Ilkeää, vimmaista, viihdyttävää, hauskaa ja puuduttavaa

Jyrki Lehtolan sanotaan olevan Suomen ilkein kolumnisti. Tesla metsässä on Lehtolan esseekokoelma vuodelta 2019, siinä hän antaa palaa täydeltä laidalta. 

Teksti on samanlaista kuin Lehtolan kolumneissa, ja sellaisia osa teksteistä on alun perin ollutkin, usein Image-lehdessä julkaistuina. 

Kirjassa on maantieteellinen painotus. Osansa Lehtolan ilkeäilystä saavat niin Helsinki, Tampere, Espoo, Mänttä-Vilppula, Lappi, Hanko kuin Oodi-kirjastokin. Paikat eivät tietenkään merkitse sinällään mitään, vaan se, mitä ihmiset niissä tekevät. Lisäksi Lehtola pohtii esimerkiksi muukalaisiin suhtautumista, suomalaista eliittiä ja Flow-festivaalia. Kotikaupunkini Turku mainitaan vain lyhyesti positiivisessa yhteydessä. 

Teksti on vimmaista, viihdyttävää ja paikoin hauskaa, oikein hyvää iltalukemistoa siis. Ja Lehtola on erinomaisen monialaisesti sivistynyt mies, minkä osoittaa esimerkiksi se, että hän tuntee George Crumbin verrattoman Black Angels -sävellyksen.

Mutta pitkään tätä kirjaa ei voi kerralla lukea, silloin se alkaa puuduttaa. Vaikka se pitää kielellisesti imussaan, on ilkeilyn asia sen verran yksitotista. Kirjan päättävä ”Jumalan viimeinen saarna” on esseistä selvästi paras, se ruotii nykymaailman menoa tolkun ihmisen näkökulmasta. 

Lauseet on hiottu tarkasti, esimerkkejä Lehtolan tyylistä voisi napsia mistä kohtaa tahansa. Ja niinpä teenkin.

”Lappilainen kulttuuri on antanut paljon koko Suomelle ja antaa jatkuvasti edelleenkin. Ville Valon vasempaan käsivarteen on tatuoitu Timo K. Mukka, ja Paperi T:n käsi vapisee parhaillaan Itäkeskuksessa hänen ojentaessaan tatuointiliikkeen työntekijälle valokuvaa Erno Paasilinnasta.”

”Taideyliopistojen siirtäminen Lappiin voisi virkistää myös lappilaista taiteilijakuvaa ja siihen liittyvää mytologiaa, kun taide pystyttäisiin näkemään Lapissakin muuna kuin alkoholismin sivutuotteena, jossa on peräaukko, hirttoköysi ja kansallispuku.”

”Ettekä te edes pystyneet noudattamaan omia uskomuksianne. Toiseksi ja toisten kulttuuriksi teille kelpasi vain se, joka oli riittävän kaukana ja jonka pystyi uneksimaan eksoottiseksi, toiseksi kuin se oli. Läheltä tuleva toiseus sai teidät vapisemaan raivosta, koska se tuli liian läheltä ja te näitte siinä itsenne.”

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä

Siltala

2000-luvun paras kirja?

Hesarissa oli arvio kirjasta, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Silloin Hesarin appi vaihtuu iPadissa BookBeatin appiin, ja katso: hän lukee kirjaa. 

Ja herranjestas, millainen kirja sieltä löytyikään! Tämä saattaa hyvinkin olla paras tällä vuosituhannella lukemani kirja. Vaikka muistini on hatara, väittäisin todellakin näin. Ja väitänkin. 

”Air Francen maaliskuinen lento Pariisista New Yorkiin joutuu kesken matkan pahaan turbulenssiin, jolloin tapahtuu jotain outoa. Kun viimein laskeudutaan New Yorkiin, käy ilmi että on kesäkuu ja heidän koneensa laskeutuu toista kertaa: aika ja avaruus ovat vääristyneet ja sekä kone että sen matkustajat ovat monistuneet kahdeksi.” Näin kertoo esittelyteksti. 

Kirja ei kuitenkaan ala tuolla tavalla. Ensimmäinen kolmannes on kuin novellikokoelma, siinä esitellään erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa: ammattitappaja, kirjailija, ja nippu tavallisempia ihmisiä. Heitä tietenkin yhdistää se, että he ovat olleet tuolla lennolla. 

Sitten esitellään yksi tai oikeastaan kaksi henkilöä, jotka ovat olleet 9/11-iskujen jälkeen laatimassa protokollaa lentoliikenteen uhkatilanteisiin - kas kun noiden iskujen jälkiselvittelyissä ilmeni, että kaikki viestintä meni aivan päin prinkkalaa. Kun kaikki mahdolliset ja mahdottomat tilanteet on kartoitettu, heiltä kysytään että mitä jos tulee jotain joka ei sovi näihin uhkiin. Silloin he tekevät vitsillä protokolla 42:n. 

