Tämä tarina pitää kertoa

Esikoiskirjasarjani jatkuu Mira Aurelia Eskelisen kirjalla Aavistus. Jos Rasmus Arikan Homoromaanin kanssa oli pieniä aloitusvaikeuksia, niitä ei ollut yhtään vähempää tämän kanssa. 

Omasta itsestä kertominen ja oman erilaisuuden korostaminen, kumpaakaan en arvosta kaunokirjallisuudessa. Ja juuri niitä tämä kirja on, kokonaan. Kirjassa Eskelinen kertoo transprosessistaan, mitä ilmeisimmin ilman minkäänlaista etäännytystä. Ainakin kirjan päähenkilö on saman niminen ja saman ikäinen kuin sen kirjoittaja. 

Kaunokirjallisuuden sijaan tämä siksi tuntuu aluksi asiatekstiltä, eräänlaiselta dokumentilta. ”Pelkään että olen huomionkipeä erikoisuudentavoittelija”, sanoo päähenkilö. Niin pelkään minäkin. Samoin kuin Homoromaanissa, kertoja pyörii koko ajan kirjaimellisesti oman napansa ympärillä. Tosielämässä etsiytyisin kauemmas niin narsistisesta ihmisestä. 

Mutta tämähän ei tietenkään ole totuus Aavistuksesta. Tämä kirja on erittäin tarpeellinen. Koska maailma on kovin epätäydellinen ja epätasa-arvoinen, tämä tarina pitää jonkun kertoa, ja Eskelinen tekee sen hyvin. Erityisen hyvää on sen positiivinen perusvire: ”Painan silmäni kiinni, annan käsieni liukua sifonkia pitkin, tunnen kylkieni, reisieni, vatsani muodot sen pehmeyttä vasten. Mikä kaunotar!”

Tekstissä on hienoja ja tuoreita lauseita: 

”Samana päivänä valokuva minusta ilman paitaa poistetaan Instagramin yhteisösääntöjen vastaisena.” 

”Jos seuraan elämäni aikajanaa nykyhetkestä taaksepäin ja samalla syntymästä kohti nykyisyyttä, eivät ne asetu saumattomasti toisiinsa puolessavälissä. Ne liukuvat toistensa ohi, vuotavat ja valuvat toisiinsa koko matkalta kuin syleilevät hermafrodiittietanat.” 

Ja se tärkein tulee sanotuksi selkein sanoin:

”Minä tahdon huutaa, vaatia psykiatria nimeämään yhden, edes jumalauta yhden tapauksen maailmanhistoriassa, jossa ihmisoikeuskamppailut ovat edenneet omalla painollaan, ajan kanssa, jossa valtaapitävät ovat luopuneet vallastaan, antaneet alistamilleen ihmisille oikeuksia pelkkää hyvää hyvyyttänsä, eikä taistelun ja alistettujen ihmisten valtavien uhrausten kautta.”

Sillä asia on erittäin ajankohtainen:

”Tosielämän kokeen ja vuoden hormonikorvaushoitojen jälkeen sain postitse virallisen lisääntymiskyvyttömyystodistuksen. Vuoteen 2023 saakka Suomen valtio vaati sitä kansalaisilta, jotka halusivat korjata juridisen sukupuolimerkintänsä.”

Ehkä vielä jonain päivänä joku kirjoittaa transkirjan, jossa transprosessi ei ole pääosassa. Sen aika ei valitettavasti ole vielä.

Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus

S & S

Olosuhteet minun ja tämän kirjan väliselle kohtaamiselle olivat huonot

Sattuneesta syystä tulen lähitulevaisuudessa kirjoittamaan monesta suomalaisesta esikoiskirjasta. Sanna Kotajärven, Emilia Karjulan ja Wilhelmiina Palosen esikoiset saivat jo omat kirjoituksensa aiemmin, nyt jatkan sarjaa Rasmus Arikan Homoromaanilla. 

Sosiaalisissa tilanteissa en yleensä erityisemmin arvosta, jos joku a) valittaa surkeasta tilanteestaan, tai etenkään b) vakuuttelee kovaan ääneen olevansa erityinen, erikoinen tai erilainen. Siksi en yleensä lue sellaisia kirjojakaan. Joskus teen poikkeuksen, esimerkiksi Katariina Sourin Sarana oli sellainen. 

Olosuhteet minun ja tämän kirjan väliselle kohtaamiselle eivät siis todellakaan olleet kovin kaksiset, lehtijuttujen perusteella tässä kirjassa kuvataan homona olemisen ahdistusta ja surkeutta. Ja lehtijutut pitivät paikkansa, juuri sellainen tämä kirja on. 

”En arvosta kaltaisiani, miten voisin, sillä olen aina inhonnut itseäni eikä sellainen kehoon hakattu viha karise sateenkaarimarsseilla tai avioliittolain uudistuksella vaan aktivoituu aina kun yritän rakastaa tai antaa jonkun rakastaa minua.” 

Mutta luin kirjan oikein mielelläni, ja vieläpä nopeasti, parissa illassa. Syynä ei ole kirjan kieli, sillä teksti on melkoisen arkista kuvailua, vieläpä ilmeisen autofiktiivisesti - siitäkään en tykkää, koska minun näkemykseni mukaan autofiktion kirjoittaminen tarkoittaa laiskuutta, sitä että kirjoittaa itsestään ja omista kokemuksistaan, koska sen eteen ei tarvitse nähdä pienintäkään vaivaa. Ja laatu tunnetusti syntyy vaivannäön havaitsemisesta. 

Tällä tavalla tarinan alussa sanotaan: ”Aamulla puin ylleni valkoisen paidan ja tumman puvun, sidoin mustan kravatin kaulaan, huonosti tosin, sillä en ole koskaan oppinut tekemään kunnollista kravattisolmua, sille on niin harvoin tarvetta. Nousin junaan ja jäin pois kotikaupungin pienellä asemalla…” 

Ei, aihe tai kieli eivät minua lumonneet, päinvastoin ne työnsivät minua pois. 

Dialogia ei kirjassa näy, ja jos sitä onkin, se on piilotettu tekstiin. Näinhän suomalaisessa nykyproosassa kuuluu tehdä jos tavoittelee laadukasta tekstiä. Tämä on hassua, koska muualla maailmassa dialogia kirjoitetaan ihan vakavimmassa taideproosassakin. 

Mutta tekstin rakenne ja rytmi, ne toimivat erinomaisesti. Erittäin lyhyet luvut pitivät otteessaan niin, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Kolmiosainen rakenne on myös oiva, siirtyminen kertojan lapsuuteen puolivälissä tuoreuttaa koko homman. 

