torstai 21. syyskuuta 2017

Ajatuksia Ahvenanmaalta

Jää oli sen verran komea lukukokemus, että otin kirjastosta toisenkin Ulla-Lena Lundbergin kirjan. Satunnaisotannalla mukaan tarttui Mitä sydän halajaa, jonka ruotsinkielinen alkuteos on näköjään ilmestynyt vuonna 1991.


Mitä sydän halajaa on päätösteos Ahvenanmaan merenkulusta kertovaan trilogiaan, jonka aikaisemmat osat ovat Leo ja Suureen maailmaan. Myös Jää liittyy tähän sarjaan, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siinä kerrotaan yhden väliin jäävän sukupolven tarina.

Kuten Kirjavuori-blogissa oivaltavasti todetaan, Mitä sydän halajaa ei oikeastaan ole romaani, vaan ylipitkä essee. Siinä on kyllä päähenkilö, kulttuuriantropologi Leonora Eskilsson, mutta tarinaa ei nimeksikään. Päähenkilö pohdiskelee ja jaarittelee paljon, Lundberghan on nimenomaan erinomainen jaarittelija, positiivisessa mielessä.

Mutta kyllä oli takkuista tämän kirjan alku. Teksti ei heitä mitään koukkuja minuun, ja niinpä yksi ja toinenkin kirja kiilaa jonossa tämän ohi. Lueskelen sitä aina kun muuta ei ole, enkä edelleenkään innostu. Samanlaista kielellistä viehätystä kuin Jäässä ei juuri näy, eikä mukaansa vievää tarinaa.

Vasta sivulla 89 teksti muuttuu mielenkiintoiseksi. Siitä alkavat ruotsinlaivoihin ja ahvenanmaalaisuuteen liittyvät haastattelut, ja niissä on imua ja mieltä. Korjausmies, hyttiemäntä, risteilykapteeni, virkamies, maanviljelijä, kuvataiteilija. Kaikilla on mielenkiintoista kerrottavaa Ahvenanmaasta ja merenkulusta.

Antropologin pohdinnatkin tulevat niiden myötä lähemmäs. Mielenkiintoisia ne ovat, esimerkiksi teoria siitä, että laivojen nimet heijastavat aikansa arvostuksia ja mittaavat yhteiskunnan sekularisoitumisen astetta. Tämän teorian mukaan laivojen nimet alkavat maallistuneessa yhteiskunnassa korkeasuhdanteen aikana lähestyä kuolemansyntejä. Aiemmin laivoja nimettiin Armoksi tai Hyveeksi, 80-luvun lopulla Fantasyksi tai Ecstasyksi, ja "Orgasm oli ikään kuin jo ilmassa seuraavan amerikkalaisen loistoristeilijän nimeksi".

Samassa yhteydessä päähenkilö miettii, mihin kieliasuun kristilliset hyveet pitäisi pukea, että ne toimisivat nykyaikaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa. No, englannin kieli tulee avuksi, ja Leonora povaakin, ettei "ole mahdotonta kuvitella laivastoa, jossa on Grace", ja niin siinä sitten myöhemmin kävi.

Kun Ahvenanmaalla on tullut viime vuosina käytyä aika usein, ovat myös maakunnan erityispiirteiden asiantuntevat pohdinnat kiehtovia. Romaaniksi tämä on kummallinen, mutta mielenkiintoinen kyllä. Ihan eri tavalla kuin Jää.

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Suom. Leena Vallisaari
Gummerus

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Tolkun ihmisyyden ylistyslaulu

Jossain vaiheessa pelkäsin, että Tuomas Kyrö hylkää Mielensäpahoittajan liian ilmeisenä ja populistisena, että vitsi olisi jo kaluttu loppuun. Pelkäsin turhaan, Kyrö on järkevä mies ja ymmärtää yleisen hyvän päälle.


Kansa tarvitsee mielensäpahoittajaa, minä ainakin. Tuore Mielensäpahoittajan Suomi juhlistaa tietenkin satavuotiasta valtiotamme niin kuin puolet kaikista tänä vuonna julkaistuista kirjoista ja muista taide- ja viihdeteoksista. Tässä kirjassa on yksi luku jokaista itsenäisen Suomen vuotta kohti, eikä se muutenkaan rakenteensa puolesta ole kovin kummoinen. Jonkinlainen kehystarina siinä on olevinaan, mutta kaikki sellainen on toissijaista, kuten hölmömpikin ymmärtää.

Olennaisia ovat mielensäpahoittajan mielipiteet ja värikäs kieli, jolla niitä suolletaan.

"Sitä ihminen kaipaa missä se on kasvanut. Se aika jää lauluihin, uniin ja humalan lopputunteihin."

"Valtavia rikoksia ovat: kansanmurha, väkisinmakuu ja puhemusiikin tuottaminen. Ne kohdistuvat muihin ihmisiin ja seuraamukset ovat hirvittävät."

