Miksi itänaapurimme on sellainen kuin se on

Luin Mihail Šiškinin Neidonhiuksen muutama vuosi sitten. Se oli mieleenjäävä kokemus: hienoa tekstiä, mutta niin vaikeaa, etten oikein ymmärtänyt mitään. Sota vai rauha on ilmestynyt alun perin 2019, mutta suomalainen laitos on tältä vuodelta. 

Sota vai rauha on aivan toisenlainen kirja kuin Neidonhius. Tämä on huikean selkeää ja vetävää tekstiä, kirja hupeni käsissä nopeammin kuin olisin halunnut. Tässä ajassa on suuri tarve saada tietää miksi meillä on naapurissa tuollainen hirviö kuin Venäjä, ja siihen tarpeeseen tämä on erinomainen kirja. Esimerkiksi Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu kertoo kyllä paljon venäläisestä elämänmenosta ja ajattelutavasta, mutta se ei ole ollenkaan niin vetävä teos kuin tämä. 

Peruskysymys on, miksi Venäjä ei voi olla niin kuin muut, järkevä ja ystävällinen ja demokraattinen. Kuinka hienoa meille suomalaisille olisi, jos Pietari olisi samanlainen kuin vaikka Berliini tai Pariisi, iso eurooppalainen kaupunki ihan tuossa vieressä! Siihen Sota vai rauha vastaa todella hienosti. Voin tässä referoida joitain kirjan ajatuksista, mutta jos haluat kokonaisen vastauksen, sinun pitää lukea tuo kirja. 

Stalinin perustuslaki kirjoitettiin 1936, ja se oli ”maailman demokraattisin”. Siellä oli kaikki se kaunis ja hyvä, jota länsimaissakin arvostetaan. Venäjällä sanat eivät vain merkitse mitään. Perustuslakitekstin laatija Nikolau Buharin pidätettiin kolme kuukautta lain säätämisen jälkeen. Buharinin ensimmäinen vaimo teloitettiin 1940, hänen kaksi muuta vaimoaan pidätettiin ja hänen tyttärensä virui vankileirillä, poika kasvoi lastenkodissa tietämättä ketkä vanhempansa olivat. Tällaista on elämä Venäjällä. 

Šiškinin äiti oli opettaja. Opettajan tehtävä on Venäjällä mahdoton: opettaa lapsia puhumaan totta ja valmistaa heitä samaan aikaan elämään valheiden maassa. 

Sivistyneen yhteiskunnan perustana on luottamus. Sitä Venäjällä ei ole lainkaan, ei ole milloinkaan ollut. On vain vahvimman laki. Jos saat itsellesi jotain, sitä ei kannata säästellä, koska kohta joku ottaa sen pois. Ja jos pystyt ottamaan jotain, ota. Koska muuten et saa mitään. Yksityisomaisuus on korvaus uskollisuudesta.  Ja ainoa tapa saada pysyvää on siirtää omaisuus länsimaihin. Siksi rikollinen ja likainen venäläinen raha länsimaissa on kaiken pahan alku ja juuri. Järjestelmä perustuu öljyn ja kaasun myynnille, siksi väestöä ei tarvita lainkaan. Tai ihmishengellä ei ole mitään arvoa. Mikään ei riipu itsestä eikä itse voi päättää mistään. Venäläinen ei voi vaikuttaa mihinkään, ja siitä seuraa hirvittävää kurjuutta. Järjestelmä perustuu ihmisen vastuuntunteeseen läheisiään kohtaan: mitään ei uskalla tehdä, ettei omalle perheelle tapahtuisi mitään pahaa. ”Olemme aina rakastamiemme ihmisten panttivankeja, ja heidän vuokseen olemme valmiita sietämään nöyryytyksiä.”

Tavallinen venäläinen ei ole koskaan käynyt ulkomailla. Alexander von Humboldtin tiedetään todenneen: ”Maailmankatsomuksista vaarallisin on sellaisten ihmisten maailmankatsomus, jotka eivät ole koskaan katsoneet maailmaa.”

Venäjän nykytilaa Šiškin luotaa kaukaa historiasta. Syy takapajuisuuteen on kielellinen: Rooman kirkko pitäytyi latinan kielessä, mutta ortodoksinen kirkko valitsi muinaiskirkkoslaavin, mikä esti kulttuurisen yhteyden antiikkiin ja osallistumisen eurooppalaisten kansojen kehitykseen. Suurin osa venäläisistä elää henkisesti keskiajalla.

”Euroopan puolella renessanssi ja uskonpuhdistus innoittivat ihmismieliä, mutta idässä nousi taisteluhenkinen valtio, joka kohteli omaa kansaansa kaltoin armeijan keinoin. Yksinvalta ja yksituumaisuus ovat siitä lähtien määrittäneet venäläisten elämää. Ainoa tavoite on vihollisen voittaminen, ja hyökkäys on paras puolustus koko maailmaa vastaan käytävässä sodassa. - - Yksittäisen kansalaisen elämän tarkoitus rajoittuu valtakunnan palvelemiseen. Hänen suurin onnensa on saada kuolla suuren isänmaan puolesta.”

Ainoa päämäärä on vihollisten voittaminen.

”Tärkeimpiä syitä siihen, miksi neuvostovalta hävisi kylmän sodan, oli lännen uusi ja petollinen salainen ase, videonauhuri. - - Elokuvien juonet eivät erityisemmin kiinnostaneet katsojia, mutta vaatteet, huonekalut, ruoka ja autot tekivät nälkiintyneeseen, rutiköyhään neuvostokansaan järisyttävän vaikutuksen.”

Venäläinen ei voi hymyillä, koska kaikki tuntevat liikkuvansa aggressiivisessa ympäristössä. Samoin kuin vankilassa, hymy tulkitaan niin, että heikko siinä mielistelee vahvempaansa. 

”Venäläisen alemmuuskompleksia ei näe, mutta sen tuntee. Vain pieni esimerkki: yksikään yritys ei mainosta tuotteitaan tai palveluitaan tunnuslauseella ’Aitoa venäläistä laatua!’. Se pikemminkin karkottaisi asiakkaita.”

Venäjällä on tietysti myös fiksua väkeä. Mutta koska he ovat fiksuja, he lähtevät pois Venäjältä. Esimerkiksi Googlen perustaja syntyi Moskovassa. Nykymaailmassa tärkeintä varallisuutta ei ole maa tai öljy tai kaasu, vaan ihmisäly. Tässä on länsimaiden ja Venäjän suurin ero. 

Šiškin tekee kirjan lopussa kaksi ennustusta Venäjän tulevaisuudesta, pessimistisen ja optimistisen. 

Pessimistinen ennuste on ensin. Näemme uusia sotia, teknologia taantuu edelleen. Kun kruununperimyksen aika tulee, ensimmäisenä lähtee Tšetšenia, sitten kaikki muut Pohjois-Kaukasian tasavallat. Vallan vertikaali tuhoutuu muutamassa tunnissa. Gogol vertasi Venäjää troikkaan, Šiškinin mukaan parempi vertauskohde on metro. Se ajaa tunnelissa päästä toiseen, diktatuurista anarkiaan ja takaisin. Muualle sillä junalla ei pääse.

Toinen ennustus on armeliaampi. Sen mukaan Venäjäkin kulkee kohti ihmisrakkautta ja yksilön oikeuksien kunnioittamista. Kaikki kansat lähtevät ennemmin tai myöhemmin tälle tielle. Eikä Venäjä ole poikkeus. Miljoonat emigrantit todistavat, että venäläinen ihminen voi elää ja kukoistaa myös demokratiassa. Kirjan lopussa on askelmerkit siihen, miten länsimaiset demokratiat voivat auttaa tavallisia venäläisiä. Tärkeintä on lopettaa likaisen rahan vastaanotto.

En ole mihinkään muuhun kirjaan tehnyt näin paljon reunamerkintöjä. Se kertoo jotain teoksen laadusta. Jos tämä blogikirjoitus tuntuu sekavalta, se ei ole kirjan syy. Šiškin kirjoittaa loistavasti, ja Sirpa Hietasen suomennos on vakuuttava.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Suom. Sirpa Hietanen

WSOY

Linkolalainen todistuskappale kirjallisuuden ylivertaisuudesta

Jokainen itseään kunnioittava lehti on kirjoittanut lähiaikoina Ágota Kristófin trilogiasta, jonka ensiosa suomennettiin jo 80-luvulla mutta kaksi muuta osaa vasta hiljattain. Kirjat tuntuvat olevan mielenkiintoisia. Lukemalla selviää, onko Kristóf niin erityinen kuin sanotaan. 

Trilogian ensimmäinen osa on nimeltään Iso vihko. Se osoittaa, että mediahuomio on paikallaan. Kirja on todella erikoinen ja erityinen. Se kertoo kaksospojista, jotka kasvavat sodan keskellä. Heillä ei ole nimiä eikä identiteettiä, he ovat vain ”me”. Äiti vie kaksoset oman äitinsä hoiviin. Pojat kasvavat lian ja köyhyyden keskellä. Selviytyminen vaatii kekseliäisyyttä ja kurinalaisuutta. 

Kirjan kerronta on tuollaista kuin tämän jutun alku: lyhyitä, toteavia lauseita. Idea kerrotaan kirjassa suoraan: tekstin on oltava totta. ”Meidän on kuvattava sitä mikä on olemassa, mitä näemme, mitä kuulemme, mitä teemme. - - On kiellettyä kirjoittaa: ’Pieni Kaupunki on kaunis’, sillä Pieni Kaupunki voi meistä olla kaunis ja jostakusta toisesta ruma. - - Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.” 

Tässä eetoksessa on jotain tuttua. Petri Tamminen on puhunut hyvin samansuuntaisesti, ja hän on maininnut myös esimerkiksi Veijo Meren ja Antti Tuurin kirjoittavan samankaltaisten maksiimien alla. Mutta kukaan heistä ei vedä totuudellisuuden vaatimusta niin äärimmilleen kuin Kristóf tässä tekee. Kristófin ehdottomuudessa on jotain linkolalaista. 

Aluksi teksti tuntuu vain tylyltä. Sitten se alkaa tuntua julmalta, ja kun tarinaan tulee kaikenlaista perverssiä, se voi tuntua luotaantyöntävältä. Mutta se on huiman kiehtovaa. Ja totta. Juuri näistä julmuuksista ja perversioista olemme saaneet lukea sotauutisista. Sota on juuri niin kamalaa kuin tämän kirjan teksti. Musiikissa samaan on yltänyt George Crumb teoksessaan Black Angels (1970). 

Ja samalla Kristófin teksti on äärimmäisen helppolukuista, tietenkin. Kuin lastenkirjassa. Mikä on luontevaa, kun kertojina on kaksi lasta. Mikä taas tekee valtavan ristiriidan kerronnan ja tarinan tapahtumien välille. Saasta, kuolema, raiskaukset, kaikki ne ovat sodan todellisuutta. 

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka kirjallisuus on ylivoimainen taiteenlaji. Mikään muu ei voi  yhtä aikaa olla korkealaatuista taidetta ja helppoa vastaanottaa kuin kirjallisuus. Tämä kirja jos mikä on todistuskappale kirjallisuuden erityisestä laadusta taiteenlajien seassa. 