Ja hyvin toimii myös jankkaavan klaustrofobinen tunnelma: kertoja puuhaa kaikenlaista, ja mikään ei onnistu, ja jos meinaa onnistua, hän pilaa sen itse. Näytä, älä kerro -maksiimi toimii komeasti, vaikka näyttämisen kohde onkin lähes koko ajan sama, ahdistus ja tuska; tämän Arikka vetää sen verran överiksi että se toimii. 

Kirjailija on myös varautunut kaltaisiini lukijoihin ja vetää maton alussa esittämäni kritiikin alta: ”Haluan heittää purkan suusta ja pyydän pussia äidiltä mutta hän ei kuuntele vaan sanoo että nykyään kaikki tekevät itsestään liian ison numeron.” 

Rasmus Arikka: Homoromaani

Tammi

Miten noitia tehtiin

Jenna Kostetin edellinen kirja Margaretan synti sijoittui 1600-luvun Turkuun. Tämä uusi Punainen noita sijoittuu myös 1600-luvulle ja osa asioista tapahtuu Turussa, jopa samaisessa raatihuoneen kellarissa. Kummankin päähenkilö on nainen, jota kohdellaan huonosti ja epäoikeudenmukaisesti.

Tarina on kuitenkin aivan eri, monellakin tapaa. Kostet on löytänyt erinomaisen raon romaanitaiteessa, näin kauas historiaan sijoittuvaa kirjallisuutta ei liikaa julkaista. Eikä varsinkaan näin taitavasti kirjoitettuna. 

Mitä kaukaisempi aika, sen useampi asia on erilainen kuin nyt. Ja siksi kirjoittajalle voi helposti tulla kiusaus informoida lukijaa näistä eroavaisuuksista. Mutta Kostet välttää tämän erittäin tyylikkäästi: minkäänlaista infodumppausta ei ole, kerronta on arkista ja historia tihkuu pienistä yksityiskohdista aivan luontevalla tavalla. Tämä on kirjan kenties suurin ansio, tyylikäs kerronta. 

Surullisen tarinan päähenkilö on Valpuri Kinni, oikeasti elänyt henkilö, joka tuomittiin noituudesta useampaan otteeseen. Kostet kirjoittaa hänet henkiin ja osoittaa, kuinka hirveitä vääryyksiä ihmiset ovat voineet toisilleen tehdä. Ennen, ja edelleenkin, vääryyksien muoto vain vaihtelee aikojen kuluessa. Raakuus ei ole enää onneksi aivan sellaista kuin 1600-luvulla. 

Naisen asema on kirjan keskeisin teema: hyvää tarkoittava ihminen voitiin leimata pahaksi. Avainvirkkeitä on kaksi, niistä selviää, miksi noitia joskus oli olemassa ja miten noidat syntyivät. 

”Rauha oli vain tilapäistä, sillä kuten aina, ihmiset tarvitsivat jonkun jota syytellä ja vihata, kun asiat menivät ei-toivotulla tavalla.” 

”Ihmisten usko sanoihin on valtava, Markku sanoi, ja Valpuri ymmärsi, mitä mies tarkoitti.” 

Jenna Kostet: Punainen noita

Aula & co

Vimmaa ja herkkyyttä Teatteri Akselissa

En nähnyt Skavabölen pojat -näytelmää 90-luvulla, mutta muistan oikein hyvin sen kaiken kohun ja pöhinän, jonka Q-teatterin näytelmä tuolloin aiheutti. En ole nähnyt näytelmän pohjalta tehtyä elokuvaakaan, joten Teatteri Akselin versiota menin katsomaan innokkaana ja kiinnostuneena.

Ja sehän olikin erinomainen, monellakin tavalla. 

Antti Raivion kirjoittama tarina kertoo hänen ja veljensä Leo Raivion kasvuvuosista, joista ei dramatiikkaa puuttunut. Tarina on surullinen ja vimmainen, ja koskettava. Veljekset tekevät verivalan ja lupaavat pitää toistensa puolta maailmassa, jossa poikien osa on kova. Oma paikka ja tila pitää ottaa tappelemalla, eivätkä vanhemmat osaa olla kovinkaan hyvin kasvua tukemassa. Vanhempien ero on kova paikka, koska pitää muuttaa tutuilta kotikonnuilta Tuusulan Hyrylään eli Skavaböleen, paikkaan jossa Helsingistä lähtijä ensimmäistä kertaa astuu lehmänlantaan. 

Kotiin päästyä piti heti selvittää, oliko Raivio Turkan oppilas. No olihan hän, se käy selville näytelmän vimmaisuudesta. Ja siitä syntyykin Akselin tulkinnan ensimmäinen oivallus. Ohjaaja Kauno Takarautio on vaihtanut pääroolit tyttöjen näyttelemiksi, mikä laittaa katsojan aivonystyrät liikkeelle: miten sukupuoli vaikuttaa, sopiiko näin tehdä? Onko vimmaisuus välttämättä maskuliininen ominaisuus? Minun silmiini näyttäisi olevan, mutta vastaus ei suinkaan ole kiveen hakattu. 

Vilja Aavikko ja Helmi Henell tekevät loistavaa työtä päärooleissa. Kummassakin on sekä vimmaa että herkkyyttä, molempien ilmaisu yltää raivosta suruun ja hauraisiin hetkiin, joissa lapsi paljastuu kuorensa alta lapseksi. Minimalistisissa lavasteissa tekstivetoinen näytelmä vie katsojaansa tunnelmasta toiseen ja takaisin niin että melkein hirvittää. 

Kaiken vimman ja surun vastapainoksi tarvitaan myös komediaa, ja sitä tarjoilee erityisesti Laura Koskisen Tamara-lähiöruusu, joka nauratti isosti. Koko kymmenpäinen näyttelijäjoukko suoriutuu rooleistaan hienosti, mainittakoon erikseen vielä Henrik Heinosen Taikuri, Heidi Ripatin Pirjo-äiti ja Jukka Lahdenveden Pekka-isä. 

Kauno Takaraution ohjaus on napakka ja oivaltava, tyhjäkäyntiä ei ole - nopean tahdin ohella maltetaan myös pysähtyä ja makustella, rytmitys toimii. 

Tänään oli vasta ensi-ilta, vielä ehtii katsomaan, suosittelen!

Skavabölen pojat

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio

Henkirikos ja 1960-luvun aikalaiskuva

En muista miksi valitsin tämän kirjan, ehkä sitä kehuttiin jossain. Ainakin se on erilainen kuin viime aikoina lukemani kirjat, ja sehän on yksi parhaista valintaperusteista.

True crime ei varsinaisesti kuulu suosikkilajeihini, mutta tämä kirja ainakin nappasi mukaansa laakista. Aihe on maantieteellisesti läheinen, tapahtumapaikat ovat tuossa muutaman kilometrin päässä, ja kun teksti on hyvin kirjoitettua, se pitää otteessaan. 

