maanantai 25. heinäkuuta 2016

Virkevoihketta tiukassa paketissa

Kuutti Koski on "Oulusta Rovaniemen kautta Helsinkiin eksynyt yhteiskuntatieteiden maisteri ja toimittaja." Kaira puolestaan on hänen esikoisromaaninsa. Se on hyvä kirja.



Kaira osaa kyllä ärsyttääkin, aluksi ainakin. Koski on Rimmisensä ja Aku Ankkansa lukenut, kieli on koukeroista vokaalivärinää, virkevoihketta ja verbien vavahtelua. Siis esimerkiksi tällaista: "Ääni värisi karismankaikua. Totta tuo oli väärti tuttavuus, vaikka tuollainen viskikurkku." Tokko-sanaa viljellään paljon. Lukeminen on vähän kuin kuuntelisi kiemuraisinta progea tai tilutusheviä: vaivaa on nähty kovin paljon, mutta miksi? Ihan tavallisellakin kielellä pystyisi samat asiat sanomaan. Ilman sanallisen onanian sivumakua.

No, se on omaäänisyyttä se. Vaikka Rimmistä kovasti muistuttaakin, Kosken uussanaileva kieli toimii kyllä. Ja on hauskaa ja innovatiivista monin paikoin. Ja lisäksi ironista, nuo alun vokaalivärinät ja muut luonnehdinnat ovat peräisin Kairasta itsestään, kohtauksesta jossa epäpätevä kansalaisopiston kirjoittajakurssin opettaja luonnehtii hyvän tekstin ominaisuuksia. Tuo kohtaus on kielen suhteen avaimellisen tärkeä, se nostaa Kosken tekstin mutkaiset sanat onaniaa korkeammalle.

Kairan tarina on erittäin hyvä. Se on arkinen mutta myös mielikuvituksellinen. Päähenkilöllä on suunta: nousta kuuluisuuteen ennen kuin täyttää kaksikymmentä vuotta. Joko bändin kitaristina tai sitten kirjailijana tai videotaiteilijana. Päähenkilöllä on myös kaikenlaisia konflikteja, joista sosiaalisten taitojen puute ei ole pienin. Hän sössii asioitaan, mutta myös ilon ja valon pilkahduksia koetaan. Näin musiikinopettajan näkökulmasta on mainittava, että bändissä soittamalla on edelleen mahdollista saada vastakkaisen sukupuolen huomio, heikommillakin sosiaalisilla kyvyillä.

Mutta tärkeintä on kokonaisuuden eheys, tiukka paketti. Teksti ei rönsyile, eikä tyhjäkäyntiä ole, vaan tarina kulkee. Ja sitä on helppo seurata. Pakollinen twisti tulee siitä, että kaksi henkilöä paljastuukin yhdeksi ja samaksi.

Kaikki on oppikirjamaisesti paikallaan - kirjailija kiittelee lopussa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun väkeä - mutta sehän ei ole huono asia ollenkaan. Vaivaa on nähty monella eri tasolla ja siitä syntyy laatuisa teoksellinen lärpäisy.

Kuutti Koski: Kaira
Like

torstai 21. heinäkuuta 2016

Todellisempi kuin todellisuus itse

Petteri Nuottimäki on suomalaissyntyinen, Ruotsissa kasvanut esikoiskirjailija. Ensimmäistä kertaa hän ei Varaudu pahimpaan -teoksensa kanssa kirjaimia peräkkäin asettele: hän on aiemmin käsikirjoittanut elokuvia ja tv-sarjoja. Kirjailijan nimestä huolimatta kyseessä on siis käännöskirja.



Kirjan motossa sanotaan, että vapaiden kuvausten totuus "piilee siinä, että ne voivat olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan varsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan", ja että "sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin todellisuus itse". Se on hyvä ajatus, minunkin mielestäni kaikki "tositapahtumiin perustuva" on tylsää.

Eikä Nuottimäki todellakaan ole turhaan tuota mottoa kirjansa kärkeen tuupannut. Varaudu pahimpaan vyöryttää lukijalle toinen toistaan mielikuvituksellisempia tapahtumia ja käänteitä, riemullisen ja hyvänmakuisen huumorin kanssa. Kirjailjan ääni on omaperäinen, mieleen tulee hiukan ehkä Peter Høeg jos joku pitää mainita.

