tiistai 22. joulukuuta 2015

Yksin on ajaton

Karo Hämäläisen Yksin on saanut paljon kehuja. Paavo Nurmen elämästä minä-muodossa kertova teos on tarina spartalaista itsekuria niin juoksemisessa kuin bisneksessä harjoittavasta miehestä. Iso osa kirjan viehätyksestä perustuukin Nurmeen, kertomukseen, jonka vaiheet ovat tuttuja ja kiinnostavia.


Hämäläinen rakentaa yksinäisen miehen kuvan taiten. Hämäläisen-Nurmen kieli on tylyä, lause lyhyttä. Ja se kaikki tuntuu jotenkin niin kovin suomalaiselta ja tutulta, läheiseltä. Näin suomalainen mies kommunikoi.

Nurmen ajatusmaailman keskiö on sivulla 198: "Jos ihminen ei ajattelisi ensisijaisesti omaa etuaan, ihmiskunta kehittyisi hitaammin. Kuka treenaisi, jos siitä ei olisi hyötyä hänelle itselleen? Kuka käyttäisi aikaansa, kuka vaivautuisi, kun vähemmälläkin pääsisi?" Täydellisen tolkullista ajattelua, mutta kun ajatuksen vie Nurmen autistiseen ankaruuteen asti, seuraa vain yksinäisyyttä ja katkeruutta. Syntyy epäsosiaalinen mies, joka näkee elämästä vain huonomman puolen.

Vasta siinä vaiheessa kun Hämäläinen mainitsee Berliinin olympialaiset, huomasin että keväällä lukemani Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään kertoo samasta ajasta. Olavi Paavolaisen elämäkerta tulvii ajankuvaa ja 1900-luvun alun kulttuurihistoriaa, Rajala kirjoittaa Paavolaiselle leveän taustakankaan. Hämäläisen kirjassa kaikkea tällaista on hyvin vähän. Yksin tapahtuu Paavo Nurmen pään sisällä, ajankuva on tarpeetonta.

Siksi Yksin on ajaton teos. Se kertoo suomalaisesta miehestä, jonka piirteitä on ripoteltu meihin jokaiseen.

Karo Hämäläinen: Yksin
WSOY

torstai 17. joulukuuta 2015

Lapsi peittoaa hajoavat unelmat

Pasi Pekkola oli Helsingin kirjamessuilla kertomassa uudesta kirjastaan Lohikäärmeen värit. Sitä en ole vielä käsiini saanut, mutta esikoisteoksensa Unelmansieppaajan tuuppasivat messuilta mukaan.


Tykkäsin Unelmansieppaajasta paljon. Sen realistinen kerronta tuntui mukavalta eritoten kun edellinen lukukokemukseni oli Sofi Oksasen ”maaginen” Norma, joka ei erityisemmin kolissut. Hetkittäin kertojanäänissä oli mielestäni pientä kömpelyyttä (onko Pekkola kenties vaihtanut näkökulmia hioessaan tekstiä?), mutta enimmäkseen Pekkolan teksti on konstailemattoman jouhevasti etenevää ja hahmot mielenkiintoisia. Tarpeeksi tavallisia, eläviä, epätäydellisiä ja rosoisia, tarpeeksi koherentteja kuitenkin.

Kirja pysyy erinomaisesti kasassa, koska keskeisiä henkilöitä on vain kolme: entinen koripalloilija (sellainen kirjailijakin kuulemma on, tiesi koripalloileva kollegani), painonnostaja ja nuori nainen. Tiukka rajaus takaa sen, että lukija ei ole liian pihalla, vaikka yhteydet henkilöiden välillä löytyvät ja kehittyvät hitaasti. Sitä puolestaan kutsutaan koukuttamiseksi.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että ”Toisten unelmien on päätyttävä, jotta toiset voivat alkaa.” Virke sallii useita tulkintoja, ja niin tekee kirjakin. Enimmäkseen Unelmansieppaajan maailma on kuitenkin varsin synkkä, melkeinpä kaikki unelmat näyttävät hajoavan. Se lienee realismia, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi Pekkola jättää sen, kuinka lapset luovat merkityksen ja tarkoituksen elämälle. Ja sehän on kaunis ajatus se, yksi kaikkein kauneimmista.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Seven/Otava

tiistai 15. joulukuuta 2015

Iltakukkujien tainnuttaja

Kani joka tahtoi nukahtaa oli ostoslistallani Helsingin kirjamessuilla ja sieltä se mukaani lähtikin. Olin lukenut kirjasta ja odotin sitä innolla. Ja miksi? Koska se oikeasti toimii. Se nukuttaa.



Kirjassa on vain 29 sivua ja se maksaa lähes normaalin, paksun kovakantisen (normaali = öbaut 300 sivua) kirjan verran. Ja on silti ihan joka euron arvoinen. (Adlibriksessä joulukuussa 2015 18,50 euroa.)

Maailman myydyimmäksi iltasaduksi tituleerattu (sitä hiukan epäilen, sen verran paljon on meilläkin sahattu Grimmin tarinoita eestaas) Kani joka tahtoi nukkua on "meditatiivinen satu", jonka kirjoittaja on ruotsalainen käyttäytymistieteilijä Carl-Johan Forssén Ehrlin.

Kirjan esipuheessa on ohjeet ääneen lukemiselle. Joitakin kohtia korostetaan lukemalla painokkaasti ja kovemmalla äänellä, toisia taas rauhoitetaan. Ja välillä haukotellaan. Ensimmäinen lukukerta tuntui hitusen teennäiseltä ja toisto tuntui hassulta. 9-vuotias koekaniinini, erittäin helposti kukkuva poikani, oli perillä kirjan tarkoituksesta ja hän toisinaan hihkaisi väliin, että "ei yhtään nukuta". Mutta tarinan loppupuolella hihkaisut vaimenivat, minäkin haukottelin ihan aidosti (oli vaikea lopettaa...) ja kun suljin kirjan kannen ja sammutin valon, ei tarvinnut enää höpötellä. Ei minunkaan. Haukotus.

Esipuheen ohjeet alkavat varoituksella "Älä koskaan lue tätä kirjaa ääneen, jos joku ajaa vieressäsi autoa". Se huvitti mutta luettuani kirjaa jo muutaman kerran hyvillä tuloksilla (hyvä kun selvisin omaan sänkyyni) pidän varoitusta aiheellisena.

Tarina on simppeli eikä sen muuta tarvitse ollakaan. 9-vuotias hiukan hymyili kanille, mutta äidin lukema iltasatu saa olla lapsellinenkin, sillä ei ole väliä. Hassuin hetki syntyi kun luin väsymyksessäni rouva Pöllön rouva Pyllyksi. Nukahtaminen otti hihityshetken jälkeen hiukan takapakkia, mutta ei vaikuttanut lopputulokseen.

Jos siis teillä kukutaan ja iltasatuhetki kaipaa rauhoitusta, tätä kannattaa ilman muuta kokeilla. Ainakin äidille - jota myös vaivaa hankala nukahtaminen - tämä oli varteenotettava vaihtoehto melatoniinille. Tarina sopii parhaiten taaperoikäisille, mutta näköjään alakoululainenkin taintuu kiitettävästi.

Carl-Johan Forssén Ehrlin
Otava



Turusta ja Lapista

Jälleen kaksi kotiseutuani pilkahtavat kirjoissa. Turkuun sijoittuvia tai edes täällä kyläileviä kirjoja luen hurjan mielelläni. Ja Länsi-Lapissa jos tapahtuu, kirja päätyy oitis lukulistalle. Myllylahti-suorani jatkuu ja tässäpä tarinaa kahdesta uutuudesta.



Risto Lahtisen Dies Irae on Turkuun sijoittuva esikoisdekkari. Kirjassa pyöritään Hirvensalossa, Uittamolla ja keskustassa, mutta Turku vaikuttaa olevan vain näyttämö eikä kovin kummoisessa roolissa sitten kuitenkaan. Harmi. Henkilöhahmoja piisaa vallan paljon ja hetki meni taas kaikkiin tutustuessa.

Kirjan juoni on oiva ja tarina rakentuu ihan kiehtovasti. Joitakin rönsyjä olisin ehkä jättänyt vähemmälle, tai sitten luin vain kiireessä. Epämiellyttävät hahmot pysyvät epämiellyttävinä ja päähenkilö, komisario Eero Rantala, on sympaattinen hammassärkyineen.

Kirja on Lahtisen ensimmäinen, mutta Turun Sanomien arviossakin paljastetaan, että Lahtinen on kirjoja suunnitellut useampiakin. Mikään huikea kokemus Lahtisen Dies Irae ei ole, mutta enköhän lue häneltä lisääkin, jahka sarja jatkuu. Tämän kirjan sain arvostelukappaleena.

Risto Lahtinen: Dies Irae
Myllylahti


Ja sitten sinne Lappiin. Sebastian Lindell on minulle uusi tuttavuus ja kun pikalainahylly minulle Lindellin uutuutta Rajatapaus tyrkytti, kutsuun oli taas vastattava. Silta-tyyppisesti murhia tapahtuu kahta puolta rajaa. Tässäkin kirjassa - kuten tuossa Lahtisen tarinassa - syitä voidaan hakea menneisyydestä lobotomian synkästä historiasta alkaen.



