tiistai 22. lokakuuta 2019

Traumoista tyylillä

Jos sinulla ei ole muistoja koulukäsitöistä, valehtelet tai olet muuten vain syvän kieltäymyksen tilassa. Kaikilla niitä on, siksi niistä saa mainion kirjan.


Katri Maasalon kirjaan on koottu 50 erilaista vinkuraa ja vänkyrää ja liikuttavan epätäydellistä ja epäsymmetristä teosta. Ne on esitelty niin kuin kuvataideteokset tavataan näyttelyissä esitellä, asiallisesti materiaalit ja koot ja alkuperä luetellen. Jokaisesta teoksesta on lisäksi lyhyt tarina.


Tekstin olisi voinut viedä paljon pitemmällekin, irrotella oikein kunnolla kouluaikojen traumojen kustannuksella. Mutta Maasalo on valinnut toisen tien, tyylikkään ja hienovaraisen. Ja se toimii loistavasti, hauskahan tämä kirja on jos mikä.

Jos haluat lukea kokonaisen kirjan mutta sinulla on vain puoli tuntia aikaa, lue tämä.

Katri Maasalo: Kauneimmat koulukäsityöt
SKS

maanantai 21. lokakuuta 2019

Runoilijan elämänpettymys

Intoilija on romaani, jossa Panu Rajala puki elämäkerturintaitonsa romaanimuotoon. Samaa ideaa jatkaa nyt Erään soturin loppu, runoilija Yrjö Jylhän viimeisistä hetkistä kertova teos. Hannu Mäkelän Eino Leino -kirja Mestari rakentuu samalle ajatukselle, jossa runoilija muistelee mennyttä elämäänsä.


Rajala on rajannut teosta viisaasti. Jylhän koko elämää ei yritetäkään kirjaan mahduttaa, vaan pääosan saa talvisota, jossa runoilija taisteli ja joka jätti pysyvän jäljen ja haavan Jylhän sieluun. Toki Jylhä naisiakin muistelee, naisten ja sodan väliin runoilijan elämä tuntuu jännittyneen.

Kirja alkaa taksimatkasta. Jylhä hyppää Helsingissä Pobedan kyytiin ja kavahtaa kun kuski sanoo nimekseen Venäläinen. Hän ajaa Turkuun veljensä Väinön luo joulua viettämään. Tuo joulu jää Jylhän viimeiseksi, hän ampuu itsensä veljensä klosettiin 30.12. 1956. Ulkoisia tapahtumia on vähän, sisäistä pohdintaa paljon.

Osuvia huomioita mahtuu paljon mukaan, esimerkiksi kansallisromantiikka saa uuden määritelmän: "Olavista (Paavolainen) oli äkkiä tullut kansallisromantikko, hän kierteli kaikki aitat ja tsasounat ja keräili kaluja ja kiluja ja ikoneita kahmaloittain, väitti että vie ne museoon, mutta minne mahtoivat joutua." Tai kun sota tulee Jylhän uniin: "Tämän unen näen toistuvasti, aina samanlaisena. Koskaan se ei muuta muotoaan, se vastaa ääriviivalleen todellisuutta, joten onko se uni lainkaan?"

Ihmisten ongelmat ovat ikuisia, Rajala sanoo Jylhän suulla: "Meidän kansamme on syvimmältä olemukseltaan hyvin runollista kansaa, mutta nykyinen elintasokilpailu on tuhonnut syvät syntyjuuret." Samaa voisi sanoa 2000-luvullakin.

En tiedä johtuuko runsaista sotakuvauksista vai mistä, mutta monesti tuntuu, että teksti on hiukan huitaistua: pienten asioiden päälle ei malteta pysähtyä, tuoreesti nähtyihin yksityiskohtiin ei fokusoida, mikä terävöittäisi kerrontaa. Ja välillä elämäkerralliset asiat tulevat liian suoraan sanotuiksi, tekstissä on infodumppauksen makua. Kieli kyllä toimii, teksti sopii Jylhän suuhun erinomaisesti.

Panu Rajala: Erään soturin loppu. Runoilija Yrjö Jylhän tragedia
HD kustannus

lauantai 12. lokakuuta 2019

Ajatukset sanoiksi ja takaisin

Onko Petri Tammisesta kuoriutumassa lyyrikko? "Ja niin me sitten istumme, isän uudella penkillä, isän vaimo ja isän poika. Mitään puhumatta. Niin liikkumattomina, että alan nähdä meidät kuvassa, takana talo, edessä nurmikko, nurmikolla pahvilaatikko, pahvilaatikossa samettikukkia, jokaisessa kukassa terälehtien pyöreä äärettömyys."


Ehkei nyt lyyrikkoa sentään, mutta totutun tiukkaa ja punnittua tekstiä on tarjolla uudessa Musta vyö -romaanissa. Jotain tuttua on myös teoksen tematiikassa: saamaton ja epävarma minähahmo on Tammisen teksteissä ollut ennenkin läsnä.

Musta vyö kertoo Petristä, joka on kirjailija. Isän kuolema ajaa Petrin pohdintoihin siitä, millainen suhde isään on ollut ja millainen on ihmisen osa maailmassa, jossa pitää kuolla. Kuolemanpelko myllää kaiken: "Minua ei pelottanut matkustaa Madridiin. Minua pelotti vain se, että olisin Madridissa kun kuolisin, sillä en halunnut olla missään kun kuolisin."

Kertojan nimi ja ammatti houkuttelevat lukemaan teosta avainromaanina, mikä hämmentää. Jos on nähnyt Tammisen vaikka kirjamessuilla esiintymässä, on nähnyt erittäin säkenöivän, sanavalmiin, sivistyneen ja älykkään ihmisen. Ehkä hänen toinen puolensa on tuo epävarma ja saamaton, ehkä ei. Mutta herkullista proosaa tuo epävarmuus joka tapauksessa tuottaa.

"Se oli minulle merkki, siitä minä puhkesin puhumaan. Vyöryttämällä. Etukenoiset ajatukseni aivan kaatuilivat toistensa päälle. Jolloin ne kyllä myös hautautuivat toistensa alle. Niin etten lopulta itsekään tiennyt, mitä sain sanotuksi. Ja että ymmärsikö Liisa minua. Sekin vielä: ei riitä että ajatuksensa saa sanoiksi, sen lisäksi toisen pitäisi vielä saada nämä sanat takaisin ajatuksiksi."

Huomionarvoista on päähenkilön vaimon Liisan kuvaus, kuinka kauniisti häntä kuvataan. Lopulta alati ymmärtävän naisen pinna kyllä pettää, mutta päällimmäiseksi jää äärimmäisen rakastava vaikutelma.

"- Sun on ollut nyt vähän parempi, Liisa sanoi lopulta, varovasti, pimeyden keskeltä. Toivoin että vaikenemiseni kuulostaisi vastaukselta. Minusta se kuulosti."

Me olemme kaikki joskus Petri, siksi Musta vyö pitää otteessaan tiukasti. Kyllä niin harmitti kun teos loppui, olisin viihtynyt sen parissa paljon pitempään. Tuo tunne lienee tarkoituksellinen sekin.

Petri Tamminen: Musta vyö
Otava