. 

Kirjan nimi on Tiedonjano, ja siinä on selkeä idea ja rakenne. Valtaoja lukee pandemia-aikana kerran viikossa ilmestyvää Science-lehteä ja ihmettelee sitten tiedeartikkelien outoa maailmaa, ne kun valtaosin käsittelevät asioita joista Valtaoja tietää vähän. 

Kuulostaa erikoiselta, mutta toimii erinomaisesti. Koska Valtaoja kirjoittaa hyvin, ja koska hän tapansa mukaan rönsyilee. Ja sitä paitsi Science-lehden lukeminen olisi hankalaa. Ja halvemmaksikin tämä tulee tällä tavalla meille satunnaisille lukijoille.

Kirjaa aloittaessa ärsyynnyin tietenkin siitä hybriksestä, joka luonnontieteilijöitä tuppaa vaivaamaan: luonnontieteet ovat vain yksi osa tiedettä, ei koko tiede. Toisin kuin useimmiten, Valtaoja kuitenkin tulee maininneeksi asian myöhemmin kirjassa. Kyllä me humanistitkin tiedettä teemme kun sille päälle satumme. Sama ilmenee taiteen puolella, liian usein taide typistetään merkitsemään vain kuvataidetta. 

Mutta muuten kirja on oikein nautinnollinen piipahdus luonnontieteiden moninaiseen maailmaan. Aiheina ovat esimerkiksi päänsärky, merien tila, puiden kuvaaminen laserkeilauksella, kasvonilmeiden universaalit piirteet, myonit ja tuatara-lisko. Eli aivan mitä sattuu, ja sehän se on avartavaa se.

Esko Valtaoja: Tiedonjano. Vuosi seikkailuja tieteen viidakossa

Ursa


tiistai 10. toukokuuta 2022

Perustuu tositapahtumiin - en tykkää

Édouard Louisin Kuka tappoi isäni on lyhimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Se on vain 33 sivun mittainen, ja ensimmäinen miete onkin, miten sellaista voi fyysisenä esineenä kaupata. 

Sähköisessä muodossa edellä mainittua ongelmaa ei ole, ja sähkökirjojen paras puoli onkin juuri se, että palvelun tarjoajan suositukset voivat yllättää. Ne tekevät niin aika usein. 

Lyhyt teksti on painava. Ilmeisen omaelämäkerrallisesti (muuten tämä olisi outo) Louis pitää monologia isälleen. Isän ja pojan välit ovat olleet huonot, ja monologissaan poika koittaa selvittää, mitä ja miksi on tapahtunut, muutamien muistojen kautta. 

Keskeinen, toistuva muisto on sellainen, jossa poika tanssii ja laulaa isälleen tämän ystävien läsnäollessa. Hän hakee isänsä huomiota, mutta ei saa sitä. Syynä on, että poika esittää tyttöä, eikä isä voi sellaista sulattaa. Pojan tragedia on hänen homoseksuaalisuutensa. Tosin poika on löytänyt isästään nuoruusajan valokuvan, jossa tämä on pukeutunut naisten vaatteisiin. 

Isän tragedia on äijyys. Hän on koko elämänsä toiminut niin kuin on ajatellut tosimiehen tekevän. Olematon koulutus vie hänet tehtaaseen ja köyhyyteen, ja viisikymppisenä hän on sekä fyysisesti että psyykkisesti ihmisraunio. Isän elämää voi kuvata kieltolausein: ei opiskelua, ei matkustelua, ei unelmien toteuttamista. Louis listaa kaikki poliitikot, joiden syytä isän surkeus on. 

Joitakin hyviä muistoja on, ja lopussa toivo pilkahtaa. Isän ja pojan välillä on yhteys. 

Hieno kirja, mutta myös huolestuttava. Sillä tämä teos on osa tämän ajan trendiä, jossa kaunokirjallisuus luopuu fiktiivisyysperustastaan: nykyään ihmeellisen suuri osa julkaistusta kaunokirjallisuudesta ”perustuu tositapahtumiin”, toisin sanoen kirjoittajan pitää itse olla osallinen kerrotusta tragediasta.

Siitä en tykkää.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Tammi


maanantai 9. toukokuuta 2022

Ydinosaamisalue

Esko Valtaojan viimeisin kirja on näköjään jo ehtinyt parin vuoden ikään. No, parempi se on lukea myöhemmin kuin ei ollenkaan.

