Mömön tarina

Alkuvuodesta 2026 ilmestyi ensimmäinen lastenkirjani Mömön seikkailut. Se on suunnattu 1-5-vuotiaille lapsille. Aikuislukijan käsi on Mömö, joka seikkailee erilaisissa ympäristöissä ja toisinaan hyppää ulos kirjasta, esimerkiksi kutittamaan lasta. Kirjan kuvissa ei siis ole itse sankaria ollenkaan, vaan ainoastaan paikat, joissa Mömö seikkailee.

Mömön tarina on pitkä. Idea Mömöstä syntyi jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun kerroin Mömö-juttuja omille lapsilleni. Kuka keksi Mömö-nimen, minä vai joku kolmesta lapsestani? En muista. Miten tarinat sitten ovat syntyneet? Improvisoimalla, hetkessä keksimällä, yhdessä lapsen kanssa.

Aluksi Mömö oli vain minun käteni, joka seikkaili lapsen sylissä. Jossain vaiheessa tein kuvituksen. Otin valokuvia, jotka käsittelin tietokoneella piirretyn näköisiksi. Sitten printtasin ne A4-kokoisille papereille ja liitin tekstit kuvien päälle.

Alkukesästä 2025 muistin nuo muinaiset kuvat ja kysyin kustantajalta, voisiko niissä kenties olla potentiaalia kirjaksi asti. Kustantaja innostui kovasti, joten aloin pohtia, kuinka edetään. Kustantaja olisi jopa hyväksynyt nuo minun valokuvani kuvitukseksi, mutta en suostunut siihen. Halusin, että kuvat ovat käsin piirrettyjä.

Niinpä kysyin tutulta kuvataiteilijalta Vilma Sinivaaralta, josko häntä kiinnostaisi lähteä mukaan tällaiseen projektiin. Kun lähetin kustantajalle Vilman taiteilijasivujen linkin, sieltä tuli pian vastaus: ”toivottavasti ovat erilaisia, nämä ovat aika pelottavia”. Vilman teokset ovat synkkiä ja toden totta pelottaviakin, mutta luotin siihen, että lastenkirjaan löytyisi sopivaa ilmaisumuotoa. Vilma lähti saman tien mukaan, ja toimitin Mömö-valokuvani hänelle. Kävin kirjastossa kuvaamassa lastenkirjoja ja mietiskelin, mitä kuvissa voisi olla ja mitä niissä ei saisi olla. Ensimmäiset luonnokset syntyivät nopeasti, ja kynänjälki miellytti minua, tai enemmänkin: olin heti varma, että tästä syntyy upea kirja!

Kustannussopimus allekirjoitettiin syyskuussa.

Siitä projekti lähti etenemään kolmikantaisena minun, Vilman ja kustantajan kesken. Vilma piirsi kuvia, kaikista useita versioita, ja Vilman ja kustantajan kanssa mietittiin värimaailmaa, kuvien asemointia ja kirjan rakennetta. Koska lukijan käsi on Mömönä, kirjan piti pysyä auki ilman käsiä. Kävin kirjastossa kokeilemassa, millaiset kirjat pysyvät auki. Päätettiin, että kirjan tulee olla vaakasuuntainen, jotta Mömö-käsi mahtuu touhuamaan sivuilla, ja lisäksi päätettiin, että tekstit asemoidaan vasemmalle sivulle ja kuvat oikealle sivulle. Näin oikeakätisen aikuisen on luontevinta lukea kirjaa lapselle. Vasenkätisiä tässä sorretaan, mutta parempaa ratkaisua emme keksineet. Eikä kukaan ole kyllä tullut valittamaan.

Paljon mietittiin värejä ja kuvien pinnan struktuuria. Vaihtoehtoja oli paljon, valinnat olivat vaikeita, mutta kaikesta selvittiin. Myös tekstien värityksiä pohdittiin paljon, siihenkin löytyi oiva, kaksivärinen ratkaisu.

Marraskuussa koevedokset hyväksyttiin ja tehtiin vielä viimeiset hionnat. Sitten kirja oli valmis painoon. Vasta silloin minulle tuli mieleen, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, millaiset julkkarit lastenkirjalle voisi järjestää. Romaanien julkkareissa on helppo kaava: lasi kuohuvaa käteen, vähän musiikkia, kirjailijahaastattelu, signeerauksia ja vapaata seurustelua. Toimii varmasti. Kyselin tutulta lastenkirjailijalta vinkkejä, ja sainkin useita. Mutta en silti tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Halusin osallistaa pienet lapset mahdollisimman isosti mukaan.

Työpaikkalounaalla tuskailin kollegalle tätä ongelmaa, ja hän keksi, että mitä jos tekisitte nukketeatteria? Minulla ei ole mitään kokemusta nukketeatterin tekemisestä, mutta idea tuntui hyvältä. Otin yhteyttä kirjailijatoveriin, joka opettaa Turun Taideakatemialla, ja sain muutamia yhteystietoja. Poimin listalta ensimmäisen ja lähetin hänelle sähköpostia: kiinnostaisiko tällainen projekti? Vastaus tuli pian: kiinnostaa! Näin löytyi Joanna Hammarberg, joka opiskelee muun muassa nukketeatteria. Joannan ja Vilman kanssa lähdimme sitten kehittelemään asiaa, ja monien kokousten ja kokeilujen jälkeen saatiin esitys kasaan. Minä tein musiikit, Vilma teki siskonsa Veeran kanssa lavasteet, ja Joanna käsikirjoitti näytelmän.