Alusta asti on selvää, että otsikon kysymykseen ei saada vastausta. Mutta todella seikkaperäistä selvittelyä saadaan, tekijät ovat tehneet isosti töitä kirjan eteen. Valtavasti lähteitä on luettu ja ihmisiä haastateltu. Tarina on jaettu kolmeen osaan: varsinainen aikalaistutkinta, uhrin elämä ja myöhempi tutkinta. Juttu rönsyilee välillä kauaskin varsinaisesta rikoksesta, mutta kirjoittajat pitävät langat käsissään niin ettei liian kauas kuitenkaan koskaan mennä. 

Kaikenlainen aikalaiskuvaus 60-luvun tavoista, esineistä, ihmisistä ja elämänmenosta ylipäänsä on erittäin kiinnostavaa, ja siksikin kirjaa lukee mielellään. Sähkökirjassa ei voinut tietää, että lopussa on kuvaliite, joten vinkkinä sinulle, joka aiot lukea kirjan: katso kuvat jo etukäteen. 

Mari Jäntti ja Jesse Mäntysalo: Kuka murhasi Sirkka-Liisa Valjuksen?

Tammi

Pientä arkea ja viisauksia

En ole lukenut yhtään Joel Haahtelan kirjaa, joten asia piti korjata. Kuvittelin lukevani hänen uusinta kirjaansa, mutta ahkerasti julkaiseva kirjailija oli näköjään ehtinyt edelleni. No, eipä uutuus ole erityinen arvo tässä. 

Ennen tätä oli useampikin kirja jäänyt kesken, koska niiden kielessä ei ollut riittävästi imua. Tässäpä on, siitä ei ole missään kohdin epäilystä. 

Yö Whistlerin maalauksessa kertoo miehestä, joka matkustaa Yorkshireen kauan sitten tapaamansa Sergein luo vierailulle. Kertoja uskoo ettei elä vuotta pidempään, mikä värittää hänen maailmankuvaansa. Sergei löytyy pienten vaikeuksien jälkeen. Kovin kummoisia ei tapahdu, mikä on minusta erinomaisen hienoa ja lumoavaa, koska sellaisen tekstin kirjoittaminen on vaikeampaa kuin tapahtumarikkaan. Siitä syntyy kerrontaan kiehtovaa kitkaa.

Miesten muistoissa on elämän ihmeitä ja erityisiä hetkiä, niissä tarina isoilta osin kulkee. Merkittävimmät muistot liittyvät naisiin, ja muita aiheita ovat esimerkiksi perhoset, ruusut ja venäläisyys. 

Se, että melkein koko ajan viittaillaan historian tuntemattomiin henkilöihin, on kuulemma Haahtelan tapa. Ihan mielenkiintoista, mutta välillä siitä tulee myös sellainen olo että kirjoittaja haluaa todistella lukeneisuuttaan. 

Viisauksia ja arkista touhua on kuitenkin annosteltu erinomaisessa suhteessa. Viisaudet voivat lausetasolla näyttää esimerkiksi tällaisilta:

”Ihmisiä vaivasi nykyään kummallinen yksilöllisyyden ja erillisyyden illuusio, kenties vain siksi, että ruumiillamme näytti olevan rajat.”

”Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista ­tyhjiin.”

”Ehkä Sergein valmistama kalkkunavoileipä oli sellainen teko, jonka varassa tämä maailma lepäsi. Jos meillä ei viime kädessä ollut mitään muuta.”

”- - yön rajalta heijastui meidän elämämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”

Parhaat kirjat tuntee siitä, että ne inspiroivat kirjoittamaan. Tämä on sellainen kirja. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Otava

Vetävän dekkarisarjan avaus

Yritin pari viikkoa sitten lukea erästä dekkaria, mutta yritykseksi jäi. Kirjan kielessä ei ollut mitään erityistä, eikä juonikaan oikein napannut. Niinpä yritin toisella dekkarilla, josko nyt nappaisi.

Sanna Kotajärven Pimeän peto on hänen esikoisteoksensa, ja se aloittaa Pimeydenkylväjät-sarjan. En kokenut senkään kielessä erityistä tenhovoimaa, mutta taitaa olla niin että dekkareihin ei minkäänlainen kohosteisuus sovi. 

Pääosassa on juoni, jonka pitää olla tiukka ja oivaltava ja yllättävä. Kaikkia näitä Pimeän peto on, se on oikein vetävästi kirjoitettu. Tapahtumien annostelunopeus on sopiva, aluksi hitaampi ja loppua kohti kiihtyvä. Kotajärvi malttaa pysähdellä asioiden ääreen, ja juuri kun alkaa tuntua siltä että jotain voisi tapahtua, silloin jotain tapahtuu. 

Erittäin iso vetovoimatekijä turkulaislukijalle tietenkin on se, että tapahtumat sijoittuvat Turun seudulle.

Maskulaisesta mökistä löytyy miehen ruumis, jota on pahoinpidelty sadistisesti. Rikoskonstaapeli Kasper Rahkola kollegoineen alkaa selvitellä tapausta: onko kyse sadomasokismista vai mistä? Henkilögalleria on sopivan kokoinen ja hahmot erottuvat toisistaan, Kotajärvi kirjoittaa hahmot eläviksi. 

Muutamia kielellisiä huolimattomuuksia tekstissä on, kuten tempo-sanan tai joidenkin verbien taivutukset, ja parissa kohdin tuntuu että lukijaa aliarvioidaan hiukan (”kontaminantteja eli epätoivottuja jälkiä”), mutta kerrassaan vetävä dekkarisarja tästä tuntuu aukeavan. 

Sanna Kotajärvi: Pimeän peto

Into kustannus

Koettelee muttei hylkää

Fantasiat ja unet ja spekulatiivinen fiktio ja muut sellaiset tarinat eivät oikein uppoa minuun. Luettuani Hesarin arvion Emilia Karjulan tuoreesta Kuningatar Mab -romaanista melkein pelästyin, koska arvostelija tuntui olevan melkoisen hukassa kirjan kanssa. Samankaltaisia arvioita osui silmiini myös Instagramissa. 

Ja lisäksi kirjan kerrottiin olevan vahvasti intertekstuaalinen, ja sehän merkitsee että sitä on vaikea ymmärtää jos ei tunne niitä tekstejä joihin se viittaa, tässä tapauksessa Shakespearen Kesäyön unelmaa ja muutamaa muutakin näytelmää.

Kaikesta huolimatta otin kirjan luettavakseni. Onneksi otin, koska luin ja koin sen ihan eri lailla kuin nuo arvioijat. Minulle Kuningatar Mab oli selkeä: on päähenkilö Julia, joka kipuilee parisuhteidensa kanssa. Hän haluaisi olla Paulin kanssa, mutta myös Mabin. Paulillakin on toinen suhde, Pyyhenaisen kanssa.