Esikoisromaaneja syytetään usein siitä, että ne  pyrkivät haukkaamaan liian ison palan, ja usein ne pyrkivätkin löytämään vähintään elämän tarkoituksen. Tämä ei ole esikoisromaani (kylläkin ensimmäinen le Tellieriltä suomennettu teos), joten tässä mennään tietenkin vielä paljon pidemmälle. Tosi paljon pidemmälle. Tämä tarina on massiivisen kokoinen. 

Kun amerikkalaisille viranomaisille selviää tuo lentokonetilanne, alkaa salailu ja selvittely. Kolme johtavaa teoriaa ovat avaruuden madonreikä, monistuminen, ja sitten se kaikkein vahvin, se että elämme simulaatiossa. Kaikkien uskontojen johtajat kutsutaan koolle, presidentti on koko ajan mukana - nämä kaikki saavat le Tellieriltä melkoisen kylmää kyytiä. 

Mutta tämä ei ole tieteistarina. Tai on tämä sitäkin, ja tosi vetävä onkin. Mutta tämä on paljon muutakin. Kahdennuksen aiheuttajaa ei jäädäkään vatvomaan, vaan kohdistetaan katse siihen, miten nämä yksittäiset ihmiset selviävät kaksoisolentojensa kanssa. Yksi riitelee, yksi tappaa, toiset ovat sovussa. Yksi kaksonen on kuollut, toinen kuolemassa. Nämä tarinat ovat painavia, le Tellier laittaa ihmisyyden puntariin. Osansa saa myös nykyajan öyhötyskulttuuri, se, että netissä kaikki muuttuu pahaksi ja kasvaa, vähän niin kuin Don’t look up -elokuvassa.

Ja sitten on vielä se yksi, kaiketi ranskalaisessa kirjassa pakollinen taso. Viisaita ajatuksia ja metatasoja, filosofien ajatuksia, kaikenlaista älyllistä tavaraa sinkoilee pitkin kirjaa, ja nostaa sen taas korkeammalle. Ja silti tuntuu kuin lukisi trilleriä, niin vetävä juoni ja rakenne on. Päätökseen saakka. 

Lotta Toivasen suomennostyö ei ole ollut helppo, mutta se on komeaa työtä.

Aivan huikeaa, kerrassaan mahtavaa!

Hervé le Tellier: Poikkeama

Suom. Lotta Toivanen

WSOY

Tulevaisuuden töistä, autoista ja seksiroboteista

Luin taannoin Maija-Riitta Ollilan kirjan Tulevaisuuden paranneltu ihminen. Se oli hyvä. Niinpä luin myös hänen aikaisemman kirjansa samasta aihepiiristä. Sen nimi on Tekoälyn etiikkaa. 

Tämäkin kirja on hyvä, ja aihe on vielä ajankohtaisempi kuin kirjan julkaisuvuonna 2019. Ollila kirjoittaa esimerkiksi autonomisista ajoneuvoista ja aseista, hoivaroboteista ja seksiroboteista, ja pohtii niihin liittyviä eettisiä ongelmia. Niin kuin filosofian kirjoissa kuuluu, mitään tiivistettyjä vastauslistoja ei saada, enemmän esitetään kysymyksiä. Jotka laittavat lukijan ajattelemaan. 

Lopussa Ollila kyllä tekee hiukan listaakin. Hän hahmottelee sitä, mihin ihmistä enää tarvitaan sitten kun tekoäly kykenee hoitamaan ison osan nykyisistä ja tulevista työtehtävistä. Ihminen on konetta parempi esimerkiksi sellaisessa, mikä tapahtuu vain kerran maailmankaikkeudessa. Empatia ja karisma ovat jotain, mihin kone ei tule kykenemään, ja samoin henkisyys ja hengellisyys jäävät tekoälyn ulottumattomiin.

Maija-Riitta Ollila: Tekoälyn etiikkaa

Otava

Kirjailijan hommaa monesta näkökulmasta

Miten kirjani ovat syntyneet -sarja on pitkä projekti, sen osat ovat ilmestyneet noin kymmenen vuoden välein.

Sarjan uusin on Ville Hännisen käsialaa. Muistaakseni aikaisemmissa osissa kirjailijat ovat itse kirjoittaneet omat ajatelmansa, tämän kirjan tekstit ovat haastatteluja. Yhtä mielenkiintoisia jutut silti ovat. Mukaan valitut kirjailijat ovat enimmäkseen viisikymppisiä, koska vanhemmista on jo kerrottu edellisissä osissa, eivätkä nuoremmat ole välttämättä ehtineet vielä julkaista niin paljon että kokonaisuutta voisi kutsua tuotannoksi. Moni on päässyt mukaan, paljon suurempi joukko jäänyt rannalle. 