Avaruudesta ei varsinaisesti tuo mitään uutta Valtaojan katalogiin: se on leppoisasti jutustelevaa ja vetävää tekstiä hänen ydinosaamisalueeltaan, höystettynä viittauksilla sinne sekä tänne. Samoja asioita on tullut jo aiemmissa kirjoissa. 

Mutta ainahan tällaista lukee ilokseen. Valtaoja käy läpi mustat aukot, pimeät energiat ja aineet ja Fermin paradoksit sun muut, kaikki asioita jotka jokaisen olisi hyvä tietää. Tiedätkö, mikä on tyhjiön lämpötila? Jos et ole tullut moista ajatelleeksikaan, lue tämä kirja niin tiedät senkin. 

Esko Valtaoja: Avaruudesta

Ursa


tiistai 3. toukokuuta 2022

Salaliittoteoreetikko ja lautapelit

Toimittaja Noora Mattilan Heränneet-kirjassa on herkullinen asetelma. Mattilalle on itsestään selvää, että hän rokotuttaa lapsensa koronaa vastaan, ja hänen amerikkalainen anoppinsa on ehdottomasti sitä mieltä, että rokote on eliitin salaliitto. Rokotetta ei siis oteta, missään nimessä.

Ja tästä valtavasta erilaisuudesta huolimatta heidän on tultava keskenään toimeen, muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikka kirja pyörii kirjoittamisaikaan ajankohtaisten koronarokotteiden ympärillä, on maailma täynnä erilaisuutta jonka kanssa pitäisi tulla toimeen. Kirja on aina ajankohtainen.

Oma ensireaktioni oli, että anoppi on tyhmä, ja tyhmiä on maapallo väärällään. Heidän kanssaan ei kannata keskustella. Tyhmän tunnistaa siitä että hän sanoo olevansa älykäs ja analyyttinen, niin kuin Mattilan anoppi tekee. Mutta Mattila haluaa keskustella, kenties hän saisi anopin pään jopa kääntymään. Ja Mattila voisi sitten matkustaa tapaamaan anoppia pienen lapsensa kanssa, sen lapsen joka heidät ikuisesti yhdistää. 

319-sivuinen kirja on aika pitkä siihen nähden että keskusteluaiheita on oikeastaan vain yksi, koronarokotteen ottaminen tai ottamatta jättäminen. Mutta Mattila pitää lukijan hienosti otteessaan, hän on haastatellut monia tutkijoita ja asianosaisia, ja lukenut valtavasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Salaliittoteorioista puhutaan monelta kantilta, ja samalla välit anoppiin tuntuvat tulevan yhä huonommiksi, jokainen keskustelu vie toivottua yhteyttä väärään suuntaan. 

Johtopäätöksiinkin tullaan. Empatiaa, toisen huomioon ottamista, ymmärtämistä korostetaan, mikä ei ole kovin yllättävää tai omaperäistä. Mutta vielä senkin yli mennään, ja lopulta päädytään siihen että asioista puhuminen ei aina ole viisasta, vaan se voi pahentaa asioita. Se on viisas huomio. Pätee hienosti esimerkiksi parisuhdeasioihin, olen oppinut. Ongelmissa vellominen ei niitä paranna, päin vastoin. 

Paras ja konkreettisin huomio on se, jonka Mattila tekee aivan lopuksi: irrota sekä itsesi että se mahdollinen salaliittoteoreetikko netistä. Menkää yhdessä retkelle tai pelatkaa lautapeliä. Eläkää oikeaa elämää. 

Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin

Otava


torstai 28. huhtikuuta 2022

Pidä huolta

Ruotsalainen lääkäri Hans Rosling perusti vuonna 2005 Gapminder-säätiön ”taistelemaan tuhoisaa tietämättömyyttä vastaan faktoihin perustuvan maailmankuvan avulla”. Faktojen maailma -kirja on tämän taistelun kärki, hieno teos.

Kannessa kerrotaan, että ”asiat ovat paremmin kuin luulet”. Rosling toitottaa siis aivan samaa viestiä kuin Esko Valtaoja täällä Suomessa. Ja niinhän se on, ihmiset kaikkialla maailmassa vastaavat kysymyksiin pessimistisesti, aliarvioiden tapahtuneen kehityksen ja luullen asioiden tilan huonoksi.