Alusta asti näkee, että teksti on todella taiten kirjoitettua, mikä ei yllätä, onhan Karjula luovan kirjoittamisen opettaja. Mennään jotain kohti: miten Julian ja Paulin suhde kehittyy, menevätkö he kenties naimisiiin ja elävät onnellisina? Ja jotain on myös piilossa: kaikki outous, puut, naakat, kissat, mitä ne ovat? Shakespeare-viittauksia lienee paljonkin, mutta niitä ei tarvitse tuntea voidakseen ymmärtää tekstiä.

Julia tekee väitöskirjaa keijuista, ja kirjoittaa tutkimustekstiinsä: ”- - rakennan epämukavaa, asettumatonta lukutapaa, joka ei pyri tavoittamaan särötöntä lopputulosta. Sen sijaan pyrin tekemään oikeutta Shakespearen keijukaisten määrittelyjä kaihtavalle mysteerille ja ihmetykselle.” Tämä kuvaa Kuningatar Mabin kerrontaa hyvin, mutta sitä ei pidä pelästyä. Sen kuin lukee vaan.

Julian elämä ja Shakespeare-tutkimus sekoittuvat keskenään, ja Julia kertoo oudosta keijukaismaailmasta. Mutta minä luen tekstiä vain ihan tavallisen rakastumisen kuvauksena: ”Lumottuna oleminen on sellaista. Silloin tietää, että asiat eivät ole sitä miltä näyttävät, muttei halua uskoa mihinkään muuhun kuin lumoukseen.” 

Tämä kirja koettelee lukijaansa, mutta sitä ei pidä pelästyä. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, ja sen Kuningatar Mab sanoo lukijalleen hienosti, aivan omaperäisellä äänellä. Ja kun kirjan näköjään voi lukea kovin monella eri tavalla, sehän se vasta erinomainen juttu on.

Emilia Karjula: Kuningatar Mab

S&S

Pieni on suurta

Edellispäivänä kirjoitin Claire Keeganin Kasvatti-kirjasta. Se on hieno kirja. Siksi luin toisenkin Keeganin, ja se käy nopeasti kun kirjoilla ei ole mittaa kovin paljon. 

Nämä pienet asiat on samalla tavalla viehättävä ja kaunis kirja, ja kirjoja yhdistää myös hahmojen hyvyys. Hienoja ilmauksia on tässä ehkä hiukan vähemmän kuin Kasvatissa. 

Päähenkilö on Bill Furlong, jonka lähtökohdat elämään ovat olleet huonot. Ollaan köyhässä Irlannissa vuonna 1985, ja Bill on huonoista lähtökohdista huolimatta saanut työn ja vaimon ja viisi tytärtä.

Billin elämäntilanteessa on jotain kaikille tuttua: ”Sitä nousi ylös pimeässä ja meni pihalle, lähetti kuormia matkaan yhden toisensa jälkeen päivästä toiseen, tuli kotiin pimeässä ja yritti pestä hiilenpölyt nahastaan ja istui illalliselle ruokapöytään ja nukahti herätäkseen sitten pimeässä ja kaikki toistui samanlaisena päivästä toiseen. Mitä jos asiat eivät muutu milloinkaan tai niistä ei kehkeydy jotain, jotain uutta?” 

”Tuntui samaan aikaan täysin oikealta ja täysin väärältä, että niin paljon elämästä jäi sattuman varaan.”

Keegan pitää juonikuviot pieninä, mitään mullistavaa ei varsinaisesti tapahdu. Tai tapahtuu, mutta pienesti. Ja tuo pienuus on tässä kirjassa kaikin puolin parasta, se kun on samalla suurta. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto

Moni kirja jää kesken, tämä ei

Viime aikoina on tullut jätettyä monta kirjaa kesken, moni on sellainen jota joko kirjasomessa tai lehtien palstoilla on hehkutettu. Useimmiten keskeyttämiseni syynä on se, että kirjan kielessä ei ole ollut mitään erityistä: kirjailija vain kertoo tarinaa ihan tavallisesti, ja juoni tuntuu olevan kaikki kaikessa. Olen hyvin selvästi oivaltanut, että minun lukemiselleni juoni on aivan sivuseikka. On aivan se ja sama mistä kirja kertoo, kunhan se on hyvin kirjoitettu. 

Niinpä jälleen kerran turvauduin Tammen keltaiseen kirjastoon, se kun harvemmin pettää. Jo parin sivun jälkeen olin myyty. Ja aloin pohtia, miksi. Mitä kirjassa pitää olla, jotta jaksan lukea? 

Hyviä ilmaisuja. Viisaita pieniä ajatuksia. Erilaisia sanoja, joskus aivan ennenlukemattomia. Tapahtumia, liikettä ja ajatelmia sopivasti annosteltuina, mitään ei sovi olla liikaa. Koherentti muoto, yhtenäisyys moninaisuudessa. 

Ja sillä juonella ei ole väliä, eikä aihepiirillä. 

Claire Keeganin Kasvatissa on kaikkia noita hyviä asioita. Eritoten mainioita, tuoreenkuuloisia ilmaisuja. Tähän tapaan:

”En osaa olla niin kuin aina enkä vielä tiedä miten muuten olisin.”

”Moni on menettänyt paljon kun on menettänyt tilaisuuden olla sanomatta mitään.”

Kasvatti on pienen pieni romaani, mutta koolla ei ole väliä. Tai tässä tapauksessa kirjan koko takaa, että mitään turhaa mukana ei ainakaan ole. Petal-niminen irlantilaistyttö viedään Kinsella-nimiselle pariskunnalle kasvatiksi. Häntä kohdellaan hyvin, eikä juonessa ole oikeastaan mitään dramaattista, ei isoja konflikteja, eli se rikkoo tarinankerronnan perustavaa ydintä. Silti se toimii komeasti. Pientä draamaa toki on, jotain sanomatonta, mutta kirjan pääpaino on muualla, loistavassa kerronnassa. Lopussa Petal palaa kotiin, vähän muuttuneena niin kuin tarinoissa kuuluu. 

Claire Keegan: Kasvatti

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto

Live, Love, Laugh

Storytel tuuppasi eteeni kirjan, josta en ollut kuullut mitään. Viimeiset sanat on Benjamin Ferenczin elämäntarina, ja koska tämä amerikkalainen lakimies eli yli satavuotiaaksi, häneltä taitaa irrota jotain viisasta sanottavaa. 