Kirjaa voi lukea valikoiden, koska eihän kukaan noita kaikkia ole ehtinyt lukea. Mutta se ei kannata, koska sillä ei ole mitään väliä, tunteeko lukija kyseisen kirjailijan tuotantoa vai ei. Ja kirjailijuutta lähestytään niin monista kulmista, ettei päällekkäisyyksiä synny. Mielenkiintoisia kulmia ja ajatuksia riittää alusta loppuun asti, tämä on hyvä opus.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet 6

WSOY

Kysymyksiä teatterissa

Katsoimme Netflixistä viime viikolla Ricky Gervaisin kirjoittaman After Life -sarjan. Viikonlopun Turun Sanomissa oli arvio Teatteri Maneerin Ricky-näytelmästä, ja siinä kerrottiin, että Ricky perustuu After Lifeen. Ja sinne meillä oli jo kutsuvierasliput varattuna. Jopas sattui, harvoin tulee näin lähekkäin nähtyä kahta versiota samasta aiheesta. 

Ensimmäinen kysymys näytelmän jälkeen oli, miten on mahdollista että ohjaaja Alina Kilpinen mainitaan näytelmän käsikirjoittajaksi. Ricky ei nimittäin ole eri, vaan sama teos kuin After Life. Ricky on näyttämösovitus After Lifesta. Sama idea, sama juoni, samat hahmot, monet repliikitkin samat. Emme tiedä vastausta tähän kysymykseen. 

Toinen kysymys oli, kuinka näyttämösovitus onnistui. Siihen vastaus on helppo: tosi hyvin. Sarjan monet lokaatiot oli tuotu intiimille näyttämölle erinomaisen luontevasti. Päähenkilön isä oli vaihtunut naapuriksi, sikabilettäjät ripoteltu työkavereihin, tietokoneella puhuva vaimo muistikuvaelmiksi kotiin. Paikasta toiseen siirryttiin ovia liikuttamalla, ja se toimii. 

Parasta oli se, että 18-osaista sarjaa vaivaava draaman kaaren löysyys oli Kilpisen käsissä saanut paljon jäntevyyttä. Aluksi oli status quo, joka rikottiin saman tien, ja kaari huipentui masentuneen päähenkilön supervoima-ajatukseen, joka sarjassa tulee jo alkumetreillä. Erittäin toimivia ratkaisuja oli muitakin, kuten toistuvien päivien luuppi. 

Näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä. Pasi Varjuksen Ricky on todella luonteva ja uskottava, ja kaikki muutkin voisi erikseen tässä mainita, mutta koska listat ovat tylsiä, tyydyn mainitsemaan Maarit Juvosen hulvattoman Satavuotiaan ja Voitto Lehden mainion Häirikön. Jos pitäisin jääviyssäännöistä kiinni, jättäisin mainitsematta Anna-Maija Miettisen herttaisen (tämä oli Tainan adjektiivi) Emilyn, mutta eihän blogeissa sellaisia sääntöjä ole. 

Ricky

Teatteri Maneeri

Ohjaus Alina Kilpinen

Tulevaisuuden paranneltu ihminen

Taina löysi kiinnostavan radiopätkän Yle Areenasta. Siellä filosofi Maija-Riitta Ollila jutteli toimittajan kanssa ihmisen parantelemisesta. Tunnin jakso hurahti nopeasti, joten aiheeseen piti perehtyä enemmän.

Kirja alkaa kovin heikosti. Kannessa kirjailijan nimi on oikein, mutta alkulehdillä ei. Yhdessä paikassa hän on Marja-Riitta Ollila, ja toisessa peräti Marja-Riita Ollila. Otavalla joku ei nyt ole ihan tilanteen tasalla. Tai kai se on nykymaailmassa ihan hyvin että edes yksi kolmesta yrityksestä menee oikein. 

Muuten kirja on mainio, hyvin kirjoitettu ja kustannustoimitettu. Kirja ei ole varsinaisesti mitään jokamiehen lukemistoa, ihan kevyttä sen lukeminen ei ole. Mutta lukeminen kannattaa, aihe on todella mielenkiintoinen ja ajankohtainenkin. 

Ollila ottaa vauhtia kaukaa historiasta, ja kirjan sivuilla käydään läpi kaikenlaisia mahdollisuuksia parannella ihmistä, mitä on ollut ja mitä kenties voisi olla. Ja millaisia ongelmia nuo parantelut tuovat mukanaan. Niin kuin filosofeilla usein, Ollilan erittäin laaja sivistyneisyys ja lukeneisuus näkyy koko ajan. Ja sellaista on ilo lukea. 

Maija-Riitta Ollila: Tulevaisuuden paranneltu ihminen

Otava

Kiven kohtalon äärellä Raisiossa

Luin Juha Hurmeen näytelmän Making of Lea Neljä vuotta sitten, enkä innostunut yhtään. Näytelmä vaikutti, no huonolta, en saanut ollenkaan kiinni, en oikein mistään. Nyt tarjoutui oiva tilaisuus tarkistaa käsitystä, kun kävimme katsomassa Raision teatterin tulkinnan tuosta teoksesta. 