Ensimmäinen läpimeno pidettiin kollegan olohuoneessa hänen lapsilleen, ja naapureidenkin lapsia saatiin mukaan. Homma toimi. Vielä oli kuitenkin yksi ongelma ratkottavana: Kaarina-talon Kaarina-sali on todella suuri siihen nähden, että esityksen päähenkilö on yksi käsi. Tämä ongelma ratkesi sillä, että yksi pojistani tuli hyvän kameransa kanssa paikalle, ja Kaarina-salin isolle näytölle heijastettiin kuva esityksestä kuin festivaaleilla ikään. Lapset istuivat esityksessä tyynyillä aivan lavan vieressä, ja aikuiset istutettiin tuoleille puoliympyrään lasten taakse. He saivat valita, katsovatko näyttöä vai lavaa. 

Kirjat olivat tulleet painosta ajoissa, ja ne olivat täydellisiä. Värit olivat kohdallaan, kirjan koko oli juuri oikea, ja kirja pysyi auki itsekseen. Sivut olivat sopivan paksuja, kansi komea. Kelpasi niitä laittaa esille.

Julkkaripäivänä 21.3.2026 oli montakin jännityksen aihetta, suurimpana niistä se, tulisiko ketään paikalle. Romaanien kanssa tätä ei ole niin paljon tarvinnut jännittää, kun tutut ovat tulemisensa ilmoittaneet jo etukäteen. Nyt tilaisuus oli suunnattu kenelle tahansa, ja isossa salissa tilaa riitti. Ilo oli suuri, kun ihmisiä - ja etenkin lapsia - tuli paikalle paljon. Sali oli lähes täysi, ja esitys meni kerrassaan loistavasti. Äänentoisto, valot, ja ennen muuta Joannan taitava esitys imivät lapset mukaansa täysin.

Teatterin jälkeen oli vielä tarjolla Mömö-mehua ja Mömö-aiheisia väritystehtäviä. Värityspöytä täyttyi, mehu juotiin loppuun. Kirjoja myytiin mukavasti. En tiedä, olisiko mikään voinut mennä paremmin. Tilaisuuden jälkeen pidettiin karonkka, vein koko kahdeksanhenkiseksi paisuneen työryhmän syömään lastenateriat Kaarinan Hesburgerille. Jotkut ottivat lelun, jotkut jäätelön. Kaikilla oli kivaa.

Mömö on maailmalla! Julkisuutta lastenkirjat eivät saa juuri ollenkaan, mikä on surkeaa. Tiesin tämän jo ennalta, eikä se tullut yllätyksenä. Lukijoita silti riittää, varsinkin kirjastoissa Mömö on löytänyt paljon lukijoita. 

Tomi Norha

Kultalyhdyn tarina

Kirjoitin pari vuotta sitten tänne blogiin esikoiskirjani Naarasperhon syntytarinan, ja Lentotähdestä olen kirjoittanut parikin blogitekstiä: yhden sen synnystä ja toisen sen viittauksista. 

Kolmas romaanini Kultalyhty täydentää Toivo-trilogian. Kaikissa kolmessa teoksessa on Toivo-niminen hahmo, ja jokaisessa kirjassa toivon ideaa käsitellään eri tavoin. Naarasperhossa ja Lentotähdessä Toivo on oikea historiallinen hahmo (Naarasperhossa Toivo Kärki, Lentotähdessä Toivo Kuula), Kultalyhdyssä fiktiivinen. Naarasperhossa Toivo tuo toivon, Lentotähdessä Toivo kuolee, Kultalyhdyn Toivo on toisenlainen.

Kultalyhty kertoo miehestä, joka viettää kesää yksinään mökillä saaristossa. Hän löytää mökin rakennuttaneen naisen päiväkirjan ja kuvittelee naisen vierelleen. Minun mielessäni mökki on meidän oma kesämökkimme, mutta jokainen lukija tietysti sijoittaa miljöön omaan todellisuuteensa. Kultalyhty on paljon omakohtaisempi kuin edelliset kirjani, mutta ei sekään mitään autofiktiota ole, ei ollenkaan.

Kaksi syntymäkohtaa

Kultalyhdyllä on kaksi syntymäkohtaa. Ensimmäinen liittyy siihen, että tutustuin vaimooni viitisentoista vuotta sitten. Vaimon mukana tutustuin hänen ystäviinsä, ja kerran olimme yhden tällaisen ystävän tupaantuliaisissa Turussa. Kesken juhlien tajusin, että tällä ystävällä oli sama sukunimi kuin mökkimme rakennuttaneella perheellä - vanhempani olivat tuon nimen minulle joskus kertoneet. Niinpä kysyin ystävältä, josko hän olisi kenties samaa sukua mökin rakennuttaneiden kanssa. Kyllä vain, hän kertoi isänsä ja isoisänsä olleen mökkiä rakentamassa. Ja kuinka ollakaan, hänen isänsä sattui olemaan paikalla noissa tupaantulijaisissa. Menin juttelemaan tämän miehen kanssa, ja vaihdoimme monta tarinaa mökin menneisyydestä ja nykyisyydestä.