Mielensäpahoittaja näyttää olevan vanhoillisuuden ja jääräpäisyyden perikuva perunoineen ja karvalakkeineen, mutta oikeasti Kyrö kirjoittaa humanismin manifestia, tolkun ihmisyyden viihtyisää apoteoosia. Vaikka näin:

"Kerron vielä Hyyröstä, joka nukkui minun yläpedissäni. Hän pisti aina hanttiin. Kun tuli käsky pelkän käskyn vuoksi, Hyyrö nosti kätensä ja kysyi miksi poistuisin taakse tai vetäisin tavarani kaapista, kun kaikki on hyvässä järjestyksessä. Eikö olisi tarpeellisempaa opetella kuinka pelastetaan haavoittunut kaveri. Kysymystensä vuoksi Hyyröä juoksutettiin ja simputettiin, vaikka ei semmoista sanaa silloin tunnettu. - - Hyyröjä ei osata käyttää. Jos niiden antaisi tehdä asiat omalla tavallaan, niin saisivat ihmeitä aikaiseksi, mutta kun Hyyröjä käskyttää, voima ja tahto muuttuvat kapinaksi. Semmoisesta seuraa kioskimurtoja ja parhaassa tapauksessa värikkäitä tarinoita kiikkutuoliin. - - [Hevoset] ovat kovin samanlaisia kuin Hyyrö: eivät liiku käskemällä, mutta jos on itse valmis samaan suohon kuin hevonen, niin se luottaa kyllä ja antaa itsestään kaiken."

Siinä tuli sanotuksi kaikki mitä opettajan pitää työstään tietää.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY

perjantai 15. syyskuuta 2017

Varesta mielensäpahoittajan silmin

Kyllä ei Reijo Mäki suostu ottamaan onkeensa ystävällisessä hengessä lausuttuja neuvoja. Juuri kaksi vuotta sitten kirjoitin Tulivuori-romaanista että himpun verran ärsyttäviä ovat maneerinsa, pahimpina komparatiivit ja yhden sanan tarkennuslauseet. Ja listaan voisi vielä lisätä "ihan"- ja "laatu"-sanojen viljelyn.


Niillä se jyrkempi Mäki Kakolan kalpeassakin ratsastaa. Olkoon. Sovitaan että ne eivät ole maneereja vaan omaleimaisuutta. Mutta omaleimaisenakin Kakolan kalpeaa lukiessa häiritsee se, että kertojanäänessä ei ole minkäänlaista vaihtelua. Välillä näkökulma on Vareksen, välillä kaikkitietävän kertojan. Ihan sama kuka puhuu, ääni on aina samanlainen. Eikö edes sitä voisi varioida?

Hauskoja sutkauksia riittää, mutta liian usein lukijaa aliarvioidaan alleviivaamalla. Tämän kirjan pelastaa kuitenkin se, että Mappisaaren hauskaa ruotsinkielistä nimeä ei selitellä lainkaan.

Kaikesta mielensäpahoittamisesta huolimatta Vares vetää yhä hyvin, siksihän minä niitä luen. Mäki punoo tarinansa taiten, ja tämäkin lukija on edellä mainituista seikoista huolimatta paljon enemmän koukussa kuin ärsyyntynyt. Malminetsinnän ja kaljankittaamisen välillä kuljeskellaan sujuvasti, ja Turku elää tekstissä mainiosti. Juonenkäänteitä on juuri sopiva määrä, tyhjäkäyntiä ei ole, ja rytmi toimii.

Kirjan nimi on huono. Jokainen tietää, että Kakolan kalpea on olutmerkki, jonka Mäki on nimennyt. Tässä romaanissa tuo nimi viittaa vain olueen, mitään muita merkityksiä sille ei anneta. Eihän se sellainen käy.

Reijo Mäki: Kakolan kalpea
Otava

torstai 7. syyskuuta 2017

Paikka kaikelle myös lastenhuoneessa

Luin Paikka kaikelle -kirjan keväällä ja ihastuin. Nappasin kirjan hieman varaukselllisena kirjaston uutuuskarusellista, mutta ajattelin, että yksikin hyvä vinkki tekee kirjan lukemisesta jo "kannattavaa". Ajattelin, että kirja oli jokin kotimainen versio Konmarista, joka oli jo läpikäyty. Vaatteita on nyt rullattuina vaatehuoneen hyllyillä laatikoissa...




Kirjapa veti mukanaan! Ennen kaikkea viihdyin sen kulttuurihistoriallisissa osuuksissa: miksi ja miten suomalaiset kodit ovat muotoutuneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Huone kerrallaan kirjassa käytiin läpi hirmuisen mielenkiintoisia tarinoita ja taustoja. Mieleeni tuli toinen kirja, josta nautin toistakymmentä vuotta sitten (Minna Sarantola-Weiss: Sohvaryhmän läpimurto), sillä kotien historia kiehtoo minua (ja eittämättä aika monta muutakin retroilijaksi ehkä hiukan tunnustavaa) tavattomasti.

