tiistai 27. helmikuuta 2024

Pieni on suurta

Edellispäivänä kirjoitin Claire Keeganin Kasvatti-kirjasta. Se on hieno kirja. Siksi luin toisenkin Keeganin, ja se käy nopeasti kun kirjoilla ei ole mittaa kovin paljon. 

Nämä pienet asiat on samalla tavalla viehättävä ja kaunis kirja, ja kirjoja yhdistää myös hahmojen hyvyys. Hienoja ilmauksia on tässä ehkä hiukan vähemmän kuin Kasvatissa

Päähenkilö on Bill Furlong, jonka lähtökohdat elämään ovat olleet huonot. Ollaan köyhässä Irlannissa vuonna 1985, ja Bill on huonoista lähtökohdista huolimatta saanut työn ja vaimon ja viisi tytärtä.

Billin elämäntilanteessa on jotain kaikille tuttua: ”Sitä nousi ylös pimeässä ja meni pihalle, lähetti kuormia matkaan yhden toisensa jälkeen päivästä toiseen, tuli kotiin pimeässä ja yritti pestä hiilenpölyt nahastaan ja istui illalliselle ruokapöytään ja nukahti herätäkseen sitten pimeässä ja kaikki toistui samanlaisena päivästä toiseen. Mitä jos asiat eivät muutu milloinkaan tai niistä ei kehkeydy jotain, jotain uutta?” 

”Tuntui samaan aikaan täysin oikealta ja täysin väärältä, että niin paljon elämästä jäi sattuman varaan.”

Keegan pitää juonikuviot pieninä, mitään mullistavaa ei varsinaisesti tapahdu. Tai tapahtuu, mutta pienesti. Ja tuo pienuus on tässä kirjassa kaikin puolin parasta, se kun on samalla suurta. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto


sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Moni kirja jää kesken, tämä ei

Viime aikoina on tullut jätettyä monta kirjaa kesken, moni on sellainen jota joko kirjasomessa tai lehtien palstoilla on hehkutettu. Useimmiten keskeyttämiseni syynä on se, että kirjan kielessä ei ole ollut mitään erityistä: kirjailija vain kertoo tarinaa ihan tavallisesti, ja juoni tuntuu olevan kaikki kaikessa. Olen hyvin selvästi oivaltanut, että minun lukemiselleni juoni on aivan sivuseikka. On aivan se ja sama mistä kirja kertoo, kunhan se on hyvin kirjoitettu. 

Niinpä jälleen kerran turvauduin Tammen keltaiseen kirjastoon, se kun harvemmin pettää. Jo parin sivun jälkeen olin myyty. Ja aloin pohtia, miksi. Mitä kirjassa pitää olla, jotta jaksan lukea? 

Hyviä ilmaisuja. Viisaita pieniä ajatuksia. Erilaisia sanoja, joskus aivan ennenlukemattomia. Tapahtumia, liikettä ja ajatelmia sopivasti annosteltuina, mitään ei sovi olla liikaa. Koherentti muoto, yhtenäisyys moninaisuudessa. 

Ja sillä juonella ei ole väliä, eikä aihepiirillä. 

Claire Keeganin Kasvatissa on kaikkia noita hyviä asioita. Eritoten mainioita, tuoreenkuuloisia ilmaisuja. Tähän tapaan:

”En osaa olla niin kuin aina enkä vielä tiedä miten muuten olisin.”

”Moni on menettänyt paljon kun on menettänyt tilaisuuden olla sanomatta mitään.”

Kasvatti on pienen pieni romaani, mutta koolla ei ole väliä. Tai tässä tapauksessa kirjan koko takaa, että mitään turhaa mukana ei ainakaan ole. Petal-niminen irlantilaistyttö viedään Kinsella-nimiselle pariskunnalle kasvatiksi. Häntä kohdellaan hyvin, eikä juonessa ole oikeastaan mitään dramaattista, ei isoja konflikteja, eli se rikkoo tarinankerronnan perustavaa ydintä. Silti se toimii komeasti. Pientä draamaa toki on, jotain sanomatonta, mutta kirjan pääpaino on muualla, loistavassa kerronnassa. Lopussa Petal palaa kotiin, vähän muuttuneena niin kuin tarinoissa kuuluu. 