Ágota Kristóf: Iso vihko

Suom. Anna Nordman

Tammen keltainen kirjasto

Kehämuurin takana on elämää

En juuri lue dystopiakirjallisuutta, enkä varsinkaan lue nuortenkirjoja nyt kun omat lapset ovat jo täysikäisiä. Mikä siis olisikaan virkistävämpää kuin tarttua kirjaan, joka on noita molempia.  

Jemina Kuisman Terra Antiquassa Suomi on jaettu kahteen osaan. Ihmiset asuvat etelässä Kehämuurin sisällä, muu maa on saastunut ydinlaskeuman takia asuinkelvottomaksi. Inna lähtee opintoryhmän kanssa retkelle ja eksyy vaaralliselle vyöhykkeelle. 

Juoni imee mukaansa oikein hyvin, mistä kertoo se, että luin kirjan kahdella istumalla. Kuten arvata saattaa, elämää on Kehämuurin ulkopuolellakin. Virallinen totuus ei olekaan totta. Tapahtumia riittää, ja yllätyksiä on luvassa. Ihmissuhteita solmitaan, ja niissä on mukavasti särmää. Kukaan päähenkilöistä ei ole yksiulotteinen, tunteita koetaan laidasta laitaan. Hahmoja on sopiva määrä, ei liikaa eikä liian vähän. Koko ajan on jotain mitä odottaa, eikä loppuratkaisusta ole varmuutta ennen viimeistä sivua. 

Kuisma kirjoittaa hyvin, hän näyttää eikä kerro. Henkilöhahmot, tapahtuma-aika, dystopian olemus ja säännöt tulevat kaikki esiin epäsuorasti, niin kuin hyvässä tekstissä pitää tulla. Muutama ilmaus tuntui hiukan kankealta, mutta enimmäkseen kieli on notkeaa ja vetävää. 

Nuortenkirjassa juonen vetävyys ja tekstin selkeys ovat kaiketi olennaisimmat asiat, ja ne ovat kunnossa. Mikä kirjan sanoma sitten on? Ainakin se laittaa lukijan pohtimaan ruutuaikaa. Sitä, millaista elämä voisi olla ilman nykyisenkaltaista jatkuvaa kännykän tai läppärin ääressä notkumista. Sanoma ei ole liian osoitteleva tai ilmiselvä, mikä on erinomainen juttu. 

Erikoista on, ettei tekijän nimeä mainita etukannessa lainkaan. 

Sain tekijältä arvostelukappaleen. 

Jemina Kuisma: Terra Antiqua

Books on Demand

Naarasperhon tarina

Kirjallisia-blogi täyttää tammikuussa kymmenen vuotta. Aika paljon on tullut luettua, ja aika moni luettu kirja on jo ehtinyt unohtua. Siksi tämä blogi on olemassa, blogikirjoitusten avulla unohtuneet lukukokemukset on mahdollista palauttaa ainakin osittain mieleen. Ehkä joku muukin on saanut kirjoituksista jotain. 

Hyvästä kirjasta tulee ensin tunne, että tuohon minä en ainakaan pystyisi. Sen jälkeen saattaa tulla myös tunne siitä, että olisi kiva kirjoittaa itsekin. Olen harrastanut luovaa kirjoittamista koko blogin olemassaolon ajan, toisinaan intensiivisesti, toisinaan laiskasti. 

Nyt tämän harrastajakirjoittajan pitkäaikainen unelma on muuttumassa todeksi: käsikirjoituksesta tulee tammikuussa kirja. Helsinkiläinen Lector kustannus julkaisee Naarasperhon 15.1.2024. 

Mökki Hämeenkyrössä

Suvullamme on Hämeenkyrössä mökki, jonka vieraskirjassa on F. E. Sillanpään nimikirjoitus. Nobelistin vierailun on täytynyt olla merkittävä hetki. Kaivoin kirjahyllystämme kaikki Sillanpäät esiin ja aloin lukea, Nuorena nukkuneen lainasin kirjastosta. Ihastuin: kyllä suomen kieli on upeaa, ja onhan Sillanpää aivan huikea sanankäyttäjä. Valitettavan harvalla on Sillanpään teksteistä omakohtaista kokemusta nykyään. Luin jouluaattona 2020 ennen lahjojen jakoa ääneen yhden Taatan joulusaarnan, siitä syntyi mainio tunnelma. 

Toinen heräte oli perhonen, jota olimme tarkkailleet poikani Sasun kanssa edellisenä kesänä. Näistä aineksista aloin punoa juonta ja miljöötä heti joulun jälkeen, melko tarkkaan kolme vuotta sitten. 

Isäni on viettänyt lapsena ja nuorena kesiään tuolla Hämeenkyrön mökillä, joten kyselin häneltä kaikenlaista ruokajärjestelyistä, saunomisista, kasveista ja vaikka mistä. Liityin Facebookissa Hämeenkyrön historiaa kuvin ja muistelmin -ryhmään. Luin lisää Sillanpäätä. Kahlasin netistä ajankuvaa ja Sillanpää-tietoutta. Luin lisää Sillanpäätä. Luin Sillanpään elämäkertoja. Luin Sillanpään vaimoksi ylenneen sihteerin Anna von Hertzenin kirjan nimeltä F. E. Sillanpään Nobelin-palkinnon saanti. Luin runoja, paljon runoja, niistä kielen saa kasvuun. Erityisesti Anna Ahmatovan ja Eino Leinon runot antoivat tähän projektiin paljon. Sillanpäältä tietenkin lainasin ja varastin surutta. 

Ensimmäinen versio

Innostuin kirjoittamisesta toden teolla, ja sain ensimmäisen version valmiiksi pian, vain muutamassa kuukaudessa keväällä 2021. Sen juoni oli aivan toisenlainen kuin nyt julkaistavan Naarasperhon. Päätin, että se on huono. Säilytin kuitenkin paljon aineksia, tunnelmaan olin tyytyväinen. Kirjoitin uuden juonen, paljon edellistä pienemmän. En ollut siihenkään tyytyväinen, vaikka sain esilukijoilta paljon hyvääkin palautetta. Lähettelin sitä kustantamoihin, sain muutaman varovaisen kehun ja hylsyjä. 

Välillä kirjoitin kokonaan toista käsikirjoitusta, paljon. Annoin Hämeenkyrön maisemien olla ja kerätä voimia. Osallistuin Kirjan talon Historiallinen romaani -kirjoituskurssille tuon toisen käsikirjoituksen kanssa. Kurssin lopuksi lähestyin kustantamoja, ja sain taas hylsyjä tai vaikenemisia. 

Alkuvuosi ja kesä ovat minulle parhaat hetket kirjoittaa. Musiikinopettajan työssä joulu on kiireisintä aikaa, ja joululoman lepäilyn päälle tekee hyvää tarttua taas sekä töihin että kirjoitusharrastukseen. Joululahjaksi saadut kirjat inspiroivat, eikä koulussa ole mahdottoman hoppu.

Kohti Naarasperhoa

Keväällä 2022 aloin kirjoittaa kolmatta versiota Hämeenkyröön sijoittuvasta tekstistä. Sain monta ahaa-elämystä, ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Tarinasta tuli sopivan pienimuotoinen ja ehyt, eikä se rönsyillyt liikaa. Tarina, teemat ja tunnelma alkoivat soida samassa sävellajissa, sanoisi pateettisempi kirjoittaja. Nimeksi tuli Naarasperho. 

Opettajan työssä on sellainen hyvä puoli, että mahdollisia esilukijoita on paljon: lukevia, osaavia ja fiksuja kollegoita kohtaa opehuoneessa joka päivä. Syksyllä 2022 luetutin kolmatta versiota äidinkielenopettajilla ja muillakin tutuilla, sain kannustavaa palautetta. 

Keväällä 2023 kirjoitin aivan toisenlaisen käsikirjoituksen. Ja kesällä toisen, kun kerran homma tuntui luistavan. Alkusyksystä laitoin niitä kustantajille, ja hops, Lectorilta tuli pian vastaus että aloitetaan yhteistyö. Se oli korkea hetki! Ei mennyt kuin pari päivää ja minulla oli käsissäni allekirjoitettu kustannussopimus, syyskuun alussa 2023. Silloin avasimme vaimon kanssa sampanjan. Sitä piti juoda varoen, ettei sopimus suttaantuisi. 

Muutin Naarasperhon käsikirjoitusta vielä jonkun verran. Poistin mystiikkaa luoneet babylonialaiset tekstistä kokonaan ja lisäsin yhden sivujuonen. Pohdin sitä, onko käsikirjoitus liian lyhyt. Olisin ehtinyt hyvin kirjoittaa sitä laveammaksi, mutta kun luin sen läpi, se tuntui olevan hyvä juuri sellaisenaan. Myös kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että se on aivan oikean mittainen. Kustannustoimittaja muutti muutaman kohdan tekstistä, hyvä niin. Hän lisäsi pilkut niihin kohtiin, mihin kielioppi pilkut vaatii. Siitä olin eri mieltä: olin pilkuttanut tekstin sen rytmin mukaan, en kielioppisääntöjen mukaan. Suuremmalla pilkkumäärällä teksti näytti omaan silmääni tökkivältä, mutta tyydyin korjaukseen keskusteltuani muutaman asiantuntijan kanssa. Jos lukija ajattelee, ettei kirjoittaja osaa pilkkusääntöjä, siitä voi tulla häiritsevä seikka lukukokemuksessa. 

Kirjan ilmestymisajankohdaksi kustantaja oli määritellyt tammi-helmikuun. Olin iloinen, pidän siitä että asiat tehdään saman tien eikä joskus. Kirja pitäisi saada painoon viimeistään joulukuussa, ja myös sähköinen kirja on tulossa. 

Äänikirjan synty

Tänä syksynä on medioissa ollut paljon puhetta siitä, kuinka vähän e-kirjat ja äänikirjat tuottavat. Sähköisen kirjan tekeminen ei ole kummoinen investointi, mutta äänikirjan kanssa on toisin. Kustantaja kertoi äänikirjan olevan niin huono investointi, ettei sellaista kannata tehdä. Menee sata vuotta ennen kuin investointi maksaa itsensä takaisin. Mutta, kustantaja ehdotti, voithan sinä lukea sen itse. Ja muusikkona saan varmaan studion hoidettua jotenkin. Tämä kuulosti minusta oikein hyvältä, tehdään kaikki mitä voidaan. Lukijaksi en kuitenkaan ajatellut ryhtyä, joten kysyin siihen hommaan vanhaa bändikaveria Janus Hanskia. Hän lähti epäröimättä mukaan, ja sovimme äänitysajankohdan. 

Marraskuun loppupuolella rakensin studion kotimme vaatehuoneeseen. Lainasin mikrofonin, latasin viisaan ja teknotaitavan vaimoni ehdotuksesta teleprompter-ohjelman iPadiin ja aloin testailla kotistudion asetuksia ja säätöjä. Janus ajoi meille aikaisin eräänä sunnuntaiaamuna ja luki koko Naarasperhon yhdessä päivässä, se oli ihmeellinen suoritus. Sovimme että kun virheitä tulee, hän aloittaa joko virkkeen tai kappaleen alusta ja minä editoin virheet sitten pois. Sehän on vain tietokoneen äärellä istumista, mikä sen helpompaa. 

