Ruokareseptejä dekkarista

Blogiamme pidempään seuranneet lienevät huomanneet intoni lukea dekkareita. Cosy crime on mainiota puuhaa, jos ei huvita lukea mitään syvällisempää tai on aikaa lukea vain pari sivua ennen nukkumatin tuloa.

Outi Pakkasen kaupunkidekkarit ovat mielilukemistani, tosin laatu ei ole aivan tasaista. Muistivirhe vuodelta 2009 on oikein mainio Anna Laine -dekkari, jossa liikutaan niin Punavuoressa kuin Töölössäkin, piipahdetaan myös Tapiolassa.

Mitään syvällisempää ei tähän liity, mutta nyt ensimmäisen kerran toteutin sen, mitä tähän asti olen vain suunnitellut: tein ruokaa dekkarissa olleella ruokareseptillä. Ei, ruoka ei tässä kirjassa ollut murhavälineenä, mutta Outi Pakkasen kirjoissa hyvä ruoka ja ruoanvalmistus ovat aina omassa, tärkeässä roolissaan. Bataattikeiton resepti ja valmistus vaikuttivat niin herkullisilta, että pakko oli testata, kun vieraita kävi viime lauantaina.

Hyvää tuli! Ruokapöydässä oli pakko paljastaa, että resepti on dekkarista. Vieraat silti uskalsivat maistaa ja taisivat kehuakin. Aina olen hykerrellyt ajatuksella, että pääsen sanomaan tehneeni sienipiirakkaa, jonka resepti on dekkarista, jota en ole vielä lukenut loppuun...

Kuva sivulta 211

Jos siis hyvä ruoka ja leppoisat murhat ja muut rikokset kiinnostavat, Outi Pakkanen on aina varma valinta.

Outi Pakkanen: Muistivirhe
Otava

Tutustuin Muhoseen paremmin

Luin aiemmin syksyllä Jaana Lehtiön toisen dekkarin, Uutta auringon alla, ja tuolloin tuntui, että olen ihan pihalla Kutvosten ja Muhosten kanssa. Luettuani nyt sen jälkeen sarjan ensimmäisen dekkarin olen jo paremmin kartalla.

Tapasin Jaana Lehtiön Helsingin kirjamessuilla kustantamo Myllylahden osastolla ja kyselin tarkemmin, mikä on saanut hänet nimeämään poliisinsa niin samantyyppisillä nimillä. Jaana kertoi tarkoituksella nimenneensä päähenkilön Juha Muhoseksi: hän halusi antaa tavallisen nimen. Hän kertoi myös, että Porvoossa, jossa Jaana asuu, on myös ainakin yksi Juha Muhonen, joka oli jopa etsiytynyt kirjan julkistamistilaisuuteen. 

Kun kerroin, että Muhonen oli toisessa dekkarissa jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, ehdottivat Jaana ja kustantaja, että lukisin ensimmäisen dekkarin ja miettisin sitten. Näin tein ja nyt olenkin jo tutustunut Muhoseen niin hyvin, että Kutvonen ei ollenkaan pomppinut samaan tapaan tapahtumia ja juonen seuraamista häiritsemässä. Muhosen hahmo syveni pullanhimoineen ja epävarmuuksineen jo niin, että tuskin jatkossa enää joudun kaivelemaan muistiani lukiessani. Poliisityö kuvataan uskottavasti ja melko lämminhenkisesti. Jaana kertoi tarkistaneensa yksityiskohtia poliiseilta, mutta varsinaisesti poliiseja ei hänen lähipiiriinsä kuulu. 

Joka viisautta rakastaa on perinteistä dekkarikaavaa noudatteleva poliisidekkari. Cosy crime on tyylilaji ja tapahtumat etenevät mukavan verkkaisesti pikkukaupungissa unohtamatta ihmissuhteita ja sivujuonia. Porvoo ei tässäkään kirjassa ole kovin suuressa roolissa, mikä on harmi, koska tunnelmallisena, vanhana kaupunkina sillä voisi olla enemmänkin annettavaa camillaläckberg-tyyppisesti. 

Koska olen lukijana toisinaan liiankin pedantti, on pakko mainita, että kirjaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että kirjan loppupuolella on tullut kiire joko oikolukijalle tai kustannustoimittajalle tai itse krjailijalle. Kieliasussa on pari epätarkkuutta ja suoranaisia virheitä, (s. 314: "Nyt hän ymmärsi, että ne saattoivat edustaa kolme ihmistä, mutta...") nimenomaan kirjan viimeisen parinkymmenen sivun matkalla. 