Claire Keegan: Kasvatti

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto


keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Live, Love, Laugh

Storytel tuuppasi eteeni kirjan, josta en ollut kuullut mitään. Viimeiset sanat on Benjamin Ferenczin elämäntarina, ja koska tämä amerikkalainen lakimies eli yli satavuotiaaksi, häneltä taitaa irrota jotain viisasta sanottavaa. 

No saattaa ollakin että Ferenczillä on viisasta sanottavaa, mutta tähän kirjaan asti se viisaus ei ole päässyt. Viimeiset sanat on Live, Love, Laugh -elämänviisautta, vähän huoneentaulua tai facepostausta pidemmässä muodossa vain. Siellä täällä kirjassa on tummennettuja lauseita, joiden pitäisi olla niitä viisauksia:

”Pärjäsin neuvokkuudellani. Toisinaan meidän kaikkien on toimittava niin.”

”Raha ei kuitenkaan merkitse kaikkea.”

”Millaisista oloista oletkin kotoisin, usko siihen, että voit vaikuttaa asioihin, jos haluat.”

”Onnellisuus ei aina tule materiasta.” 

”Pitkäaikainen onnellisuus tulee tyytyväisestä olotilasta, ja se näyttäytyy meille kaikille erilaisena.”

Olin aikeissa keskeyttää lukemisen alkuunsa, mutta halusin nähdä, kasvaako viisaus jollain tavalla kirjan edetessä. Ei se kasvanut, mutta Ferenczin kokemukset Nürnbergin sotarikostuomioistuimen syyttäjänä ovat kyllä mielenkiintoista luettavaa, vaikken sotakirjallisuudesta yhtään tykkääkään. 

Voin suositella tätä kirjaa sille, jonka mielestä yllä olevat sitaatit ovat suuria ajatuksia. 

Benjamin Ferencz: Viimeiset sanat. Miten elää elämä josta olla ylpeä

Suom. Raimo Salminen

Aula & co


maanantai 19. helmikuuta 2024

Haastaa ja palkitsee

Opettaja törmää väistämättä tilanteisiin, jossa entiset oppilaat ja opiskelijat ovat esillä hienoissa yhteyksissä. Se on yksi opettajan työn monista hyvistä puolista. Jenna Kostet on ollut pitkään ainoa kirjailijaksi tietämäni entinen oppilas, ja nyt löysin toisen, tosin neljä vuotta esikoisromaaninsa julkaisun jälkeen.

Wilhelmiina Palosta opetin sekä yläkoulussa että lukiossa, ja monesti olen bongannut hänen nimensä Suomen Kuvalehden komeiden ja perehtyneiden juttujen tekijänä. Mutta että kirjankin oli kirjoittanut, se selvisi vasta viikko sitten. Siis lukemaan. 

206 pientä osaa kertoo nykyajassa elävästä Alvarista, jonka äiti tunnistaa kuolleita hampaista, ja Hellistä, joka elää sata vuotta sitten, 1920-luvulla. Lukijaa pidetään alussa pimennossa, mutta jotain on selkeästi alla, jotain mitä ei sanota. 

Iho on tärkeässä osassa: ihmisillä on ihottumaa, arpia, haavoja, ja tärkeää on myös se, mikä on ihon alla, luuranko. Kerronta on todella taitavaa. Ihan kaikessa Palonen välttää ilmiselviä ratkaisuja, eikä koskaan sorru helppoihin tai kuluneisiin ilmaisuihin. Näytä, älä kerro -maksiimi on täydellisesti sisäistetty, mitään ei selitellä. Lukijalle jätetään paljon tilaa, oivalluksille ja ajatuksille. 

Toinen puoli tätä taitavuutta on se, että lukija tuntee usein olevansa pihalla, tai minä ainakin tunsin olevani. Jokainen luku alkaa pimennosta, joka kirkastuu, tai sitten ei kirkastu. Aukkoinen teksti on kiehtovaa, mutta myös raskasta. Enkä lopultakaan ymmärtänyt, miten nuo kaksi aikatasoa toisiinsa liittyvät. 