Myöhemmin sain kuulla tältä ystävältä, että hänen sukunsa mökkeily ei ollut aivan niin auvoista kuin mökkeilyn soisi olevan. Oli tapahtunut monenmoista outoa ja suorastaan järkyttävää, ja siksi he luopuivat mökistä melko pian sen valmistumisen jälkeen. Pyysin ystävää haastattelemaan sukulaisiaan ja tarkentamaan tarinoita, ja näin tapahtui. Noista kertomuksista rakentelin sitten juonen Kultalyhtyyn. Mikään tarina kirjassa ei sinänsä ole totta, mutta vahvana pohjana kulkevat nuo tositarinat. Niiden kaikuja olivat vanhempanikin saaneet maistaa, sillä naapurimökin väki ei (joka oli samaa sukua kuin mökin rakennusaikana 1960-luvulla) ollut aina kovin sopuisaa tai yhteistyöhaluista. Draamaa ei tarvinnut siis kovin kaukaa etsiä.

Toinen syntymäkohta on mökkitonttimme. Sen männyt alkoivat muutama vuosi sitten pudottaa neulasiaan, ja osa puista on aivan pystyyn kuolleita. Syynä on etelänsversosurma-niminen monen tekijän yhdessä aiheuttama tauti, joka on ilmastonmuutoksen konkreettisimpia todisteita täällä Suomessa. Muutos saapuu etelästä, joten Turun saaristo on ensimmäisenä etuvartiona ottamassa iskuja vastaan. Tästä kirja sai vielä yhden kerroksen dramatiikkaa. Ilmastonmuutosteemaan sopii myös se fakta, että mökkisaaressa on ekokylä. Halusin kuitenkin pitää ilmastonmuutosteeman pienenä, mitään pamfletin tapaistakaan en halunnut kirjoittaa. Muutenkin halusin rajata kaiken mahdollisimman pieneksi, yhteen paikkaan ja yhteen ihmiseen. Pieni on kaunista, ja rajatussa kerronnassa yhtenäisyys toteutuu maksimaalisena. Kaikki liittyy kaikkeen, kaikessa on kyse yhteydestä: ihmisen yhteydestä toiseen ihmiseen, ihmisen yhteydestä ympäristöönsä, lähiluontoon. 

Kieli ja aihe

Kultalyhty eroaa Naarasperhosta ja Lentotähdestä eniten siinä, että sen kieli ei ole ”vanhaa”, vaan nykykieltä. Kaunokirjallisuuden pitää kuitenkin saada jokin erityinen kierre kieleen, ja sitä etsin kauan. Jonain heräämisen tai nukahtamisen hetkenä idea saapui luokseni: kirja pitää kirjoittaa minä-muodossa (sekin on iso ero edellisiin), ja sopiva kaunokirjallinen kierre syntyi siitä, että päähenkilö katselee ympäristöään koko ajan kaksin silmin, omin ja 60-luvun mökkiläisen. 

Menneeseen katselu on silloin tietenkin pelkkää arvailua, ja siitä lopulta muovautui kirjan aihe: Kultalyhty kertoo siitä, kuinka me arvelemme ja oletamme toisistamme kaikenlaista - meidän on pakko tehdä niin - ja minkälaisia ongelmia näistä oletuksista seuraa. Etenkin somessa kaikenlainen eripura perustuu näihin oletuksiin, usein vääriin. Tällä tavalla yksinäisen miehen tarina nousee saaristosta yleiseen sfääriin ja saa yhteiskunnallisen merkityksen. Tätä ei kirjassa kerrota, mutta lukija huomaa sen kyllä.

Kansi

Kannen suhteen minulla oli aluksi idea punaisesta mökistä ja ikkunassa näkyvästä ihmishahmosta. Mietin ja pähkäilin sitä, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Sitten keksin käydä katsomassa kuvataiteilija Vilma Sinivaaran Instagram-fiidiä, pidän hänen teoksistaan, tyylistään ja kynänjäljestään erittäin paljon. Fiidistä erottui yksi piirros, joka oli hahmotelma puolikkaasta ihmiskasvosta. Sen epämääräisyys näytti heti sopivan kirjan ajatukseen siitä, kuinka hahmotamme toisemme pelkkien oletusten perusteella. 

Kysyin lupaa saada käyttää kuvaa kannessa, ja Vilma suostui heti. Punainen väri oli minun ideani. Kustantaja vaihtoi punaisen vielä intensiivisempään ja liukuvärjäsi ylä- ja alaosan mustaksi, ja lopputulos on mielestäni upea. Kansi onkin saanut paljon kiitosta, vaikka joku on kokenut sen myös ”ärhäkäksi” - sitähän se kyllä onkin.

Äänikirja ja keikkoja

Naarasperhosta tehtiin äänikirja, sen luki mainio Janus Hanski. Lentotähdestä en halunnut äänikirjaa, koska kirja ei mielestäni sovi siihen formaattiin. Kultalyhdystä äänikirja taas tehtiin, Janus Hanski jälleen lukijana. 

Olen tehnyt parin vuoden aikana monenlaista keikkaa kirjojeni kanssa. Päätin, että tänä vuonna keskityn lähinnä lukupiirivierailuihin, koska niissä kohtaamisen laatu on vertaansa vailla. Joka ikisessä lukupiirivierailussa tulee sama tunne: onpa mahtavaa, kun näin moni fiksu ihminen on uhrannut tunteja ainutkertaisesta elämästään minun kirjoittamilleni teksteille. Keskustelut polveilevat sinne tänne, ja lukupiiriläisten hienoja ja joskus yllättäviä huomioita on ihana kuulla. Ja mikä tärkeintä, lukupiireistä löytyy juuri niitä ihmisiä, joille kirjoitan: paljon lukevia, kirjallisuutta laajasti tuntevia, syvällisesti pohdiskelevia. Kymmenisen lukupiirikeikkaa on jo tälle vuodelle sovittu.