Kirjassa tapahtuu useampikin murha, jotka kyllä kuvataan varsin yksityiskohtaisesti mässäilemättä kuitenkaan liikaa väkivallalla. Rouva Hilkka Alitupa seikkailee kummassakin kirjassa ja touhuaa sekä kummallisten ajatustensa että tapahtumien kanssa. Näiden vanhempien rouvashenkilöiden aivoitusten seuraaminen sekä Muhosen inhimillisten piirteiden tuominen esille tekevät näistä dekkareista omanlaisensa ja ennustan näille hahmoille pitkää ikää ja lisää syvyyttä. Onneksi Jaana Lehtiö on jo vinkannut olevansa työstämässä kolmatta dekkariaan. Dekkarifanina luen sen taatusti.

Jos olet cosy crimen ystävä ja pidät kotimaisista tai pohjoismaisista dekkareista, kehotan tutustumaan näihin Jaana Lehtiön dekkareihin.


Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa
Myllylahti

Mitäs sanoisit iPhonesta?
MacPisteestä sekin löytyy. Ja suojakotelo myös.

Elektroniikkaa, vaatteita, kenkiä, keittiövälineitä, varaosia, sistustustuotteita - AliExpress.com

Somat säilytysratkaisut Werannasta!

Madara DD-voide - vuoden odotetuin uutuus!

Kovasti halusin tykätä

Kesän aikana on dekkaria ja trilleriä käynyt yöpöydällä kääntymässä. Olen lukenut vauhdilla ja nälkäisesti, paljon muuta kun en sairastaessa voi tehdä. Ehkä sairastelun synkkyyden takia olen pyrkinyt karttamaan synkkiä kirjoja siinä täysin onnistumatta. Saana Saarisen Siirtolapuutarhan varjoissa ei ollut synkkä kirja, vaikka dekkari onkin ja ruumiskin löytyy.

Kirjan kustantaja on Luovinet osk. eli helsinkiläinen luovien ihmisten osuuskunta. Kirja on ilmestynyt vuonna 2010 ja kirjastossa näitä oli hyllyssä kaksi kappaletta. Hetken luettuani piti kirjailija ja kirja googlata ja selvisi, että kyse on kirjasarjasta, jonka ensimmäinen osa minulla siis käsissäni oli. Yleensä luen kirjan sen kummemmin taustoja selvittämättä enkä halua saada ennakkovaikutteita muiden bloggarien mielipiteistä, mutta nyt oli pakko tehdä hienoinen poikkeus. Jo kirjan alussa päähenkilö Viola Glas viittää niin monta kertaa aiemmin tapahtuneeseen "Hämevaaran murhaan", että ajattelin erehtyneeni ja ottaneeni hyllystä sarjan kakkososan. No en ollut erehtynyt. Tapa, jolla aiempaan murhaan viitataan, on niin kummallinen, että se häiritsee. Nuo viittaukset, sellaiset sisäpiirityyppiset maininnat eri henkilöiden suusta, ovat kummallisia. Ne eivät vaivaa kiehtovalla tavalla, joka houkuttelisi tietämään lisää (no okei, ihan vähän) vaan häiritsevästi.

Teksti ei solju, se on liian runsasta ja poukkoilevaa, mutta lukija kykenee pääsemään tunnelmaan mukaan. Tämä kirja ei siis ole synkkä. Se sijoittuu pääosin siirtolapuutarhaan Helsingin laidalla ja siirtolapuutarhan kukkean kauneuden kirjaiija osaa kuvata kauniisti. Henkilöhahmot ovat hitusen tökkiviä ja henkilöiden luonteenpiirteet ja ulkonainen olemus kuvataan hiukan lapsekkaasti. Roistoksi epäilty ihminen tuoksuukin kummallisesti (mitä ei tosin selitetä millään lailla).

Jos tämä on niin sanottua cosy crimea, onnistuu se aurinkoisuudessa, mutta vasta siirryttyäni kirjan jälkeen jälleen Jaana Nikulan (Anna Jansson) ja Taina Rönkön (Mari Jungstedt) oivallisesti kääntämien ruotsalaisten dekkarien pariin, huomasin ison eron. Saana Saarisen rönsyilevän ja paikoin epäloogisen tekstin jälkeen ruotsalaisdekkarit antavat herkutella lähes minimalistisella ja silti osuvalla kirjoitustyylillään.

Tästä tylystä arviostani huolimatta ajattelin etsiä kirjastosta kakkososankin. Josko siinä avattaisiin sitä "Hämevaaran murhaa".

Saana Saarinen: Siirtolapuutarha varjoissa
Luovinet