Lauseiden tasolla teksti on todella komeaa:

”He olivat tulleet kohtaan, josta meri avautui puiden välistä. Maisema rajautui kuin joku olisi suunnitellut sen, valinnut sen taustaksi valokuvaamoon tai sellaiseen postikorttiin, jonka Helli olisi jättänyt ostamatta. Oli aivan hiljaista.” 

Tai:

”Ihan kuin äiti olisi rakastanut kaikkia sydämiä ja keuhkoja ja munuaisia, mutta ei jaksanut sietää kunnolla ketään yksittäistä enää, kokonaisena, ei ketään uutta.” 

Elämän koko kirjo on ihmisten elämissä mukana, ilot ja surut. Tämä kirja haastaa, mutta myös palkitsee.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Gummerus


maanantai 12. helmikuuta 2024

Lahjakkuuden idea

Sitä, joka osaa jotain, kutsutaan usein lahjakkaaksi. Lahjakkuus saattaa ilmetä esimerkiksi soittotaitona. Mutta lahjakkuus viittaa lahjaan, johonkin, joka saadaan sen enempiä yrittämättä. Yksikään taitava soittaja ei tietääkseni ole oppinut soittamaan harjoittelematta. Kymmenentuhatta tuntia kun treenaa, alkaa osata jotain. Korkeushyppyä, kirjoittamista, oboensoittoa. 

Lahjakkuuden ideaan sisältyy laiskuuden legitimoinnin ajatus, jos sen oikein ymmärrän: vain syntymässä lahjan saaneet voivat saavuttaa jotain, meidän muiden ei kannata edes yrittää. Voin siis jatkaa television tai somen selaamista rauhallisin mielin. 

Tällaisia ajatuksia tuli mieleen kun luin Marissa Mehrin mainion elämäkerran Aale Lindgrenistä, Helsinkin kaupunginorkesterin pari vuotta sitten eläkkeelle jääneestä oboistista. 

Lindgren ei totisesti saanut mitään lahjaksi. Hänet laitettiin pienenä romanilasten lastenkotiin, jossa hän vietti koko lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensakin. Laitoslapsia ei soittotunneille tai kulttuurille altistettu, eikä elämä muutenkaan erityisen maireasti hymyillyt. 

Mutta Aale, kuten häntä kirjassa koko ajan puhutellaan, ei kasvanut rikolliseksi tai muutenkaan huonoksi ihmiseksi. Hän suhtautui elämään aina positiivisen huolettomasti, tapasi oikeanlaisen opettajan oikeaan aikaan, pääsi armeijan soittokuntaan, sitten Sibelius-Akatemiaan ja lopulta kaupunginorkesterin ykkösoboistiksi vain parikymppisenä koltiaisena. Ilman että luki edes ylioppilaaksi. 

Harjoittelemalla aivan älyttömän paljon, tekemällä töitä. 

Ryysyistä rikkauksiin -tarina siis, parhaimmasta päästä. Pelkästään tämä erikoinen ja erityinen elämäntarina riittää tekemään elämäkerrasta mielenkiintoisen. Marissa Mehr kirjoittaa sujuvasti, pullantuoksuiset tapaamiset kirjoittajan ja Aalen välillä tulevat mainiosti dokumentoiduiksi. 

Muusikkoanekdootteja kirjaan mahtuu paljon, tietenkin, ja Aalen juttuja on kiva lukea. Erikoinen ratkaisu on, että perhe-elämästä sanotaan kai kahdesti sivulauseissa, joissa mainitaan että Aalella on jälkikasvua, mutta mitään muuta ei sanota. Kai sitä olisi vähän voinut tuotakin puolta avata. 

Erityiskiitos siitä, että yleensä kaikkia elämäkertoja vaivaava mammuttitauti ei vaivaa tätä kirjaa. Olennainen riittää, eikä toistoa ole. Sen pitäisi olla kaikissa elämäkerroissa itsestään selvää, mutta ei ole.