No, ei se vaikeaa ollut. Mutta työlästä kyllä. Ensimmäinen editointikierros kesti viikon, siinä leikkelin virheluennat ja maiskautukset sun muut äänet pois, ja säädin soundin tasapainoiseksi. Ja vasta sitten minulle selvisi, että äänikirjoissa ei sovi kuulua edes hengitysääniä. Eli toinen editointikierros oli edessä, viikon mittainen sessio sekin. Millisekuntien tarkkuudella leikkelin taas äänitiedostoja palasiksi. Sitten koko paketti koekuuntelijoille. Hyvältä kuulemma kuulosti. Minua oli hieman jäänyt mietityttämään se, että puheen alla kuului aivan minimaalisen pieni kohina aina kun Janus sanoi jotain. Mistä lie tullut, potentiaalisia syyllisiä oli useita. Niinpä tein vielä kolmannen editointikierroksen, jossa tekoälyohjelma poisti viimeisetkin kohinat. Se ei vienyt kuin pari päivää, mutta olipahan lopputulos sitten kunnollinen. 

Täydellisyyttä etsimässä

Äänikirjasta ei koskaan saa täydellistä, aina on jossain painotuksessa tai kirjaimessa tai muussa vielä hiottavaa, sen opin. Toisin on painetussa tekstissä, siitä virheet on ainakin periaatteessa mahdollista karsia kokonaan pois. Sain fyysisen kirjan taitetun version tarkistettavakseni marraskuun lopulla. Muutama tavutus oli pielessä, ja yhä vielä bongasin kirjoitusvirheitä, kun uusi asemointi teki tekstin erilaiseksi kuin ennen. Toivotaan ettei niitä enää ainakaan kovin paljon painetussa kirjassa olisi. 

Nyt kirja on painossa, sen pitäisi saapua sieltä tammikuun alussa. Tekstille ei enää voi tehdä mitään, mutta kaikenlaista markkinointihommaa riittää. Vaimo teki minulle uudet hienot nettisivut, ne löytyvät osoitteesta www.tominorha.fi. Huomenna tehdään yksi lehtihaastattelu, ja parikymmentä kirjabloggaria ja kirjagrammaajaa lukee kai jo kirjan pdf-versiota. Silja Sillanpäälle laitoin viestiä, informoin häntä siitä että yksi Naarasperhon hahmoista on hänen isoisoisänsä F. E. 

Saapa nähdä mitä tulee. Lue täältä lisää Naarasperhosta. 

Tomi Norha

Monikerroksisia maailmoja ja ihmisiä

Suomen kuvalehdessä oli vähän aikaa sitten juttu Hernan Diaz -nimisestä kirjailijasta, josta en ollut ennen kuullut. Hän vaikutti mielenkiintoiselta, ja erityisesti minua miellyttivät nämä Diazin ajatukset: ”Kaunokirjallisuudessa vallalla oleva omakohtaisen kokemuksen ja henkilökohtaisen tunnustuksellisuuden trendi tympii Diazia. Hänelle tärkeintä materiaalia ovat toisten kirjailijoiden teokset ja puhdas mielikuvitus.” Olen täsmälleen samaa mieltä. 

Samaisessa jutussa kerrottiin hänen Luotto-nimisestä kirjastaan, jonka kehuttiin olevan bestseller. Pitihän se lukea. 

Alku oli melkoinen järkytys: tämäkö on parasta mitä jenkeistä nyt tulee? ”Näytä, älä kerro” -maksiimi on kokonaan unohtunut, kirjailija vain lätkii Benjamin Rask -nimisen rikkaan miehen elämäntapahtumia peräkkäin. Mihinkään ei syvennytä, ei pysähdytä minkään asian tai ajatuksen äärelle. Eletään 1920-lukua, Rask rikastuu huikeaa tahtia, ja hänellä on vaimo. Ei vakuuta. 

Malttamattomana tartuin tuossa vaiheessa hakukoneeseen ja etsin kritiikkejä teoksesta. Kävi ilmi, että sama tarina kerrotaan kirjassa neljään kertaan. Okei, jatkan siis lukemista. 

Toinen tarina kertoo rikkaasta miehestä nimeltä Andrew Bevel. Tämä teksti on Bevelin itsensä kirjoittama, mutta se on kesken. ”Lisää esimerkkejä liikemiesvaistosta. Osoituksia pioneerihengestä.” Teksti on täynnä tällaisia huomautuksia. Selvä, ollaan modernin sanataiteen sydämessä. En vakuutu vieläkään. 

Kolmas kertoja on Ida Partenza, Bevelin sihteeri ja sittemmin kirjailija. Hän kertoo tarinaansa 1980-luvulta. Kuinka hän päätyi Bevelin sihteeriksi ja kirjoittamaan tämän elämäkertaa. Tätä elämäkertaa Diazin teoksessa ei kuitenkaan ole. Nyt kerronnassa alkaa olla vivahteita ja imua, tämä kolmas kerta sanoo toden. Nyt näytetään eikä vain kerrota, ja kieli elää. 

Neljäs kertoja on Bevelin vaimo, ja loppuun saadaan sekä komea keikaus että lähes runoudeksi taipuvaa fragmentaarista kieltä. 

Onpa hieno kirja! Ja aivan valtavan erikoinen ja riskialtis rakenne, kun alku on kirjoitettu tahallisen huonosti. Kuinkahan moni lukija on jättänyt teoksen kesken? Minullekaan ei riittänyt bestselleriksi mainitseminen, tarvitsin tukea kriitikoilta. 

Luotto kertoo rahan vallasta ja vuoden 1929 pörssiromahduksesta, päällisin puolin. Mutta lopulta se kertoo siitä, kuinka monin eri tavoin ja kuinka väärin voimme maailman ja siinä elävät ihmiset nähdä. Se luo monikerroksisia kuvitteellisia maailmoja ja lopulta osoittaa kuinka moneksi me taivumme itse kukin. Diaz jättää lukijan ajatuksille ja oivalluksille paljon tilaa. 

Jaakko Kankaanpään suomennos on varmaa työtä, kaikki on paikallaan. 

Luotto

Hernan Diaz

Suom. Jaakko Kankaanpää

Gummerus

Liikunnanopettajan elämää

Leena Helinin Kehärummusta iPadiin on elämäkerta ja kehityskertomus, jossa on vahva ammatillinen fokus. Kirja kertoo Helinin tiestä liikunnan ja terveystiedon opettajaksi ja siitä, miltä opettajantyö näyttää eläkkeeltä katsottuna. 

Olin Leenan kollegana yli viisitoista vuotta, joten oma mielenkiintoni kirjaa kohtaan oli suuri. Leenan organisoimissa vanhojentansseissa oli monena vuonna minun harjoituttamani orkesteri, joten yhteistyötä tehtiin toisinaan melko läheisestikin. Lisää mielenkiintoa lukukokemukseeni tuli siitä, että olemme eri sukupolvea. 

Ensimmäinen huomio kirjan luettuani oli se, kuinka vähän kollegan elämästä ja työurasta olen tiennyt. Liikunnanopettajia kun ei opehuoneessa kovin usein näy, he ovat liikkeessä. Siksi joutavalle jutustelulle työn ulkopuolisesta elämästä ei ole näköjään ollut aikaa. 

No, käyhän se näinkin. Leenan ensimmäinen työpaikka oli Steiner-koulussa Helsingissä, ja kuvaukset Steiner-pedagogiikan ja liikunnanopetuksen törmäyksistä ovat kummastuttavaa luettavaa. Henkinen ja ruumiillinen eivät oikein näyttäneet sopivan saman katon alle. 

Leenan toinen työpaikka oli sitten Luostarivuoren koulu ja lukio, jossa työskentelimme kollegoina. Joistain kokemuksista tunnistan tilanteet ja ihmiset, jotkut tuntuvat vierailta. Ja niin se taitaa olla kaikkien työkavereiden kanssa: kokemusmaailma on yhtäaikaa sama ja eri. Liikunnanopettajia ei kyllä käy kateeksi, kun erittäin iso osa työtä liittyy pelkästään opetustilojen löytämiseen. Tilanne ei tietääkseni ole muuttunut yhtään, ainakin Turussa liikunnanopettajat joutuvat jatkuvasti säätämään ja setvimään tiloja itselleen.

Leena kuvaa kirjassa sekä arkisia kohtaamisia että erityisiä opetustilanteita. Jälkimmäisiä hän järjesti paljon: vanhojentanssit ovat jo sinällään suuri ponnistus, ja niiden lisäksi Leena ideoi selviytymiskurssin, jossa pyöräiltiin pitkä matka saareen ja yövyttiin siellä luonnon armoilla. Muitakin reissukursseja, kuten hiihtoloman Åressa, Leena järjesti. Isoja vastuita, isoja työmääriä. 

Parasta kirjassa on, että mukana on paljon häpeän ja huonommuuden tunteita. Ne tekevät kirjasta yleispätevän ja inhimillisen, samastuttavankin. Ilman näitä kokemuksia kirja olisi vain luettelo tehdyistä töistä, nyt se on paljon enemmän. 

Leena Helin: Kehärummusta iPadiin. Kertomus kasvamisesta hyvän ympäröimänä, selviytymisestä ja sattumasta

Books on Demand

Vimmainen kieli, suunta ja syvyys puuttuvat

Tänään julkistetaan Finlandia-palkinnon saaja. Kuudesta ehdokkaasta olen nyt lukenut puolet, Elolliset, 36 uurnaa ja tämän Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa. Miki Liukkosen teosta aloitin, mutta en jaksanut kovin pitkälle. 

Mikään ei todella katoa kertoo eläinaktivismista. Päähenkilö on aktivisti, ja kirja kertoo hänen elämästään, ihmissuhteistaan ja eläinten kanssa touhuamisesta. Kerronta on vihaista ja vimmaista, niin kuin saattaa odottaa. Se ei yllätä, että teksti on laadukasta, eihän muuten Finlandia-ehdokkaaksi pääse. 

Mutta se yllättää, kuinka paljon tämän lukeminen minulla tökki. Jutut tuotantoeläinten kohtelusta ovat tietenkin iljettäviä, niiden pitää olla, mutta ne eivät lukemista haitanneet. Tovin ihmettelin ja analysoin itseäni, mikä lukukokemuksessani mättää? 

Eräs hyvän tekstin määritelmä kuuluu: jotain kohti, jotain alla. Näitä en löytänyt Gustafssonin kirjasta ollenkaan, ja mielestäni ne ovat melkoisen suuri puute. Tarina ei kulje mihinkään. Se on paikallaan, ja niin ovat hahmotkin. Kukaan tai mikään ei muutu. Ehkä se on tarkoituksellista: eläinten oikeudet eivät ole aktivistien pyrinnöistä huolimatta toteutuneet. Jos tämä oletukseni pitää paikkansa, pidän sitä todella erikoisena muotoratkaisuna. 

Ja se toinen, jotain alla. Tässä kirjassa kaikki on näkyvissä, mitään ei jätetä sanomatta. On vain tekstin pintataso, ja siinä kaikki. Saatan toki olla väärässä, ehkä luin kirjan huonosti tai väärin. 

Eläinaktivismi on tärkeää, ja se että Gustafsson pitää asiaa esillä, on tärkeää. Hyvä kieli on tärkeää. 