Palaute

Vaikka Kultalyhty ilmeistyi vasta muutama viikko sitten, olen saanut siitä valtavan paljon palautetta. On ollut niitä, jotka eivät ole pitäneet kertojaratkaisusta tai hitaasta temposta tai jostain muusta, ja se on tietysti luonnollista. Mikään kirja ei sovi kaikille. Mutta paljon enemmän on ollut niitä, jotka ovat kiitelleet kauniista kielestä tai filosofisista pohdinnoista tai kiireettömästä tunnelmasta tai lempeydestä. 

Naarasperhossa ja Lentotähdessä on sitaatteja ja alluusioita, koska niitä on hauska tekstiin viljellä, jokainen kirjoittaja tiennee tämän. Kultalyhtyyn kirjoitin yhden melko piilotetun viittauksen, kun kännikohtaus tuntui saavan sillä tavoin hyvää ilmaa siipiensä alle. Olin varautunut siihen, ettei kukaan sitä voi löytää, mutta ainakin yksi lukija tunnisti kohtauksen heti. (Se on Aleksis Kiveltä lainattu, en kerro mistä. Etsi itse.)

Kun eräs lukija mainitsi loppupuolen huumorista, ihmettelin hetken. En kai minä mitään huumoria ole sinne kirjoittanut? Luin lopun läpi, ja sepä olikin totta. Mielenkiintoista, miten erilaisia asioita eri ihmiset kirjoista löytävät. 

Sehän on juuri tarkoitus. 

Tomi Norha

Lentotähti ja varastetut sanat

Toinen romaanini Lentotähti sijoittuu 1900-luvun alkuvuosiin, ja sen kieli on lyyrisen vanhanaikaista. Kirjan alaotsikko on ”sinfoninen runoelma”. Aitoa 1900-luvun alun kieltä Lentotähti ei kuitenkaan ole, koska mitään aitoa 1900-luvun alun kieltä ei ole olemassa. Silloin kirjoitettiin monilla eri tavoin, aivan niin kuin nyt. Kieli on toki muuttunut ja kehittynyt, mutta moninaista se on ollut aina. 

Lentotähdessä on paljon sitaatteja, lainauksia, alluusioita, varastettuja sanoja, lauseita ja tarinoita. Kahdesta syystä: koska historiallista romaania ei voi kirjoittaa ilman niitä, ja koska sellaisten etsiminen ja pyörittely on äärimmäisen hauskaa.

1) Varastetut sanat. Jos haluaa kirjassa antaa vanhanaikaisen vaikutelman, on pakko lukea vanhoja tekstejä ja ottaa niistä vaikutteita. Etsiä yksittäisiä sanoja, ilmauksia, sanajärjestyksiä. Koska mitään muuta tietä menneeseen ei ole. Sanat ovat historian palasia siinä kuin esineet, osoitteet ja ihmiset. Tällaisia sanapalasia etsin lukemalla tuon aikakauden romaaneja, sanomalehtiä ja elämäkertoja, mutta parhaaksi lähteeksi osoittautuivat runot. Ja runoilijoista antoisimmiksi osoittautuivat Eino Leino, Anna Ahmatova ja yllättäen myös Lassi Nummi, joka ei ollut edes syntynyt Lentotähden tapahtumien aikoihin. Sekä tietenkin tarinassa keskeinen Bertel Gripenberg. Palaset ovat enimmäkseen niin pieniä, ettei niitä voi tunnistaa lainoiksi, mutta on siellä esimerkiksi eräs Hymyilevän Apollon säkeitä myötäilevä virkekin mukana. 

2) Varastetut lauseet. Juonen katalyyttinä toimiva konserttiarvostelu koostuu kokonaan varastetuista lauseista, kaikki on lainaa Seppo Heikinheimon ja Erik Tavaststjärnan sanomalehtikritiikeistä. Idea on sama kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanissa: kirjailija on tunnetusti sanonut, että kaikki kirjassa esitetyt kauheudet ovat joskus jossain oikeasti tapahtuneet. Törkeää kritiikkiä on ollut aina, eikä tuon murskaavan arvion koostaminen siksi ollut järin vaikeaa - kunhan sopivat lähteet löytyivät. Joitakin yksittäisiä sanoja tai ilmaisuja olen toki vaihtanut, jotta tekstistä tulisi yhtenäinen, mutta enin osa on suoraa lainaa tai varastamista. 

Tarinan lomaan sijoitetuissa epikriiseissä on myös varastettuja lauseita tai niiden palasia. Selasin useita väitöskirjoja ja muita lähteitä löytääkseni autenttista 1900-luvun alun lääkärikieltä, ja niiden kieli osoittautui lähes lystikkään kohosteiseksi, ”mielenlaatu rajullinen ja kiivas”, ”makaa sykertyneenä polvet leuan alla”. Kaikista en tosin muista enää, mikä on lainattua ja mikä itse keksimääni. Samoista lähteistä löysin myös tietoja hoitomuodoista, diagnooseista ja lääkityksistä sekä mielisairaaloiden laitteista ja tiloista. 

3) Sitaatit. Eino Leinon repliikit ovat kaikki peräisin hänen runoistaan. Tähän en voinut ottaa tunnetuimpia säkeitä, etteivät lainat olisi liian ilmeisiä ja sellaisina naiiveja. Ninonin suuhun laitetut sanat kirjan lopussa ovat niinikään peräisin Ninon de l’Enclos’n (1620-1705) teksteistä. Olen itse suomentanut ne englannin kielestä, koska suomennoksia ei ole olemassa. Kirjassa mainituilta kirjailijoilta ja muusikoilta olen myös varastanut tekstinpätkiä. 