Päähenkilö on Matti, Suomesta Ruotsiin 60-luvulla muuttava mies, joka muistuttaa hyvin paljon Mielensäpahoittajaa, mutta mikään kopio tämä Matti ei tietenkään ole, vaan elävästi piirtää Nuottimäki perussuomalaisen jäärän. Ei saa erottua, pitää oppia pärjäämään - ja varautua pahimpaan.

Matin perheeseen syntyy neljä lasta, joista yksi kuolee nuorena. Isä kasvattaa lapsiaan suunnitelmallisesti, mutta pieleenhän kaikki menee. Ja kun on mennyt pieleen, menee vielä enemmän pieleen. Ja vielä kerran ainakin lisää Nuottimäki kierroksia. Kun isän päivät sitten alkavat olla luetut, hän laittaa kolme lastaan kilpailemaan siitä, kuka sijoittaa 100 000 kruunua parhaiten. Voittaja perii isän firman. Kaikki menee tietenkin päin honkia, mutta yllätyksiä riittää jatkuvasti. Samalla Nuottimäki tulee tietenkin kertoneeksi ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden eroista ja yhtäläisyyksistä.

Fantastinen tarina, omaperäinen ääni, jouhevan simppeli kerronta - eikä mitään häiritsevää. Loistava kirja, lue se.

Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan
Like

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Romantiikka se ei sovi jätkälle

Hannu Väisäsen kirjoja ei ole haaviin eikä edes syliin sattunut aiemmin. Tuore Elohopea ei kai ole paras teos aloittaa, koska se on omaelämäkerrallisen sarjan jo viides osa. Mutta siitä aloitin kumminkin.



Väisänen tunnetaan monipuolisena ja -alaisena taiteilijana, joten ei ole yllätys, että kuvataide ja musiikki ovat isosti esillä Elohopeassa. Hän tietää mistä kirjoittaa, faktat ovat kohdillaan. Mutta eihän romaaneita faktojen perusteella jonoon laiteta, vaan fiktion. Sekin on kyllä Väisäsellä hanskassa, tunnelma on vahva. Väisänen kirjoittaa pitkää tarinaa pienten ja väkevien tuokiokuvien kautta. Liiat selittelyt loistavat poissaolollaan, kohtaukset alkavat keskeltä toimintaa niin kuin pitää.

Minähenkilö on enimmäkseen Pariisissa ja etsii itseään: kuljeskelee ja pyöräilee ympäriinsä, maalaa, opiskelee laulua, kuuntelee metrossa harpunsoittajaa. Teoksen tyylilaji on aika lailla puhdasta romantiikkaa, Väisänen on menneen maailman tai jos ei maailman niin menneen Pariisin pauloissa ainakin. Maalaaminen, kokottiystävä, vanhat rakennukset, kaikki niin romanttista että.

Vaikka kuolemaakin mahtuu tarinaan, mitään erityistä konfliktia ei tarinan alussa esitetä. Tai oikeastaan konfliktina toimii päähenkilön homous, joka aiheuttaa vieraantumista ja yksinäisyyttä ja siis kärsimystä. Ja tälle lukijalle tässä hetkessä moinen konflikti aikaansai lähinnä haukotusta: taas homokirja, miten näitä nyt näin usein lukupinoon päätyy? On tietenkin hyvä, että kaikenlaisia ihmiskuvia piirretään, mutta on niitä muitakin ihmiskohtaloita ja tarinoita.

Ehkä kustantajat tietävät, että lukijat ovat enimmäkseen naisia, jotka eivät jätkistä tai äijäilyistä piittaa. Tässä kirjassa ei ainakaan ole mitään äijämäistä. Älä ymmärrä väärin: kirjan aihe on kiinnostava, ja Elohopea on kaikin puolin hyvä teos, luin sitä ilolla. Kotimaisen kirjallisuuden kokonaiskuva näyttää vain minun vinkkelistäni juuri nyt kovin naismaiselta. Pitää varmaan tasapainon vuoksi lainata Reijo Mäkeä seuraavaksi.

Hannu Väisänen: Elohopea
Otava