No saattaa ollakin että Ferenczillä on viisasta sanottavaa, mutta tähän kirjaan asti se viisaus ei ole päässyt. Viimeiset sanat on Live, Love, Laugh -elämänviisautta, vähän huoneentaulua tai facepostausta pidemmässä muodossa vain. Siellä täällä kirjassa on tummennettuja lauseita, joiden pitäisi olla niitä viisauksia:

”Pärjäsin neuvokkuudellani. Toisinaan meidän kaikkien on toimittava niin.”

”Raha ei kuitenkaan merkitse kaikkea.”

”Millaisista oloista oletkin kotoisin, usko siihen, että voit vaikuttaa asioihin, jos haluat.”

”Onnellisuus ei aina tule materiasta.” 

”Pitkäaikainen onnellisuus tulee tyytyväisestä olotilasta, ja se näyttäytyy meille kaikille erilaisena.”

Olin aikeissa keskeyttää lukemisen alkuunsa, mutta halusin nähdä, kasvaako viisaus jollain tavalla kirjan edetessä. Ei se kasvanut, mutta Ferenczin kokemukset Nürnbergin sotarikostuomioistuimen syyttäjänä ovat kyllä mielenkiintoista luettavaa, vaikken sotakirjallisuudesta yhtään tykkääkään. 

Voin suositella tätä kirjaa sille, jonka mielestä yllä olevat sitaatit ovat suuria ajatuksia. 

Benjamin Ferencz: Viimeiset sanat. Miten elää elämä josta olla ylpeä

Suom. Raimo Salminen

Aula & co

Haastaa ja palkitsee

Opettaja törmää väistämättä tilanteisiin, jossa entiset oppilaat ja opiskelijat ovat esillä hienoissa yhteyksissä. Se on yksi opettajan työn monista hyvistä puolista. Jenna Kostet on ollut pitkään ainoa kirjailijaksi tietämäni entinen oppilas, ja nyt löysin toisen, tosin neljä vuotta esikoisromaaninsa julkaisun jälkeen.

Wilhelmiina Palosta opetin sekä yläkoulussa että lukiossa, ja monesti olen bongannut hänen nimensä Suomen Kuvalehden komeiden ja perehtyneiden juttujen tekijänä. Mutta että kirjankin oli kirjoittanut, se selvisi vasta viikko sitten. Siis lukemaan. 

206 pientä osaa kertoo nykyajassa elävästä Alvarista, jonka äiti tunnistaa kuolleita hampaista, ja Hellistä, joka elää sata vuotta sitten, 1920-luvulla. Lukijaa pidetään alussa pimennossa, mutta jotain on selkeästi alla, jotain mitä ei sanota. 

Iho on tärkeässä osassa: ihmisillä on ihottumaa, arpia, haavoja, ja tärkeää on myös se, mikä on ihon alla, luuranko. Kerronta on todella taitavaa. Ihan kaikessa Palonen välttää ilmiselviä ratkaisuja, eikä koskaan sorru helppoihin tai kuluneisiin ilmaisuihin. Näytä, älä kerro -maksiimi on täydellisesti sisäistetty, mitään ei selitellä. Lukijalle jätetään paljon tilaa, oivalluksille ja ajatuksille. 

Toinen puoli tätä taitavuutta on se, että lukija tuntee usein olevansa pihalla, tai minä ainakin tunsin olevani. Jokainen luku alkaa pimennosta, joka kirkastuu, tai sitten ei kirkastu. Aukkoinen teksti on kiehtovaa, mutta myös raskasta. Enkä lopultakaan ymmärtänyt, miten nuo kaksi aikatasoa toisiinsa liittyvät. 

Lauseiden tasolla teksti on todella komeaa:

”He olivat tulleet kohtaan, josta meri avautui puiden välistä. Maisema rajautui kuin joku olisi suunnitellut sen, valinnut sen taustaksi valokuvaamoon tai sellaiseen postikorttiin, jonka Helli olisi jättänyt ostamatta. Oli aivan hiljaista.” 

Tai:

”Ihan kuin äiti olisi rakastanut kaikkia sydämiä ja keuhkoja ja munuaisia, mutta ei jaksanut sietää kunnolla ketään yksittäistä enää, kokonaisena, ei ketään uutta.” 

Elämän koko kirjo on ihmisten elämissä mukana, ilot ja surut. Tämä kirja haastaa, mutta myös palkitsee.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Gummerus

Lahjakkuuden idea

Sitä, joka osaa jotain, kutsutaan usein lahjakkaaksi. Lahjakkuus saattaa ilmetä esimerkiksi soittotaitona. Mutta lahjakkuus viittaa lahjaan, johonkin, joka saadaan sen enempiä yrittämättä. Yksikään taitava soittaja ei tietääkseni ole oppinut soittamaan harjoittelematta. Kymmenentuhatta tuntia kun treenaa, alkaa osata jotain. Korkeushyppyä, kirjoittamista, oboensoittoa. 

Lahjakkuuden ideaan sisältyy laiskuuden legitimoinnin ajatus, jos sen oikein ymmärrän: vain syntymässä lahjan saaneet voivat saavuttaa jotain, meidän muiden ei kannata edes yrittää. Voin siis jatkaa television tai somen selaamista rauhallisin mielin. 

Tällaisia ajatuksia tuli mieleen kun luin Marissa Mehrin mainion elämäkerran Aale Lindgrenistä, Helsinkin kaupunginorkesterin pari vuotta sitten eläkkeelle jääneestä oboistista. 

Lindgren ei totisesti saanut mitään lahjaksi. Hänet laitettiin pienenä romanilasten lastenkotiin, jossa hän vietti koko lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensakin. Laitoslapsia ei soittotunneille tai kulttuurille altistettu, eikä elämä muutenkaan erityisen maireasti hymyillyt. 

Mutta Aale, kuten häntä kirjassa koko ajan puhutellaan, ei kasvanut rikolliseksi tai muutenkaan huonoksi ihmiseksi. Hän suhtautui elämään aina positiivisen huolettomasti, tapasi oikeanlaisen opettajan oikeaan aikaan, pääsi armeijan soittokuntaan, sitten Sibelius-Akatemiaan ja lopulta kaupunginorkesterin ykkösoboistiksi vain parikymppisenä koltiaisena. Ilman että luki edes ylioppilaaksi. 

Harjoittelemalla aivan älyttömän paljon, tekemällä töitä. 

Ryysyistä rikkauksiin -tarina siis, parhaimmasta päästä. Pelkästään tämä erikoinen ja erityinen elämäntarina riittää tekemään elämäkerrasta mielenkiintoisen. Marissa Mehr kirjoittaa sujuvasti, pullantuoksuiset tapaamiset kirjoittajan ja Aalen välillä tulevat mainiosti dokumentoiduiksi. 

Muusikkoanekdootteja kirjaan mahtuu paljon, tietenkin, ja Aalen juttuja on kiva lukea. Erikoinen ratkaisu on, että perhe-elämästä sanotaan kai kahdesti sivulauseissa, joissa mainitaan että Aalella on jälkikasvua, mutta mitään muuta ei sanota. Kai sitä olisi vähän voinut tuotakin puolta avata. 