4) Varastetut tarinat. Emilien muistot ja muut tarinat ovat enimmäkseen itse keksimiäni, mutta moni niistä on varastettua alkuperää. Yksi on peräisin vuoden 1918 Helsingin Sanomista, jotkut Toivo Kuulan kirjeistä, jotkut Alma Kuulan päiväkirjasta. Joissain tarinoissa on palasia historiaa käsittelevistä tietokirjoista, kuten Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 -teoksesta tai Säiniön historiaa käsittelevästä kirjasta. Historiallista romaania on mahdotonta kirjoittaa ilman tällaisia lainattuja palasia. 

Lentotähden luvussa 59 viitataan siihen, että kirjassa on paljon muualta lainattua: ”Sanoo hoitajalle toistuvasti tekstin olevan ’osaksi hyvin surullista totta, osaksi ilkeää mutta oikeutettua valhetta, ja varkautta kaikki tyynni’.” Samanlaisen itsetietoisuuden kirjoitin myös esikoisromaanini Naarasperhon sisään. Ne lienevät siksi postmoderneja molemmat, eivätkö itsetietoisuus ja lainaaminen ole juuri postmodernin keskeiset tunnusmerkit?

Tuon edellä mainitun virkkeen on tarkoitus myös avata sellainen tulkintamahdollisuus, että Lentotähti onkin Emilien kirjoittama. Ja sille, joka tietää, että jotkut Emilien omikseen kirjoittamat muistot ovat peräisin Alma Kuulan päiväkirjasta, tarina näyttäytyy myös kielellisenä kostona. Hylätty nainen on kateellisena ja katkerana ominut parempaan elämään päätyneen naisen sanat itselleen. 

Lentotähden lukijan ei tietenkään tarvitse tietää mitään edellä sanotusta ymmärtääkseen tarinaa ja pysyäkseen kärryillä. 

Mutta kyllä kirjallinen varastaminen on nautinnollista touhua, sen tietää jokainen kirjoittaja.

Lentotähden tarina

Kirjoitin joulukuussa 2023 tänne blogiin mietteitä esikoiskirjani Naarasperhon synnystä. Toinen kirjani Lentotähti ilmestyi tammikuussa 2025, joten lienee paikallaan kertoa senkin tekemisestä jotain. 

Aluksi kuitenkin muutama sana Naarasperhosta ja kuluneesta vuodesta esikoiskirjailijana. Päätin Naarasperho-blogikirjoituksen kirjoittamalla ”saapa nähdä mitä tulee”. Paljon on tullut, paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olen vieraillut kirjastoissa ja kirjakaupoissa, pääsin esiintymään Taiteiden yöhön, kirjamessuille, TS Kirja -klubille Kaupunginteatteriin ja yksityisen lukupiirin vieraaksi. Minua on haastateltu lehtiin, nettisivustoille ja radioon, ja Naarasperho on saanut valtavasti positiivista palautetta ja kritiikkiä lehdissä, nettisivustoilla, blogeissa ja varsinkin kirjagramissa. 

Olen oppinut signeeraamaan kirjoja, puhumaan kirjallisuudesta julkisesti ja käyttämään hienoja kenkiä, koska kirjakeikoilla istutaan ja silloin kenkien pitää olla kunnossa. Muusikkona olen tottunut siihen, että keikkoihin pitää valmistautua ahkeralla treenaamisella, kirjakeikoille sen sijaan voi vain mennä ja ottaa mikrofonin käteensä. Mitään valmistautumista ei tarvita, koska aihe on niin läpikotaisin tuttu. Kunhan kengät ovat hienot. 

Kaikkein mieleenpainuvin kirjakeikka oli elokuinen Urjalan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin osallistuminen. Vertaisten joukossa oli mahtavaa saada keskustella kirjoista ja kirjoittamista, ja vaikka seminaari kesti vain neljä päivää, tuntuvat seminaarilaiset aivan ikivanhoilta tutuilta. Moneen heistä olen törmännyt eri yhteyksissä seminaarin jälkeen. 

Parasta kirjavuodessa ovat kuitenkin olleet keskustelut lukijoiden kanssa. On aivan ihmeellistä, että ihmiset ovat käyttäneet useita tunteja ainutkertaisesta elämästään minun tekstini äärellä. Ja niin moni on ymmärtänyt, mistä Naarasperhossa on kyse. Ihan kaikki eivät ole, palatkaamme tähän myöhemmin. 

Pitkä prosessi

Naarasperho oli ensimmäinen julkaistu teokseni, mutta se ei ollut ensimmäinen valmis tekstini. Ei sinne päinkään, olen kirjoittanut sitä ennen varmaan kymmenen erilaista romaanikäsikirjoitusta. Lentotähti on ollut melkein kymmenen vuoden projekti, aloitin sen ehkä vuonna 2016. Kirjoitin siitä yhden version, ja sen jälkeen kirjoitin jonkun aivan toisenlaisen käsikirjoituksen, ja sitten kolmannen, ja sitten palasin taas ensimmäisen pariin. Tällä tavalla olen jo ainakin viidentoista vuoden ajan tehnyt useita käsikirjoituksia limittäin ja lomittain. Koska se on kivaa.