Näytelmän alkupuoliskolla kävi ilmi, että Juha Hurme haluaa valistaa meitä suomalaisen teatterin alkumetreistä, kannustaa meitä suomen kielen käyttöön, ja varsinkin kannustaa muiden kielien opiskeluun. Hän haluaa myös välttää ilmiselviä ratkaisuja, ja kaiken kaikkiaan hän tuntuu vaativan katsojalta paljon. Hiukan hän haluaa myös viihdyttää, mutta vain hiukan. 

Vaativuudesta tuli mieleen taannoinen juttu siitä, kuinka säveltäjä Paavo Heininen, joka säveltää äärimmäisen kompleksista musiikkia, odotti, että kuulija osaa teoksen ulkoa tullessaan konserttiin. Vähän samaa on Making of Leassa, Hurme tuntuu osoittelevan, että mitä enemmän osaat kieliä ja mitä paremmin tunnet Aleksis Kiven tuotantoa ja teatterihistoriaa ja kulttuurihistoriaa, sitä enemmän saat tästä irti. 

Ja voi sinua, jos et tiedä. 

Mutta sittenpä kävikin niin, että alkoi toinen puoliaika. Se osoitti, että kaikki aiempi olikin vain valmistautumista loppuhuipennukseen. Kun Lea lopulta saatiin teoksessa näyttämölle ja se pikakelattiin pantomiimina, ilman repliikkejä, alkoi suupieliä nykiä, ylöspäin. Ja kun päästiin Lean monologiin, jota alkupuolella oli harjoiteltu, piti jo nauraa ihan ääneen. Aivan loistava näytelmä!

Raisiolaiset tekevät todella hyvää työtä. Jokaiseen rooliin on löytynyt aivan oikeanlainen henkilö, sellainen tunne tuli aivan kaikista. Sukupuolet sekoittuvat ensemblessä iloisesti, ja ilmaisu on luontevaa - tai hyvinkin väkinäistä, silloin kun näytelmä sitä vaatii. Nettisivuilla ei kerrota kuka on kukakin, mutta jos oikein osasin googletella, Ismo Reunamo on Aleksis Stenvall, aivan Kiven näköishahmo, ja mainio sellainen. Voisin luetella ja kehua jokaisen näyttelijän erikseen, mutta tyydyn mainitsemaan tässä vain Tapio Oksalan, jonka Charlotte Raa on aivan huikea!! Hahmossa yhdistyvät tönkköys ja luontevuus, erittäin suuret ja erittäin pienet eleet. 

Ja ne pienet ovat erityisen tärkeitä, koska niiden varassa tämä näytelmä lepää. Charlotte Raa on monikerroksinen rakennelma, jonka Oksala tekee aivan ylittämättömästi. 

Katariina Salosen ohjaus tekee Hurmeen tekstistä ja ideoista elävän, ja ennen muuta rakentaa sille komean muodon. Jouni Lehtosen musiikki on vähäeleistä, mutta tukee kokonaisuutta hienosti. Kiven kohtaloahan tässä surraan, mutta myös iloitaan siitä, mihin asti hän ylettyi. Se ei ollut ihan vähän. 

Making of Lea.

Raision teatteri

Ohjaus Katariina Salonen

Koherenttia kohellusta

Tämän vuoden ensimmäinen Teatteri Akseli -kokemuksemme oli näytelmä nimeltä Vaimoni on toista maata. 

Se on ranskalaisen Gilles Dyrekin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren suomentama komedia. Käsiohjelmassa sitä kuvataan näin: ”Pieni viaton vedätys saa ystävien kesken järjestettyjen illallisten aikana valtaisat mittasuhteet ja esiin purskahtelevat niin ennakkoluulot kuin parisuhdeongelmatkin. Tämä hykerryttävän vauhdikas komedia on täynnä intohimoa ja hulvatonta tilannekomiikkaa ja se iskee terävästi arkipäivän naamioihin ja roolipeleihin.”

Kuten kuvasta näkyy, käsiohjelman ulkoasu on erittäin onnistunut. Samoin onnistunutta on roolitus, neljän näyttelijän ensemble toimii hienosti. Kaikki (Tomi Aho, Elina Karjalainen, Laura Koskinen ja Jukka Tamminen) ovat uskottavia rooleissaan ja kokonaisuus on koherentti. Koherenttius syntyy siitä, että kohellusta on koko ajan melkoinen määrä. Ohjaaja Laura Hurme on laittanut kaiken tapahtumaan liiallisuuden ja övereiden kautta, joka hetkittäin häiritsee mutta on kuitenkin lopulta ymmärrettävä ja toimiva ratkaisu. 

Komedian onnistumisen nimittäin ratkaisee yleisön huvittuneisuuden ja naurun määrä. Sitä tapahtui paljon, ja näytelmässä on muutaman aivan killerirepliikki, joiden rytmitys oli kerrassaan mainio. Koko tarina perustuu oikeastaan vain yhteen väärinkäsitykseen, jota paisutetaan ja josta otetaan kaikki mahdollinen irti, siksikin teos on yhtenäinen. Kuten käsiohjelma sanoo, arkinen tilanne ulottuu paljon itseään kauemmas, parisuhteiden dynamiikkaan ja ihmisten ennakkoluuloihin. 

