maanantai 25. marraskuuta 2019

Näkemyksiä musiikista

Absolutely on Music on keskustelukirja, jossa japanilaisen kirjallisuuden supertähti Haruki Murakami (1949-) jututtaa maanmiestään, kapellimestari Seiji Ozawaa (1935-). Aiheena on vain ja ainoastaan musiikki.


Ozawa on tehnyt huikean kansainvälisen uran, voittanut kapellimestarikilpailuja ja johtanut kaikkia maailman huippuorkestereita. Hänen opettajansa, professori Hideo Saito, mainitaan kirjassa tämän tästä, ja muista henkilöistä isoimman roolin saa Leonard Bernstein, joka nimitti Ozawan New York Philharmonic -orkesterin apulaiskapellimestariksi 60-luvun alussa. Sieltä Ozawan ura ponnahti nousuun.

Ozawa on kiireinen mies. Hänen vuonna 2010 diagnosoitu kurkkusyöpänsä muodostui Murakamin ja meidän lukijoiden onneksi: syöpä pakotti Ozawan aloilleen, ja niinpä näille keskusteluille oli aikaa. Vaikka keskusteluissa on paikoin lievää snobistelun makua nimenpudotteluineen kaikkineen, ne ovat oikein mielenkiintoisia.

Aluksi miehet istuvat Murakamin kotona ja kuuntelevat Beethovenin kolmatta pianokonserttoa. Myöhemmin keskusteluja käydään mm. Sveitsissä, jossa Murakami käy seuraamassa Ozawan opetusta. Puhetta riittää pienenpienistä yksityiskohdista elämän kokoisiin asioihin asti, mutta mielenkiintoisimpia ovat tietenkin Ozawan muistot. Esimerkiksi Bernstein käytti kuulemma ison osan orkesterin harjoitusajasta puhumiseen, ja Ozawa-raukalta nämä monologit menivät ohi, koska hän ei vielä 60-luvulla osannut englantia kovin hyvin. Bernstein teki ensimmäisen Mahlerin sinfonioiden kokonaislevytyksen ja sai aikaan Mahler-buumin; tätä pohditaan juutalaisuuden kautta.

Muistoja on paljon. Kerran Ozawa mursi sormensa johtaessaan Mahlerin Das Lied von der Erdeä. Kerran hän meni Chicagossa Beatlesin keikalle, jossa musiikki hukkui täysin yleisön meteliin. Japanilaista kansanluonnetta ja mentaliteettia pohditaan useassa kohdassa. Nykyäänhän länsimaisissa orkestereissa on kaukoidän muusikoita pilvin pimein, mutta Ozawan aloittaessa 60-luvulla tilanne oli toinen. Hän teki pioneerityötä, joka ei aina ollut helppoa.

Murakami ei itse soita mitään instrumenttia, mutta hän on viljellyt kirjoissaan viittauksia popmusiikkiin ja perustanut Tokioon jazz-baarin. Tässä kirjassa hän osoittautuu erittäin perehtyneeksi klassisen musiikin tuntijaksi. Joistakin asioista hän tietää jopa enemmän kuin Ozawa, mutta sellaistahan se on: parhaankin asiantuntijan tiedoilla on rajansa. Eikä tiedon puute ole ongelma, sillä eihän musiikkia (tai mitään muutakaan) nippelitiedolla johdeta, vaan näkemyksellä.

Haruki Murakami: Absolutely on Music. Conversations with Seiji Ozawa
Translated from the Japanese by Jay Rubin
Harvill Secker

maanantai 18. marraskuuta 2019

Luut lävistävä kipu

Ihastuin neljä vuotta sitten Roope Sarvilinnan esikoisromaaniin Kateissa, siinä yhdistyivät viihteellisyys, koskettavuus ja isot ajatukset niin kuin vain kirjallisuudessa voi yhdistyä.


Sarvilinnan kolmas romaani Valkoinen vuosi on sekin hyvä kirja, muttei aiheuta samanlaista riemua tai innokkuutta. Syy on selvä: tässä ei ole sitä helppoa, viihteellistä tasoa juurikaan. Ja sitä ei ole siksi että päähenkilössä ei tapahdu oikeastaan minkäänlaista muutosta eikä tarinassa rakennella odotuksia jotka imisivät lukijan mukaansa.