Mutta tästä kirjasta puuttuu silti mielestäni paljon. 

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

Like

Mökkeilyn analyysi

Luin Ville-Juhani Sutisen kirjan Hajonneen maailman käyttöohje. Siinä viitattiin Jarno Valkosen kirjaan nimeltä Mökin kanssa ajattelu. Koska on hyvä lukea monenlaista kirjallisuutta, luin tuon kirjan. 

Valkonen on ympäristösosiologi Lapin yliopistosta. Tämä kirja kertoo ”mökkeilystä ja siitä, mitä mökki voi opettaa meille ihmisen ja luonnon kitkaisesta yhteiselosta”. Valkonen kertoo oman mökkinsä rakentamisesta ja siitä, miten asiat mökillä tapahtuvat. Tarvitaan valoa, lämpöä, vettä, ravintoa ja jätteiden käsittelyä.

Näitä Valkonen käy läpi ja katsoo sitten normaaliasumista mökkeilyn näkökulmasta. Hänen erittelynsä on oivaa, vaikken aivan tavoitakaan kirjan ydintä: minulle tämä kirja jää enemmän mökkeilyn analyysiksi, normaaliasumisesta se ei kovin paljoa lopulta sano. Mutta piristävä lukukokemus se joka tapauksessa oli.

Jarno Valkonen: Mökin kanssa ajattelu. Ympäristösosiologinen mielikuvitus ympäristökriisin aikakaudella

Vastapaino

Yhtenäiskulttuuria 80-luvulta

Jokainen joka on ollut tajuissaan 1980-luvulla tietää, mikä on Tankki täyteen. Tuo sarja on keski-ikäisten ja sitä vanhempien yhtenäiskulttuuria parhaimmillaan, ja siksi erinomainen valinta Teatteri Akselin ohjelmistoon. 

Pääsimme katsomaan ennakkonäytöksen, ja se oli mainio: hauska ja nostalginen. Ja heti ensimmäinen kohtaus tekee selväksi, että ohjaaja Kauno Takarautio on halunnut tehdä pesäeroa ikoniseen tv-sarjaan. Käsikirjoitus kyllä perustuu sarjaan, tapahtumat ovat sieltä tuttuja, mutta tämä on silti omilla jaloillaan seisova tulkinta. 

Tankki täyteen -sarjan suosio perustui yhtä paljon Neil Hardwickin käsikirjoitukseen kuin huikeisiin näyttelijäsuorituksiin. Siksi erityisen merkittävää onnistumisen kannalta tässä näytelmässä on roolitus, ja siinä on Akselissa onnistuttu hyvin. Marko Pollari on suvereeni Sulo Vilén, hän on tehnyt aiemminkin huikeita suorituksia hiukan reppananoloisissa rooleissa - edelleen muistan Pieni raha -näytelmän mahtavuuden. Liisa Saviluoto on täpäkkä Emmi ja Henrik Heinonen hassun saamaton mutta rakastettava Juhana. Hilda Nurmi on Ulla, joka tässä tulkinnassa on vielä tv-sarjaakin vahvempi hahmo. Kari Danielssonin Reinikainen on niin ikään mainio. Jokaisessa on sopivasti samaa kuin tv-sarjassa ja kuitenkin jotain omanlaistaan. 

Tuossa kuvassa olen yksin, mutta seurana oli poikani, joka ei tiennyt mitään Tankki täyteen -sarjasta. Oli mielenkiintoista yrittää asettautua hänen asemaansa (se oli tietenkin lähes mahdotonta), mutta hän kertoi tykkäävänsä kovasti. 

Näytelmä pyörii tammikuulle asti. Menkää siis katsomaan se ja antakaa sen puhaltaa yhtenäiskulttuurin raikas tuulahdus nuoremmillekin sukupolville. 

Tankki täyteen

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio

Kuinka selvitä hajonneessa maailmassa

Ville-Juhani Sutinen voitti vuoden 2022 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Tuo voittajateos löytyy BookBeatista vain äänikirjana, ja sellaisen kanssa en ala pelehtimään. Tyydyn siis lukemaan hänen uudemman teoksensa, joka on nimeltään Hajonneen maailman käyttöohje. 

Teos vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta. Sen ideana on, että ekokatastrofi on totta, mutta sen ei tarvitse merkitä maailmanloppua. Meidän pitää vain oppia elämään epätäydellisessä maailmassa, samalla tavalla kun pystymme käyttämään kännykän laturia, joka toimii vain kun johtoa hieman taivuttaa tietystä kohdasta. 

Jouduin pettymään. Sutinen kirjoittaa omista kokemuksistaan isänä tai matkailijana niin seikkaperäisesti, että otsikon lupaama sisältö ja sen myötä fokus hämärtyy. Alan hyppiä sivujen yli. Tulen lukeneeksi ehkä puolet kirjasta, se saa riittää. 

Hyviä, viisaita sitaatteja kirjasta kyllä irtoaa:

”Ei ole kovin kiinnostavaa, kuinka voimme kuolla, vaan kuinka voimme elää maailmassa, joka on rikki. Jos antroposeeni ei olekaan kokonainen geologinen aikakausi, on se yhtä kaikki ihmisen aikakausi – ja muuta meillä ei ole.”

” Nyt, 2000-luvulla, tulevaisuus näyttää entistä synkemmältä. Ehkä tilanne olisi toinen, jos emme kuvittelisi auvoisia onneloita vaan vähän rikkinäisiä, huonosti toimivia ja todellisia maailmoja – ja silti hyviä. Niin kuin tämä maailma, ainoa joka meillä on.”

” Meidän ei pidä palata luontoon. Sen sijaan meidän pitää opetella elämään luonnon kanssa, jonka olemme luoneet.”

”- - kulutukseen nojaavassa maailmassa käy lopulta niin, että maailma alkaa kulua.”

”- - hajonneessa maailmassa voi elää, kunhan pitää yllä toivoa. Ja lapsi on yhtä kuin toivo.”

”Ekokriisi on apokalypsi. Sen ei kuitenkaan tarvitse tuhota maailmaa, vaan se voi kertoa, millainen maailma on. Parhaassa tapauksessa se myös paljastaa, miten meidän tulisi siinä maailmassa elää.” 

Ville-Juhani Sutinen: Hajonneen maailman käyttöohje

Into

Tavallinen popparielämäkerta

Gösta Sundqvist on merkittävä hahmo. Hänestä on kirjoitettu kirja jo vuonna 2017. Miksi en siis lukisi tuota kirjaa?

Timo Kalevi Forssin teos on melko tavallinen muusikkoelämäkerta: siinä käydään kronologisesti artistin ura läpi, jokainen biisi saa maininnan. Koska Sundqvist teki muutakin kuin musiikkia, kirjaa on teemoitettu luonnikkaasti näiden toimintojen mukaan. Tavallisuus on sekä hyvä että huono asia.

Välillä kappaleiden tunnollinen läpikäyminen puuduttaa, niin kuin kaikissa tällaisissa kirjoissa. Mutta jollekin nuo tekstit ehkä ovat tarpeellisia. Forss arvottaa melkoisen vahvasti, mikä voi olla jonkun mielestä hyvä, toisen mielestä huono asia. 

Ja niin kuin kaikissa popparikirjoissa, tässäkin tuodaan paikoitellen esiin Sundqvistin taiteellisia ansioita. Vaikka millään hänen tuotoksillaan ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä. Sundqvist jos kuka oli popkulttuuria, eikä siinä ole mitään pahaa. Taiteeksi sanominen vain häiritsee, ja osoittaa aivan turhaan huonoa omanarvontuntoa. 

Minulle kirjan mielenkiintoisinta antia ovat lainaukset Sundqvistin haastatteluista. Ja tietysti monet faktat ovat mielenkiintoisia, kuten se, ettei Gösta poistunut koskaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Tai että Jethro Tull oli Göstan suurin suosikki, mikä näkyy yllättävän monessa paikassa sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Tai että Gösta inhosi Juicea, ja muillekin kollegoilleen hän vittuili haastatteluissa reippaan alakoululaisen kypsyydellä. 

Tällaisten kirjojen suurin anti lienee kuitenkin siinä, että lukiessa tulee laittaneeksi Sundqvistin musiikkia soimaan, sitä kun on aika paljon. Ja se on tärkeää.  

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist Leevi and the Leavingsin dynamo

Into

Tehokkainta historiaa

Muistan joskus aloittaneeni jonkun Sirpa Kähkösen kirjan. Ei napannut, syystä jota en muista, jätin kirjan kesken. Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja korjasin tilanteen.  

36 uurnaa on romaani, vaikka se väittää että ei ole. Kirja kertoo Kähkösen viime vuonna kuolleesta äidistä, oikeilla nimillä ja oikeilla muistoilla. Ja se laajenee kauemmas: äidin vanhemmat ja isovanhemmatkin ovat mukana. Kas kun Kähkönen löytää vaikeasta äitisuhteestaan ikiaikaisia traumoja, sellaisia jotka ovat periytyneet kaukaa. 

Kähkösen äiti oli alkoholisti. Huonoja muistoja on paljon, mutta myös hyviä. On rakkautta ja ymmärrystä, tosin suurin osa ymmärryksestä syntyy vasta kuoleman äärellä. Vaikka Kähkösellä on muistonsa ja äidin päiväkirjat lähdeaineistona, 36 uurnaa ei ole millään lailla elämäkerrallinen. Se loikkii ja poukkoilee sinne tänne, ei noudata kronologiaa tai mitään muutakaan elämäkerrallista hyvettä. Se on kaunokirjallisuutta hyvässä ja pahassa. 

Hyvässä ennen muuta omintakeisen ja hienon kielensä kautta. Lyyrisyys ja jalostettu tajunnanvirta lyövät kättä, äitisuhteen ristiriitaisuus saa konkreettisen muodon. ”Uhkasit lähteä. Jättää kaiken. Sanat olivat tuskasi ilmausta, mutta en sitä lapsena voinut käsittää. Opin vain pelästymään uhkauksiasi, pelästyn vieläkin, kun uhkaillaan, järjestelmäni menee oikosulkuun, synapseissa myrskyää, lamaannun, kaadun, putoan. Olemassaoloni heittyy vaakalaudalle, minä kaikkoan häviämisen ja paljaalle kalliolle kuolemisen kauhuun.” 

Pahassa siksi, että tämän kirjan lukeminen ei ole kevyttä millään tavalla. Aihe on raskas, ja kieli on välillä raskasta. Erityisesti lopun tajunnanvirta koettelee lukijaa, mutta palkitsee se sitten kuitenkin. 

Ja niin kuin hyvässä kaunokirjallisuudessa aina, yksityinen kohoaa yleiseen. ”Vain näytelmän ydin pysyi samana. Sen nimi olisi voinut olla ’1900-luku’. Tarkoituksetonta alistamista, tahdon nitistämistä siltä, jolla ei ollut mitään ja joka ei tahtonut tyytyä kysymättä. Heikkouden pelkoa, väkivallan ihannointia. Tunteiden pilkkaamista. Virheiden ivaamista, nolaamalla opettamista. Hellyyden herättämää eksistentiaalista kauhua, voiman kulttia. Paikan osoittamista. Alistamista. Kyseenalaistamattomia sääntöjä. Kyykytystä, mielivaltaa, raivoa, syyttelyä, vaientamista, armottomuutta.” 