Suurin osa näytöksistä on kuulemma myyty loppuun, mutta vielä on joitakin paikkoja huhtikuulle. Jos komedia kiinnostaa, sitä saa nyt Teatteri Akselista. 

Vaimoni on toista maata

Teatteri Akseli

Ohjaus Laura Hurme

Millaista on olla kissa

Taina bongasi jostain mielenkiintoisen kirjan: Millaista on olla kissa? Kyseinen opus löytyi tietenkin BookBeatista, joten ei muuta kuin luvun alle.  

Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteen tohtori, ja tässä kirjassa hän kertoo tuoreimmasta tutkimustiedosta. Läpi käydään monenlaisia kissuuden elementtejä: kasvua, elekieltä, ilmeitä, ruokintaa ja sen sellaista. Kirjan lukeminen kuuluu ehdottomasti jokaisen kissanomistajan velvollisuuksiin. Meillä se sai aikaan konkreettisesti sen, että kissoja on leikitetty nyt enemmän kuin ennen. 

Mielenkiintoisia juttuja on kirjassa paljon. Tiedätkö esimerkiksi, että kaikki kotikissat periytyvät afrikanvillikissasta? Tai tiedätkö, miksi koira on laumaeläin ja kissa enempi yksineläjä? Syy on hyvin yksinkertainen, kyse on vain saaliseläinten koosta: koira eli susi saalistaa itseään isompia eläimiä, ja se onnistuu vain porukassa. Kissa syö itseään pienempiä eläimiä, joten toiset kissat ovat vain haittana.

Se, kenen kanssa kissa tulee toimeen, riippuu pentuajan altistuksesta. Kahden viikon iässä kissanpennuilla alkaa sosiaalistumisen herkkyyskausi, ja sen aikana pennun kehittyviin aivoihin vakiintuu loppuiäksi mielikuva siitä, mikä tai mitkä eläinlajit ovat sellaisia otuksia, joiden kanssa voi ystävystyä. Kissa, samoin kuin muutkaan eläimet, ei saa geeneissään tietoa siitä, mihin eläinlajiin se itse kuuluu. Emon ja sisarusten läsnäolo kertoo kissalle tämän tiedon. Jos tässä herkkyyskaudessa on mukana ihmisiä, ihminen pääsee kissan maailmassa sen omiin porukoihin. Kissa sosiaalistuu silloin ihmiseen. Viimeistään kymmenen viikon kohdalla tuo sosiaalistumisen herkkyyskausi päättyy, ja aikaikkuna sulkeutuu loppuiäksi. 

”Syy siihen, että evoluutio on jättänyt sosiaalistumisen herkkyyskauden aikaikkunan näin lyhyeksi, löytynee afrikanvillikissan luontaisesta elinympäristöstä. Luonnossa emo ja poikaset ovat ainoat eläimet, joiden kanssa pentu on säännöllisessä lähikontaktissa näin pienenä. Tällöin sosiaalistuminen kohdistuu kätevästi omaan eläinlajiin eikä muihin, mikä luonnossa on tarkoituksenmukaista. Jos sosiaalistumisen herkkyyskausi jatkuisi pidempään, se olisi vielä täydessä käynnissä siinä vaiheessa, kun emo jo tuo pennuille eläviä saaliseläimiä, joilla ne harjoittelevat saaliin kiinniottoa. Seurauksena olisi se, että pennut olisivat vaarassa sosiaalistua myös hiiriin, myyriin, pikkulintuihin, sisiliskoihin ja niin edelleen. Se puolestaan voisi ajan mittaan johtaa pentujen nälkäkuolemaan, koska eläin ei metsästä sellaisten eläinlajien edustajia, joihin se on sosiaalistunut.”

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa?

SKS kirjat

Ihmiskohtaloita eksoottisessa Norjassa

Olin taannoin kirjoituskurssilla. Samaisella kurssilla oli myös Riikka Sandberg, jonka käsikirjoitusta ruodittiin pienryhmässä. Yhtäkkiä tuo käsikirjoitus on valmis ja julkaistu, ja siitäpä tulikin hieno kirja!

Olen siis ainakin hiukan jäävi kirjoittamaan tästä, mutta koska tämä blogi ei ole arvostelupalvelu vaan lukupäiväkirja, saatan hyvin kirjoittaa Ørjasta. 

Lopullisessa muodossaan tämä kirja on hyvin erilainen kuin kurssilla: hajanaisesta, ajallisesti siellä täällä seikkailleesta ja moneen suuntaan kurkottaneesta tarinasta on tullut rakenteeltaan jämäkkä, erittäin sujuvasti etenevä ja komeasti lukijan otteessaan pitävä romaani. Melkein kaikki palaset olivat kyllä olemassa jo kurssilla, mutta Sandberg on miettinyt kaiken uudestaan ja rakentanut koko homman alusta asti. Siinä on ollut iso työ, mutta se on totisesti kannattanut. 