Meän kieli raikaa kirjassa ja se on hauskaa. Enemmänkin olisin lukenut sillä kirjoitettua tekstiä, mutta ymmärrän, että tottumattomalle se voi olla raskastakin. Poliisit ajelevat harvinaisen ketterästi Luulajan, Haaparannan, Rovaniemen ja Kolarin väliä. Mutta niinhän siellä tehdään, ei se ole matka eikä mikhän. (Ja ei, en vuoden Kolarissa asumisen jälkeenkään voi väittää osaavani sijoittaa hoota läheskään aina oikeaan paikkaan.)

Tarinaan on kirjoitettu Kolarin Kurtakon kylään Lavitsan kaivos. Hetken se meni täydestä ja sitten piti oikein googlata, että juu ei. Rautuvaaran kaivos Kolarissa suljettiin 1980-luvun lopulla, sen muistinkin. Sodankylässä on Kevitsan kaivos ja Kolariinkin puuhattiin Hannukaisen uutta kaivosta, pitkäänkin, mutta paikallisten matkailuyrittäjien onneksi hanke kaatui kaivosyhtiön konkurssiin parisen vuotta sitten (tosin sitä vielä kai ei ole täysin haudattu).

Niin, tarinasta. Tarina kelpasi minulle mainiosti, suorastaan pidin siitä, mutta ymmärrän kyllä, että se johtuu mahdollisesti myös siitä, että olin aivan fiiliksissä tapahtumien sijainnin takia. Toisaalta, kaipa se innostus on hyvä juttu kirjan kannalta, sillä en muista, että olisin mistään Turkuun sijoittuvasta kirjasta ollut yhtä innoissani. Sen sijaan esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää (tapahtumat Muoniossa) ja Max Mannerin Jääkyynel (tapahtumat myös Lapissa ja Turussa) ovat jääneet mieleen. Lindellin kirjan lukeminen kesti päivän normaalia pidempään, sillä lukemisen lomassa piti pohtia ensi kesän lomamatkan järjestelyitä ja ihmetellä autojunan aikatauluja. Enköhän vie lapset kesällä katsomaan hiljentyvää Kolarin kirkonkylää, Kolarinsaaren kirkkoa, Pakasaivoa, Ica Lahtis -kauppaa, Pajalaa, ehkä vähän Ylläksen rinteitäkin. Siksikin tämä oli hyvä kirja.

Sebastian Lindell: Rajatapaus
Myllylahti



perjantai 11. joulukuuta 2015

Hyväntuulista jännää lapsille

Nytpä pääsin mieluisan tehtävän äärelle eli kertomaan lastenkirjasta, jonka toivon löytävän paljon lukijoita. Taika Valo ja Pelukylän pokaali on lastenkirja, jonka lukeminen iltasaduksi 9-vuotiaalle pojankoltiaiselle oli hauskaa!



Porvooseen sijoittuvista dekkareistaan tunnettu Jaana Lehtiö on aloittanut yhdessä Helena Miettisen kanssa Taika Valo -sarjan ja kuulin, että kolmas osa ilmestyy ensi vuoden aikana.

Kirjoissa seikkailee 10-vuotias Taika Valo -niminen tyttö, joka muuttaa isommasta kaupungista pienempään kaupunkiin nimeltä Pelukylä. Henkilöhahmot on kuvattu hyvin, tapahtumat koskettavat alakouluikäistä, jännyyttä on juuri sopivasti, tarina etenee vauhdikkaasti ja perusvire on lämminhenkinen ja hyväntuulinen. Roistot ovat sopivasti roistoja, lopussa hyvä saa palkkansa ja pahiksetkin katuvat.

Kirjassa etsitään 1920-luvulla kadonnutta jalkapallopokaalia ja vaikka yleensä en juonesta mitään merkittävää paljastakaan, on pakko kertoa, että kirjan loppupuolella yläpuolellani parvisängystä kuului kriittisellä hetkellä jännittynyt huuto: "Pokaali!" 9-vuotias Uljas-poikani eläytyi täysillä kirjaan. Miksi kirja sitten upposi niin hyvin vieläpä hitusen teknologisorientoituneeseen naskaliini? Koska tapahtumat ja ihmiset ovat aitoja. Alussa todetaan, että Pelukylään muuttamisessa katoaa perheeltä netti (Ennenkuulumatonta, tästäkin poikani kanssa juteltiin. Hän ei olisi suostunut moiseen paikkaan muuttamaan.) Sen jälkeen nettiä ei kukaan kaipaa, ja tietokone ja nettiyhteys löytyvät vain piilotettuina kirjan vanhimman mummon piironkiin. Kun kirjan loppupuolella mainitaan sana "iPad", hörähti Uljas, koska se oli niin hassua.

Juttelimme Helsingin kirjamessuilla kirjailija Jaana Lehtiön kanssa mm. yhteiskirjoittamisesta. Jaana kertoi yhteistyöstä Helena Miettisen kanssa ja voin todeta, että kirja on senkin puolesta erittäin onnistunut, sillä mitään saumakohtia tai kerronnan erityyppisyyttä en huomannut. Ainoa "hassuus" oli se, että Taikan pikkuveljeä Tobiasta kutsuttiin yhdessä luvussa jonkin matkaa Topiksi. Siihen 9-vuotiaskin kiinnitti huomiota.

Eilisiltana saimme tarinan päätökseen ja loppurutistukseen varasimme 40 sivua, jotka vilahtivat hetkessä. En ihmettele, että Taika Valo -sarjan ensimmäisen osa valittiin vuoden 2014 parhaaksi lastenkirjaksi. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikkien alakouluikäisten perheisiin. Iltasaduksi luvut ovat juuri sopivan pituisia (no, minä posotin kolmekin lukua illassa) eikä tarina vie yöunia. Tässä siis mitä mainioin vinkki pukinkonttiin, esimerkiksi paikallisesta kirjakaupasta tai vaikkapa Adlibriksestä! Ja miksi minä pidin tästä niin paljon? Koska kirjassa astridlindgrenmäinen lämminhenkisyys ja kiltti jännitys yhdistyvät suomalaiseen elämänmuotoon.

Pakko on myöntää, että nolottaa, että kirja odotti hyllyssä lähes vuoden. Alunperin ajattelin, että 12-vuotias tyttäreni olisi kirjan lisäkseni lukenut, mutta hän on edelleen niin Nälkäpeliensä lumoissa, että lastenkirjakategoria ei enää nappaa. Nyt Uljaksen kanssa odotamme, että pääsemme seuraavan osan kimppuun.

Jaana Lehtiö, Helena Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pokaali
Myllylahti

tiistai 8. joulukuuta 2015

Naishyvikset ja miespahikset

Vaikka kirjamessuilla onkin kiva bongata tuttuja kirjailijoita - ja tavallaan tuttuja, joita en ole tavannut, mutta joiden kirjoja olen lukenut - on ehkä vielä kivampaa löytää kiinnostavia ja lukemattomia kirjailijoita. Turun kirjamessuilla seurasin paneelia, jonka muut osallistujat olivat entuudestaan tuttuja, mutta Pekka Hiltusen kirjoja en ollut lukenut.



Hiltunen jäi messuilta mieleen eikä (taaskaan) ollut kirjastossa vaikeaa tarttua jokerilainaan. Ja ilahduin hurjasti! Tähän väliin on pakko mainita, että en hehkuta varauksetta kaikkia lukemiani kirjoja. Blogiin pääsee itse asiassa vain karkeasti arvioiden puolet lukemistani kirjoista. Jos kirja ei herätä tunteita, etenkään myönteisiä, en jaksa nähdä vaivaa. Jos kirja ei nappaa, ei se välttämättä aina johdu siitä, että kirja olisi huono. Joidenkin kirjojen tunnelma nyt vaan ei tunnu mukavalta, mutta en lähde jakamaan harmitusta. Joten Kirjallisia-blogissa kirjoittelen enempi suosituksia tai esittelyjä minua ilahduttavista kirjoista. Synkäksi en rupea, vaikka kirjamakuni sellainen onkin.

Hiltusen Studio-sarja sijoittuu Lontooseen ja pääosassa on naisia. Ja miten älykkäitä hyvisnaisia, jotka nykyjan Robin Hoodeina puolustavat hyvää ja antavat pahiksille takaisin modernein keinoin. Nörttinä nautin siitä, miten kätevästi elektronisia mahdollisuuksia käytetään hyväksi menemättä ihan kauheasti liikaa detaljeihin. Tässäkin kirjassa luodaan lokaali kännykkäverkko, joka toimii nopeassa operaatiossa vaikka kyseisen korttelin muut kännykkätukiasemat pimennetään h-hetkellä. Siistii. Kirjan takakannessa mainitaan kirjan oleva "väkevä, monitasoinen jännitysromaani, jossa mobiiliajan tekniset oveluudet sekoittuvat Lontoon syvään historiaan".