Siinäpä onkin koko kirjan sisältö tiivistettynä. Rosling käy läpi tunnetun kolmentoista kysymyksen patterinsa ja tarkentaa sitten jokaiseen kysymykseen. Keskilämpötila, sähkön saatavuus, rokotukset, elinajanodote, tulotasto, isoja asioita. Avain maailman tilan ymmärtämiseen on se, ettei ole kahta ääripäätä, vaan ylivoimainen enemmistö ihmisistä on siinä välissä. Kaikessa. 

Maailmantilanne on toki häiriintynyt kirjan julkaisuajankohdan jälkeen, mutta kaikki ei ole menetetty. Hyvää on edelleen maailmassa paljon, ja siitä pitää pitää huolta. 

Toki on niin, että kun kirjan otsikossa on sana ”fakta”, on muistettava että siinä katsotaan maailmaa insinöörimäisen kapeasta näkökulmasta ja jätetään se kaikkein olennaisin eli kulttuuri tarkastelun ulkopuolelle. Sehän se kuitenkin sisällön elämään tuo. Tässä esimerkiksi Valtaoja toimii paremmin, kun hän säännöllisesti viittailee sekä korkeaan että matalaan kulttuuriin. 

Hans Rosling, Ola Rosling ja Anna Rosling Rönnlund: Faktojen maailma

Otava


maanantai 18. huhtikuuta 2022

Sillanpään Nobel, tai ei sittenkään ihan

Vuonna 1939 F. E. Sillanpäällä ei mennyt erityisen hyvin. Alkoholi maistui, ja pitkäaikainen puoliso Siikri kuoli keväällä keuhkokuumeeseen. Sillanpää ei kauaa poikamiehenä viihtynyt, sillä jo syksyllä hän meni naimisiin sihteerinsä Anna von Hertzenin kanssa. Ja sitten joulukuussa tuli Nobel, ylittämätön saavutus.


Anna von Hertzen julkaisi vuonna 1955 kirjan, jossa hän kertoo tuosta ajasta. Sillanpää tapasi Annan ravintolassa, ja kosi käytännössä heti. Kohta jo mentiin vihille, ja heti sen jälkeen Ruotsiin palkintoa hakemaan. Itse palkintojuhlassa Anna ei ollut läsnä, mikä tekee kirjan ideasta hiukan erikoisen. Sillanpäähän tunnetusti sekoili juhlassa oikein huolella, ja antoi seuraavana aamuna palkintorahat tippinä hotellisiivoojalle. Näistä tämä kirja ei kerro.

Mutta ihan mukavaa ajankuvaa kirjasta tulee. Pariskunta jäi Ruotsiin, koska Suomessa syttyi sota. Heitä pidettiin kuin kukkia kämmenellä, ja he tapasivat valtavasti ruotsalaisia silmäätekeviä. Nimiä ja tapahtumia listataan, ei juuri pariskunnan keskinäistä elämää. No, sehän tiedetään mitä seurasi: Eemeli ja Anna erosivat pian, ja Sillanpää joutui kolmeksi vuodeksi Kammion mielisairaalaan alkoholisminsa vuoksi. Sieltä hän sitten palasi Taatana ja eli vielä pitkään. Mutta siitäkään ei tämä kirja kerro. 

Anna von Hertzen: F. E. Sillanpään Nobelin-palkinnon saanti ja Ruotsin-matka vv. 1939-40.

Nide


torstai 7. huhtikuuta 2022

Down-ihmisen elämän ilot ja surut

Antti Tuurin uusin kirja Mies kuin pantteri ei ole romaani, mutta ei oikein tietoteoskaan. Se on kertomus Tuurin ensimmäisen vaimon veljestä, Jukka Jalmari Wahlroosista. 

Wahlroos on Down-ihminen. Tuuri on tuntenut hänet viitisenkymmentä vuotta ja nähnyt läheltä millaista Down-ihmisen elämä on ollut. Siitä Tuuri kirjassa kertoo, tuurimaisen lakonisin lausein, lämmöllä. 

Hyvä niin, tämä on tarpeellinen kirja. 