Romaanissa on kaksi aikatasoa. 1970-luvun puolivälissä norjalainen Tine tulee pienelle Ørjan saarelle miehensä kanssa näyttämään elokuvaa. Ørjan äärimmäisessä laidassa on autiotalo, jossa on jotain outoa. Tine löytää venevajasta lankamagnetofonin, jonka 1950-luvulla äänitetyillä nauhoitteilla puhuu Isa, nuori tyttö. Molempien naisten elämänkulku aukeaa vähitellen, ja tietenkin yhteyksiä löytyy, niin kuin hyvässä tarinassa pitää löytyä. 

Jos tykkäät dekkareista, tämä kirja ei välttämättä ole sinua varten. Tarinan alussa ei ole erityistä suuntaa, jota kohti oltaisiin menossa. On vain Norjan eksoottinen ja ihmeellinen, karu luonto, ja erilaisia ihmiskohtaloita sen keskellä. Mutta kyllä se suuntakin sieltä löytyy, kun lukija malttaa odottaa. Lopussa odotuksia on jo valtavasti, ja ne lunastetaan. Muutenkin tämä romaani on ihastuttavan epämuodikas, koska se ei ole itsetilitystä tai terapointia. Hiukan pelästyin, kun natsit mainittiin - taasko yksi natsien pahuudella ratsastava tarina… 

Mutta ei sittenkään, se on vain sivuraide. Ørja luottaa siihen mikä kaunokirjallisuudessa on tärkeää, eli hyvin rakennettuun tarinaan ja kieleen. Kieli on kaunista ja konstailematonta, vaikka minun silmääni jotkut sanat kuten ”hiljakseen” hiukan tökkäävätkin.

Mutta enemmän on hienoja ilmaisuja, kuten ”Larsin parta oli niin tuhti, että lämpimän viinan hönkäys saapui kasvoilleni viiveellä”, tai ”Jouduin nielaisemaan veden kieleltäni.” Pieniä, tarkkoja ja omaperäisiä kielikuvia. Ja tietenkin upeaa luonto- ja ihmiskuvausta. Hieno kirja! 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava

Elämäniloa ja hyvää mieltä

Olen kai lukenut suunnilleen kaikki Jari Tervon kirjat, osan jopa kahteen kertaan. Paitsi ne historiallis-poliittiset, niitäkin yritin mutta ei napannut. Pojan synnyttyä Tervo kirjoitti pojasta, joten loogista on, että kun Tervoille tuli koira, siitäkin kirjoitetaan. 

Ukko on julkinen päiväkirja, jossa Jari ja Kati Tervo kirjoittavat vuorotellen arkisesta elämästään uuden, karvaisen perheenjäsenen kanssa. Kirja sijoittuu korona-aikaan, joten poikkeusolot ovat mukana. Kun Kati sairastuu vakavasti kesken kirjoittamisen, muuttuu elämä ja siten tämä kirjakin. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan mahtuu sekin kirjaan. 

Fokus on Ukossa, borderterrierissä. Sen elämänilo on kirjan keskeisintä ja parasta antia, eikä kirjaa lukevan tarvitse olla koiraihminen. Meille kissaihmisille eläimen ymmärtäminen ja sen rakkaus on ihan yhtä tuttua. Koulutus ja kakkaaminen saavat paljon tilaa, ovathan nekin tärkeitä asioita. 

Koira muuttaa ihmistä, ja koska pariskunnasta Jari on alun perin kauempana lopputuloksesta, hän muuttuu enemmän. Lopussa hän jopa lopettaa lihansyönnin. 

Ukko on hyvän mielen kirja, ja sellaistahan lukee mielellään. 

Jari ja Kati Tervo: Ukko

Otava

Koukuttava kokonaisuus

Pariin kuukauteen ei ole tullut luettua oikeaa kaunokirjallisuutta, joten sellaista piti löytää. Suomalaista tietenkin. Sattumien kautta päädyin Minttu Hapulin Emil-romaaniin. 

Alussa oli muutama sana tai lause, jotka hiukan epäilyttivät: ”Unen repi riimustaan kauhistuttava ääni.” Haetaanko tässä nyt värikästä kieltä jostain tarpeettomasta suunnasta? Teksti imi kuitenkin hyvin mukaansa, ja kielikin osoittautui oikeasti nautinnolliseksi. 

On ruumis, joka ajautuu rantaan. On viisi elävää ihmistä, joista jokainen pääsee ääneen vuorollaan. Kirjan ensimmäisessä osassa jokaisen suulla käydään läpi hukkumisen aikaa, ja tilanne avautuu vähitellen. Toisessa osassa ollaan ajassa ennen tragediaa, jolloin hahmot saavat kunnolla syvyyttä. Kolmannessa osassa aikaa on kulunut joitakin vuosia hukkumisen jälkeen, ja palaset loksahtelevat paikoilleen. Rakenne on erittäin jämäkkä ja toimiva.