Jokaisen kirjoittajan pitää löytää oma alueensa, oma juttunsa. Monille tuo oma alue löytyy omasta elämästä, omasta elämänkokemuksesta, ja hyvä niin. Lukijana en kovin paljon arvosta omaelämäkerrallista kirjallisuutta, koska se tuntuu liian helpolta. Siksi en halua myöskään kirjoittaa omasta elämästäni. On paljon mielenkiintoisempaa eläytyä jonkun toisen nahkoihin ja ottaa selvää jostain sellaisesta, mitä ei ole itse kokenut. Omat kokemukset ja aistimukset tulevat joka tapauksessa mukaan kaikkeen kirjallisuuteen, mutta en halua niiden olevan kaikki. 

Koska olen musiikinopettaja, musiikkikriitikko ja muusikko, päättelin, että lienee järkevää, että kirjoitan jotain musiikkiin liittyvää. Tässä on Lentotähden varhaisin lähtökohta. Musiikki on sikälikin hyvä lähestymiskulma, että ainakin kotimaisessa kirjallisuudessa löydän aina virheitä kun luen musiikkia käsitteleviä kaunokirjoja. Milloin kitaravahvistimen malli on väärin kirjoitettu, milloin oktaavialat ovat väärässä järjestyksessä, milloin mitäkin väärää. Ainoastaan Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat musiikista virheettömästi. 

Toivo Kuulan kuolema

Popmusiikki on kaikille tuttua, joten arvelin, että taidemusiikki eli klassinen musiikki voisi tarjota paremman ponnahdusalustan. Siinä on enemmän koluttavaa. Toki se saattaa myös rajata lukijakuntaa, mutta minua ei yhtään haittaa, jos näin käy. Eikä siinä ole mitään elitististä: eikö jokaista kiinnosta se, mistä ei ehkä vielä tiedä? 

Suomalaisen taidemusiikin historian suurin mysteeri on Toivo Kuulan kuolema. Siinähän minulla on erinomainen aihe. Aloin perehtyä asiaan. Luin Kuulan elämäkertoja, kirjeitä, vaimonsa päiväkirjaa, kansalaissodan historiaa, Paavo Haavikon aihetta käsittelevän kirjan, ja kaikkea muuta tuohon kuohuvaan aikaan liittyvää. Luin myös monta väitöskirjaa 1900-luvun alun mielisairaanhoidosta. 

Vappuyönä 1918 joku ampui kuulan säveltäjän kalloon Viipurin Seurahuoneen pihalla, kaikin puolin pimeissä olosuhteissa. Kuula eli vielä parisen viikkoa ja kuoli sitten sairaalassa. Seurasi oikeudenkäyntejä, joissa syyllisyys saatiin tarkentumaan kahteen tekijään. Toinen ammuttiin pakomatkalla, toinen hukkui purjehdusreissulla. Koska mukana oli sotilaita, kaikkea verhosi suuri hämäryys. 1900-luvun kuluessa silloin tällöin tuli esiin pieniä pilkahduksia tapauksesta. Esimerkiksi 1960-luvulla Suomen Kuvalehteen kirjoitti ampumisen lapsena nähnyt nainen. Hän muisteli, että tekijä olisi ollut pienikokoinen. Mitään ei kuitenkaan selvinnyt. 

Nykyajassa odotukset kohdistuivat vuoteen 2018, koska oikeudenkäyntien asiakirjat vapautuivat sadan vuoden jälkeen salassapidosta. Yle teki Toivo Kuulan kuolemasta juttusarjan, ja ainakin yksi podcast-sarja aiheesta ilmestyi. Mitään ei vieläkään selvinnyt. Eikä taida koskaan selvitäkään, mikä on hyvä juttu Lentotähden näkökulmasta. 

Toki tarinani on fiktiota, eikä se kaadu, vaikka minkälainen totuus sen päälle putoaisi. 

Kirjoituskurssit

Lentotähden ensimmäinen versio ei tietenkään ollut nimeltään Lentotähti, vaan Valkea. Se oli kuvitteellinen Toivo Kuulan päiväkirja, joka sijoittui hänen kuolemaansa ympäröiviin hetkiin. Jos oikein muistan, se oli minä-muotoinen. Sen lisäksi siinä oli mukana hänen vaimonsa Alma Kuulan kuvitteellinen näkökulma. 

Halusin haastaa itseni kielellisesti, joten kirjoitin tekstin vanhaan tyyliin. Ei sellaisella kielellä, jota 1900-luvun alussa oikeasti käytettiin, vaan sellaisella, josta syntyy jollain lailla ”vanha” vaikutelma. Se oli kivaa, sillä eihän mikään palkitse ihmistä niin kuin haasteissa onnistuminen. Monet pitävät sellaista jopa onnellisuuden lähteenä, ja minä uskon heitä jotka niin sanovat. 

Huomasin, että Turun yliopisto järjestää luovan kirjoittamisen Mestarikurssin. Se oli kallis, ja sinne päästäkseen piti olla valmis käsikirjoitus. Minullahan oli sellainen, ja rahatkin minulla oli. Hakemus siis sisään ja odottamaan. Pääsin sisään, ja se tuntui upealta. Aamuset-lehti teki hiljattain minusta jutun, jossa roikun yliopiston ovenkahvassa ja muistelen hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran astelin Mestarikurssille. Motivoituneessa porukassa oli hienoa jutella kirjoittamisesta, ja pienryhmämme onnistui vieläpä saamaan Petri Tammisen kirjailijatutoriksi. 