Marissa Mehr: Aale, huoleton oboisti

Aviador



keskiviikko 7. helmikuuta 2024

Seppälää lukiessa

Juha Seppälän kirjallisuuteen sain ensimmäisen kosketuksen 90-luvulla. Varsinkin Super Marketin hillittömyys ja Hyppynarun musiikkitieteilijä kolahtivat, opiskelinhan tuolloin musiikkitiedettä. Musiikkitieteilijöistä kun ei kovin monta kirjaa ole kirjoitettu.

Seppälän edellinen teos, Merille, jäi minulta kesken. Ei vain napannut. Otetaanpa siis uusi yritys tämän Rintalaa lukiessa -kirjan kanssa. 

Se ei jäänyt kesken, vaikka en muistaakseni yhtään Rintalan teosta ole lukenut. Sanon muistaakseni, koska 90-luvulla kotimaisen kirjallisuuden opintojeni aikaan en vielä pitänyt blogia tai muutakaan muistikirjaa, joten moni lukukokemus on unohtunut. Elämä on sellaista. 

Seppälän teos on Rintalan kirjojen lähilukua ja puhelinkeskusteluja ja kirjeenvaihtoa Rintalan kanssa. Se on mielenkiintoista, kahden kokeneen kirjailijan juttuja seuraa tietenkin mielellään. 

Alkusanoissa Seppälä toteaa: ”Rintalan teosten maailma on merkinnyt minulle historian ja ajan ulkopuolelle asettumista, omaa todellisuuttaan, niin vahvat kytkennät kuin hänen tuotannollaan historiaan onkin.” 

”Kun puhuu Rintalasta, on puhuttava Jumalasta”, Seppälä kirjoittaa. Jumalallisuuden pohdintaa on kirjassa paljon, ja se on paljon muutakin kuin uskonnollista pohdintaa. Toinen Rintalan kirjoissa toistuva aihe on isän etsintä, joka lomittuu edellisen aiheen kanssa. Mielenkiintoista. 

Tosi kaukaa, välillä vähän liiankin kaukaa, Seppälä lähestyy Rintalan tuotantoa. Esimerkiksi hevonen symbolina -luvussa Rintalaan päästään vasta pitkän sitaattirykelmän jälkeen. Uskon kirjoittajan lukeneisuuteen vähemmästäkin. 

Epäilemättä tämä kirja olisi aivan toinen lukukokemus, jos tuntisin Rintalan tuotantoa. Mutta toimii ilmankin, ulkopuolisuuden tuntu ei estä viisaita pohdintoja osumasta maaliinsa. 

Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa

Siltala


sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Turun Teatterisäätiö palkitsi Teatteri Akselin






Saimme ensimmäisen kerran kutsun Teatteri Akseliin huhtikuussa 2016. Silloin kirjoitin teatteriarvion Teatteri Akselin näytelmästä ja sen otsikoin "Onpa hauska kokea jotain uutta". On huimaa ajatella, että siitä on kohta kahdeksan vuotta. Joka kerran lämpiössä istuessamme katselemme seinillä olevia teatterijulisteita ja muistelemme mieleenpainuneita näytelmiä ja harmittelemme niitä, jotka ovat jääneet väliin (omista syistä, aikataulujamme syytämme). 

Siksi oli upeaa, kun postiluukusta kolahti tammikuussa Turun Teatterisäätiön kutsu saapua juhlistamaan Teatteri Akselia eli säätiön vuoden 2023 tunnustupalkinnon saajaa. Ilolla otimme kutsun vastaan!

Suomalainen Pohja ja kaunis aurinkoinen talvi-iltapäivä! Puitteet eivät olisi voineet olla upeammat! Näkymät Puolalanpuistoon olivat upeat ja sisällä tunnelma oli lämmin.

Turun taidemuseo



Turun Teatterisäätiön puheenjohtaja, kauppaneuvos Risto Korpela puhui pariinkin otteeseen ja perusteli tunnustuspalkinnon antamisen perusteita niin, että saatoimme kaikki yhtyä niihin.