Hapuli osaa rakentaa koukuttavan kokonaisuuden, joka pitää sekä otteessaan että vettä: hahmojen toiminta ja motiivit ovat psykologisesti uskottavia, ja yllättäviä käänteitä riittää. Tempo on hyvä koko ajan, ja rytmitys toimii. Kerronta vaihtelee kolmannen ja ensimmäisen persoonan välillä, mutta se ei haittaa. Pienet yksityiskohdat merkitsevät, lauseilla on väliä. 

Musiikki on mukana, Emil kun on rumpali ja rokkitähti. Hiukan pitää epäillä sitä, kun ”Emilin bändi oli saanut lämmittelypaikan pikkufestareille”, tietääkseni tuollaisia paikkoja ei ole ollut olemassa. 

Mutta muuten ovat sekä faktat että etenkin fiktio kohdallaan. Toistoa on juuri sopivasti, kun asioita katsellaan eri hahmojen näkökulmista. Riidat ja rakkaudet saavat syvyyttä, lopetus on komea. Hieno kirja!

Minttu Hapuli: Emil

Sitruuna

Sota jokaista vastaan

BookBeatin suosituksista löytyi taas mielenkiintoinen kirja. Kirjoittaja Gilesistä oli juttuja taannoin lehdissä, pitäähän tuo siis lukea. Vaikka Venäjä pursuaa korvista ja silmistä nykyään.

Kirjan nimi kertoo olennaisen. Ukrainassa soditaan, mutta kukaan ei voi tuudittautua olevansa rauhassa, sillä niin kuin Venäjä on avoimesti kertonut, se on sodassa koko länttä vastaan. Tämä lukukokemus on parhaiten ilmaistavissa sitaateilla.

”Yksi vaarallisimmista Venäjää koskevista väärinkäsityksistä on se, että viime kädessä sen ja lännen intressit olisivat yhteisiä ja että osapuolet toivoisivat pohjimmiltaan samaa lopputulosta.” Kun on ”oletettu, että lännen ja Venäjän välillä täytyy olla yhteisymmärrystä, suhteissa on ajauduttu tuhoon tuomittujen lähestymisyritysten kierteeseen, pettymykseen ja kriiseihin.”

”James Sherr huomauttaa, että ’venäläiset ovat pahimpia mahdollisia naapureita. Jos teet kirjallisen sopimuksen siitä, etteivät he pysäköisi henkilöautoaan nurmikollesi, älä ylläty, jos he pysäköivät sinne sen sijaan kuorma-autonsa.’”

”Franklin Miller muistelee, miten ’aikoinaan kun olin meriupseeri, neuvostoliittolaiset koukkasivat jatkuvasti Yhdysvaltain sota-aluksien edestä tietäen, että amerikkalaiskapteeni kääntyisi poispäin ja osoittaisi näin, että olimme heikkoja.’”

”Kun Moskova jää kiinni rysän päältä, sen tapaa vastata on verrattu laajasti tunnistettuun surun viiteen vaiheeseen: kieltämiseen, vihaan, kaupankäyntiin, masennukseen ja hyväksymiseen.”

”On selvä tosiasia, että länsi merkitsee Venäjälle erittäin paljon enemmän kuin Venäjä lännelle.” (Tämähän konkretisoitui vähän aikaa sitten Lavrovin kello-jutussa.) ”Tämä voidaan osoittaa yksinkertaisella testillä: jos Venäjän aiheuttamia kriisejä ei olisi, mitä syytä lännellä olisi olla tekemisissä sen kanssa?”

Niinpä Venäjä tarvitsee jatkuvan kriisin, ja sellaisen naapurissa ei ole hyvä olla.

”Moskovan kyvyttömyys ryhtyä normaaleihin yhteistyösuhteisiin on ollut hätkähdyttävän johdonmukaista ei vain vuosikymmeniä vaan vuosisatoja. Siksi näyttääkin täysin järkeenkäyvältä, että tuo kyvyttömyys jatkuu tulevaisuudessakin.”

Pätevää tekstiä siis, vaikka kylmäävää. Ja hienosti suomennettua.

Se, mitä en ole oikein missään nähty sanottavan, en tässäkään kirjassa: pohjimmainen syy imperiumiuhoon on se, että historiankirjoihin pääsee sotimalla ja tekemällä pahaa. Pahantekijät muistetaan. Jos historian lehdille päästäkseen pitäisikin osata jotain hyvää, tilanne olisi toinen. Aijuu, sitähän kutsutaan kulttuurihistoriaksi. Mutta sehän ei olekaan yhtä arvokasta…

Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan - ja mitä se sinulle merkitsee

Suom. Kyösti Karvonen

Docendo

Mielenkiintoista kasarihistoriaa

Tommi Liimatan Serkkuteorian jälkeen sopi hyvin lukea toinen kasaria analysoiva kirja, Minna Sarantola-Weissin Me halusimme kaiken. Myös se on todella mielenkiintoinen kirja. 