Historiasta pitää kirjoittaa, jotta oppisimme. Tehokkainta historiaa on mikrohistoria, yksityisten ihmisten tarkastelu. 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Siltala

Pitkä kamala leikki

Paula Nivukosken Kerran valo katoaa on kirja, jota ei kannata missään nimessä antaa aloittelevalle lukijalle. Kokeneen lukijan käteen se kyllä sopii. 

Eletään jatkosodan aikaa, 1941-1944. Päähenkilö Kerttu asuu Pohjanmaalla, kaksi veljeä on mennyt sotaan. Maalaiselämä on omavaraista, mitä nyt kaupasta haetaan vähän sokeria ja uutisia. Kerttu saa kirjeen rintamalta, naapurikylän Johannes on saanut Kertun veljeltä luvan ottaa yhteyttä Kerttuun. Nuori rakkaus syttyy kirjeissä, pikku hiljaa. Kaikki tapahtuu hitaasti, eikä asioita ole tapana sanoa ääneen. Häpeän kulttuuri on voimakas. Koska miehet ovat rintamalla, useimmat kirjan hahmoista ovat naisia. 

Mikään edellä mainituista ei varsinaisesti oikeuta tätä kirjaa, koska sodasta on kirjoitettu niin paljon. Tämän kirjan oma juttu on hitaus: Nivukoski haluaa näyttää, kuinka pitkiä ja kamalia olivat jatkosodan vuodet kotioloista katsottuina. Kuinka sota tuntuu jatkuvan ikuisesti. Ja tuo kamaluus kyllä välittyy lukijalle asti, erinomaisesti. Osa kamaluudesta on puhdasta rypemistä surun ja tuskan tunteissa. Toinen osa on lukijan harmitusta siitä, että miksi tuohon ja tuohonkin piti käyttää taas noin monta sivua, eikö asiassa voitaisi jo edetä, ja silloin lukemisessa on hiukan suorittamisen maku. Tämä on raskas kirja, tämä ei sovi aloittelevalle lukijalle. 

Mutta Nivukosken kieli on hienoa. Lauseet ovat kauniita, pohjalaismurre komiaa ja sopivasti annosteltua. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että lukemisen aikana ei välttämättä koko ajan tunne nauttivansa, mutta kirjan päätyttyä huomaa, että teksti on jättänyt vahvan jäljen. Tämä kirja on sellainen. 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Otava

Kosto ja kielen rikkaus

Kaksi vuotta sitten ilmestyi Katja Ketun kirja Ismo Alangosta. Se oli hirvittävä epäonnistuminen, eikä missään selitetty sen kummemmin moisen katastrofin syntyä. Ketun tuore kirja Erään kissan tutkimuksia selittää kaiken.  

Minä luin tämän kirjan nimenomaan selitysteoksena Alanko-farssille, ja sellaisena tämä kirja on kyllä erikoinen, aivan ainutlaatuinen. Kettu kertoo hieman peitellysti mutta kuitenkin käytännössä aivan suoraan, kuinka hänellä oli suhde kustantamonsa toimitusjohtajan kanssa. Kettu tuli raskaaksi, mitä Isopomo ei hyväksynyt lainkaan, ja kaikki päättyi keskenmenoon. Tai ei päättynyt, sillä toimitusjohtaja alkoi suhteen päättymisen jälkeen terrorisoida Kettua minkä pystyi, ja tuon terrorin tulokset näkyvät paitsi Alanko-kirjassa, myös siinä että Kettu vaihtoi WSOY:ltä Otavaan. 

Jossain on esitetty, että jos laitat kirjaan todellisen mieshahmon, kirjoita tälle pieni penis. Näin vältyt kunnianloukkaussyytteiltä, koska kukaan ei kehtaa myöntää olevansa hahmon esikuva. Tämänkin Kettu on ymmärtänyt, tosin hän on vaihtanut pienimunaisuuden surkeaksi suutelijaksi. Ja kyvyttömyydeksi antaa naiselle orgasmi. 

Melkoisen suoraa tykitystä, eikö vain? Kostoromaanihan tämä on. 

Kettu tietää sen, ja yrittää vetää maton tulkinnan alta: koston ajatus sanotaan ääneen romaanissa, ja se kielletään. Vaikka eihän se silti poistu. Kostoromaani mikä kostoromaani. Tässä tapauksessa kai ihan aiheellinen. 

Mutta Erään kissan tutkimuksia on kyllä muutakin. Paljon muuta. Kirja kertoo myös Kirjailija-nimisen päähenkilön isoisovanhemmista, jotka sata vuotta sitten kituuttivat pohjoisessa Saaressa. Elämässä oli hyviä hetkiä mutta isosti kurjuutta. Sotia, köyhyyttä, sortoa sieltä ja täältä. Syntymiä ja kuolemia. 

Teksti vetää erinomaisesti, monestakin syystä. Suurin on kuitenkin Ketun kieli, joka on niin värikästä ja elävää kuin vain suomalaisessa kaunokirjallisuudessa parhaimmillaan voi olla. Tällaiset kirjat ovat syy siihen, että tykkään lukea suomalaista kirjallisuutta. Missään käännöstekstissä ei voi olla samanlaista nautinnollista kielen rikkautta.

Ainoa kummallisuus on, kuinka kissakertojan ääni muuttuu eri aikoina. Miksi kissa puhuu välillä yleiskieltä ja välillä pohjoisen murretta? Toisinaan nuo kaksi tuntuvat menevän sekaisin, ikään kuin Kettu ei olisi muistanut kuka milloinkin puhuu. 

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Otava

Muoto, sisältö, havahtuminen

Pari vuotta sitten luin Petri Tammisen kirjan Se sano. Jo sitä lukiessani minulle tuli tunne, että nämä tekstit voisivat toimia lauluina. Niinpä otin yhteyttä Tammiseen ja kysyin lupaa saada säveltää joitakin noista teksteistä. Sain luvan, ja neljä laulua esitettiin vuosi sitten Naantalin kirjajuhlilla. Tamminen kertoi ensin tekstiensä synnystä, sitten minä (piano) ja Minka Peltonen (laulu) esitimme laulut. 

Tamminen kertoi, että joku muukin oli ottanut yhteyttä samassa asiassa, mutta ei käynyt selväksi, kuka. Nyt asia selvisi. Se joku oli oopperalaulaja Helena Juntunen, joka halusi laulaa Tammisen tekstejä. Hienoa, ajattelin. Olen seurannut Juntusen uraa melkein sen alusta asti, Turun sanomiinkin kirjoitin jo parikymmentä vuotta sitten jutun otsikolla ”Helena Juntusesta kuullaan vielä”. Silloin hän oli Bachin H-mollimessun solistina Turussa. Ja se ura on ollut komea. 

Tuo Juntusen hanke Tammisen tekstien laulamisesta ei valitettavasti toteutunut, koska säveltäjäksi aiottu Jaakko Kuusisto kuoli. Suuri harmi ja sääli, olisi todella ollut mielenkiintoista kuulla noita lauluja. 

Tämä on kerrottu Juntusen ja Tammisen eilen julkaistussa kirjassa Joskus liikaa, aina liian vähän. Se on erikoinen ja erityinen kirja. 

Lukijalle mielenkiintoisinta antia kirjassa on tietenkin Juntusen elämäntarina, sillä elämäkerrasta tässä on kyse. Mutta Tamminen ei ole tavallinen kirjoittaja. Ei ollenkaan, hän on vuosikymmenet hionut omanlaistaan tyyliä, eikä tämä kirja hyppää siitä ulos piiruakaan. 

Aika pitkään tuo häiritsi lukemistani. Kirjan muoto tunki sisällön edelle: äärimmilleen pelkistetyt lauseet imivät huomion itseensä, kirja tuntui olevan enemmän Tammista kuin Juntusta. Mutta kohta siihen tottui. Eihän ole olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa ihmisen elämästä, meidät on vain totutettu tietynlaiseen. Josta tämä kirja poikkeaa melkoisesti. 

Kun tuohon tottumiseen havahtui, myös Juntunen tuli esiin. Ja esiin tulivat myös huikean kirkkaat lauseet. Ja vaikka kirja ei kerro kaikesta, se silti kertoo yhtä paljon tai enemmänkin kuin tavalliset elämäkerrat. Aforistiset kuvailut tiivistävät pieniä ja isoja hetkiä Juntusen matkan varrelta, ja niissä näkyy avoin ja erityisen elämän elänyt ihminen. 

Tähän voisi siteerata kirjasta minkä kohdan tahansa. Otetaan alusta. Näin meitä lukijoita evästetään:

”Korkeakulttuuri, sellainen sana tosiaan on.

Sana kuin muuri, olo kuin sumua.

Siispä neuvoni jokaiselle

korkeakulttuurin korkeutta kammoksuvalle:

Katso lähemmäksi.

Kaukaa näkee vain kultaukset ja sametin, yläpilven.

Katso tarkasti, huomaa hikiläikät ja verisuonet,

repsottavat irtoripset.

Älä katsele vain Wienin filharmonikkoja,

katso niitä Wienin filharmonikkojen soittajia,

jotka riisuvat estonsa ja paljastavat orgasmi-ilmeensä.

Huomaa nautinto ja voima,

keskittyminen vailla poseerausta.”

Hieno kirja. 

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän. Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita

Otava

Vaikea käsittää

Luin hiljattain Antti Tuurin Lintujen kesyttäjän, joka oli mainio opus. Pieni, arkinen, kaikin puolin tiukasti rajattu teos. Jotta elo säilyisi tasapainossa, ajattelin lukea pitkästä aikaa Remestä. 

Tämä Pimeyden sydän on tuttua Remestä, jossa mikään ei totisesti ole pientä nähnytkään. Venäjä tekee kiusaa Nato-Suomelle, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita on ylitsepursuavan paljon. Ei ole kovin paljon väliä vaikkei edes aina muistaisi kuka paperinohuista hahmoista on kukakin, kun paikasta toiseen säntäillään kovin hengästyttävään tahtiin.

Onhan tällainen ihan viihdyttävää, ja varsinkin lopussa kirja piti otteessaan. Annostelijana ja rytmittäjänä Remes on kyllä melkoinen mestari. Mutta kaunokirjallisuudeksi en tätä laskisi, niin paljon tekstissä on huonoja asioita. Tökkii. 

Hyvä kirjailija ei käytä lauseenvastikkeita. Remes käyttää, ihan koko ajan. Kirjoitusvirheitä on enemmän kuin tällaisessa kirjassa saisi olla. Samoin kuin Reijo Mäen kirjoissa, vaatteet ovat usein ”laadukkaita”, tässä kirjassa esimerkiksi päähenkilö näkee pikkulapsen ja kuvailee välittömästi tämän raitapaitaa laadukkaaksi. Ja sitten on vain kökköjä ilmaisuja kuten ”äänimerkin antama hälytysraja”, tai ”Saksassa oli paljon helpompaa kuin anglosaksisessa mediaympäristössä”. Sivuilla 425 ja 427 on täsmälleen sama virke. 

Kyse ei voi olla siitä etteikö WSOY:lta löytyisi asiansa osaavaa kustannustoimittajaa. Ainoa selitys lienee, että Remes haluaa kirjansa olevan tällainen, kieleltään tökkivä. Sitä on hyvin vaikea käsittää. 