”Wahlroosin elämä on hyvä esimerkki siitä valtavasta muutoksesta, joka kehitysvammaisten kohtelussa on 1950-luvulta Suomessa tapahtunut. Wahlroosin syntymän aikoihin kehitysvammaisia oli muutamissa isoissa laitoksessa (sic) noin 9000. Vuosien varrella laitosten kokoa on pienennetty, ja muutamissa jäljellä olevissa laitoksissa on nyt hoidossa noin tuhat vammaista suurimman osan asuessa kotona tai tukiasunnoissa. - - Kun lääkäri kertoo raskauden keskeyttämisen mahdollisuudesta äidille, jonka testeissä on todettu odottavan Down-ihmistä, hänen olisi syytä myös kertoa, millainen ilo Down-ihminen vanhemmilleen useimmiten on. - - Pitkään Down-ihmistä ilolla seurattuani olen alkanut ajatella, että Downin syndrooma syntyy siksi, että maailmassa tarvitaan Down-ihmisiä niin kuin maailmassa tarvitaan muitakin rotuja ja ihmistyyppejä.”

Tällaiset ajatelmat ja kehitysvammaisuuden historian esittely ovat mielenkiintoisia, mutta kirjan parasta antia ovat tietenkin arkiset sattumukset ja Wahlroosin sanomiset. Niissä on iloa ja valoa. Wahlroos itse on vastoin kaikkia todennäköisyyksiä edelleen elossa, 67-vuotiaana, tosin pahasti dementoituneena. 

Editointia kirja olisi vielä kaivannut, moni asia sanotaan kahdesti tai useammin, ja kirjoitusvirheitäkin on jonkun verran.

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä

Otava


keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Loistavaa kerrontaa

Iida Rauman tuore Hävitys-kirja on saanut paljon palstatilaa, kertoohan se tärkeistä asioista: koulukiusaamisesta ja Turun vanhojen talojen tuhoamisesta. Mutta että romaani noista aiheista? Vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin perustuen? Mitä sellainen voi olla? Valittamista, vinkuiitakirjallisuutta, voi minua raukkaa kun olen erityinen ja tullut niin kovin kaltoin kohdelluksi? Kaikillahan sellaisia kokemuksia on, mutta emme me niistä romaaneja kirjoita. Tuntuu että kotimaisessa kirjallisuudessa kirjailijoiden omakohtaiset kärsimystarinat ovat vallanneet kokonaan mediatilan. 

Hävitys osoittaa onneksi kaikki nuo ennakkoluuloni vääriksi, heti ensimmäisistä sivuista alkaen. Se on loistavaa kaunokirjallisuutta. Sekä siksi, että aihe on tärkeä, ja me kaikki kykenemme eläytymään noihin aiheisiin ja kokemaan ne koskettaviksi ja kammottaviksikin. Sotaa ei kirjoittamisen aikana vielä Ukrainassa käyty, mutta asetelma ei ole kovin kaukana siitäkään. 

Mutta ennen muuta loistavuus tulee Rauman kerronnasta ja kielestä, teksti on kertakaikkisen vimmaista ja omalakista. Pitkät ja polveilevat lauseet, pitkät luvut, ja yksi yksinkertainen tehokeino: kolmannen persoonan kerrontaa leikkaavat koko ajan ”A sanoi” -sivulauseet. Kertojanääni on kaikki kaikessa, sen vaikuttavuus perustuu siihen ettei vyörytys tunnu loppuvan ollenkaan, ihan niin kuin kiusaaminenkaan ei tuntunut päättyvän. Tekstiä on melko raskasta lukea, mutta se palkitsee kyllä.

Päähenkilöt ovat A ja Ira, jotka ovat yksi ja sama henkilö, Rauman alter ego. Molemmat ovat käyneet Kaarinassa alakoulun musiikkiluokan, ja kokeneet äärimmäisen epäoikeudenmukaista kohtelua. Lapsilla ei siinä maailmassa ole oikeuksia, ja kiusattu jätetään täysin yksin. Kiusaajat ja opettaja porskuttavat ja vääristelevät. Kiusaamiskokemukset kerrotaan A:n suulla, ja Ira on kirjailija, joka kirjoittaa romaanin noista kokemuksista.