Erityiskiitos siitä, että yleensä kaikkia elämäkertoja vaivaava mammuttitauti ei vaivaa tätä kirjaa. Olennainen riittää, eikä toistoa ole. Sen pitäisi olla kaikissa elämäkerroissa itsestään selvää, mutta ei ole.

Marissa Mehr: Aale, huoleton oboisti

Aviador

Seppälää lukiessa

Juha Seppälän kirjallisuuteen sain ensimmäisen kosketuksen 90-luvulla. Varsinkin Super Marketin hillittömyys ja Hyppynarun musiikkitieteilijä kolahtivat, opiskelinhan tuolloin musiikkitiedettä. Musiikkitieteilijöistä kun ei kovin monta kirjaa ole kirjoitettu.

Seppälän edellinen teos, Merille, jäi minulta kesken. Ei vain napannut. Otetaanpa siis uusi yritys tämän Rintalaa lukiessa -kirjan kanssa. 

Se ei jäänyt kesken, vaikka en muistaakseni yhtään Rintalan teosta ole lukenut. Sanon muistaakseni, koska 90-luvulla kotimaisen kirjallisuuden opintojeni aikaan en vielä pitänyt blogia tai muutakaan muistikirjaa, joten moni lukukokemus on unohtunut. Elämä on sellaista. 

Seppälän teos on Rintalan kirjojen lähilukua ja puhelinkeskusteluja ja kirjeenvaihtoa Rintalan kanssa. Se on mielenkiintoista, kahden kokeneen kirjailijan juttuja seuraa tietenkin mielellään. 

Alkusanoissa Seppälä toteaa: ”Rintalan teosten maailma on merkinnyt minulle historian ja ajan ulkopuolelle asettumista, omaa todellisuuttaan, niin vahvat kytkennät kuin hänen tuotannollaan historiaan onkin.” 

”Kun puhuu Rintalasta, on puhuttava Jumalasta”, Seppälä kirjoittaa. Jumalallisuuden pohdintaa on kirjassa paljon, ja se on paljon muutakin kuin uskonnollista pohdintaa. Toinen Rintalan kirjoissa toistuva aihe on isän etsintä, joka lomittuu edellisen aiheen kanssa. Mielenkiintoista. 

Tosi kaukaa, välillä vähän liiankin kaukaa, Seppälä lähestyy Rintalan tuotantoa. Esimerkiksi hevonen symbolina -luvussa Rintalaan päästään vasta pitkän sitaattirykelmän jälkeen. Uskon kirjoittajan lukeneisuuteen vähemmästäkin. 

Epäilemättä tämä kirja olisi aivan toinen lukukokemus, jos tuntisin Rintalan tuotantoa. Mutta toimii ilmankin, ulkopuolisuuden tuntu ei estä viisaita pohdintoja osumasta maaliinsa. 

Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa

Siltala

Turun Teatterisäätiö palkitsi Teatteri Akselin

Saimme ensimmäisen kerran kutsun Teatteri Akseliin huhtikuussa 2016. Silloin kirjoitin teatteriarvion Teatteri Akselin näytelmästä ja sen otsikoin "Onpa hauska kokea jotain uutta". On huimaa ajatella, että siitä on kohta kahdeksan vuotta. Joka kerran lämpiössä istuessamme katselemme seinillä olevia teatterijulisteita ja muistelemme mieleenpainuneita näytelmiä ja harmittelemme niitä, jotka ovat jääneet väliin (omista syistä, aikataulujamme syytämme). 

Siksi oli upeaa, kun postiluukusta kolahti tammikuussa Turun Teatterisäätiön kutsu saapua juhlistamaan Teatteri Akselia eli säätiön vuoden 2023 tunnustupalkinnon saajaa. Ilolla otimme kutsun vastaan!

Suomalainen Pohja ja kaunis aurinkoinen talvi-iltapäivä! Puitteet eivät olisi voineet olla upeammat! Näkymät Puolalanpuistoon olivat upeat ja sisällä tunnelma oli lämmin.

Turun Teatterisäätiön puheenjohtaja, kauppaneuvos Risto Korpela puhui pariinkin otteeseen ja perusteli tunnustuspalkinnon antamisen perusteita niin, että saatoimme kaikki yhtyä niihin.

Teatteri Akselin saama tunnustuspalkinto

Teatteri Akselin ohjaajat Kauno Takarautio ja Emmi Louhivuori pitivät yhteisen kiitospuheen, jossa he muistelivat Teatteri Akselin historiaa sekä kiittelivät vuolaasti kaikkia asianosaisia. Jopa meidät - Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi - mainittiin kiitospuheessa ja sehän ilahdutti. Olemme mielellämme lähteneet teatteriin joka kerran ja keskustelleet vuolaasti keskenämme esityksistä kotimatkalla ja sen jälkeenkin. Useammankin kerran olemme usuttaneet lähipiiriä - ja blogin kautta muitakin - teatteriin ja hankkineet lippuja lapsillemme. Sitä täytyy muistaa tehdä jatkossakin, sillä niin paljon iloa on Teatteri Akseli meille tuonut. 

Ville Pere säesti iltapäivän juhlan tunnelmallisesti 

Teatteri Akselilla on tänäkin vuonna seitsemän ensi-iltaa, mikä on aivan hengästyttävä tahti! Ihan jokaiseen emme kerta kaikkiaan ehdi, mutta tavoitteena on ainakin nähdä tänä keväänä Skavabölen pojat. Tainaa kiinnostaa myös Turussa viimeksi vuonna 1947 nähty Walterin veijarikomedia Omena putoaa, jonka ensi-ilta on maaliskuun alussa. Kurkistapa sinäkin, mitä Akselissa menee tänä keväänä. 

Mikäs siellä olil hymyillessä, sillä Suomalainen Pohja ei taaskaan pettänyt. Loistava ruoka ja erinomainen palvelu kerta toisensa jälkeen. Pari kuukautta sitten juhlimme isäni 80-vuotissynttäreitä alakerran Kivi-kabinetissa ja nyt saimme jälleen viettää mukavia hetkiä Pohjalla hyvässä seurassa.

Paljon onnea vielä kerran Teatteri Akseli ja kiitos kutsusta juhlimaan Turun Teatterisäätiö!

Tapahtumien ja oivallusten suhde

Ritva Hellstenin romaani Raija kertoo kirjailijan tapaturmaisessa tulipalossa vuonna 2004 menehtyneestä siskosta, kirjailija Raija Siekkisestä. Raija oli ilmestymisvuotenaan 2020 Finlandia-ehdokkaana, joten siltä on lupa odottaa paljon.