Ilkka Remes: Pimeyden sydän

WSOY

Pieni muuttuu suureksi

Lauseiden pitää olla yksinkertaisia ja tosia. Ja kirjoitettu repliikki ei saa näyttää kirjoitetulta, mutta ei se myöskään saa olla sanotun repliikin kopio. Se on jotain siltä väliltä, ja sillä täytyy aina olla jokin tarinaa eteenpäin vievä merkitys. Tällaisten maksiimien mukaan Antti Tuuri sanoo kirjoittavansa teoksessaan Kuinka kirjoitan romaanin.

Tuurin uusin teos Lintujen kesyttäjä näyttää, miten edellä mainitut asiat käytännössä toteutetaan. Teksti soljuu, ja sitä on nautinto lukea. Siitä huolimatta, että Tuuri on asettanut itselleen erittäin tiukat rajat: eletään yksi viikko kesäistä arkea Etelä-Pohjanmaan pienessä kylässä. Mökötetään, toraillaan, lepytään. Syödään, uidaan, puhellaan harvakseen. Odotetaan tulevaa. Kertojana on kuusitoistavuotias nuorukainen, jonka on määrä aloittaa syksyllä lukio-opinnot Pietarsaaressa. Eletään noin vuotta 1960. Koska Tuuri itse oli tuona vuonna kuusitoistavuotias, tässä saattaa olla omaelämäkerrallisia aineksia. Hyvää on se, ettei kirjaa markkinoida sellaisesta lähtökohdasta. Se pilaisi koko homman. 

Arkeen mahtuu outojakin asioita. Pihaan nimittäin tupsahtaa vieras mies, joka sanoo kesyttävänsä lintuja. Kertojan isä lupaa suutuspäissään Kesyttäjälle kortteerin ja ruuat viikoksi, jos pihan linnut vaikka siinä ajassa kesyyntyisivät. Kukaan ei tietenkään usko pääskysten kesyyntyvän, mutta huvittuneina väki seuraa Kesyttäjän toimia. Sana kiirii kylillekin. 

Tämä arki ja tämä outo kulkevat teoksessa luonnikkaasti rinnakkain, ja se on hienoa. Vielä hienompaa on se, kuinka pienenä Tuuri kaiken pitää. Asioihin viitataan sivumennen, tunnelmat ja ihmisten välit tulevat ilmi pienissä repliikeissä, ja myös ajankuva on niukkaa mutta tarkkaa. 

Sillä tavalla pieni muuttuu suureksi. Minut tämä kirja kaappasi mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta, Tuuri on kyllä taitava kirjoittaja. 

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Otava

Tarpeettomia ihmisiä ja muistin sirpaleita

Saimme kutsun Teatteri Akselin Tarpeettomia ihmisiä -näytelmän ennakkonäytökseen. Sepä mukavaa, ajattelin. Olinhan lukenut tuon Reko Lundánin romaanin joskus kaksikymmentä vuotta sitten. Mukava nähdä muistanko siitä jotain. 

No enpä muistanut, mitään. Ensinnäkin en ole lukenut Tarpeettomia ihmisiä -nimistä romaania, koska sellaista ei ole olemassakaan. Tarpeettomia ihmisiä on näytelmä, ja sellaiseksi alun perin kirjoitettu. Olen kyllä lukenut jonkun tai joitakin Reko Lundánin romaaneja, ja todennäköisesti nähnyt tämän näytelmän jossain, varmaan KOM-teatterissa. Että se siitä muistamisesta. 

Tästä syystä tämä blogi on olemassa. Jotta muistaisin. Voi olla että joku muukin saa tästä jotain, mutta minulle tämä on ulkoistettu muistinjatke. 

Teatteri Akselin tulkinta Tarpeettomista ihmisistä on kerrassaan mainio. Kaikki neljä näyttelijää (Tomi Aho, Linda Johansson, Rolle Ekroos ja Hanna Mehto) tekevät väkevät suoritukset. Yksikään rooleista ei ole helppo, koska tunteet ovat suuria ja niitä on paljon. Huonosti menee, on työttömyyttä ja köyhyyttä ja ihmissuhdeongelmia ja elämäntuskaa, ja huonoista asioista syntyy riitoja. Mutta on myös paljon hyvää, siksihän ihmiset toistensa seurassa ovat. Näyttelijöiltä onnistuu sekä suuri että pieni ilmaisu.

Ohjaaja Laura Hurme on rytmittänyt tapahtumat oivasti, ja näyttämöratkaisut toimivat muutenkin kaikin puolin. Näytelmän lokalisointi Turkuun on myös mainio ratkaisu. Musiikista vastaa tuttuun tapaan Jouni Lehtonen: haitarilla soitetuista hitaista riitasoinnuista koostuva äänimaailma toimii komeasti, se antaa puheelle tilaa. Sillä puhenäytelmä tämä ennen muuta on, puhetta on paljon. 

Loppua kohti tempo kiihtyy, draama saa pontta. On armeliasta, että ihmisen muisti on näin huono kuin se ainakin minulla on, koska huono muisti takaa sen, että tälläkin kertaa Romeo ja Julia -loppuhuipennus yllätti. Varmaan samalla tavalla kuin silloin kaksikymmentä vuotta sitten. 

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Teatteri Akseli

Ohjaus Laura Hurme

Hyvin kirjoitettu, tärkeä sanoma

Iida Turpeisen Elolliset sai sellaista suitsutusta osakseen Hesarin arvostelussa, että pakkohan se oli lukea. Samanlaista kehukavalkadia en muista lehden sivuilla nähneeni sitten Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. 

En tiedä onko Elolliset aivan niin hyvä kuin Hesarin arviossa hehkutettiin, mutta tosi hyvä se kyllä on. Siinä kerrotaan luonnontieteellisiä asioita kolmelta vuosisadalta, ja pohjavire on koko ajan siis tieteenhistoriallinen. Aikatasoja ja paikkoja yhdistää stellerinmerilehmä, 1700-luvulla sukupuuttoon kuollut valtava olento, joka on tiettävästi ensimmäinen ihmisen toiminnan takia sukupuuttoon kuollut eläin. Erityistä meille suomalaisille on, että yksi kolmesta säilyneestä luurangosta koko maailmassa on Helsingissä, luonnontieteellisessä museossa.

Yhden tapauksen kautta Turpeinen kertoo kaikista muista tapauksista: siitä, miten meidän tulisi tuntea vastuumme planeettamme ja sen elollisten suojelusta. Sillä tavalla hyvä kirjallisuus juuri toimii. Tarkennetaan lähelle, jotta nähdään enemmän. Ja se, mitä historiasta ei tiedetä, kuvitellaan. Tietoon nojaten, kauniisti kirjoittaen. Sillä tavalla hyvä kaunokirjallisuus toimii. Ja sitä tämä on, niin kuin jo tuli sanotuksi. 

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Aluksi ollaan 1700-luvun Alaskassa, jossa Steller joukkoineen tulee löytäneeksi tuon merilehmän. Joka sitten hyvin pian häviää olemattomiin. Toisessa osassa ollaan 1800-luvulla. Johan Hampus Furuhjelm on nimitetty Alaskan kuvernööriksi, ja Alaskan ennen niin rikas eläimistö on kuihtunut pois, ihmisen ahneuden tähden. Kolmas osa vie lukijat 1950-luvun Helsinkiin, jossa John Grönvall konservoi linnunmunia. Hän saa tehtäväkseen konservoida tuon merilehmän luurangon, ja aivan lopuksi hypätään tähän hetkeen. 

Varsinkin ensimmäinen osa muistuttaa Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -kirjaa. Ihmiset tulevat eläviksi, kerronta on tarkkaa ja konkreettista. Mutta siinä missä Leine kirjoittaa sata sivua, Turpeinen kirjoittaa kaksi. Tiiviys ei silti tarkoita että mitään jäisi kirjoittamatta, tykkään Turpeisen kielestä.

Sitä helposti luulisi, että ihminen olisi ottanut opikseen, että luontoa osattaisiin jo suojella. Kiitoksissa kirjailija luettelee lajeja, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon kirjan kirjoittamisen aikana. Niitä on nelisensataa. Niiden sukupuutot eivät johdu yhtä suoraan ihmisen toimista kuin stellerinmerilehmän, mutta konkreettisen lähelle Turpeinen tällä ratkaisullaan huolensa luonnosta näin tuo. 

Hieno kirja. 

Iida Turpeinen: Elolliset

S&S

Riemullinen teos

Olin kokonaan unohtanut tarkistaa, oliko Petri Tammiselta ilmestynyt kirjaa. Onneksi BookBeatia selaillessani algoritmi tai jokin osasi näyttää minulle että kyllä oli, vajaa kuukausi sitten.

Urheilijaelämäkerta on kerrassaan riemullinen teos. Se on Tammisen omaelämäkerta, urheiluhetkiin teemoitettu. Ultralyhyet luvut on pakattu täyteen elämää, arkisia ja siksi suuria hetkiä. Harva kykenee tällaisiin tiivistyksiin, elämän merkityksellisyyden etsintä on Tammisella saavuttanut huikeat mittasuhteet. Tiukan rajauksensa vuoksi kirja on mielestäni Tammisen parhaita ellei paras. 

Monet jutut ovat hauskoja, mutta mukana on myös surua, pienempää ja isompaa. Isän kuolema, turnauksen häviäminen, häpeää, sen voittamista, ihmissuhteita. Elämää siis. 

Ilman lainausta tästä kirjasta on vaikea kertoa, lainaan siis tarinan nimeltä Korkeampi voima:

”Viimeisinä vuosinaan isoäiti seurasi jääkiekkoa tarkasti. Suoria lähetyksiä hän ei katsonut eikä kuunnellut radion selostuksia, niitä hän jännitti liikaa, mutta tekstitelevision sivu 221 oli peli-iltoina aina auki. Isoäidillä oli elettyä elämää vajaan vuosisadan verran, sen suuria suruja ja varmasti ilojakin, mutta lopussa sitä kaikkea osasi täsmällisimmin käsitellä Turun Palloseura.”

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta

Otava

Tekoälystä ja etenkin sen vierestä

Petteri Järvisen kirjoja olen lukenut joskus aiemminkin, mutta en näköjään blogin olemassaolon aikana. Keväällä lukemani Maija-Riitta Ollilan kirjat tekoälystä olivat todella kiinnostavia, joten miksen lukisi Järvisen uutta kirjaa.

Järvinen käy kirjassaan läpi monenmoista tekoälyyn liittyvää asiaa. Hän lähtee liikkeelle digitalisaatiosta, etenee tekoälyn määrittelyyn ja ihmettelee sen kykyjä ja rajoja. Robottiautoista ja roboteista on tietenkin puhe, ja lopuksi Järvinen pohtii tekoälyn etiikkaa ja singulariteetin syntymisen mahdollisuuksia. 

Mitään erityisen uutta tai persoonallista Järvinen ei tekoälykeskusteluun tuo, mutta kirjan tarkoitus lieneekin olla katsaus tämänhetkiseen tilaan. Siihen käyttöön suosittelen kyllä mielummin lukemaan Ollilan teoksia, ne ovat parempia kuin tämä. Lisäksi Järvinen eksyy välillä kauas, todella kauas aiheestaan. Ikään kuin kirjan sivumäärää olisi pitänyt kasvattaa eikä varsinaisesta aiheesta oikein olisi tekstiä tullut. Suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, nerouden ikäkysymykset; aiheen ohi mennään että heilahtaa. 

