Kummallista senioriviihdettä

Ehtoolehto-sarja on ilahduttanut lukijoita ja kirjastosta kirjoja on vaikea löytää hyllystä noin vain. Helsingin kirjamessuilla Minna Lindgreniä kuunteli monisataapäinen yleisö ja syksyllä ilmestyneeseen Ehtoolehdon pakolaiset -kirjaan jonotti tilaisuuden jälkeen pitkän letkan verran väkeä omistuskirjoituksia.

Ensimmäisen osan Ehtolehto-sarjaa bloggasin syksyllä ja nyt vuoroon päätyi kakkonen, Ehtoolehdon pakolaiset. Pakolaisuus viittaa putkiremonttiin, joka riistäytyy käsistä sen verran raisusti, että mummelit päätyvät evakkoon suurlähettilään omistamaan asuntoon Hakaniemessä.

Seniorikirjallisuus, jos sellaista termiä voi käyttää, on noussut yhä suositummaksi. Eikä se ole mikään ihme, sillä reippaat ja vireät eläkeläiset lukevat paljon ja ilman muuta ikääntyvän väestön ja palvelutalojen asukkaiden arjen hirtehiset kuvaukset kiinnostavat. Kiinnostavathan ne nuorempiakin. Mutta suosiosta huolimatta kirjailijalla ei pitäisi olla ihan näin kiire.

Minna Lindgren on sivistynyt ja hauska. Hänellä on pohjaa seniorikuvauksilleen, mutta nyt on tosiaan tainnut tulla liian kiire. Irman ja Siirin seikkailut ovat hauskoja, mutta ratikoilla voi ajella vain tietyn verran, jotta hauskuus säilyy.

Putkiremonttiseikkailut, rötöstelevät firmat ja palvelutalon taustaorganisaatiot ovat tämän kirjan tarinan taustalla. Seiniä kaatuu, suomea huonosti puhuva remppasetä tulee vessan seinästä läpi, korulippaita katoaa ja lopulta mummeleiden kaikki tavarat katoavat evakon aikana. Kai. Mihinkään ei tule mitään vastauksia. Ilmeisesti kolmas osa on tulossa ja siinä saadaan vastauksia, mutta jonkinlaisia päätöksiä (no tietysti väkeä kuoleekin, tietynlaista päättymistä sekin) pitäisi saada. Loppua kohden mysteerit suorastaan lisääntyvät. Pöh.

Onkohan sitten niin, että palvelutaloissa elämä on niin kummallista vaihtuvine henkilökuntineen, laskutusepäselvyyksineen ja lääkityksineen, että kirjan sekavuus ja vastauksettomuus on ihan vain realismia? Juuri kuulin, että ystävättäreni palvelutaloon muuttaneilta isovanhemmilta pyydettiin pankkitilien saldot palvelutaloon muuttaessa vaikka palvelumaksu määrättiin puhtaasti eläkkeen mukaan. Ehtoolehdon innoittamana haistoin tietysti palaneen käryä, mutta ehkä se vain on arkipäivää ja kaikkien on syytä virittäytyä siihen, että kun ajatukset herpaantuvat iän myötä, pitää jonkun luotetun olla tarkkana.

Ehtoolehdon pakolaiset oli nopealukuinen ja paikoin hauskasti kirjoitettu, mutta muuten pidin sitä isoksi harmiksi vähän rimanalituksena. Tylsä juttu. Ehkäpä kolmas osa korjaa käsitykseni? Sen luen sitten aikanaan, tietysti.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Teos

Ruotsalaismummoilta odotin enemmän

Ehtoolehdon jälkilämmössä nappasin käsittelyyni ainakin kirjan kansitekstin mukaan kovasti ylistetyn ja hauskaksi kiitetyn ruotsalaiskirjan Kakkua, kiitos! Ehkä kyseessä on syysväsymys, mutta tätä kirjaa jouduin suorittamaan. Suorittamiseksi kutsun lukemista silloin, kun jatkan kirjan lukemista vaikka kesken jättäminen käy mielessä ja lasken epätoivoisena jäljellä olevia sivuja. Toisenlaisiakin kirjoja nimittäin luen, useinkin, ja silloin harmittaa kirjan loppuminen kesken.

Kirja on toki hauska, mutta ei kovin älykäs. Ehtoolehdossa metsästetään rikollisia (vaan saadaanko kiinni?), mutta Kakkua, kiitos! -kirjassa palvelutalon surkeaan ruokaan ja tylyyn kohteluun kyllästyneet ysikymppiset suunnittelevat oikein kekseliään rikoksen päästäkseen parempien palvelujen äärelle, vankilaan. Idea on hauska ja on pakko myöntää, että tapa, jolla Kansallismuseosta pöllitään arvotauluja, on oikein hauska, jopa huvittava. 

Mummelit ja papparaiset - sallittakoon tässä kohtaa ikärasistinen diminutiivi - on kuvattu tylsän yksiviivaisesti: mummeleiksi ja papparaisiksi. Poliisit ovat juuri niin tyhmiä kuin suomalaisten mielestä ruotsalaispoliisit ovat ja palvelutalon henkilökunta on myös ihan typerää sakkia. Miksi ihmeessä? Heihin olisi voinut saada syvyyttä ihan oikeastikin, kuten Minna Lindgrenin ansiokkaista kirjoista voidaan huomata.

Ainoa hauska ja kekseliäs kohta on vankilaoloajan kuvaus, joka tosin tuntui saaneen vaikutteita Orange is the New Black -tv-sarjasta. Ilkeät pomovangit tylyttävät ja kampoihin laittavat alempiarvoiset vangit uhataan viedä - tietysti pohjoismaalaisittain - saunaan. 

Kakkua, kiitos! on kuin höpsö aikuisten satukirja, jossa meuhkataan siellä täällä. Lapsille suunnatuissa kirjoissa meuhkataan myös, eikä meuhkauksia sen kummemmin selitellä, koska lapset eivät vielä ihan kaikkea kyynisesti kyseenalaista. Eilen luin lasten kanssa loppuun iltasatukirjana meillä olleen Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa (Mäkelä) -kirjan, jonka toinen päähenkilö, Mummo Mutikainen, on kuin ilmetty Stina tai Märtha tai Anna-Greta tästä kovin samanhenkisestä aikuisten sadusta. 

Jos pidät täysin harmittomasta ruotsalaisviihteestä, jossa vanhuus on vain yksi sivujuonne, saatat hyvinkin ajankulukseksi haluta lukea tämän. Ja jos lapset pitävät Ahvenanmaalla aarretta etsivästä Mummo Mutikaisesta, lue lapsille iltasaduksi samalla lailla hymyilyttävä hitusen pidempään kestävä Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sandberg: Kakkua, kiitos!

Schildts & Söderströms

Maijaliisa Dieckmann: Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa

Mäkelä

Kakkua, kiitos! on myös Bookyssa