Lontoossa ei pyöritä totutuilla kulmilla vaan enemmänkin kortteleissa, joihin turisti ei eksy. Sen verran autenttisilta vaikuttavat kuvaukset, että mietin, miten Hiltunen on niihin päätynyt. Kiehtovaa taustatyötä hän on ainakin tehnyt.

Jos sinua kiinnostaa lukea naispuolisten sankarien älykästä touhua pääosin miespahisten keskellä, suosittelen Pekka Hiltusen Studio-sarjaa. Ja taas aloitin muualta kuin sarjan ensimmäisestä osasta (tämä on kolmas), mutta nytpä hyllyssä odottavat kaksi ensimmäistä osaa. Jee.

Pekka Hiltunen: Varo minua
WSOY

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Normaalimpi Norma

Sofi Oksasen Norma kohosi lukulistani kärkisijoille viimeistään Helsingin kirjamessuilla. Siellä kuulin hänen kertovan kirjastaan kiehtovasti parissakin tilaisuudessa ja uteliaisuuteni heräsi. Kirjamessuilla Oksanen haastatteli myös kirjailijakollegoita eri lavoilla ja nautin hänen varmasta esiintymisestään.



Norma on kaunis kirja. Sen kansi on kaunis ja kirjana se on varsin sopusuhtainen paitsi malliltaan myös sivumäärältään (n. 300 sivua). Sen lukee parissa illassa eikä se käy työstä eikä maistu suorittamiselta. Voin sanoa, että suorastaan ahmin Norman. (Puhdistus teki aikoinaan suuren vaikutuksen, sen sijaan Kun kyyhkyset katosivat jäi kesken ja tiirailee minua hyllystä syyttävästi. Palaan siihen kyllä, muistan lähes sivulleen missä kohdassa sain jotain muuta tekemistä.)

Norma Ross on nuori nainen, joka menettää äitinsä. Sukulaiset ovat vähän outoja (no, kenen eivät ole...) ja muuttuvat hautajaisten jälkeen vielä oudommiksi. Yksi näyttämöistä on kampaamo ja hiuksilla on kirjassa suuri rooli. Suurilla hiuksilla. 

Kutsuin Normaa otsikossa normaaliksi. Ehkä siksi, että se sijoittuu "normaalimpaan", tutumpaan ympäristöön kuin esimerkiksi Puhdistus. Suomalaisittain normaalimpaan, Helsinkiin. Tuttua paikallisliikennettä, tuttuja kaupunginosia. Ei Normassa kuitenkaan ole mitään tavanomaista, päinvastoin. 

Kirjan loppu oli niin jännittävä, että Tomi ihmetteli vieressä kun luin sitä silmät pyöreinä. Siis Oksanen on noin jännittävä?

Tomilla on kirja nyt loppumetreillä ja hän heräsi pohtimaan, miksi suurin osa nimistä on ei-suomalaisia. Lambert. Marion. Alla. Max. En ollut itse kiinnittänyt asiaan edes huomiota.

Norma kuvaa jälleen ajankohtaista ilmiötä, jossa on mukana naisten eräänlaista hyväksikäyttöä. Yhtä ahdistava ei tarina ole kuin aiemmat, mutta herätti miettimään globaalin etiikan puutetta. 

Jos olet halunnut lukea Sofi Oksasen teoksia, mutta olet epäröinyt, aloita tästä. 

Sofi Oksanen: Norma
Like


perjantai 27. marraskuuta 2015

Tuulipuku ja hiuslaatu tekevät suomalaisen

"Tykkäsin kovasti Rakkaudenhirviöstä, vaikka se on vain nuoren tytön kasvutarina." Tällaisin sanoin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna voittanut Saara Turusen Rakkaudenhirviö on kirjailijan mukaan usein otettu vastaan. Se ärsyttää häntä: "mitä vikaa nuoruudessa tai tyttöydessä on?"



Ei kai niissä mitään muuta vikaa ole kuin se, että aihepiiri ei ole kovin omaperäinen. Ensimmäisen ovat kokeneet kaikki ja jälkimmäisenkin puoli ihmiskuntaa. Rakkaudenhirviön tarinassa ei ole mitään kovin kummallista, aika tavallista tallaamista vaan. Koulunkäyntiä, matkustelua, ahdistusta. Etsintää, sivullisuuden tunnetta. Omaelämäkerrallisuutta juuri sillä tavalla kuin esikoisromaaneissa usein on.

Mutta eipä palkintoja jaetakaan aihevalintojen perusteella. Niitä jaetaan sillä perusteella kuinka hyvin tarina on kirjoitettu, ja Turusen teksti toimii loistavasti, kirja on erittäin nautinnollista luettavaa. Tarina pitää otteessaan, eikä siihen tarvita räjähdyksiä eikä mitään muutakaan isoa. Vain pieniä asioita, niistä nautinnot ja hyvät tarinat syntyvät. Lisäksi Turusen kieli kasvaa hienosti päähenkilön mukana.

Ja kyllä siellä isoakin asiaa on. Turunen tutkailee suomalaista kansanluonnetta, sitä, kuinka synkkää ja tuppisuista elämä täällä on. Siitä meillä jokaisella on kokemuksia, ja siksi tämä kirja koskettaa jokaista. Tämän kirjan perusteella suomalaisuus kiteytyy kahteen asiaan, tuulipukuun ja etenkin hiuslaatuun.

"Kun kotimaani naiset kasvavat aikuisiksi, leikkaavat he tukkansa ihan lyhyiksi ja värjäävät ne kirkkaanpunaiseksi tai tumman luumun väriseksi. Ajattelin, että tämä olisi käytännöllinen ja sähäkkä, he sanovat, vaikka näyttävätkin pulleilta tikoilta." Tai "Tiedän, että äitini haaveilee sellaisesta, että aikuisena laulaisin kirkkokuorossa, pukeutuisin asiallisiin vaatteisiin ja eläisin tavallista elämää jonkun ohuthiuksisen miehen kanssa, joka tykkäisi käydä seurakuntatalolla."

Kuten minkä tahansa suomalaisen kirjakaupan hyllystä voi päätellä, suomalaisuuteen synkkyyteen kuuluu olennaisena osana sota, sitäkin Turunen ironisoi oivasti: "Kömpelöt naapurimaan ihmiset eivät osanneet hiihtää niin hyvin kuin kotimaalaiset ja niinpä he upposivat hankeen ja jäivät jumiin. Kotimaan ihmiset hiihtivät paikalle, ampuivat kuulan heidän kalloihinsa ja sen pituinen se."

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi

torstai 26. marraskuuta 2015

Ajankohtaista laatujännitystä

Pidän Kristina Ohlssonin kirjoista, koska niiden taustatyö on vallan omaa luokkaansa. Yhteiskunnallinen näkökulma, tietynlainen maailmanpoliittisen tilanteen hallinta ja ajankohtaisuus vetoavat minuun aina riippumatta kirjan genrestä. Ja tietysti ruotsalainen kirjallisuus on sydäntä lähellä.



Ohlssonin Paratiisiuhrit (2014) ei ole aivan viimeisin kirja hänen tuotannostaan, mutta satuin lukemaan kirjan varsin sopivaan ajankohtaan. Kirjassa uhataan räjäyttää lentokone. Ruotsissa on pidätetty muslimiterroristiksi epäilty mies, joka uhataan karkottaa maasta aivan pian. Epäilykset hänen syyttömyydestään ja syyllisyydestään vellovat. Tämähän on aivan kuin viime viikkoisista ruotsalaisista uutisista. Bolidenissa pidätettiin terroristiksi epäilty irakilaismies, joka sittemmin vapautettiin. 

Ohlsson on asunut pidempiä aikoja Israelissa ja hän on alkuperäiseltä ammatiltaan "Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, joka on työskennellyt turvalisuuspoliittisena analyytikkona". Ja tämä paistaa kaikessa läpi - arvostan Ohlssonin asiantuntemuksella kirjoittamaa tekstiä paljon. Ohlssonin uusimman - Daavidin tähdet - ehdinkin jo käydä läpi aiemmin tänä syksynä. 

Turun messuilla tänä syksynä teemana olivat pohjoismaiset dekkarit ja sain kuunnella Kristina Ohlssonia parissakin paneelikeskustelussa. Siellä todettiin, että juuri kenenkään ruotsalaisdekkaristin kirjoissa ei ole yhteiskunnallista kritiikkia (Henning Mankell mainittiin mutta hänen poismenonsa uutisoitiin vasta messujen jälkeen). Ei siis Ohlssoninkaan vaan teksti on enemmänkin analyyttistä ja ajankohtaista. 

Jos seuraat uutisia, pidät ruotsalaisista dekkareista, jotka eivät ole ihan kevyimpiä, arvelen sinun pitävän Ohlssonin kirjoista. 

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit
WSOY

maanantai 23. marraskuuta 2015

Britt-Marie, olipa hauska tutustua!