Ohikirjoittamisen hyvä puoli on se, että aiheen vierestäkin löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Kuten seuraavat:

Jos A4-arkin paksuus on 0,1 millimetriä, ja se taitellaan 24 kertaa, kuinka paksu siitä tulee? 1678 metriä.

Montako reikäkorttia tarvittaisiin yhden kännykkäkuvan (noin 7 megaa) tallentamiseen? 120 000 kappaletta.

Modernia tiedettä eivät varsinaisesti synnyttäneet yliopistot vaan postilaitos, kun tutkijat saattoivat verkottua. 

Kun tuulen nopeus kaksinkertaistuu, tuulivoimasta saatavan sähkön teho kahdeksankertaistuu.

Einstein sanoi: ”Ihminen keksii todella uutta ainoastaan nuorena, myöhemmin hänestä tulee kokeneempi, kuuluisampi - ja tyhmempi.”

Eivät ehkä aivan asian ydintä, mutta hauskoja juttuja.

Petteri Järvinen: Tekoäly ja minä. Ihmisenä tekoälyn aikakaudella

Tammi

Käyrä nousuun ja laskuun

Kirjastosta tai kirjakaupasta en tätä kirjaa olisi mukaani ottanut, mutta kun BookBeat niin kauniisti suositteli, luin sen. 

Aloittaessani hyppäsin suoraan tekstiin, joten erehdyin luulemaan kirjaa Kikan siskon Katin kirjoittamaksi. Ajattelin että aika hyvin kirjoittaa, tai että hyvin on kustannustoimittaja ainakin työnsä tehnyt. Kun lopussa tuli luku nimeltä ”Kirjoittajan loppusanat”, totuus valkeni. Kai Kortelainenhan tämän kirjoittaja olikin, viime vuonna Kortelaiselta ilmestyi Jippu-kirja. Kortelainen kirjoittaa mainiosti, olennaiseen keskittyen ja liikoja jaarittelematta. Siirappisuus ja pateettisuus kaiketi kuuluvat tämänkaltaiseen kirjaan. 

Kirjoittajan identiteetti ei tietenkään muuta mitään. Kikan elämä ja kuolema kiinnostavat, varsinkin kun olen 90-luvun alussa ollut samalla keikalla Kikan kanssa, Köyliön Lallintalolla. Silloin Kikalla meni lujaa ja hän vaikutti oikein tolkulliselta ja iloiselta ihmiseltä. 

Mutta niin kuin valitettavan usein, suuri suosio kääntyi laskuun ja elämä meni raiteiltaan. Kikka sai lapsen ja olisi halunnut luoda uuden uran vakavasti otettavana laulajana, mutta se ei onnistunut. Kun ura perustuu tissinvilautukseen telkkarissa, se onkin vaikeaa. Muusikkona ja musiikinopettajana minun on vaikea ottaa vakavasti ihmistä, joka tekee työtään ilman koulutusta tai kummempaa osaamista alallaan. 

Kaikki tuntevat Kikan menestysvuodet ja hiipumisen, viimeisiä aikoja ei niinkään. Kirjan pihvinä on totuus kuolemasta: laulaja eli pitkään rajun päihteidenkäytön ja masennuksen kanssa, ja niihin hän sitten menehtyi. Tämän kertominen on tärkeää, koska moni nuori haluaa samankaltaista uraa ja julkisuutta kuin Kikka. 

Kai Kortelainen: Kikka. Traaginen elämä sisaren silmin

Minerva

Koululaitoksen epäyhtälö

Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo ovat molemmat pitäneet mediassa esillä koululaitoksen epäkohtia. Alkukesästä uutisoitiin, että heiltä on tulossa yhteinen kirja aiheesta. Se ilmestyi maanantaina, tartuin siihen saman tien. 

Kirja on juuri niin mielenkiintoinen kuin kuvittelin. Molemmat kirjoittajat ovat uupuneet työssään, ja opettaja-kirjailijoiden kirjeenvaihdossa käydään läpi uupumisen syitä. Luin tekstiä vähän ulkopuolisena, koska moinen uupuminen ei ole itselleni tuttua, mutta se ei vähennä tekstin mielenkiintoisuutta tai arvoa laisinkaan. Koska opettajana olen kuitenkin vahvasti sisäpuolella. 

Lukion äidinkielenopettajan opetusvelvollisuus on 16 vuosiviikkotuntia, ja se täyttyy viidellätoista opetettavalla opintojaksolla. Koko vuodelle tasaisesti jaoteltuna siitä tulee noin kaksi 75-minuuttista oppituntia per päivä, hiukan alle. Lisäksi äidinkielenopettajan työaikaa kuluu keskimäärin 2 tuntia 20 minuuttia opiskelijoiden vastausten lukemiseen, näin Rytisalo kirjassa laskee. 

Siitä tulee noin neljä tuntia per päivä, eli puolikas työpäivä. Aika kevyttä hommaa. 

Nämä äidinkielenopettajat tekevät kuitenkin 11-tuntisia päiviä, ja lisäksi viikonloput ja osin myös lomat kuluvat työtä tehden. Tässä on se epäyhtälö, jota kirja selittää. Jos yhtälö tuntuu oudolta, sinun pitää lukea tämä kirja. 

Kirja ei tyydy selittämään epäyhtälöään, vaan myös ratkaisemaan sen. Kirjoittajat esittävät kuusi ratkaisuehdotusta:

1. Koulu mukaan keskusteluihin.

2. Työn määrä kohtuulliseksi.

3. Työskentelyolosuhteet kuntoon.

4. Koulu ei ole korjaussarja.

5. Nuorten tuki kuntoon.

6. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen kunnianpalautus.

Toivon, että joku jossain lukee kirjan ja asioihin saataisiin parannus. Ihan valtavan suuria en uskalla kuitenkaan odottaa, koska ei tämä ole lajissaan ensimmäinen. Esimerkiksi Maarit Korhosen pamflettikirja Herää, koulu! herätti kymmenen vuotta sitten paljon keskustelua, mutta asiat tuntuvat menneen vain huonompaan suuntaan. 

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

WSOY

En löydä kaunokirjallisia ansioita

Luin viime vuonna Édouard Louisin pienen kirjan Kuka tappoi isäni. Se oli ihan mielenkiintoista tarinaa, mutta en nähnyt siinä mitään erityistä, enkä kauheasti tykkää tositapahtumiin perustuvista kirjoista. 

Koska Louisin varsinainen läpimurtoteos oli Ei enää Eddy, piti sekin tietysti lukea. Tämä kirja kertoo aivan samasta asiasta kuin Kuka tappoi isäni, nimittäin kirjailijan onnettomasta lapsuudesta. Siitä, kuinka masentavaa oli kasvaa köyhässä perheessä pikkupaikkakunnalla ja tulla kiusatuksi koska ei ollut samanlainen kuin muut. Ja kuinka vaikeaa homoseksuaalina oli yrittää luovia elämässä eteenpäin. 

Yleensä hyvässä kirjallisuudessa vältetään sitä, että kertoja kertoisi omasta kurjuudestaan. Useimmiten kurjuus kuvataan jonkin sivustakatsojan näkemänä. Tässä ei. Ilmeisesti tuo sääntö ei päde enää. 

Tarina on sinällään ihan mielenkiintoinen, ja varmasti tarpeellinen. Mutta mikä siitä tekee niin erityisen, että se julkaistaan, ja että siitä tulee iso hitti kirjamarkkinoilla. Sitä en osaa sanoa.

Koska minä en löydä tästä oikeastaan minkäänlaisia kaunokirjallisia ansioita. Kieli on sujuvaa, mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Rakenne on kronologinen, lapsuudesta ensimmäiseen opiskelupaikkaan edetään välillä kertoillen, välillä tarkemmin näyttäen. 

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Suom. Lotta Toivanen

Tammi

Idea lihaksi

Suomen Kuvalehdessä arvioitiin pari viikkoa sitten mielenkiintoiselta vaikuttanut kirja. On hienoa elää ajassa jossa kirjan saa käteensä heti kun arvio on luettu loppuun. 

Islantilaisen Frida Isbergin Merkintä kertoo ajasta, jolloin psykologit ovat ottaneet vallan. On kehitetty myötätuntoa mittaava testi, jolla pyritään tekemään maailmasta tai ainakin Islannista parempi paikka. Jos ja kun potentiaaliset rikolliset löydetään jo ennen kuin mitään rikoksia on tapahtunut, yhteiskunta on kaikille parempi. Ne, jotka pääsevät testistä läpi, saavat merkinnän. Ne, jotka eivät pääse, saavat ilmaista apua myötätunnottomuuteensa psykologeilta. 

Asetelma on herkullinen. Kauniilla ajatuksilla kun tuppaa olemaan kääntöpuolensa, niin tässäkin. Merkitsemättömät ja ne, jotka eivät halua tai uskalla mennä testiin, vajoavat toisen kastin kansalaisiksi ja syrjäytyvät yhä pahemmin. Merkityt asuvat erillään merkitsemättömistä, ja työpaikat eriytyvät. Kaikki jakautuu kahtia.

Isberg ei kuitenkaan kirjoita yleiskuvausta, vaan yksilöiden kohtaloita, arkisia tapahtumia tuossa herkullisessa asetelmassa. Hän kirjoittaa taitavasti, jokaisella hahmolla on omanlaisensa ääni, ja tietenkin heidän kohtalonsa risteävät. Isberg myös luottaa lukijaan, hän ei selittele liikoja. Ongelmaksi muodostuu hahmojen määrä, en pysynyt kaikessa aina kärryillä. Jos kirjan lukisi yhteen pötköön tämä ei ehkä olisi ongelma ollenkaan.

Erityisen kierteen kirja sai, kun kävimme juuri kuukausi sitten Islannissa. Minä olen kävellyt tuota katua jota tuo hahmo tuossa kävelee! Se on hieno tunne.

Tässä kirjassa idea tulee tekstin kautta lihaksi, ja sehän se on kirjallisuuden ydinasioita.

Frida Isberg: Merkintä

Suom. Tapio Koivukari

WSOY

Postmodernismi oli ja meni

Luin pari viikkoa sitten Paul Austerin New York -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Niiden jälkeen piti hiukan ottaa happea ennen kuin tartuin kolmanteen osaan.

Kaksi ensimmäistä osaa herättivät lähinnä ärsytyksen ja riittämättömyyden tunteita, eikä kolmas tietenkään poikkea niistä. Muutenhan trilogian yhtenäisyys olisi mennyttä. 

Lukittu huone kulkee pitkään aivan normaalin tarinankerronnan reittejä ja tapoja. Päähenkilö on journalisti, joka saa haltuunsa kadonneen nuoruudenystävänsä jäämistön ja toiveen siitä, että hän kävisi läpi tämän ystävän jälkeensä jättämät käsikirjoitukset. Käsikirjoitukset osoittautuvat hyviksi, ja ne julkaistaan. Päähenkilö rakastuu kadonneen ystävän vaimoon, menee tämän kanssa naimisiin ja adoptoi pariskunnan pojan. Alkaa siis elää toisen henkilön elämää, samaa tematiikkaa on ollut trilogian aikaisemmissakin osissa. Tapahtuu vielä muutakin, joka edelleen kulkee aivan tavallisen tarinankerronnan reittejä. 