Tammisen kirjoitustyyli on niin kaukana tästä minun kehittämästäni vanhasta tyylistä kuin olla voi. Hän jaksoi silti lukea tekstini kiltisti läpi, marginaalissa saattoi lukea lakoninen huomautus ”pursuamisesta” tai muusta sellaisesta. Kurssin aikana opin valtavasti, etenkin siitä, mitä ei sovi kirjoittaa. Ei lauseenvastikkeita, ei nokkelia sanaleikkejä, ei kikkailuja. Ei värikkäitä verbejä dialogien yhteyteen, vaan että joku vain ”sanoi”. Kill your darlings, näytä älä kerro, kaikki oleelliset jutut tulivat konkreettisesti ja vaivannäön kautta tutuiksi. Ilman tuota kurssia en osaisi kirjoittaa ollenkaan niin kuin nyt ehkä osaan. 

Käsikirjoitus muuttui todella rajusti. Välillä vaihdettiin minäkertojasta hän-muotoon, sitten taas takaisin. Välillä tekstissä oli nykyaikaan sijoittuva mysteeri, sitten otin sen taas pois. Jos päähenkilö kärsii (niin kuin Kuula tarinassani teki), ei ole hyvä laittaa sanoja hänen omaan suuhunsa. Omasta kurjuudesta valittaminen on tylsää. Okei, siis joku muu ääneen. 

Myöhemmin kävin pari muutakin kirjoituskurssia, ja miljoonan muokkauksen jälkeen käsikirjoituksesta tuli se Lentotähti, joka on nyt kirjastoissa ja kaupoissa. 

Intertekstuaalisuus

Tekstiin on hauskaa laittaa pieniä asioita, jotka aukenevat vain harvoille. Lentotähdessä tällaisia on paljon. Sitaatteja, lainauksia, oikeita ihmisiä, oikeita tilanteita, varastettuja asioita, monenlaista intertekstuaalisuutta. Ehkä Lentotähti on postmoderni kirja, en tiedä. 

Moni on sanonut Naarasperhon ja Lentotähden arvioissa tykänneensä ”Norhan runollisesta kielestä”. Se ilahduttaa minua suuresti, mutta on sanottava, että tuo runollisuus ei ole mikään minun tyylini. Se on tyyli, jonka valitsin näihin kahteen kirjaan. Jos vielä saan jotain julki, kieli tulee olemaan toisenlaista. Ei ole hyvä juuttua yhteen asiaan. Vaikka se olisi kuinka hyvä. 

Sähköiset formaatit

Mainitsin edellä, että ihan kaikki eivät ymmärtäneet, mistä Naarasperhossa on kyse. Naarasperho julkaistiin samaan aikaan sekä fyysisenä kirjana, e-kirjana että äänikirjana. Huonoimmat palautteet Naarasperho on saanut lukuaikapalveluissa, ja luulen, että siinä on kyse kohtaamisongelmasta. Äänikirjoja kuuntelevat he, jotka arvostavat sujuvaa ja vaiherikasta juonenkuljetusta, onhan sellaista helppo kuunnella. Naarasperho ei kuitenkaan ole juonivetoinen kirja, tai jos sen sellaisena lukee, todennäköisesti pettyy. Eihän siinä tapahdu kummoisia. Pääpaino on kielessä ja päänsisäisissä asioissa, ei värikkäissä tapahtumissa. Kieli ja psykologiset painotukset toimivat parhaiten fyysisessä formaatissa, jossa pystyy pysähtelemään ja kääntämään sivuja taaksepäin silloin kun siltä tuntuu. Äänikirjassa toimivat toisenlaiset asiat. 

Siksi päätin, että Lentotähdestä ei tehdä äänikirjaa ollenkaan, ainakaan näillä näkymin. E-kirja tulee kesäkuussa, eli puoli vuotta fyysisen kirjan jälkeen. Tämä on ymmärtääkseni yleinen tapa tällä hetkellä. Aika näyttää, onko se viisas ratkaisu. 

Naarasperhon tarina

Kirjallisia-blogi täyttää tammikuussa kymmenen vuotta. Aika paljon on tullut luettua, ja aika moni luettu kirja on jo ehtinyt unohtua. Siksi tämä blogi on olemassa, blogikirjoitusten avulla unohtuneet lukukokemukset on mahdollista palauttaa ainakin osittain mieleen. Ehkä joku muukin on saanut kirjoituksista jotain. 

Hyvästä kirjasta tulee ensin tunne, että tuohon minä en ainakaan pystyisi. Sen jälkeen saattaa tulla myös tunne siitä, että olisi kiva kirjoittaa itsekin. Olen harrastanut luovaa kirjoittamista koko blogin olemassaolon ajan, toisinaan intensiivisesti, toisinaan laiskasti. 

Nyt tämän harrastajakirjoittajan pitkäaikainen unelma on muuttumassa todeksi: käsikirjoituksesta tulee tammikuussa kirja. Helsinkiläinen Lector kustannus julkaisee Naarasperhon 15.1.2024. 

Mökki Hämeenkyrössä

Suvullamme on Hämeenkyrössä mökki, jonka vieraskirjassa on F. E. Sillanpään nimikirjoitus. Nobelistin vierailun on täytynyt olla merkittävä hetki. Kaivoin kirjahyllystämme kaikki Sillanpäät esiin ja aloin lukea, Nuorena nukkuneen lainasin kirjastosta. Ihastuin: kyllä suomen kieli on upeaa, ja onhan Sillanpää aivan huikea sanankäyttäjä. Valitettavan harvalla on Sillanpään teksteistä omakohtaista kokemusta nykyään. Luin jouluaattona 2020 ennen lahjojen jakoa ääneen yhden Taatan joulusaarnan, siitä syntyi mainio tunnelma. 