Nimettömäksi jäävä kertoja on päässyt irti huumeista ja valmistunut lähihoitajaksi. Hän matkustaa yksityiseen hoitokotiin töihin seuranaan Aarne, entinen alkoholisti. Hoitokotia johtaa Antonio, Italiasta Suomeen kotiutunut mies, ja muut hahmot ovat hoitokodin asukkaita tai näiden omaisia. Lystikästä turkulaislukijalle on, että hoitokodin toinen siipi on nimeltään Raisio.

Sarvilinna kirjoittaa kyllä komeaa kieltä. Esimerkiksi hoitokodin ikääntyneitä asukkaita kuvaillaan "elämään tottuneiksi". Ja näin kulkee aika hoitokodissa: "Oli jokin niistä päivistä tai illoista joista ei pitäisi jäädä lainkaan muistijälkiä. Joista tallentuisi vain kokonaisuus, yksittäisistä hetkistä olisi mahdotonta saada otetta; ne koostuivat hälystä ja hiljaisuudesta, vuorokausista jotka alkoivat ja loppuivat, yksityiskohdista joita ei erottaisi toisistaan sekä odotuksesta ja kaipuusta joilla ei ollut kohdetta. - - Minä olin luullakseni olemassa ja imuroin sohvan iltaisin."

Hoitokodissa on kilpikonna, joka on aluksi ollut liian virkeä, kunnes oli opittu kääntämään se selälleen rauhoittumaan. "Heikoimmat käännetään aina selälleen, Aarne sanoi." Paikoin kieli menee vallan lyyriseksi: "Munkit palasivat mieleeni. Luostarit ja hiljaisuus, kannettava vesi, muurit mäen yllä ja ruumiillisen rasituksen jäljet kehossani. Kuumuudessa sinnittelevät sypressit ja viileät makuukammarit. Luut lävistävä kipu joka laantui öisin levolla."

Maisema on melkoisen synkkä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin, mutta valonpilkahduksia sentään syntyy. Sarvilinnan ideana lienee, että sellaista elämä on: synkkää, joskus kohtalaista, varsin harvoin hulppeaa. Sehän on viisas huomio, mutta silti Valkoinen vuosi jättää hiukan kylmäksi - etenkin kun tekstissä on siellä täällä vihjeitä jostain salaisuudesta tai yhteydestä joka voisi loppupuolella paljastua. Ei minulle ainakaan paljastunut, mutta sellaista tämä elämä taitaa sitten olla.

Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi
Tammi

perjantai 15. marraskuuta 2019

Hyväksymisen ja rakkauden asialla

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli huikea menestys sekä kirjana, elokuvana että teattereissa. Juonen clue, suomalaisten kyvyttömyys osallistua yhteislauluun, on ylittämättömän nerokas, ainakin näin musiikinopettajan näkökulmasta. Joten ei ole ihme etteivät muut teokset ole yltäneet samalle tasolle. Juurihoito on ehkä päässyt lähimmäksi.


Juurihoito sai ensi-iltansa Teatteri Akselissa tänään, harmillisesti Huuhkajien ratkaisevan pelin kanssa samaan aikaan. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin: Suomi pääsi jalkapallon EM-kisoihin ja Juurihoito sai mainion tulkinnan.

Juonikuvauksen voinen lainata teatterin kotisivuilta: "Lammasmaisen kiltti copywriter Pekka Kirnuvaara menee hammaslääkärille ja sattumalta sieltä löytyykin kauan kadoksissa ollut veli, jonka olemassaolosta Pekalla ei ollut aavistustakaan. Esko Kirnuvaara, hammaslääkäri, on jäykkä, pedantti suorittaja, jolle hammaslääketiede on elämän tärkein asia. Muuta elämässä ei sitten olekaan. Veljekset kuitenkin lähtevät etsimään sisaruksiaan ympäri maapalloa. Tie vie Lieksan ja Tukholman kautta Thaimaahan - ja yhä vaan kauemmas. Matkan varrella selviää yhtä ja toista yllättävää poikien lapsuudesta, suvusta, perheestä, ja ennen kaikkea kauan sitten kadonneesta isästä. Eikä hampaita kera rakkauden unohdeta myöskään."