Vähän jo naurattaa, sillä taidan aloittaa useimmat blogipostaukseni pohtimalla, miten paljon suurmenestyksiä Ruotsiin mahtuukaan. Tällä kertaa menestyjä ei löytynyt jännityksen saralta vaan ihan vaan "Ruotsin jättimenestys nyt Suomessa".  Kirjan kannessa hehkutetaan naispuolista mielensäpahoittajaa, sillä toki saa kirjan myytyä ainakin minulle.



Britt-Marie kävi täällä on kirja naisesta, jonka elämä sellaisena kuin hän sen on oppinut tuntemaan, muuttuu. Juonesta en paljasta taaskaan ihmeemmin mitään, mutta kirjassa on siivoamista, jalkapalloa, siivoamista, ihmisiä, pieni paikkakunta, siivoamista, etenkin ikkunanpesua, rotta, muutama mies, ikkunanpesua ja kaikkea pientä, josta loppujen lopuksi tulee suurta. Britt-Marie vaikuttaa joissakin kohdin melko tutulta hahmolta. Hänen sukulaissielunsa - tosin tuskinpa ovat tavanneet - on selvästikin Silta-sarjan Saga Norén.

Takakannen mukaan kirja on "sydämeenkäypä" ja sitä se tosiaankin on. Luettuani suunnittelin ostavani kirjan kaikille mahdollisille ihmisille joululahjaksi, sen verran iloiseksi kirja tekee. Hauskakin vielä.

Jos pidät Mielensäpahoittajasta ja Saga Norénista, tässä on kirja juuri sinulle!

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
Otava

Hotakaisen nerokkaassa uutuudessa etsitään kuulijaa

Jos taideteoksen arvoa haluaa mitata teoksen yhtenäisyydellä (niin kuin aika moni haluaa), Kari Hotakaisen tuore Henkireikä on erityisen arvokas. Se on oikeastaan monologi, ja siinä pyöritään koko ajan yhden ja saman asian, rikoksen ympärillä. Monenlaisia tarinoita silti kuullaan, hauskoja ja traagisia, älykkäitä ja vahvatunnelmaisia, niin kuin Hotakaiselta odottaa saattaa. Ykseys moninaisuudessa, moninaisuus ykseydessä.



Ja kaikkein nerokkainta on se koukku, jossa Hotakainen lukijaansa riiputtaa: jo ensimmäiseltä sivulta alkaa odotus. Kenelle kertoja puhuu? Jonkinlainen alistussuhde on kyseessä, mutta millainen? Henkireiässä ei etsitä murhaajaa vaan kuulijaa, idea on kekseliäs ja toimiva, ja tekstin imu on kova. Ja kun kaikki lopulta selviää, yllätys on melkoinen. Teos on kirjailijan kahdeskymmenesviides, ja yhä näyttää paukkuja löytyvän, tasainen (no on siellä heikompiakin niin kuin vaikka Iisakin kirkko) tuotanto sen kuin jatkuu.

Esimerkiksi tällaisista syistä Finlandia-palkinto voisi hyvinkin mennä taas Hotakaiselle.

No on kai siellä kritisoitavaakin. Hotakaiselle tyypillinen lakoninen aforistisuus on toisinaan läsnä ehkä vähän liikaakin, teksti hengittäisi paikoin paremmin jos se olisi höllempää. Tai sitten ei, mistä näitä tietää.

Yhtenä lankana kokonaisuudessa on kuorolaulu, jota kirjailija ei tietääkseni itse harrasta. Niinpä silmääni tökkää heti ensimmäinen musiikkiviittaus: "Yritin tapailla erään laulun sävellajia." Ei sävellajia voi tapailla, sävellaji on abstraktio. Säveliä tai sävelmiä voi tapailla, mutta ei sävellajia. Ja sitten, joitakin sivuja myöhemmin tuleekin mieleen, että ei hemmetti, ehkä Hotakainen onkin laittanut väärän ilmaisun tekstiin vain korostaakseen kertojan heiveröistä suhdetta musiikkiin. Kyllä on kiero jätkä. Ja nerokas.

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala

torstai 12. marraskuuta 2015

Mihail on tyly jätkä

Helsingin kirjamessujen verkkopäiväkirjanpitäjille suunnatulla aamiaisen ja lounaan yhdistelmällä käväisi juttelemassa Mihail Šiškin, palkittu ja kiitelty venäläiskirjailija. Šiškinin teoksia on myyty 27 maahan, ja vuonna 2005 ilmestynyt Neidonhius toi kirjallisen läpimurron: teos muun muassa voitti Venäjän kansallinen bestseller-ja Suuri kirja -palkinnot.


Neidonhius on tänä vuonna käännetty suomeksi, ja koska olen jo pitkään halunnut päivittää itseäni venäläisen nykykulttuurin suhteen, teos piti ilman muuta ottaa luvun alle. Šiškin teki kirjamessuilla hyvän vaikutuksen, hän taisi olla ainoa, joka oikein erikseen otti Taiteen puheenaiheeksi. Sellainen käsitys minullakin Venäjästä on, sekä täältä katsoen että omakohtaisten käyntien perusteella: taidetta arvostetaan erittäin paljon, ja varsinkin klassikoita. Ihan taiteen itsensä vuoksi.

Mutta kyllä on tyly jätkä tämä Šiškin. Tai Neidonhius ainakin, muista teoksista en tiedä. Ensivaikutelmaa voisi luonnehtia esimerkiksi luotaantyöntäväksi. Ensimmäiset kaksisataa sivua olin aivan pihalla, ja aikani sinniteltyäni siirryin hyppelemään sivuja yli. Näennäisesti tekstissä tulkki (Šiškin työskentelee kääntäjänä sveitsiläisessä maahanmuuttovirastossa) keskustelee turvapaikanhakijoiden kanssa ja nämä koittavat esittää perusteita turvapaikan myöntämiselle, mutta käytännössä teksti loikkii aiheesta toiseen päättömän tuntuisesti. Tajunnanvirralta vaikuttavaa tekstiä jaksaa hetken, mutta ei kovin kauaa. Ei, vaikka siihen näyttää sisältyvän kaikenlaisia viitteitä maailmankirjallisuuteen, kansansaduista Agatha Christieen ja antiikin kirjoituksiin. Kirjan lopussa on pitkä selitys- ja huomautusosio.

Joo, syntyyhän siitä "kokemuksen kollaasi", niin kuin takakannessa luvataan, mutta myös aversio. Ei odotuksia, ei jännitteitä, ei konfliktia, ei mitään niistä keinoista joilla romaanit tapaavat lukijaansa mukana roikottaa. Toisin sanoen syitä kääntää seuraavalle sivulle ei oikein löydy. Muuta kuin se Taiteen eetos, jota tässä ilmeisesti metsästetään. Kun sitten tarinalinjoja tulee kaksi lisää, teksti saa muutakin imua kuin suorittamisen. Tulkin avioliiton hajoaminen Roomassa ja sadan vuoden takaisen venäläislaulajattaren päiväkirjamerkinnät kiskovat tarinaa ihan tavallisin keinoin, joten kirjassa pysyy kiinni pitämättäkin. Kunnes taas loppupuolella mennään jossain jota en kykene tavoittamaan, ainoastaan hyppimään ja suorittamaan. Mielenkiintoista on, että ilmeisesti nuo helppolukuisimmat päiväkirjamerkinnät ovat osin autenttista tekstiä: Šiškin on saanut niistä plagiointisyytteitä, jotka kirjailija on kuitannut sanomalla kirjoittavansa "seuraavan ulottuvuuden proosaa".

Säveltäjä Paavo Heininen sanoi joskus muinoin jotain sen suuntaista, että jos hänen musiikkinsa koetaan vaikeaksi, se johtuu vain huonosta perehtymisestä: kunnon kuulija oppii sinfonian ulkoa. Varmaan jos Neidonhiuksen lukisi esimerkiksi kymmenen tai vaikka vain viisikin kertaa, se avautuisi paremmin. Haaveilla saa, ja taiteilijan kai pitääkin.

Neidonhius heijastaa venäläisen kirjallisuuden perintöä, kuten takakannessa luvataan. Se on järkälemäisen iso, ja tunnelmassa on jotain dostojevskiläistä - tai yhtä lailla siinä voi nähdä Kafkan Oikeusjutunkin kaikuja. Tulkin osuuksissa on joka tapauksessa byrokratian ahdistava tunnelma, ja venäläisiin klassikoihin tämä yhdistyy minun silmissäni ainakin siinä mielessä, että minkäänlaista huumoria tai valoa ei juuri näy. Tai sitten olen liian pissakakkaorientoitunut huumorikäsityksissäni. 

Mutta kaiken edellä sanotun päälle pitää kyllä todeta että teksti on hienoa. Se on kaunista ja kiehtovaa, noin tekstin tasolla. Ja suomentaja Vappu Orlov on tehnyt huikean työn. Kirjallisten viitteitten lisäksi löytyy viisaita ajatuksia kuten että "matka pisteestä A pisteeseen B kuljetaan kilometreittäin, mutta elämän läpi kuljetaan ihmisestä toiseen", tai: "Mitä ankarampaa on jossakin yksien onnettomuus, sitä vahvemmin ja väkevämmin kuuluu toisten olla onnellisia toisaalla. Ja rakastaa kiihkeämmin." Jälkimmäinen sopii ainakin minun mielikuvaani venäläisestä arkiselviytymisestä historian melskeissä.