Eikä kirja petä odotuksia, se on hieno teos. Ennen muuta kielensä puolesta, mikä on minulle lukijana tärkeää. Kirjassa on upeita lauseita, ja sen kerronta kulkee ja hengittää komeasti. Esimerkkejä voisi poimia mistä tahansa, tässä pari.

”Sade putosi kuistin ikkunan edessä maahan kuin verho, se ei kuitenkaan peittänyt vaan pikemminkin terävöitti ja kirkasti kaiken vihreän: korkeaksi kasvaneen heinän, saniaiset ja mustikanvarvikot ja koivut. Tummat kuuset.”

Tai:

”Pahinta oli valvoa yöllä ja kuvitella niitä kahta, ihmisiä joihin oli luottanut. Nähdä, miten mies; miten nainen. Miten hän, ennen. Hän ei osannut pysäyttää ajatuksia ja mielikuvia vaikka yritti.” 

Kirjasta saisi epäilemättä paljon enemmän irti, jos olisi lukenut Raija Siekkisen tuotantoa. Minä en ole, mutta kirja toimi silti. Kuulemani mukaan esimerkiksi tiiviys ja puolipisteiden käyttö ovat Siekkiselle tyypillisiä keinoja, ja niin kuin edellä näkyy, niitä molempia on tässäkin. 

Hyvän kielen lisäksi hyvässä romaanissa pitää olla jotain oivalluksia, ja sellaisia Raijassa on myös paljon. Aivan loppumetreillä niitä on minun makuuni liikaakin, mutta muuten tapahtumien ja viisaiden ajatusten suhde on oiva. 

Aivan täysin en ymmärrä sitä, miksi Hellsten rikkoo kronologiaa, mielestäni kokonaisuus olisi eheämpi jos tarinassa vain kuljettaisiin joko taakse- tai eteenpäin. 

Yksi Raijan tavoitteista lienee herättää mielenkiinto Siekkisen teoksiin, ja siinäkin se onnistuu. 

Ritva Hellsten: Raija

Aviador

Harva asia narsismilla paranee

Juha Matias Lehtonen on helsinkiläinen uskontotieteilijä ja tiedetoimittaja. Sairaan kaunis on tietokirja, ”joka eksyttää lukijan kauneuden ja terveyden peilitaloon”. 

Pitäähän sellainen lukea. Kansikin on hauska. 

Lehtonen käy kirjassa läpi kauneusasiaa kattavasti halki historian. Korsetit, läskivihat, kauneusleikkaukset, nudismit, kauneuskilpailut, meikit, kuvafiltterit ja huivit saavat kaikki pätevää esittelyä, ja sehän on kiinnostavaa. 

Kokonaan toinen asia on se, että kirjoittaja ilmoittaa kirjan alussa uskovansa siihen, että onnistuu loukkaamaan jokaista lukijaa. Ehkä sillä, että asemoituu queeriksi, ehkä sillä, että sisällyttää huumoria tietokirjaan. Ehkä jollain muulla. 

Ja totta, kyllä tämä kirja onnistuu ärsyttämään minuakin. Siinä on nimittäin sama pohjavire kuin Katariina Sourin Saranassa: kirjoittaja ajattelee olevansa kovin erikoinen ja sanoo sen ääneen. Kirjoittaa omasta itsestään ja esittää perusteluja sille miksi on niin erikoinen kuin on. 

Saahan sitä kirjoittaa mitä vain, mutta harva asia narsismilla paranee. 

Juha Matias Lehtonen: Sairaan kaunis

Tammi

Onnellisuudesta ja kirjoittamisesta

Luin juuri Tommi Melenderin esseitä. Ne olivat niin hyviä, että luin perään toisenkin kirjan Melenderin esseitä. 

Erityisen hyviksi Melenderin esseet tekee hänen tyylinsä: ei viisastelua, ilkeilyä, snobismia tai kikkailua. Vain oppinutta ja fiksua pohdiskelua siitä ja tuosta. Ei sillä etteivätkö viisastelu, ilkeily, snobismi ja kikkailu olisi kivaa luettavaa nekin, nyt teki mieli tällaista. 

Sattuneesta syystä myös perhonen kirjan kannessa näytti houkuttelevalta. 

Onnellisuudesta-kokoelmassa on kolme osiota, talous, kulttuuri ja urheilu. Niissä Melender pohtii esimerkiksi sitä, lisääkö kirjallisuus empatiaa tai ovatko empatia ja moraalinen käyttäytyminen sama asia. Tai sitä, mikä on jalkapallon merkitys (tiesitkö, että MM- ja EM-kisojen aikaan itsemurhien määrä vähenee huomattavasti, kun kaikki pääsevät kuulumaan porukkaan). 

Flaubert ja Camus ovat tässä kokoelmassa paljon esillä, mutta itselleni kokoelman parasta antia olivat Melenderin mietteet omasta kirjoittamisestaan ja sen historiasta. Jos kirjoitat tai haaveilet sellaisesta, tämä kirja on sinulle.  

Onnellisuuden olemus ei kirjasta selviä, mutta kyllä se hiukan selkeämmäksi tulee. En varmaan pilaa kenenkään lukukokemusta jos siteeraan tähän Melenderin päätöslauselman: ”Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen.”

Tommi Melender: Onnellisuudesta

WSOY

Esseistin elämästä

Tommi Melender on hyvä esseisti, joten miksi en lukisi lisää hänen esseitään.  

Poika joka luki Paavo Haavikkoa kertoo paljon Melenderin henkilöhistoriasta, niin kuin kirjan nimi lupaa. Hänen elämäänsä määrittävät erityisesti kirjailijat, niin kuin kirjailijoilla aina. Ja se on mielenkiintoista, tietenkin. 

Melender kertoo piipahduksestaan herätyskristillisyydessä ja monista muista mielenkiintoisista asioista menneessä elämässään. Keskustalainen kotikasvatus ei ottanut Melenderissä tulta alleen, ”mikä ikinä laittaakaan ihmiset tanhuamaan, minussa sitä ei ollut rahtuakaan.”

Niin kuin moni kirjoittaja Melender kasvoi runojen maailmassa. Se on hieno maailma, mutta musiikin parissa kasvaneelle se näyttäytyy kovin yksinäisenä. Tosin on kai niin, että 80-luvun sosiaalinen bändisoittotouhu on musiikissakin vaihtunut yksinään koneen ääressä istumiseen. 

Olisi hölmöä kirjoittaa kirjallisuusesseitä kaikkien tuntemista teoksista ja kirjailijoista niin kuin presidenttiehdokkaat ovat Hesarin juttusarjassa tehneet. Siksi oikean esseistin tunnistaa siitä että hän tuo esiin outoja tai unohtuneita tekijöitä. Tässä kirjassa niitä ovat esimerkiksi Seppo Heikinheimo ja Karl Kraus. 