Turun murretta on paljon. Se ei tässä ole hauskaa tai noloa vaan normaalia, ja murretta on kahdelta eri ikäpolvelta. Romaani reflektoi itseään:

”Et joo. Kyl se mua vähä niinku vainoo. Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta. Et ku jotai sata vuotta sit mä olin niihin yhteydes, ne sanos et ne haluis vähemmän jankkausta ja ponnekkaamman loppuratkasun. Mut miten semmosest kärsimyksest ku on ain vaa samaa kamaluutta päiväst ja kuukaudesta ja vuodest toiseen vois kirjottaa totuudenmukasesti nii et se ei ois iha hirveetä jankkausta? Ku kaik vaa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.”

Alastalon salissa piipunhaku kestää kaiketi 70 sivua, Rauma nokittaa komeasti: A ja Ira tanssivat Eternal Flame -kappaletta varmaan parinsadan sivun verran, e-kirjassa kun sivunumeroita ei ole niin tämä menee arvauksen puolelle. Komea rakenne joka tapauksessa.

Turun hävitystä rinnastetaan koulukiusaamisessa tapahtuvaan ihmismielen hävittämiseen, mutta se tuntuu hiukan ontuvalta ja tarpeettomalta, etenkin kun kirjassa on muitakin, parempia rinnastuksia. Ja muutama kohta lipsahtaa tarpeettoman infodumppauksen puolelle, esimerkiksi Koroisten kohtaus loppupuolella. Historiaa on luettu, ja onhan se perusteltua, mutta ilmankin olisi pärjätty.

Lapsikuorossa ei ole mezzosopraanoja. 

Iida Rauma: Hävitys

Siltala


torstai 17. maaliskuuta 2022

Mies on koominen kun se on tosissaan

Jo toisen kerran Teatteri Akselissa viikon sisään! Lauantaina sai ensi-iltansa Pullo cavaa ja aurinkoa, tänään torstaina olimme Maaninkavaaran ennakkonäytöksessä.

Näissä näytelmissä toteutuu sukupuolten tasa-arvo: ensin mainitussa naiset nauravat, jälkimmäisessä miehille nauretaan. Sillä harva asia on yhtä koominen kuin mies, joka on tosissaan. Saattaa olla, että Kari Hotakainen on joskus sanonut näin. 

Hotakainen ja etenkin Juoksuhaudantie tulee kutsumatta mieleen Miika Nousiaisen Maaninkavaarasta. Päähenkilö on mies, jolla on pakkomielle, ja sehän se on lystikästä kun sen oikein sanoiksi saattaa. Martti Huttunen menettää poikansa Jarkon, josta isä on koittanut valmentaa Suomen seuraavaa pitkänmatkan juoksun olympiamitalistia. Jarkon sisko Heidi päättää auttaa murtunutta isäänsä ryhtymällä juoksemaan, isän valmentamana tietenkin. Isän harjoittelumetodit ovat maanisen armottomia, mutta Heidi päättää kestää kunnes ei enää kestä. Seinää koristaa Kaarlo Maaningan kuva. 

Teksti on hauskaa ja traagista yhtä aikaa, ja Kauno Takaraution ohjaus toimii erinomaisesti. Löysää ei ole missään, repliikit ja kohtaukset seuraavat toisiaan erittäin rivakassa rytmissä - ja siellä missä pitää hidastaa, niin tehdään. Takarautio on lisännyt Samuli Reunasen dramatisointiin kadonneen pojan osuutta huomattavasti, ja se tuntuu toimivan hyvin. 

Näyttelijät tekevät komeaa työtä, juuri sopivan pienesti. Etenkin Vilja Aavikko on nappivalinta Heidin rooliin, hän on kaikin puolin uskottava sekä juoksijana että haaveilevana teininä. Isää näyttelevä Marko Pollari osoitti jo taannoisessa Pieni raha -näytelmässä loistavat kykynsä, ja hän irrottaa monet mehevät naurut. Muukin ensemble on hienosti tehtäviensä tasalla. 

Maaninkavaara

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus Kauno Takarautio


tiistai 15. maaliskuuta 2022

Kurtisaanin kuvitellut yksityiskohdat

Ninon de Lenclos oli 1600-luvun Ranskan tunnetuin kurtisaani. Suomeksi hänestä ei ole julkaistu yhtään mitään, mutta Riikka-Maria Rosenbergin vuosi sitten julkaistu Ninon - rakkauden mestari paikkaa ansiokkaasti tilannetta.