Neidonhius ei ole lukuromaani, se on lukijaansa monella tavoin koetteleva taideteos.

Mihail Šiškin: Neidonhius WSOY

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Äitiäkin jännittää - loistava kirjasarja ipanoille

Timo Parvela tunnetaan mm. Ella-kirjoista, joiden jännitys on sellaista, ettei se pahasti jää lasta vaivaamaan. Mutta lapsetkin kasvavat ja sietävät jännitystä enemmän. Siksi nappasin kirjastosta alkusyksystä, loppukesästä, Kepler62-kirjan, joka vaikutti mahdottoman kiinnostavalta (äidistäkin).

Kepler62 on itse asiassa kuusiosainen kirjasarja, jonka kirjoittajia ovat Timo Parvela sekä norjalainen Bjørn Sortland. Kirjasarjan on kuvittanut Pasi Pitkänen. Kirjat ilmestyvät samanaikaisesti Suomessa ja Norjassa, ja sarjasta on tähän asti tullut ulos kaksi osaa eli aloitusosa Kirja yksi: Kutsu sekä Kirja kaksi: Lähtölaskenta. 


(Kepler62 Kirja yksi: Kutsu, kuva WSOY)



Ensimmäisen kirjan kirjoitti Timo Parvela ja toinen on Sortlandin käsialaa eli täydellistä yhteiskirjoittamista tämä ei ole. Näiden kahden kirjailijan käsialat eroavat sen verran, että 9-vuotiaalla meni hetki kakkoskirjan aloittamisen jälkeen tajuta, että kyse on samasta tarinasta. 

Isoveli, lähes jo aikuinen, ihmetteli, että luetko tosiaan kuopukselle (Lars) Kepleriä. Hassu nimivalinta, siis. 

No se tarina. Kepler62 on tietokonepeli, jonka läpi pelaamisella saa lunastettua paikan uudisasukkaaksi toiselle planeetalle. Sen enempää en juonesta paljasta. Kiehtovaa scifiä, lapselle sopivaa, mutta 9-vuotiaalle tätä luen mieluummin yhdessä iltasaduksi, koska pohjavire on hiukan synkkä ja tapahtumista on hyvä keskustella. Nuorempi ei välttämättä kaikkea itsekseen tajuaisi, mutta tarinassa on sellaisia elementtejä, jotka puhuttelevat lapsia (isättömyys, äidittömyys, ufot, muut planeetat, orwellimaisuus). 

Kepler62 on kirjasarja, jota lukiessa äiti kysyy luetaanko vielä yksi luku. Olen nörtihkö äiti, mutta silti harmitti niin sanotusti ihan simona, kun näin tästä kirja-arvostelun ja kirja luokiteltiin poikien kirjaksi. 12-vuotias tyttärenikin on toisinaan iltasatua tullut kuuntelemaan, koska tarina on niin jännä. Miksi ihmeessä tällaisia tunkkaisia sukupuolijaotteluja tehdään? Siksikö, kun kirjan kannet ovat synkähköt? Kirjassa on tietokonepeli? Ja avaruusalus? Jestas. Ensimmäisen osan pääosassa ovat veljekset Ari ja Joni, mutta toisessa kirjassa tyttö, Marie. Tasa-arvoa hahmopuolella.

Harmi kyllä kirjasarjan kolmas osa ilmestyy vasta keväällä 2016. Sitä odotamme kuitenkin innolla, lapsikin. :) Joulupukin konttiin suosittelen kuitenkin näitä kahta ensimmäistä osaa

Timo Parvela, Bjørn Sortland:
Kepler62 Kirja 1: Kutsu
Kepler62 Kirja 2: Lähtölaskenta
WSOY



Jännä mutta melkein jo nähty

Paljonko sinne ruotsalaiseen dekkarieliittiin mahtuu? Harmittaa, koska en ole ottanut erityisesti talteen aktiivisesti harrastamieni ruotsalaisten uutuusdekkareiden kansiteksteistä luonnehdintoja top10-sijoituksista tai muuten kärkikastissa olemisesta. Niiden mukaan Ruotsin Top10-listalle mahtuu vuoden aikana aika monta kymmentä kirjailijaa.



Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat kirjoittaneet dekkarisarjaa jo neljän osan verran. Luottokirjastossani kiltti kirjastonhoitaja näytti minulle uutuuskirjapinoa ennen kuin kirjat päätyivät uutuuskaruselliin. Mykkä tyttö lähti mukaani enkä kadu valintaani.

Taattua ruotsalaista jännitystä, hyviä hahmoja ja juonenkäänteitä. Roistous oli hiukan pääteltävissä mutta ei kuitenkaan ihan kokonaan.

Muttamutta. Mykkä tyttö kuulostaa tutulta. Siis mykkä lapsi. Joka piirtää. Piirtää kuvia rikospaikalta, koska ei kykene kertomaan roistosta. Kuulostaa tutulta, eikä edes ihan etäisesti. Jos olet lukenut "Millennium-trilogian neljännen osan", David Lagercrantzin Se mikä ei tapa, tiedät mitä tarkoitan.

Hjorthin ja Rosenfeldtin kirja on ilmestynyt viime vuonna, 2014 ja Lagercrantzin kirja tänä vuonna, loppukesästä. Yhtä kaikki, ruotsalaisten dekkareiden fanit kiittävät.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mykkä tyttö
Bazar Kustannus

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Helsingin Kirjamessujen koostetta valokuvin

Helsingin Kirjamessuilla vietimme kaksi kiireistä päivää. Kiitokset järjestäjille! Meitä kirjabloggareita taas hemmoteltiin. Riensimme kaksi päivää sekä lavalta toiselle kirjailijoiden haastatteluja kuuntelelmassa että kirjabloggareille järjestetyissä tilaisuuksissa.

Oli hauska tavata tuttuja ja ihastella uutuuskirjoja. Tässä seuraavassa pientä valokuvakoostetta ja vähemmän tekstiä. (Pahoittelut kuvien laadusta. Tänä vuonna varasin käsilaukkuun tilaa kirjoille ja jätin järjestelmäkameran kotiin.)


Messuille astuminen oli jälleen pysäyttävä hetki. Silmänkantamattomiin toinen toistaan kiehtovampia osastoja.


Elina Hirvosta haastatteli Anna-Riikka Carlson.


Tubettajia. Tubecon-kirja oli messuilla loppuunmyyty, mutta päätynee pukinkonttiin perheen nuorille tubettajanaluille. 


Otavan kirjabloggaajien tilaisuudessa kuulimme Antti Tuomaista, Tua Harnoa ja Pasi Pekkolaa heidän uusista kirjoistaan.


Ihana Linda Liukas signeerasi ostamani lahjakirjan (Hello Ruby) ja antoi bonuksena pari linkkivinkkiä nuorille koodarinaluille. 


Carl-Johan Vallgren (Varjopoika) haastattelussa Akateemisen osastolla.


Kari Hotakainen, Anna-Leena Härkönen ja Tuomas Kyrö keskustelivat huumorista. Hauskojakin olivat.


Kauko Röyhkä kertoi uusintapainetusta Kaksi aurinkoa - kirjastaan.


Sofi Oksanen haastatteli Antti Tuomaista tämän uudesta Kaivos-kirjasta. Tämä olikin perjantain viimeinen ohjelma, jota seurasimme ja puoli kahdeksan aikaan illalla Messukeskus oli kovin hiljainen. 




Lauantaiaamu aukeni Bonnierin järjestämällä kirjabloggaribrunssilla. Esilämmittelimme hotelliaamiaisella, joten panostimme kahvin juomiseen. Brunssilla saimme kuulla kahdeksaa esikoiskirjailijaa, joista Roope Sarvilinnan Kateissa-kirjasta Tomi onkin jo blogannut ylistävästi.


Kuvassa Roope Sarvilinna (Kateissa), Vuokko Sajaniemi (Pedot, HS kirjallisuuspalkinnon ehdokas 2015) ja  Saara Turunen (Rakkaudenhirviö, HS kirjallisuuspalkinnon ehdokas). 



Energinen Ella Kanninen juonsi tilaisuuden tänäkin vuonna. On nautinto kuulla, miten hän parilla lauseella kuvaa kirjasta jotain olennaista ja saa kirjailijan kertomaan lisää. Tänä vuonna aikaa per kirjailija oli kuitenkin paljon vähemmän kuin viime vuonna, mikä oli sääli. Kuvassa (yllä) myös vasemmalta Kaisa Haatanen (Meikkipussin pohjalta, ilmeisesti hauska kirja, koska kirjailija vaikutti hulvattomalta. Tästä lisää tuonnempana, koska kirja on tuossa pöydällä pinossa), Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua), Inga Röning (Hippiäinen) ja Jussi Seppänen (Kymmenottelu, HS Kirjallisuuspalkinnon ehdokas). Esikoiskirjailijoista jäi kuvaamatta Simo Hiltunen, jonka kirja Lampaan vaatteissa kertoo suomalaisista perhesurmista - tai perhemurhista, kuten kirjailija itse niitä kutsuu. 