Ilana Aallon tapa kertoa ensin taustat sille, miksi jokin huone on muotutunut juuri sellaiseksi ja miksi tavaraa on juuri siellä, vetosi minuun kovasti. Minulle Paikka kaikelle on ensijaisesti kulttuurihistoriaa, mutta sen lempeä tapa opastaa roinan vähennyksessä ei ole ollenkaan tehoton. Konmarin kiihkeä "kaikki pois" ei kierrättäjään vedonnut. (Olisipa edes hiukan panostettu lajitteluun ja kierrätykseen, niin olisin saattanut lämmetä joillekin ajatuksista.) FT Ilana Aalto on kulttuurihistorioitsija, mikä näkyy nautinnollisissa kulttuurikuvauksissa. Hän on myös ammattijärjestäjä, mikä osaltaan tuo käytännön teorian oheen.


Ilana Aalto

Paikka kaikelle ei ole vain kirja. Kirja antaa toki raamit ja taustan, mutta Ilanalla on myös mitä elävin, laaja Facebook-ryhmä, jossa Paikka kaikelle -ajattelun ympärillä neuvotaan, jaetaan vinkkejä ja esitellään kuvia järjestämistä odottavista komeroista tai mainioista keksinnöistä.

Maailma on kovin pieni ja tajusin alkukesästä, että Paikka kaikelle -kirjailija Ilana Aalto on turkulainen ja ilmeni, että kaveripiirimme ovat kovinkin limittyneet. Harmittaa kovasti, että aikatauluni ei veny siihen, että pääsisin Turussa järjestettävälle Paikka kaikelle - Kodin järjestämiskurssille, mutta sain tilaisuuden päästä mukaan sen sijaan 21.9 käynnistyvälle Paikka kaikelle lastenhuoneessa -verkkokurssille!

Vaikka meillä kotona nuorimmainen täyttää jo kohta 11 vuotta, ei ns. lastenhuoneen siisteysongelmista ole vielä päästy eroon. Tuossa iässä kerrostuvat lapsuus ja orastava nuoruus eikä legoista vielä olekaan tarkoitus päästä eroon.


Kuopuksen huoneessa on miekkalaatikko, pyssykori ja legoja vaikka missä. Isonsiskon huonetta ovat hallinneet askartelutarvikkeet, joiden käyttäminen ryöpsäyttää ne esille pitkäksi aikaa. Haen tuolta verkkokurssilta konkreettisia vinkkejä fiksuihin tapoihin järjestää nuo eniten käytössä olevat tavarat ja konsteja pitää ne tavarat, joita vielä tarvitaan, kuitenkin siististi jossain. Ja karsimiseen tarvitsen myös apua.

Haluan toisaalta todellakin pysyä järjissäni lastenhuoneiden kanssa, mihin en ole tässä vielä oikein kyennyt. Kurssi tarjoaa myös eväät siihen, miten saan lapset toimimaan yhteistyössä kanssani. Oikea metodi ei ole se, että pimahdan ja järjestän itse joten kuten tai että annan lapsen olla tietokoneella ipadilla, koska silloin hän ei sotke. Haluan kannustaa lapsia kuitenkin edelleen leikkimään ja siivouskannustuksen haluan tehdä hyvässä hengessä.

Tämä blogipostaus on tehty yhteistyössä Ilana Aallon kanssa ja siksi Kirjallisia-blogilla on ilo tarjota 10 euron alennus Paikka kaikelle lastenhuoneessa -verkkokurssista (ovh 89e). 

Tarjoushinta 79 euroa on voimassa 7.9-20.9 ja kurssi alkaa 21.9. Alennuksen saat vain klikkaamalla *TÄTÄ LINKKIÄ*,  josta pääset myös kurkistamaan tarkemmin kurssin sisältöön. Normaalihinnalla löydät kurssin tätä kautta

(Kurssilla on 14 vuorokauden tyytyväisyystakuu eli saat rahasi takaisin, jos et olekaan tyytyväinen. Edellisen kurssin osanottajista 100% suosittelisi kurssia muillekin ja kommenttien mukaan se pitäisi järjestää jo neuvolassa pakollisena osana vanhemmuutta.)




Kuvassa lähikirjastomme "SE" uutuuskaruselli, joka on vähentänyt käyntejä kirjakaupassa. Emme myöskään enää ole juurikaan pyytäneet uutuuskirjoista arvostelukappaleita, sillä kirjastosta saamme uutuudetkin varsin nopeasti. 


PS: Kehuin vinkkien konkreettisuutta. Oi jospa olisin tiennyt lasteni ollessa haalari-ikäisiä vinkistä, jolla pärjää ilman kuraeteistä: kurainen ja hiekkainen lapsi nostetaan eteisessä isoon Ikea-kassiin ja riisutaan siinä. Jos siis kaipaat käytännön apua lastenhuoneen järjestämisessä, nappaa 10 euron alennus verkkokurssiin täältä. 


Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena Kustannus
Blogiyhteistyö