Pekka Vartiainen on kirjallisuuden tutkija, opettaja ja kirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Murhakertomuksen anatomia ilmestyi juuri.
Maaliskuussa 1923 Berliinissä käytiin oikeutta tapauksessa, jossa erästä naista syytettiin miehensä myrkyttämisestä. Syytettynä oli myös naisen ystävätär, jonka epäiltiin avustaneen murhassa. Naisten välillä oli homoseksuaalinen suhde, mikä herätti suurta mielenkiintoa aikalaisissa.
Kirjailija Alfred Döblin kirjoitti tapauksesta pienoisromaanin nimeltä Die beiden Freundinnen und ihr Giftmord, joka ilmestyi jo oikeudenkäyntiä seuranneena vuonna.
Vartiaisen romaani rakentuu tämän kaiken päälle ja ympärille, se on ”kuvitelma siitä, miten Döblinin kertomus murhasta löysi muotonsa. Kuten alkuperäisteoksessa, mukana on jotakin vanhaa, jotakin muokattua, dokumenteista, aikakauden sanomalehdistä luettua ja tutkimuksista lainattua sekä mielikuvituksella varustettua”. Vartiainen on tehnyt väitöskirjansa samaisesta aihepiiristä.
Tämä ei siis ole dekkari, vaikka jonkun silmiin saattaa sellaiselta näyttää.
Kirjan rakenne on kolmiosainen. Ensimmäinen osa kuvaa murhaa edeltäneitä tapahtumia, toisessa käsitellään oikeudenkäyntiä ja tuomioita, ja kolmas osa on yksi pitkä kuvitelma siitä, miten Döblin kirjaansa kenties kirjoitti.
Murhatarinan tausta on tuikitavallinen: parisuhde muuttuu väkivaltaiseksi ja johtaa henkirikokseen. Näitä luemme lehdistä päivittäin, useimmiten toki nainen on se, joka päätyy henkirikoksen uhriksi. Ensimmäinen osa on lähes dekkarimainen, ja rankasta aiheestaan huolimatta helppolukuinen. Se vie lukijan aikakauden tunnelmiin ja Berliinin maisemiin.
Aihe on ikiaikainen, esimerkiksi Lahden teatterissa parhaillaan menevä Haapajärven Elvis -näytelmä kertoo samankaltaisen tarinan. Näytelmässä tappaja tosin välttyy tuomiolta, toisin kuin Döblinin ja Vartiaisen tarinassa.
Sitten tarinaa mutkistellaan ja kerrostellaan ja laskostetaan monin tavoin. Kirjailija pettää vaimoaan, potilas pettää vaimoaan, kirjailijan omassa elämässä on kolmiodraamaa niin kuin murhajutussakin, ja mukaan tuodaan moninaista kirjallisuushistoriallista tavaraa, kuten Dostojevskin Idiootti. Freud ja psykoanalyysi ovat näkyvässä osassa.
Mitä muuta kirjallisuushistorioitsijalta voisikaan odottaa? Teksti on paitsi älyllisesti säkenöivää, myös kielellisesti erinomaisen rikasta, erityisesti lauserakenteiden suhteen. Saksalaisvaikutteet näkyvät vahvasti, kielessä on klassikoiden henkeä, ja tyyli pysyy läpi tekstin. Ja koska Murhakertomuksen anatomia on metaromaani, kuullaan paitsi kirjallisuuspohdintoja myös ajan saksalaisen kirjallisuuden kritiikkiä, erityisesti loppupuolella Döblinin vaimon Ernan suulla.
Tekstin rytmi toimii niin ikään erinomaisesti, painavampien pohdintojen seassa on kevyempiä, arkisempia jaksoja.
Kirjan nimi viittaa Robert Traverin kirjaan Anatomy of a Murder - onko teosten välillä muita yhtäläisyyksiä tai linkkejä, en tiedä, kun en ole Traverin kirjaa lukenut. Murhakertomuksen anatomia houkuttelee lukijan ottamaan selvää tästä ja muista yhteyksistä.
”Näemme vain lopputuloksen, jota yritämme kuvailla sanoilla. Mutta sanat ovat niin vähäisiä, kalpeita versioita todellisuudesta. Mitä enemmän selitämme, sanoilla, sitä kauemmaksi elämä pakenee.”
”Siis: tapauksessa ei ole kyse vain kahdesta naisesta ja yhdestä miehestä ja heidän kujanjuoksustaan ihmistä riepottelevien viettien armoilla vaan kokonaisesta joukosta ihmisiä, meistä kaikista, jotka säntäilemme sinne sun tänne tarkoitusta elämäämme hakien, siinä onnistuen tai pettyen ja poistuen kohta jonnekin näkymättömiin.”
Pekka Vartiainen: Murhakertomuksen anatomia
Avain