Venäjä oli kirjamessujen teemamaa ja Mihail Siskin (suhuässillä) oli isona starana paikalla. Neidonhius on nyt Tomilla "työn alla". Muutama kirjabloggaaja kertoi tilaisuudessa kokemuksistaan ("ensimmäisistä kahdesta sadasta sivusta en tajunnut mitään"). 


Katja Ketulla oli kirjabloggareille reilusti aikaa ja kysymyksiä tulvikin uudesta Yöperhonen-kirjasta. Muutkin olivat huomanneet kirjasta veijaritarinan aineksia. Kettua haastatteli Anna-Riikka Carlson


Parnasson paneelikeskustelua kuunteli täysi salillinen väkeä. Anna Baijars, Anna Tomi, Kari Hotakainen (kuvassa) keskustelivat Karo Hämäläisen vetämässä paneelissa kirjallisuuden nykytilasta. 


Roope Lipastin Linnan juhlat veti ison katsomon täyteen väkeä. 




Sofi Oksasen uutuuden, Norman, esittely isoimmalla lavalla veti väkeä. Emme olleet paikalla ajoissa, joten varpistamalla sain tämän hassun kuvan, joka kertoo omalla tavallaan Oksasen vetovoimasta. Nooh, sinänsä mainio kuva, koska Oksanen regrammasi tämän Kirjallisia-blogin postaaman kuvan omalla tilillään. 




Kotiin lähdimme lauantaina iltapäivällä. Paljon jäi näkemättä, kuten esimerkiksi alakerrassa pidetyt Ruokamessut. Myllylahden ständillä kävimme pari kertaa ja siellä oli mukava nähdä Niina ja Lassi. Jaana Lehtiön kanssa ennätimme jutella hetkisen hänen uusimmasta dekkaristaan. Kun olimme jo melkein ulko-ovella, meidät pysäytti Entropia-kirjan kirjailijapariskunta (Helena Waris ja Janne Nykänen), jotka kiittelivät Tomia blogikirjoituksesta. Viimeksi juttelimme heidän kanssaan Turun Kirjamessuilla.

Lukupino on aikamoinen messujen jälkeen, mutta sen purkaminen on vain ja ainoastaan mukavaa. Eiköhän näistä (kuvassa yllä) löydy aika monta kirjaa, joita voi suositella pukinkonttiinkin. 

Helsingin Kirjamessut
Helsingin messukeskus 22.-25.10.2015

perjantai 30. lokakuuta 2015

Kymmenottelu on vaivan arvoinen

Helsingin kirjamessujen lauantaiaamu valkeni bloggaribrunssilla jo tuntia ennen kuin itse messut avautuivat. Meille esiteltiin kaksituntisessa tilaisuudessa kahdeksan esikoiskirjailijaa, ja lisäksi Katja Kettu ja Mihail Šiškin kävivät kertomassa opuksistaan. Tuon tilaisuuden hedelmät tulevat siis näkymään blogissa pitkän aikaa.



Hieno tilaisuus tuo brunssi, varsinkin kun tilaisuuden lopuksi saimme kirjoja mukaamme. Bloggareita kohdeltiin muutenkin messuilla kuin ihmisiä ellei peräti paremmin: pressitilassa sai istuskella ja kahvitella ja plärätä uutuuskirjoja.

Parikymmentä nidettä kulkeutui messuilta kotiin asti. Ensimmäisenä läjästä otin luvun alle Jussi Seppäsen Kymmenottelun. Se on novellikokoelma, jonka tekstit on ryhmitelty kymmenottelun lajien otsikoiden alle. Jotkut kertovat urheilemisesta, monet eivät. Teksti on tiivistä niin kuin novelleissa pitää, ja tyylit ja tunnelmat vaihtelevat komiikasta traagiseen, realismista satumaailmaan. Kertojana voi olla vaikka juoksumatka: Neljäsataa on paha rasti kun Seppänen sen taiten asettelee. Suosikiksi voisi nimetä useammankin näistä tarinoista (esimerkiksi kaikki tragikoomiset keihäänheittojutut), mutta nimetään nyt vaikka viimeinen, Kuoleman kierros. Se kertoo 1500 metrin juoksusta, tai oikeammin vanhoista jääräpäisistä ukoista.

Tykkään Seppäsen kielestä, se on luontevaa, tarkkaa ja rikasta, ja aiheiden leveä kirjo tekee myös hyvää. Seppänen kuljettaa lukijaa monenlaisissa maisemissa, heti alussa tehdään kamera-ajo kaupungin yltä pään sisään. Urheileminen avaa näkymiä ihmisyyteen ja etenkin suomalaisuuteen, mikä on tietenkin hauskaa ja kiinnostavaa.

Miksi novellikokoelmat eivät sitten keiku myyntilistojen kärjessä? No kun niitä on siinä mielessä raskas lukea, että vähän väliä pitää asennoitua uuteen ja taas uuteen maailmaan. Kymmenottelukin on tässä mielessä raskas, mutta vaivan arvoinen, ehdottomasti.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY

tiistai 20. lokakuuta 2015

Lipasti pistää pelkäämään

Minua pelottaa. Pelkoni aihe ei tällä kertaa ole kummitus tai mörkö tai hämähäkki tai edes tori vaan se, että Roope Lipastin tuore Linnan juhlat ei saa ansaitsemaansa huomiota. Se on nimittäin Lipastin paras kirja. Ja se on aika paljon se.



Erinomaisia kirjoja Lipasti on ennenkin kirjoittanut, varsinkin Rajanaapuri ja Perunkirjoitus ovat mainioita. Ja ne Kotivinkin kolumnit, arjen pienten asioiden karnevalisointi. Linnan juhlissa ei ole lainkaan talon tai pihan kunnostukseen liittyviä juttuja, mikä on Lipastille epätyypillistä mutta erittäin vapauttavaa, näköjään.

Mutta ei pelkkä remontittomuus vielä hyvää kirjaa tee. Hyvä tarina tekee. Linnan juhlat on oikeastaan Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien toisinto: mies menettää työnsä ja perheensä, ja sitten mennäänkin hullusta tilanteesta toiseen, ääneen nauramalla. Apuna päähenkilö Hannulla on persoonan treenaaja Mikko, ideatykki jonka mielikuvitusta ei arki tai mielenterveys kahlitse. Hannun maailmassa presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle pääseminen ratkaisee kaikki ongelmat ja Mikon maailmassa kaikki on mahdollista. Linnaan pääsyn esteitä on valtavasti, joten konfliktia riittää joka jaksoon niin kuin hyvässä kirjassa pitää. Ja isoimmat paukut on säästetty loppuun.

Hyvä tarinakaan ei yksin riitä. Tarvitaan lisäksi taidokasta kerrontaa. Lipastin iso kokemus näkyy, teksti kulkee jouhevasti ja luontevasti, mitään kikkailuja ei tarvita. Hauskuuden lisäksi Lipasti hallitsee kerronnan imun: löysää ei ole, kaikki kuvataan toiminnan kautta, näytä älä kerro pätee koko ajan.

Taidokkaan kerronnan lisäksi on hyvä jos kirja sanoo jotain maailmasta jossa elämme. Ja niin Linnan juhlat tekee. Se kertoo pienen ihmisen onnellisuuden tavoittelusta ja aika monesta muusta sellaisesta pienestä ja isommastakin asiasta joka meitä täällä liikuttaa. Esimerkiksi julkisuudesta ja vallasta, tai yksinäisyydestä ja ihmissuhteista.

Linnan juhlat on parasta huumoria mitä olen vuosikausiin lukenut, sitä piti säännöstellä ja makustella, että sen maailmassa sai viipyä mahdollisimman pitkään. Pelottavaa on, että humoristisuutta ei kenties oteta tosissaan, kaikki kiitetyimmät ja arvostetuimmat kirjat kun ovat viime aikoina olleet kovin vakavahenkisiä ja traagisia suorastaan. Ja koska Linnan juhlat ei sisällä lainkaan sotavuosien eikä Lapin historian kuvausta, Finlandia-ehdokkuus on valitettavasti vielä hieman epävarmaa.

Roope Lipasti: Linnan juhlat
Atena

Sivu ei käänny

Varsinkin musiikissa olen vilpittömän kiinnostunut kaikesta avantgardistisesta. Kokeileminen saattaa tuottaa parhaimmillaan jotain hauskaa, tai ainakin se voi avartaa mieltä jollain tavalla.



Kaj Kalinin Design-teoksessa proosarunot, aforistiset sarjat ja filosofiset kiteytykset seuraavat toisiaan ja muodostavat "vaikuttavan analyysin kaikkialle levinneen designin olemuksesta".

Juu. Mutta yhtään syytä kääntää sivua ne eivät minulle antaneet.