Kovin tarkkaa lähdeaineistoa ei Ninonin elämästä ole jäänyt, mutta Rosenberg kuvittelee komeasti. Kirja on siis fiktiivinen elämäkerta, ja aivan kuin kaikissa vähemmän fiktiivisissä elämäkerroissakin kaikki yksityiskohdat ovat Rosenbergin käsialaa. Sellaista elämä on, yksityiskohdat eivät tapaa tallentua.

Rosenbergin kieli on hienoa, ja aikakauden tavat ja miljööt tulevat erinomaisesti esiin. Hän on tutkinut aihetta historioitsijana jo kymmenen vuoden ajan, joten ei ihme että kaikki on kohdallaan. Kielestä olisin ottanut kaikki lauseenvastikkeet pois, ne tökkivät muuten sujuvassa tekstissä. Kukaan kokenut kaunokirjailija kun ei niitä käytä. 

Teoksen rytmi toimii myös, ja Ninonin pitkän elämän varrelta on poimittu juuri sopiva määrä tapahtumia. Tarina etenee, ja onnet ja onnettomuudet vuorottelevat niin kuin pitää. Ninonin oppineisuutta korostetaan pitkin matkaa, mutta yhdessäkään dialogissa tai muussakaan se ei oikein käy ilmi. Tärkein eli naisen oikeus päättää kehostaan, elämästään ja sen yksityiskohdista sen sijaan tulee erinomaisesti esiin. 

Kaikkein kummallisinta on se, että Wikipediassa Ninonin sanotaan syntyneen vuonna 1620, myös ranskankielisillä sivuilla. Rosenbergin tekstissä syntymävuosi on 1623, eikä hän kerro mitään siitä, miksi Wikipedia on väärässä - jos näin on. Rosenbergin mukaan Ninonilla, jonka oikea etunimi oli Anne, oli nuorena kuollut sisko, jonka nimi oli myös Anne, ja joka syntyi 1620. Ehkä tämä selittää asian, ehkä ei. Tämä on tietysti sivuseikka, mutta elämäkertaa lukiessa koko ajan tulee tehneeksi laskutoimituksia siitä, minkä ikäinen päähenkilö milloinkin on. 

Riikka-Maria Rosenberg: Ninon - rakkauden mestari

Teos 


lauantai 12. maaliskuuta 2022

Ihanat naiset

Hei mies, viekö sinun vaimosi sinut katsomaan näytelmää, jota mainostetaan lauseella ”ihanat naiset, tämä on teille”? Näytelmää, joka kertoo neljästä kuusikymppisestä naisesta, jotka lähtevät matkalle Portugaliin juomaan cavaa. 

Minun vie. Tällä tavalla:

Oikeasti minua ei kovin raskaasti tarvitse taivutella, Teatteri Akselissa kun on koettu monia hienoja teatterihetkiä. Ja vaikka en todellakaan kuulu tämän näytelmän kohderyhmään, ilta sujui mukavasti ja viihdyin.

Naiset puhuvat paljon. He puhuvat ihanasta etelänlämpimästä ympäristöstä, pirskahtelevista juomistaan, ja tietenkin miehistä. Mutta he puhuvat myös ikääntymisestä, siitä kuinka loppuelämä olisi hyvä viettää. Hyvää ei ole riutuminen ankeassa yksiössä. Hyvää on yhdessäolo ja erilaisille nautinnoille altistuminen. Siksi he harkitsevat muuttoa Portugaliin. Haasteita tuottaa tietenkin raha, ja keskinäiset suhteet kiristyvät myös. 

Näytelmän dramaturgia toimii hienosti, naisten keskinäistä sanailua rikotaan juuri sopivalla tavalla erilaisin keskeytyksin. Odotuksia luodaan, jotain on aina odotettavissa ja piilossa. Roolitukset toimivat, hahmot ovat sopivasti erilaisia ja samanlaisia keskenään. Aika dramaattisia ollaan, asioihin reagoidaan isosti, mutta sekin kuuluu asiaan. 

Alkupuolella ollaan hiukan kliseisiä, mutta näytelmän edetessä kyllä naurattaa oikeasti. Jos tuntisin Tyttökultia tai Sinkkuelämiä, sanoisin varmaan että tässä on jotain samaa kuin niissä. Kovin syvälliseksi ei heittäydytä, mutta kepeys ja viihteellisyys ovatkin tämän näytelmän avainarvot. 