Mutta koska ollaan postmodernin kirjallisuuden ytimessä, jossa pitää rikkoa kerrontaa ja sen keinoja, Auster laittaa puolivälin jälkeen palapelin rikki. Ja niin kuin asiaan kuuluu, hajottamista kommentoidaan tekstissä. 

”Sillä minun nähdäkseni juuri mikä tahansa tekee tarinan kertomisen niin vaikeaksi. Kun mitä tahansa voi tapahtua - juuri silloin sanat alkavat pettää.”

”’Ei ole pakko uskoa. Enhän minä muuta tee kuin kerron tarinaa. Sinun sopii uskoa mitä haluat.’”

”Sanat olivat kaikki tuttuja mutta näyttivät silti olevan oudossa yhteydessä, ikään kuin niiden lopullinen tarkoitus olisi kumota toisensa. Enpä voi sitä muutenkaan kuvata.”

Niinpä niin. On hyvä, että trilogia tuli luettua, jonkun piti tällaisetkin tarinat kertoa. Mutta se, että tällaista postmodernia kirjallisuutta ei enää kukaan kirjoita tai ainakaan julkaise, kertoo varmaankin kaiken olennaisen. Ehjä ja suljettu tarina ei kuollut vaikka niin joskus epäiltiin, ei edes taidekirjallisuudessa. 

Paul Auster: Lukittu huone (New York -trilogia)

Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola

Tammi

Aforismikielinen romaani, loistavaa!

Niko Hallikaisesta en tiennyt yhtään mitään, ja täsmälleen saman verran tiesin hänen kirjastaan Suuri Märkä Salaisuus. Jostain tuntemattomasta syystä otin sen luettavakseni. Ensimmäiset lauseet menivät hiukan ohi, kunnes ymmärsin, että tässä on nyt jotain ihan erilaista. 

Tätä kirjaa pitää nimittäin lukea monin verroin hitaammin kuin muita kirjoja. Kieli on aivan uskomattoman rikasta ja oivaltavaa, tämä jos mikä on kaunokirjallisuutta. Hiukan Mikko Rimmisen tapaan, mutta ei uudissanoilla vaan ihan tavallisilla sanoilla, niitä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla yhdistellen. Suuri Märkä Salaisuus on kuin romaanin valepukuun kiedottu aforismikokoelma, tuhat mietelmää, jotka peräkkäin aseteltuina muodostavat yhtenäisen tarinan. Ja joita voi halutessaan lukea kuin aforismeja.

Esimerkiksi näin Hallikainen kirjoittaa:

”Tila on kartellun näköinen.”

”Sohvalta äiti kysyy multa lattialla, kauan tota huutoo on oikeen jatkunu.”

”Silmäilen peilikuvaani hiljaa joka päivä kuin ainoaa epäiltyä.”

”Hirveimmätkään kivut ja unelmoiduimmat toteutukset eivät pysäytä sitä.”

”Mä tiedän jo nyt liikaa mun kokooni nähden vaan en ymmärrä mistään suuremmasta tarpeeksi.”

”Hän ei näytä enää ikäiseltään vaan varallisuudeltaan.”

”Kun toivon jotain hyvää, sitä ei ikinä tapahdu mulle, ja kaikkeen jää kaipauksen verran tyhjää tilaa.”

Ja niin edelleen. Eikä Hallikainen sorru tyhjänpäiväisyyksiin tai latteuksiin yhdessäkään lauseessa.

Kaupunginosat ovat postinumerokoodeja, ihmiset nimetään harrastusten tai englannintunneilla annettujen englantilaisnimien kautta. Nämäkään valinnat eivät tunnu kikkailulta vaan luontevalta.  

Tarinasta tai aiheesta en ole vielä sanonut mitään, koska tällaisen kielen rinnalla ne ovat toisarvoisia. Mutta eivät ollenkaan arvottomia nekään. Kertoja on nuori poika, ja tarina kattaa hänen peruskouluikänsä. Eihän kukaan peruskoululainen tällaiseen kieli-ilotulitukseen oikeasti kykene, mutta teksti on silti aivan uskottavaa. 

Aiheena on huono-osaisuus. Poika on köyhän yksinhuoltajaäidin lapsi, ja hän kasvaa yksinäisyydessä. Kun äiti on yöt töissä, poika katsoo kotona televisiosta elokuvia, juo limsaa ja syö karkkia. Alkoholisoitunut isä yrittää luoda sidettä poikaan, mutta siitä ei tule mitään. Pojalla on unelmia, joille käy samoin: mikään ei käy toteen. Pienenä lohdun tuo sokeri, teininä sitten alkoholi. Tarina on erittäin surullinen, ja tosi. 

Hallikaisen kielen takia ainakin minulle jäi kirjasta riemullinen tunne. Laatu syntyy vaivannäöstä, ja sitä tässä on ylitsepursuava määrä.

Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus

Otava

Ei tarinaa, ei juonta, ei toimintaa

Paul Austerin New York -trilogian toinen osa on nimeltään Aaveita. Se on pienoisromaani, vain vajaat sata sivua. 

Aaveita on monin tavoin samanlainen kuin trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki. Hahmot sulautuvat toisiinsa, odotukset ja kausaalisuhteet eivät toimi niin kuin tarinoissa yleensä. Postmodernia dekonstruktiota tämä kai on. 

Blue-niminen yksityisetsivä saa toimeksiannon mieheltä nimeltä White. Tehtävänä on varjostaa Black-nimistä henkilöä. Kaikki sivuhahmotkin ovat värien mukaan nimettyjä. Tarinassa ei tapahdu muuta kuin se, että Blue istuu huoneessaan ja katselee kuinka Black kirjoittaa. Ehkä se on kuvaus kirjailijan työstä, ehkä eksistentiaalinen mietelmä, ehkä jotain muuta. 

Ainakaan tätä kirjaa ei kannata antaa sille, joka ei lue paljon. Tulee nimittäin helposti varmistettua ettei lue jatkossakaan.

Kirjailijan työhön viittaillaan usein.

”Päivien vieriessä Blue tajuaa, että tarinoita voi keksiä loputtomiin. Sillä Black ei ole kuin jonkinlainen tyhjä tila, aukko tapahtumien kudoksessa, ja aukon voi täyttää mikä hyvänsä tarina.” Juuri tästä syystä Austerin trilogiaa on vaikea arvottaa, koska tuntuu, että näissä voisi olla mikä tahansa tarina, eikä kirja siitä muuksi muuttuisi. Auster on kirjoittanut analyysin ja kaiken mahdollisen kritiikin jo sisälle tarinaan.

”Blue luuli saavansa lukea tarinan tai ainakin tarinan tapaisen, mutta tämä on pelkkää tyhjänpäiväistä jaaritusta.”

”Tuntuu kuin hänet olisi tuomittu loppuiäksi istumaan huoneessa ja lukemaan kirjaa. Aika kummallista olla parhaimmillaankin vain puoliksi elossa, nähdä maailma vain sanojen kautta, elää vain muiden elämän kautta. Mutta jos kirja on mielenkiintoinen, ehkä se ei olekaan hassumpaa. Tarinahan voi niin sanotusti temmata hänet mukaansa, jolloin hän vähitellen unohtaa itsensä. Kirja ei kuitenkaan anna hänelle mitään. Siinä ei ole tarinaa, juonta eikä toimintaa; on vain mies, joka istuu yksin huoneessa ja kirjoittaa kirjaa.”

Paul Auster: Aaveita (New York -trilogia)

Suom. Jukka Jääskeläinen

Tammi

Riittämättömyyden tunne

En ole lukenut yhtään Paul Austerin kirjaa. Siksi sain Tainalta lahjaksi New York -trilogian kolme kirjaa sisältävän niteen. Ensimmäinen kirja on nimeltään Lasikaupunki. 

Tämä on hämmentävä kirja. Ensimmäisestä virkkeestä lähtien on kertojan ääni omalaatuisen höpöttelevä, ja mainitaan joku ”joka hän ei ollut”. Yksityisetsivätarina lähtee käyntiin kuitenkin suunnilleen tavanomaiseen tapaan: päähenkilö Daniel Quinnin pitää löytää Peter Stillmanin isä, ennenkuin isä tulee tappamaan Peterin. Isä on pitänyt poikaansa vangittuna vuosikaudet, ja poika on siksi aika erikoinen.

Mutta tarina ei etene niin kuin pitäisi, kirja ei vastaa odotuksiin. Tarina kiertyy aivan absurdiksi, ja odotusten lisäksi merkitykset ja kausaalisuhteet ja identiteetit menevät solmuun. Kirjallisia viitteitä tulee vastaan jatkuvasti, mikä saa lukijan olettamaan, että jos tuntisi Austerin aikaisemman tuotannon ja sen lisäksi ainakin Don Quijoten tosi tarkasti, tästä voisi saada paljon enemmän irti. 

En aio ottaa noista selvää, sillä on erittäin suuri mahdollisuus, että nämäkin ovat samanlaisia koukkuja, joista lukija alkaa etsiä merkityksiä - turhaan. Niin vahva on tuo absurdiuden ja odotusten rikkomisen meininki tässä kirjassa. 

Kieli on upeaa, mikä on mainitsemisen arvoista, koska useissa amerikkalaisissa kirjoissa kerronta tuppaa olemaan ihan konstailematonta ja tavallista. Jukka Jääskeläisen suomennostyö ei ole ollut ihan helppo, mutta se on aivan onnistunut. Ja tämä kirja kyllä laittaa miettimään monenlaista, eli se on taideteoksena onnistunut. Mutta absurdia on vaikea arvottaa, pitäisi tuntea paremmin se maasto josta tämä teos on kasvanut. Minä en tunne tarpeeksi, eikä riittämättömyyden tunne ole mukava tunne kirjan päätyttyä. Minkään päätyttyä. 

Paul Auster: Lasikaupunki (New York -trilogia)

Suom. Jukka Jääskeläinen

Tammi

Kevyttä ja viihdyttävää

Olen lukenut yllättävän monta Anna-Leena Härkösen kirjaa. Niissä viehättää kai keveys, se, että ne viihdyttävät pohdituttamatta sen enempiä.

Ja viihdyttävyyshän ei ole moite, kaikenlaisella kirjallisuudella on paikkansa. 

Huomenna hän ei tule kertoo leskeksi jääneestä kuusikymppisestä Elsasta, joka aloittaa uuden elämän Valtterin, miesprostituoidun asiakkaana. Elsa syttyy tietenkin uuteen, ennennäkemättömään loistoon. Ongelmaksi tulee se, että Elsa ihastuu Valtteriin ja alkaa kuvitella liikoja. 

Varsin yleisinhimillistä tarinaa siis, vaikken ihan parasta kohdeyleisöä olekaan. 

Kenraaliharjoitus-kirjan nimeä en aikanaan tajunnut, tässä kirjassa nimen Beckett-viittaus toimii paljon paremmin, monella tasolla. 

Anna-Leena Härkönen: Huomenna hän ei tule

Otava