Mielenkiintoisuus johtuu tietenkin ensisijaisesti siitä, että olen elänyt oman, ainutkertaisen nuoruuteni 80-luvulla, mutta kyllä tätä kirjaa voi vilpittömästi suositella minkä ikäiselle tahansa. Kirjoittaja on Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö, joten ihan pelkkää muistelua ja mutua tämä kirja ei todellakaan ole. 

Mutta ei se ole myöskään kuivakkaa tutkimustekstiä, ei sinne päinkään. Sarantola-Weiss käy kolmensadan sivun aikana läpi valtavan määrän erilaisia elämänalueita, joissa 80-luku ilmeni: politiikkaa, talouselämää, citykulttuuria, seksuaalisuutta, ruoka- ja juomatapojen muutoksia, musiikkia, pukeutumista, urheilua ja niin edelleen. 

Sarantola-Weiss hahmottelee suuria linjoja, joista valtaosa on toki tuttuja muualtakin. Lähteitä on paljon, joten tekstiin voi luottaa - ja kirja on erittäin huolellisesti tehty, komeaa ulkoasua myöten. Värikuvia on paljon. Mutta niin kuin yleensä, mehukkuus piilee yksityiskohdissa. Esimerkkejä voi löytää melkein miltä tahansa tämän kirjan sivulta. 

Yksinasuminen lisääntyi, mistä merkkinä on 120 senttiä leveiden sänkyjen yleistyminen. Tai valmisruokakulttuuri. 

Nelosolut väistyi keskioluen tieltä, ja siihen saattoi vaikuttaa kuukauden mittainen Alkon lakko vuonna 1985.

Nintendon ensimmäinen pelikonsoli tuli Suomen markkinoille 1987, mutta niitä vuokrattiin enemmän kuin ostettiin, koska hinta oli niin korkea, 1300 markkaa eli reilut 400 nykyeuroa.

Autoilijan kasettiostokset lisäsivät äänitemyyntiä valtavasti. Tästä Liimattakin kertoi meheviä juttuja.

Repolan vientimiehille ostettiin 500 paria tummia sukkia, etteivät he pilaisi yhtiön tai Suomen mainetta ulkomailla.

Tämänkaltaisia mielenkiintoisia juttuja kirjassa riittää vaikka kuinka paljon.

Ainoa kriittinen huomioni kirpoaa siitä, että Sarantola-Weissin katse ei ole aivan tasa-arvoinen: muodista, vaatteista ja meikeistä on valtavasti tekstiä, mutta autoista kahdeksan vaivaisen rivin pätkä. Kun elokuvassa rakennetaan ajankuvaa, autot ovat vähintään yhtä merkittävässä osassa kuin vaatteet.

Minna Sarantola-Weiss: Me halusimme kaiken. 1980-luvun historiaa

Siltala

Juicen tekstien äärellä

Juice-kirjoja tuntuu aina vain löytyvän uusia. Tämä Lasse Halmeen Ollaan ihmisiksi -teos analysoi Juicen laulujen sanoja. 

Kirja on jaettu neljään osioon, jotka ovat Juicen itsensä mukaan ainoat aiheet, joista lauluja voi ylipäätään tehdä:

1. Ihminen

2. Ihminen ja toinen ihminen

3. Ihminen ja yhteiskunta

4. Ihminen ja uskonto

Jaottelu toimii tietenkin erinomaisesti, ja Halme löytää paljon tolkullista sanottavaa Juicen teksteistä. Koska aiheet menevät väistämättä myös limittäin ja päällekkäin, on kirjassakin jonkin verran toisteisuutta, mutta se annettakoon anteeksi. Analyysit ovat oivaltavia, ja varsinkin uskonto-osuus on mielenkiintoinen, onhan Halme teologian tohtori. Erityistä kirjassa ovat myös Juicen itsensä Halmeelle kirjeissä lähettämät kommentit tämän analyyseista. Joskus Juice on tarkoittanut vähemmän kuin analyysi löytää, joskus enemmän. 

Kirja kertoo paljon myös siitä, kuinka jokainen meistä on aikansa vanki. Juicelle rock oli jotain ikuista, mutta eihän se niin mennyt. Parhaat laulutekstit ovat nykyään ihan erilaisia kuin Juicen tekstit, ja niin tietysti pitääkin olla. 

Huomasin myös kuunnelleeni aina väärin joitakin juttuja, kuten Rock’n’roll’n’blues’n’jazzin sanan ”analkisti”. Tällaisia kirjoja lukiessa osaa arvostaa sitä, että elämme ajassa jossa suoratoistopalvelusta voi tarkistaa kaiken, heti.

Lasse Halme: Ollaan ihmisiksi. Juice Leskisen laulujen unelmat ja todellisuus

Kirjapaja