Kaj Kalin: Design
Siltala

lauantai 17. lokakuuta 2015

Täydellisen voipullan lähteillä

Porvoolaisen Jaana Lehtiön kolmas dekkari oli minulle mieluisaa luettavaa. Vuosi sitten luin ensimmäiseksi toisen, sitten toiseksi ensimmäisen ja nyt kolmantena luin Kolmas on ensimmäinen -dekkarin. Suosittelen kuitenkin etenemään kronologisesti, vaikka periaatteessa kirjat ovatkin itsenäisiä.



Kolmas oli ensimmäinen on näistä kolmesta dekkarista...niin...ensimmäinen, jossa on mukana takaumia historiaan. Lehtiö on yhdistellyt takaumat tarinaan niin, että lukija - minä siis ainakin - jää koukkuun niiden omaan tarinaan.

Rikoskomisario Juha Muhonen jatkaa omaan jäyhään mutta lämpimään tapaansa rikosten selvittelyä ja lempeästi kuvattua parisuhdettaan. Muhonen ei ole varsinaisesti oveluuden tai nokkeluuden ruumiillistuma, mutta hän on kelpo poliisi, joka pitää myös pullasta. Lehtiön kuvaus Muhosen löytämästä täydellisestä voipullasta on niin herkullinen, että hirvittää. Ainoastaan Denise Rudbergin leivonnaiskuvaukset nousevat samalle tasolle ja suosittelenkin Lehtiölle Rudbergin uusimpaan kirjaan, josta taannoin bloggasin, perehtymistä.

Kolmas oli ensimmäinen on dekkari, jolle toivon jälleen jatkoa. Kotimaiseen dekkarikenttään mahtuu edelleen ja tällainen reilut 350 sivua paksu kirja ennättää kasvattaa tarinan ja pitää otteessaan. Etenkin kirjan historiaan palaavat osuudet ovat huolella kirjoitettuja ja kiinnostavia. Mutta Hilkka Alitupa on sivuhenkilönä mahdottoman ärsyttävä, nyt siis jo kolmannessa kirjassa.

Jos sinäkin kiinnostuit, osallistu ihmeessä kilpailuumme ja voit voittaa oman kappaleesi tätä Lehtiön uusinta dekkaria! Osallistumaan pääset lukemalla tämän blogikirjoituksen, tykkäämällä ja kommentoimalla Facebook-seinällämme olevaan kilpailupostaukseen tai tähän blogikirjoitukseen haluaisitko lukea tämän kirjan voipullien, murhien vaiko Muhosen takia. Voittaja arvotaan torstaina 22.10 klo 12 ja mikäli voittaja sattuu tulemaan Helsingin kirjamessuille perjantaina tai torstaina, hän saa kirjan messuilla suoraan käteen. Voittajaan ollaan yhteydessä, mutta suosittelemme seuraamaan myös blogipäivitystä ja Facebookia, sillä aina eivät viestit voittajia tavoita heti.

Onnea arvontaan ja kiitokset Myllylahden kustantamolle palkinnon tarjoamisesta!

Jaana Lehtiö: Kolmas oli ensimmäinen
Myllylahti

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Kaksi on yksi

Entropia tarttui mukaani Turun kirjamessuilta, ja ehdin myös vaihtaa muutaman sanan kirjailijoiden kanssa yhteiskirjoittamisen metkuista. Kuulemma Helena (Waris) istuu tunnolĺisemmin tietokoneen ääressä ja Janne (Nykänen) ideoi, mutta toisaalta kummankin tekstiä teoksessa on, ja molemmat ovat käyneet koko tekstin läpi, niin että. Ota siitä nyt selvää.



Niinpä. Yhteiskirjoittamista ei Entropiaa lukiessa tarvitse miettiä hetkeäkään, sillä teksti on yhtenäistä ja loogista koko ajan, mitään saumoja tai eriäänisyyksiä ei ole. Se siitä siis, kaksi on yksi. (Tähän voisi laittaa nasevan vertauksen lapsesta ja vanhemmista mutten laita.)

Entropia kertoo lähitulevaisuuden Suomesta, jonka maaseutu on lähes kokonaan tyhjentynyt. Se on tyypillinen dystopia: harmaasävyinen, synkkäkin, ja sankari löytyy. Ja sankaritar. Ja moottorin pärinää ja verta ja räjähdyksiä, mutta paljon enemmän kuitenkin dialogia, ihmistä ja maisemaa. Onneksi, koska en ole räjähdysmiehiä. Pärinämiehiäkin vain keveällä kaasujalalla.

Onko Entropia hyvä kirja? On. Siinä on vetävä juoni, siinä on koko ajan toimintaa. Siinä on tiukasti rajattu ympäristö ja henkilögalleria, siinä ei haahuilla sinne tänne vaan hahmoilla ja tapahtumilla on suunta ja motivaatio. Se on kiinni ajassa, se puhuu maaseudun puolesta. Koska se sijoittuu tulevaisuuteen, kirjailijoiden on ollut muutamassa kohdin pakko turvautua selittämiseen, mutta enimmäkseen se on hahmojen toiminnan kuvausta niin kuin hyvän kirjan tulee olla.

Teoksen nimi ei aukene ollenkaan niin isosti kuin olisi voinut odottaa, ja alun Wikipediamääritelmä tuntuu siksi kovin irralliselta. Tämä johtunee siitä, että teokselle on suunniteltu jatkoa. Toivoa sopii että jatkossa haje saa täyttymyksensä.

Helena Waris ja Janne Nykänen: Entropia
Kustannus Aarni

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Miten huoli kääntyy väkivallaksi

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on raju, kaunis ja ajatuksia herättävä kertomus väkivallasta, vastuusta ja perheestä meidän ajassamme. Romaanin preesens on parinkymmentä vuotta edessäpäin, maailmassa jossa tämänhetkiset ongelmat ovat kasvaneet entistä isommiksi, väestöräjähdys ja ilmastonmuutos etunenässä. Monin paikoin teoksen tematiikassa on yhtymäkohtia Jussi Valtosen viimesyksyiseen Finlandia-voittajateokseen.



Keskeisin teema on linkolalainen: väestönkasvua pitää hillitä, jollei hyvällä niin sitten pahalla. Kasvoton nettiyhteisö tarjoaa kasvualustan ääriaineksille. Romaani pohdiskelee sitä, missä kohdin ja mistä syistä maailmankuva voi vääristyä niin, että huoli ja välittäminen kääntyy väkivallaksi. Väkivallantekijän äidin näkökulma on hyvä, siitä aukenee näkymä - joka ei kuitenkaan lopulta selitä juuri mitään.

Hirvonen kirjoittaa vetävästi, rytmi ja nyanssit ovat hallussa. Juoni imee mukaansa, ja aihe kiinnostaa. Sen pitää kiinnostaa. Mutta on siinä ongelmansakin: näin isoista ja poliittisistakin asioista kun on kyse, kirjoittajan on pakko tinkiä "näytä, älä kerro" -periaatteesta, jotta perustelut toiminnalle saadaan esiin. Siksi teksti on paikoin dialogin muotoon valepuettua pamflettia, mutta onneksi enin osa tekstistä on kuitenkin vähemmän selittelevää ja enemmän toiminnan näyttämistä. Hyvä kirja.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY

Sunnuntaina Turun Kirjamessuilla

Turun Kirjamessujen kolmas ja viimeinen päivä aukeni lauantaita pilvisempänä. Ehkä säästä johtui väenpaljous tai sitten se vain tuntui siltä, sillä tavoitteemme sunnuntaille oli suurinpiirtein "Katja Kettu ja päämäärätön vaeltelu". Tavoite tuli saavutettua. Sunnuntaina pääsimme messuille yhdessä, sillä lauantai Tomilla kului konserttia arvioimassa.

Kurkkasimme ensin  lehdistötilassa olevat notkuvat kirjapöydät. Siellä oli parempi rauha selata uutuuskirjoja kuin ständeillä, sitä paitsi moni kustantaja loisti poissaolollaan messuhalleissa, mikä oli tosi tylsää.

Hyvissä ajoin puoli kahden jälkeen siirryimme Agricola-lavan tuntumaan. Kuuntelimme hetken sujuvasanaista Karin Ehrnroothia, jonka teksteissä varmasti on näkemystä. Kenties törmäämme hänen kirjoihinsa kirjastossa!

Katja Kettu pomppasi lavalle energisen kustannustoimittajansa kanssa juuri ajallaan, mutta heti kävi selväksi, että kirjailijalla oli tulipalokiire Helsinki-Vantaan lentokentälle eikä hän ihan ehtinyt täyttä 20 minuuttia meitä läsnäolollaan sulostuttaa. Katsomo oli aivan täynnä ja mekin jouduimme istumaan (valokuvausmielessä harmillisen) kaukana kirjailijasta.


Hauska yksityiskohta kävi ilmi: yksi Yöperhonen-romaanin alustavista ajatuksista syntyi Turussa Kellonsoittajankadulla. Vallan mainiota! Iso osa jutustelusta omistettiin kuitenkin kustannustoimittajan kerta toisensa jälkeen nostattamille aplodeille milloin Kätilö-elokuvan menestyksen kunniaksi, milloin käännösten lukumäärälle ja milloin millekin. 