Teatteri Akselin saama tunnustuspalkinto Turun teatterisäätiöltä

Teatteri Akselin saama tunnustuspalkinto




Teatteri Akselin ohjaajat Kauno Takarautio ja Emmi Louhivuori pitivät yhteisen kiitospuheen, jossa he muistelivat Teatteri Akselin historiaa sekä kiittelivät vuolaasti kaikkia asianosaisia. Jopa meidät - Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi - mainittiin kiitospuheessa ja sehän ilahdutti. Olemme mielellämme lähteneet teatteriin joka kerran ja keskustelleet vuolaasti keskenämme esityksistä kotimatkalla ja sen jälkeenkin. Useammankin kerran olemme usuttaneet lähipiiriä - ja blogin kautta muitakin - teatteriin ja hankkineet lippuja lapsillemme. Sitä täytyy muistaa tehdä jatkossakin, sillä niin paljon iloa on Teatteri Akseli meille tuonut. 


Ville Pere säesti iltapäivän juhlan tunnelmallisesti 



Teatteri Akselilla on tänäkin vuonna seitsemän ensi-iltaa, mikä on aivan hengästyttävä tahti! Ihan jokaiseen emme kerta kaikkiaan ehdi, mutta tavoitteena on ainakin nähdä tänä keväänä Skavabölen pojat. Tainaa kiinnostaa myös Turussa viimeksi vuonna 1947 nähty Walterin veijarikomedia Omena putoaa, jonka ensi-ilta on maaliskuun alussa. Kurkistapa sinäkin, mitä Akselissa menee tänä keväänä. 



Mikäs siellä olil hymyillessä, sillä Suomalainen Pohja ei taaskaan pettänyt. Loistava ruoka ja erinomainen palvelu kerta toisensa jälkeen. Pari kuukautta sitten juhlimme isäni 80-vuotissynttäreitä alakerran Kivi-kabinetissa ja nyt saimme jälleen viettää mukavia hetkiä Pohjalla hyvässä seurassa.

Paljon onnea vielä kerran Teatteri Akseli ja kiitos kutsusta juhlimaan Turun Teatterisäätiö!













lauantai 3. helmikuuta 2024

Tapahtumien ja oivallusten suhde

Ritva Hellstenin romaani Raija kertoo kirjailijan tapaturmaisessa tulipalossa vuonna 2004 menehtyneestä siskosta, kirjailija Raija Siekkisestä. Raija oli ilmestymisvuotenaan 2020 Finlandia-ehdokkaana, joten siltä on lupa odottaa paljon.

Eikä kirja petä odotuksia, se on hieno teos. Ennen muuta kielensä puolesta, mikä on minulle lukijana tärkeää. Kirjassa on upeita lauseita, ja sen kerronta kulkee ja hengittää komeasti. Esimerkkejä voisi poimia mistä tahansa, tässä pari.

”Sade putosi kuistin ikkunan edessä maahan kuin verho, se ei kuitenkaan peittänyt vaan pikemminkin terävöitti ja kirkasti kaiken vihreän: korkeaksi kasvaneen heinän, saniaiset ja mustikanvarvikot ja koivut. Tummat kuuset.”

Tai:

”Pahinta oli valvoa yöllä ja kuvitella niitä kahta, ihmisiä joihin oli luottanut. Nähdä, miten mies; miten nainen. Miten hän, ennen. Hän ei osannut pysäyttää ajatuksia ja mielikuvia vaikka yritti.” 

Kirjasta saisi epäilemättä paljon enemmän irti, jos olisi lukenut Raija Siekkisen tuotantoa. Minä en ole, mutta kirja toimi silti. Kuulemani mukaan esimerkiksi tiiviys ja puolipisteiden käyttö ovat Siekkiselle tyypillisiä keinoja, ja niin kuin edellä näkyy, niitä molempia on tässäkin. 

Hyvän kielen lisäksi hyvässä romaanissa pitää olla jotain oivalluksia, ja sellaisia Raijassa on myös paljon. Aivan loppumetreillä niitä on minun makuuni liikaakin, mutta muuten tapahtumien ja viisaiden ajatusten suhde on oiva. 

Aivan täysin en ymmärrä sitä, miksi Hellsten rikkoo kronologiaa, mielestäni kokonaisuus olisi eheämpi jos tarinassa vain kuljettaisiin joko taakse- tai eteenpäin. 

Yksi Raijan tavoitteista lienee herättää mielenkiinto Siekkisen teoksiin, ja siinäkin se onnistuu. 

Ritva Hellsten: Raija

Aviador