Nousiaisen kirjasta olen kirjoittanut blogissa tähän tapaanJuurihoidon ongelmat ovat teatterissa samat kuin kirjassa: koska teoksessa tapahtuu todella paljon, osa tekstistä sortuu väkisinkin luennoimiseen ja selittelyyn. Mutta se mikä näytellen voidaan tehdä, on Kauno Takaraution ohjauksessa onnistunut hyvin.

Näytelmä on yhtä aikaa hauska ja koskettava, ja molempia puolia annostellaan sopivasti, vuorotellen, limittäin ja lomittain, ja kummallekin annetaan tilaa ja aikaa kehittyä. Pekka (Kauko Juvonen) ja Esko (Jukka Lahdenvesi) ovat sekä koomisia että haikeita hahmoja isän etsinnässään, ja kumpikin hoitaa roolinsa kunnialla. Mutta komiikan keskipisteeksi nousee Mona Mikkolan näyttelemä Sari, veljesten Tukholmasta löytynyt sisko. Ensi-iltayleisö kiemurteli naurusta hänen räävittömien sutkautustensa edessä. Maarit Juvonen, Kristiina Lahdenvesi ja Teropetteri Salminen ovat kaikki moni-ilmeisiä lukuisissa rooleissaan, ja Hannu Rinteen videolla esiintyvä persutaksikuski ajaa katsojat hyvillä mielin väliajalle. 

Tekstiä on paljon, ja pienet takeltelut hioutunevat esitysten myötä. Kun suurimpia silmien pyörittelyitä vielä hiukan pienennetään, on Juurihoito kohdallaan. Teoksen sanoma on äärimmäisen kaunis ja viisas, erilaisuuden hyväksymisen ja rakkauden asialla tässä ollaan. Ja niin on hyvä.

Juurihoito
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

torstai 7. marraskuuta 2019

Epätäydellisiä ihmisiä Afrikasta

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi, ja Pimeydestä loistaa valo on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo David Livingstonen ruumiin kantamisesta halki Afrikan mantereen.


Ei siis ihan se tavallinen tarina. Tai riittävän tavallinen kyllä: ihmisiä ne on ihmiset olleet Afrikassa 1800-luvun lopullakin, pelkoineen ja rakkauksineen ja muine ihmisellisine tuntemuksineen. Ja tässä on romaanin voima, yleisinhimillisen näkeminen näissä erikoisissa ihmiskohtaloissa, jotka tiivistyvät vajaan vuoden mittaisella patikkamatkalla vuonna 1873.

Alussa kertojana on Halima, nainen, jonka Livingstone on ostanut orjuudesta vapaaksi. Lukijaa alkaa pelottaa, koska hahmoja tuntuu olevan valtava määrä, ja lisäksi kursivoituja, arabian- ja swahilinkielisiä sanoja käytetään niitä sen kummemmin selittelemättä. Mutta jos niihin ei kompastu, huomaa, että ei yhtään haittaa vaikka ihan kaikkea ei ymmärtäisikään. (Kirjan lopussa on selitykset kursivoiduille sanoille, jos sellaisia kaipaa. Itse huomasin ne vasta kun olin kirjan lukenut.)

Koska tekstin viehätys nousee sen afrikkalaisuudesta, kaikesta siitä eksotiikasta jonka tarinat kätkevät sisäänsä. Tietysti miljöö ja ihmiset ovat kiehtovia, mutta erityisen kiehtovaa on tarinoinnin tapa. Kertojan ääni on eksoottinen ja ihmeellisen vieras, mutta vie mukanaan eikä ole ollenkaan vaikea.

Halima kuvaa Livingstonen viimeisiä hetkiä ja päätöstä lähteä rahtaamaan Daudin ruumista rannikolle, josta se laivalla vietäisiin sitten Englantiin. Seurueessa on useita kymmeniä ihmisiä, joita motivoi Livingstonen tunteminen ja myös perillä mahdollisesti odottava palkkio. Koska matkaa taitetaan kävellen, se on hidasta, ja matkan aikana ihmisten suhteille käy niin kuin aina: rakastutaan, vihataan, kadehditaan, juonitaan.