Kustannus Aarnin osastoon oli myös hauska törmätä. Tomi on blogannut jo paristakin pienkustantamon kirjasta ja Pasi Luhtaniemen innokas esittely sai Tomin tarttumaan kustantamon uutuuteen, Entropiaan. Helena Waris ja Janne Nykänen vaihtoivatkin Tomin kanssa muutaman sanan yhteiskirjoittamisesta. Entropia päätyi Tomin lukulistan päällimmäisiin kerroksiin ja arviota tulee siis perässä. Kiitokset Kustannus Aarnille siis jo tässä kohtaa arvostelukappaleesta!



Helena Waris ja Janne Nykänen keskustelevat Tomin kanssa Entropiasta.

Ehdimme hetken pyörähtää myös ruokamessujen puolella ja Tomi kuunteli tovin Kaari Utriota. Kotiin lähdimme Otavan lahjoittamat Alastalon salit kainalossa. Niille löytyy arvostusta, mutta oli murheellista ja surkuhupaisaa kuunnella kansan syvien rivien kommentteja pikapankkijonon vieressä, ison kirjapinon äärellä.
- Otatko sääkin tällaisen?
- Mikä se on?
- No tällainen (lukee takakannesta) "raskaan sarjan romaaniklassikko".
- Aijaa. No ei se kauheesti paina. Anna vaan. 
Turun antivariaateissa ja kirpputoreilla saattaa hetken aikaa olla ylitarjontaa Volter Kilven tuotannosta. :) Messuyleisölle oli varattu sunnuntaiksi 10.000 nidettä.

Turun Kirjamessut pidettiin siis 2.-4.10. Turussa. 

lauantai 3. lokakuuta 2015

Dekkaripäivä Turun messuilla la 3.10

Vallan mainio kirjamessupäivä on nyt takana!

Turun Kirjamessujen teemamaana oli tällä kertaa Ruotsi ja paikalle oli saapunut ihailtavan sankka joukko ruotsalaisia dekkaristeja, joista pidän aivan erityisesti. Hyvissä ajoin ruksin ohjelmalehdestä kiinnostavat ohjelmanumerot sillä seurauksella, että ensimmäisen neljän tunnin aikana ehdin hörpätä pikaisesti kupin kahvia ja ostaa yhden kirjan. Muun ajan istuin tiukasti Agricola-lavan katsomossa tai auditoriossa.

Otin kotoa aamulla mukaan David Lagercrantzin uusimman kirjan, johon ihastuin ikihyviksi. Ajattelin, josko siihen ennättäisin saada omistuskirjoituksen. Jätin kirjan kuitenkin autoon, kun en viitsinyt sitä raahata mukana (544 sivua). Tulin kuitenkin heti toisiin ajatuksiin ja ryntäsin lähes heti sisään päästyäni hakemaan sen autosta (puuh). Samalla kipaisin ostamaan toisen suosikkini, Stefan Ahnhemin, ekan kirjan (ihana!) Pimeään jäänyt. Sen lainasin aiemmin kirjastosta. Olin tilannut Adlibriksestä Ahnhemin uusimman - Den nionde graven - mutta sepä ei ehtinytkään ajoissa perille (koska meille ei jaettu postia ollenkaan perjantaina (murr!)). 

Harvoin olen näin kiitellyt itseäni ennakkosuunnittelusta näin vuolaasti, sillä törmäsin arvon herroihin samalla käytävällä vain parin minuutin välein! Nyt on kirjoissa omistukset ja puhelimessa selfiet. Juuei, en julkaise selfieitä. :) Autolle juoksentelu sai aikaan hassunhauskan ilmiön tuskallisen hitaasti pois kasvavassa otsatukassani. Hassunhauskaksi tulkitsen ilmiön, koska se aiheutti bloggarikollegoissani tyrskintää ja suoranaista naurua. Myös aina hillitty ja korrekti lapsuudenystäväni Anna-Riikka Carlson heläytti raikuvan naurun yli täpötäyden kahvilan. No, voitte ehkä kuvitella. 



Bloggarikollegoiden (Kirsin kirjanurkka ja Kirsin Bookclub) kanssa tuli puheeksi näiden herrojen - Ahnhem ja Lagercrantz - yhdennäköisyys. Kyllä vain! Kapeakasvoisia käkkäräpäitä molemmat, toisella pieniruutuinen ja toisella suuriruutuinen ruskea puku. 



Saavuin kesken ensimmäisen kiinnostavan paneelin, jossa mukana olivat ruotsalaiset kirjailijat Kristina Ohlsson (Daavidin tähdet), Anna Lilhammer sekä kotimaiset kirjailijat Outi Pakkanen ja Leena Lehtolainen. (kuva alla)



Sitten kuuntelin paneelikeskustelua, jossa mukana olivat Johan Theorin, Håkan Nesser ja Stefan Ahnhem (alapuolella olevassa kuvassa kaksi viimeksi mainittua) sekä Pekka Hiltunen. Koska paneelissa oli ruotsalaisia kirjailijoita (ja yksi suomalainen) ja olemme Turussa, puhuttiin paneelissa tietysti englantia!

Stefan Ahnhem ja Håkan Nesser

Sama myöhemmässä paneelissa, jossa ruotsalainen toimittaja haastatteli neljää ruotsalaista englanniksi. Miten noloa! Turha piipittää mitään kansainvälisistä kirjamessuista. Suomen lisäksi kuulin puhuttavan vain ruotsia. Helsingin kirjamessuilla ruotsalaisia haastateltiin ainakin viime vuonna järjestäen ruotsiksi. Niin, mikäs se meidän toinen virallinen kielemme olikaan? Tämä englanniksi haastatteleminen olikin päivän - ja ehkä messujen - ainoa särö muuten loistavasti hoidetuissa messuissa. 

Ahnhemilta kysyttiin, tuleeko Fabian Risk -kirjoja vielä näiden kahden lisäksi lisää. Hän ei suostunut kertomaan, koska se tietysti paljastaisi, kuoleeko päähenkilö vai ei, "like reading with a life-jacket on".

Seuraavaksi lavalle astui suoranainen viihdemies David Lagercrantz. Hänen kirjansa Se mikä ei tapa on myynyt vajaassa parissa kuukaudessa jo kolmisen miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Ei huono. Mutta ehkä osa tuota teatraalisuutta ja viihteellisyyttä ovat nuo rankat odotukset, mitä Millennium-sarjan jatko-osalle asetettiin. Lisbethiä ei voinut kirjoittaa kolmen lapsen äidiksi eikä Stieg Larssonin tavaramerkki eli monimutkainen juonenkehittely sallinut mitään helppoa ratkaisua. Seuraavan osan - sellainen tulee tietysti, vaikkei Lagercrantz sitä suoraan luvannutkaan - jälkeen hän ehkä jo osaa relata.

David Lagercrantz ja haastattelijana Jaakko Lyytinen

Lagercrantz kertoo heränneensä keskellä yötä (ainakin se kuulostaa jännemmältä) juoni-ideaansa muistaessaan aiemman lehtijutun ruotsalaisesta autistisesta pojasta, joka ei puhunut, mutta jolla yllättäen olikin ilmiömäinen valokuvamuisti, jonka avulla hän piirsi tarkkoja kolmiulotteisia kuvia. Ja puhetta tuli myös alkuluvuista, nörttiydestä ja NSA:sta. No, lukekaa kirja, niin ymmärrätte. 

Jännä tieto oli se, että Lagercrantzilla on kesäasunto Inkoossa! Hän kutsui koko yleisön käymään, mutta jätänpä kuitenkin mainitsematta tarkemman sijainnin.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Kristina Ohlsson, Stefan Ahnhem, Anna Lilhammer, Håkan Nesser sekä keskustelun moderaattorina Kerstin Bergman.

Oli myös todella mielenkiintoista kuunnella Kristina Ohlssonia taustoittamassa viimeisintä kirjaansa. Håkan Nesserin huikean monilukuinen tuotanto antoi pontta sanoille, mutta kukaan kirjailijoista ei myöntänyt tuovansa tarkoituksella yhteiskunnallista kritiikkiä kirjoihinsa, vaikka sitä toisinaan onkin niistä luettavista. Ohlsson tosin harmitteli Liza Marklundin poisjäämistä messuilta, sillä Marklundilla olisi hyvinkin voinut olla sanansa sanottavana.

Niin juu, kuuntelin hetken myös Matti Rönkää, jonka uutuuskirja Eino on vasta ilmestynyt.


Matti Rönkä sekä haastattelun viittomakielelle tulkanneet opiskelijat. 

Ensimmäinen messupäiväni oli siis varsin dekkaripainotteinen. Tai siis ihan vaan dekkareita, mitä nyt tuo Röngän uutuus nyt ei olekaan dekkari. Sivukorvalla toki kuuntelin Roope Lipastia ja Alivaltiosihteerikin veti hauskaa showta. 

Huomenna jatkuu - voi miten hauskaa! Mahdollisesti ennätän piipahtaa Ruokamessujenkin puolella...

Turun (kansainväliset) Kirjamessut 2.-4.10.2015