”Me suomalaiset olemme ahkeria lukijoita, mutta kaunokirjallinen kulttuurimme on ollut ja on edelleen perifeerinen.” Tästä olen vahvasti eri mieltä. Tai ehkä en vahvasti, kyllä tuo tietyllä tavalla on totta nykyäänkin, mutta suomalainen kaunokirjallisuus on mielestäni erinomaisessa kuosissa. Kaikenlaista tekijää ja teosta löytyy, enkä edelleenkään ole törmännyt yhteenkään ei-suomalaiseen kirjaan, joka vetäisi kielellisesti vertoja vaikkapa Rimmisen tai Ketun teksteille. Siksi luen enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta. 

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa

WSOY

Lue jos uskallat (ja olet kärsivällinen)

Koska edellinen lukemani kirja oli hyvänmielen kirjallisuutta, on vastapainoksi luettava pahanmielen kirja. Sellainen on Arsi Aleniuksen Katsotaanhan puhelimiakin. 

Vaikka kirja ei ole suuren suuri, se ei ole millään lailla kevyttä luettavaa. Sen lähtökohta on huoli siitä, etteivät ihmiset lue. Ja sitten se, etteivät sivistyneet ihmiset lue tai ymmärrä lukemaansa. Ja etenkin se, että yhteiskunnan yläluokka ei edes halua nykyään erottua alemmistaan lukeneisuudellaan. Tästä lähtee melkoinen tykitys. 

”Tiesin myös, millä puolella tulisin olemaan. Yläpuolella.”

Kansa haluaa kehittää itseään ja tekee sen kuntosalilla. Soutulaitteessa se soutaa ja Alenius vertaa sitä kaleeriorjan touhuun. Hieno lähtökohta, mutta tästä saa kirjoitettua ehkä esseen, ei kokonaista romaania. 

”Näillä kusipäillä taas ei ole mitään, ei mitään muuta kuin talouskasvu, ei mitään muuta.”

Niinpä Alenius piiskaa itsensä kierroksille ja laittaa lukijan koville. Hakkaan sut, lyön tuopin sun naamaan. Uhon jatkoksi Alenius kirjoittaa aivan kirjaimellisesti hulluksi repeävän kirjan, jossa kielikin hajoaa. Ja lukija myös. 

Kirjassa on valtavasti toistoa ja paljon metatekstiä, jossa Arsi Alenius -niminen hahmo puhuu lukijalle. Kappalejakoa ei ole, eikä lukuja. On pitkiä virkkeitä.

Tajunnanvirtaa on aina raskas lukea, eikä tämä kirja tee poikkeusta. Paikoin teksti on kuin virtuoosimuusikon tiluttelua, vähän lapsellisen tuntuista kirjallista onanointia, ja sitten suunta muuttuu taas. Tavallista vältellään, eli lukija on tiukilla. Loppuratkaisua pohditaan ensin metatasolla, sitten lukijan eteen läväytetään aivan hämmentävä lopetus. 

Onko tämä kirja hyvä taideteos? Senhän saa selville vastaamalla kahteen kysymykseen.

1) Onko teos jotain uutta? Kyllä on, tällaista ei ole ennen ollut olemassa.

2) Onko teos yhtenäinen? Kyllä on, vaikkakin muodoltaan melkoista höttöä. 

Koska vastaus molempiin kysymyksiin on myönteinen, tämä kirja on hyvä taideteos. Tätä kirjaa ei ole kiva ole lukea, ja monin paikoin tulee hypittyä. Mutta taideteoksena tämä kirja on silti hyvä. Toki se olisi vielä parempi, jos Alenius olisi tyytynyt tekemään kirjan alkupuolesta raivoisan, normaalimittaisen esseen. Mutta se olisi ollut vain essee, se ei olisi ollut tämä kirja. 

Lue jos uskallat. 

Arsi Alenius: Katsotaanhan puhelimiakin

Kosmos

Mukaansatempaavaa materialismia

Luin Minna Haapasalon Tilkkuterapiaa-kirjan puolitoista vuotta sitten, nyt Riinan tarina jatkuu Kierrätyshäät-kirjassa. 

Tilkkuterapian tapahtumista on kulunut pari vuotta. Riina on menossa naimisiin ja häitä valmistellaan kovasti. Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan aivan kohdallaan. Oiva metafora teoksen asetelmasta syntyy heti alussa, kun Riina on vieraana kaverinsa häissä vankilassa. Sellaiseksikin avioliitto voi muodostua, Riina kai pelkää. 

Tyyliltään kirja on hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä: kevyttä, naislukijoille suunnattua hassuttelua ja ihmissuhdepohdintaa. En edelleenkään kuulu kohderyhmään, mutta ei se mitään haittaa. Viihdyin kyllä kirjan parissa. Kierrätyshäiden rakenneidea on myös samanlainen kuin Tilkkuterapiassa, kirja on jaettu osastoihin. Tilkkuterapian rakenne oli kuitenkin jäntevämpi, se eteni suoraviivaisemmin. Mutta tämäkään ei ole ongelma, Haapasalo osaa sen mikä rakenteessa on tärkeintä: annostella painavampia ja kevyempiä sekä iloisia ja surullisia hetkiä niin, että kokonaisuus pysyy balanssissa. 

Haapasalon kieli on tutun luistavaa, se toimii ja imee mukanaan, eikä mikään töki. Hahmot ovat moniulotteisia, ja juoni vie toisinaan yllätyksellisiin suuntiin. 

Taide- ja viihderomaanin erottaa toisistaan ainakin Suomessa dialogin määrästä. Kunnianhimoisimmissa teoksissa dialogia ei ole juuri lainkaan, kevyemmissä enemmän. Tämä ei ole arvoarvostelma, vaan havainto. Eikä havainto päde kansainvälisesti, ainoastaan Suomessa. Hassua. 

Kuten Tilkkuterapiassa, tässäkin tehdään lempeää pilaa naisten höpsötyksistä, kaiken maailman erikoisia terapia- ja itsehoitomuotoja maailmassa riittää niin kauan kuin on naisia jotka sellaisiin haluavat osallistua. 

Mutta sitä en osaa sanoa, että ironisoidaanko tässä myös sitä kuinka materialistista naishahmojen elämä on. Kaiken maailman rihkama ja tilpehööri on tärkeässä osassa. Sama koskee pukeutumista. Kun taannoin olin ainoana miehenä tanssikoulussa, olin myös ainoa, joka ei ollut innoissaan näytöksiin pukeutumisesta. En voi mitenkään ymmärtää sitä suurta intoa, jolla asuja ideoitiin. 

Sujuva ja mukaansatempaava kirja tämä on, suosittelen!

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät

Karisto