Pullo cavaa ja aurinkoa

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus: Emmi Louhivuori


sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Vieraista maailmoista

Helsingin kirjamessuilla olimme Teos-kustantamon bloggaritilaisuudessa, jossa esiteltiin syksyn uutuuksia. Kirjailijat kertoivat hauskoja tarinoita mielenkiintoisista kirjoistaan. 

Tilaisuuden päätteeksi saimme kukin valita mukaamme yhden kirjoista. Matias Riikosen Matara vaikutti minusta mielenkiintoisimmalta, joten otin sen. 

Ja onhan se huikea kirja. Upeaa kieltä kaikkineen, ja Riikonen on tehnyt ankaran ja siksi taiteellisesti arvokkaan valinnan rajatessaan teoksen maailman erittäin pieneksi: 10-15-vuotiaiden poikien leikkeihin. Leikkimaailma on valtio, jota pojat hallitsevat antiikin Rooman esikuvan mukaan. Majoja rakennetaan, vakoillaan vihollisia, soditaan. Ollaan luonnon armoilla ja selviydytään eteen tulevista haasteista. Hiukan epäuskottavalta tuntuu alussa se, kuinka hyvin pojat tuntevat kasvien nimet. Mutta maailma on äärimmäisen eheä, ja samoin eheää on komea kerronta.

Mutta.

Kirjamessut olivat lokakuussa, nyt on helmikuu. Se kertoo ongelmani laajuuden. Kirja on maannut yöpöydälläni yli kolme kuukautta, lukupinon päällimmäisenä. Tänään päätin jättää sen kesken, kun juuri sain pinnisteltyä hiukan yli puolivälin.

Ongelmani on, ettei kiinnosta, ei sitten yhtään. En ole pienenä leikkinyt tuollaisia leikkejä, eikä minulla ole mitään kosketuspintaa kirjan maailmaan. Vieraat maailmat ovat useimmiten kiinnostavia, sitä varten kirjallisuus juuri on. Mutta tässä maailmassa ole näköjään mitään joka veisi minut mukanaan tai saisi pidettyä otteessaan. Yritin, en onnistunut tällä kertaa.

Matias Riikonen: Matara

Teos


tiistai 4. tammikuuta 2022

Kirjamessujen satoa tammikuulle

Helsingin kirjamessuilla haahuilimme kuuntelemaan useita satunnaisia haastatteluja. Eräässä keskusteltiin Pauliina Suden yksityisetsivistä kertovasta kirjasta. 


Kirja kuulosti kiinnostavalta, ja samaa mieltä olen edelleen sen luettuani.


Kirja perustuu suomalaisten yksityisetsivien haastatteluihin, ja onpa kirjailija käynyt myös yksityisetsivien koulutuksessa. Kirjaan mahtuu monenlaista tarinaa yksityisetsivien työnkuvasta, mutta kaikkein kiinnostavinta antia ovat tietenkin kuvaukset erilaisista työtehtävistä, joita kokeneet etsivät ovat Sudelle kertoneet.  

Esimerkiksi tällainen:

”Kauppaketjuun tilattiin näytepareja uusista italialaisista kenkämalleista, mutta näytekengät eivät koskaan päätyneet myymälöihin. Sen sijaan niitä alkoi näkyä kirpputoreilla. Kauppiaat hermostuivat. Laitoimme kirpputoreille kameroita. Vuokrasimme oman myyntipöydän, jotta pystyimme seuraamaan, kuka toi lähipöytiin uutta tavaraa. Ostin uudet kengät ja vein ne palaveriin poliisin luo. Pääsimme jäljille. Ilmeni, että kauppaketjun varastopäällikkö oli vienyt kirpputoreille myyntieriä, jotka kirjasi menneeksi esittelyyn. Paraikaa hän oli matkalla Thaimaassa. Juttu laukesi, kun hän palasi. Hänet otettiin kiinni lentokentällä, ja hän päätyi tutkintavankeuteen.”

Niin kuin näkyy: täyttä asiaa, tiivisti kerrottuna. Ja näitä tarinoita on paljon. Mielenkiintoista, ja kevyttä. Sopii luettavaksi vaikkei dekkarit kiinnostaisikaan.

Pauliina Susi: Yksityisetsivä - varjo kannoillasi

Crime Time