Halima itse näyttäytyy omassa kerronnassaan neutraalina hahmona, mutta kääntyy toisenlaiseksi kun kertoja yllättäen sivulla 143 vaihtuu Jacob Wainwrightiksi, Livingstonen kristinuskoon käännyttämäksi seuraajaksi. Wainwright on mainio kertoja. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa hurskain sanoin, lainaa Raamatun tekstejä alvariinsa. Mutta hurskaus ei kovin hyvin yllä hänen tekoihinsa. Kun hän ihastuu Ntaoékaan, seurueen kauneimpaan naiseen, hän päättää mennä naimisiin tämän kanssa, ja "sitä ennen minun olisi elettävä pidättyvästi ja uhrautuvasti". Vain muutamaa riviä myöhemmin hän kirjoittaa: "Löysimme suojaisan vesakon ja soimme sen takana itsellemme onnen hetken." Se siitä hurskaudesta. Eivätkä seurueen muut jäsenet ole yhtään sen täydellisempiä ihmisinä.

Ja kieli on komeaa, esimerkiksi lause "- - hän näytti samalta kuin akrobaatti, jonka näin kieppuvan ympäri katedraalin edessä Bombayssa ilman mitään hyvää syytä" on samaa klassikkoainesta kuin Leevi and the Leavingsin "ne levyt usein radiossa soivat / tai ne voivat olla muitakin".

Kaikesta näkee, että Gappah - samoin kuin suomentaja Aleksi Milonoff - on nähnyt valtavasti vaivaa tämän kirjan eteen. Ja siitähän laatu syntyy, vaivannäöstä.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suom. Aleksi Milonoff
Tammen keltainen kirjasto

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Yleisestä yksityiseen ja takaisin

Suurin on rakkaus on Laura Ruohosen kirjoittama, vuonna 1998 ensiesityksensä saanut näytelmä. Se sijoittuu 1800-luvun lopun Kuopioon ja Lohjalle, ja kertoo Juhani Ahon, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin suilla tuon ajan virtauksista ja kolmikon keskinäisistä suhteista. Teatteri Akseli ottaa näin osaa Canthin 175-vuotisjuhlintaan.


Ensimmäisen puoliajan jälkeen olin hiukan epäilevällä kannalla. Onko todella tarpeen tuoda yhteen näytelmään niin paljon kaikkea: kulttuurihistoriaa, politiikkaa, naisasiaa, kaksinaismoralismia, suomen kielen tai taiteen asemaa yhteiskunnassa? Tarinasta tuntui puuttuvan fokus.

Mutta toisella puoliajalla fokus sitten löytyi. Näytelmä kääntyi nimensä mukaisesti rakkauden pohdintaan, enää ei tarvinnut puhua kaikesta, rakkaus riittää. Suurin on rakkaus ei ole mikään kevyt viihdepläjäys, vaan tekstiä on paljon ja se on painavaa ja koskettavaa. Elämä on pettymyksiä täynnä, mutta rakkaudessa pettyminen ei tarkoita siitä luopumista, päin vastoin. Näytelmä kulkee yleisestä yksityiseen ja yksityisestä, Jussin ja Elisabethin epäonnisesta rakkaudesta, löytyy taas yleinen viisaus johon katsoja voi peilata omaa elämäänsä.

Emmi Louhivuoren ohjaus toimii Akselin pienellä näyttämöllä mainiosti, pienieleisesti mutta väkevin tuntein. Salla Vahtera Elisabethina, Piia Leppämäki Minnana, Osku Pikander Jussina ja Minerva Kallioniemi Almana ja Liidana tekevät kaikki hyvää työtä, erityisen vakuuttava on Vahteran keskittynyt ja näkemyksellinen Elisabeth. Kirjojen sivut toimivat lavasteina erinomaisesti.

Myös Jouni Lehtosen musiikki ansaitsee erityisen maininnan. Sitä on paljon, todella paljon, ja siinä fokus on koko ajan kohdallaan. Enimmäkseen se on pianolla ja sellolla soitettua, pienen sekuntimotiivin ympärille rakentunutta hiljaista maisemaa. Välillä lyhyet sävelet kasvavat pitemmiksi ja taas lyhenevät. Vaikka tunteet räiskyvät näyttämöllä, musiikki pitää yleistunnelman tiukasti koossa, haikeana ja intiiminä.

Suurin on rakkaus
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8