Toinen heräte oli perhonen, jota olimme tarkkailleet poikani Sasun kanssa edellisenä kesänä. Näistä aineksista aloin punoa juonta ja miljöötä heti joulun jälkeen, melko tarkkaan kolme vuotta sitten. 

Isäni on viettänyt lapsena ja nuorena kesiään tuolla Hämeenkyrön mökillä, joten kyselin häneltä kaikenlaista ruokajärjestelyistä, saunomisista, kasveista ja vaikka mistä. Liityin Facebookissa Hämeenkyrön historiaa kuvin ja muistelmin -ryhmään. Luin lisää Sillanpäätä. Kahlasin netistä ajankuvaa ja Sillanpää-tietoutta. Luin lisää Sillanpäätä. Luin Sillanpään elämäkertoja. Luin Sillanpään vaimoksi ylenneen sihteerin Anna von Hertzenin kirjan nimeltä F. E. Sillanpään Nobelin-palkinnon saanti. Luin runoja, paljon runoja, niistä kielen saa kasvuun. Erityisesti Anna Ahmatovan ja Eino Leinon runot antoivat tähän projektiin paljon. Sillanpäältä tietenkin lainasin ja varastin surutta. 

Ensimmäinen versio

Innostuin kirjoittamisesta toden teolla, ja sain ensimmäisen version valmiiksi pian, vain muutamassa kuukaudessa keväällä 2021. Sen juoni oli aivan toisenlainen kuin nyt julkaistavan Naarasperhon. Päätin, että se on huono. Säilytin kuitenkin paljon aineksia, tunnelmaan olin tyytyväinen. Kirjoitin uuden juonen, paljon edellistä pienemmän. En ollut siihenkään tyytyväinen, vaikka sain esilukijoilta paljon hyvääkin palautetta. Lähettelin sitä kustantamoihin, sain muutaman varovaisen kehun ja hylsyjä. 

Välillä kirjoitin kokonaan toista käsikirjoitusta, paljon. Annoin Hämeenkyrön maisemien olla ja kerätä voimia. Osallistuin Kirjan talon Historiallinen romaani -kirjoituskurssille tuon toisen käsikirjoituksen kanssa. Kurssin lopuksi lähestyin kustantamoja, ja sain taas hylsyjä tai vaikenemisia. 

Alkuvuosi ja kesä ovat minulle parhaat hetket kirjoittaa. Musiikinopettajan työssä joulu on kiireisintä aikaa, ja joululoman lepäilyn päälle tekee hyvää tarttua taas sekä töihin että kirjoitusharrastukseen. Joululahjaksi saadut kirjat inspiroivat, eikä koulussa ole mahdottoman hoppu.

Kohti Naarasperhoa

Keväällä 2022 aloin kirjoittaa kolmatta versiota Hämeenkyröön sijoittuvasta tekstistä. Sain monta ahaa-elämystä, ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Tarinasta tuli sopivan pienimuotoinen ja ehyt, eikä se rönsyillyt liikaa. Tarina, teemat ja tunnelma alkoivat soida samassa sävellajissa, sanoisi pateettisempi kirjoittaja. Nimeksi tuli Naarasperho. 

Opettajan työssä on sellainen hyvä puoli, että mahdollisia esilukijoita on paljon: lukevia, osaavia ja fiksuja kollegoita kohtaa opehuoneessa joka päivä. Syksyllä 2022 luetutin kolmatta versiota äidinkielenopettajilla ja muillakin tutuilla, sain kannustavaa palautetta. 

Keväällä 2023 kirjoitin aivan toisenlaisen käsikirjoituksen. Ja kesällä toisen, kun kerran homma tuntui luistavan. Alkusyksystä laitoin niitä kustantajille, ja hops, Lectorilta tuli pian vastaus että aloitetaan yhteistyö. Se oli korkea hetki! Ei mennyt kuin pari päivää ja minulla oli käsissäni allekirjoitettu kustannussopimus, syyskuun alussa 2023. Silloin avasimme vaimon kanssa sampanjan. Sitä piti juoda varoen, ettei sopimus suttaantuisi. 

Muutin Naarasperhon käsikirjoitusta vielä jonkun verran. Poistin mystiikkaa luoneet babylonialaiset tekstistä kokonaan ja lisäsin yhden sivujuonen. Pohdin sitä, onko käsikirjoitus liian lyhyt. Olisin ehtinyt hyvin kirjoittaa sitä laveammaksi, mutta kun luin sen läpi, se tuntui olevan hyvä juuri sellaisenaan. Myös kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että se on aivan oikean mittainen. Kustannustoimittaja muutti muutaman kohdan tekstistä, hyvä niin. Hän lisäsi pilkut niihin kohtiin, mihin kielioppi pilkut vaatii. Siitä olin eri mieltä: olin pilkuttanut tekstin sen rytmin mukaan, en kielioppisääntöjen mukaan. Suuremmalla pilkkumäärällä teksti näytti omaan silmääni tökkivältä, mutta tyydyin korjaukseen keskusteltuani muutaman asiantuntijan kanssa. Jos lukija ajattelee, ettei kirjoittaja osaa pilkkusääntöjä, siitä voi tulla häiritsevä seikka lukukokemuksessa. 

Kirjan ilmestymisajankohdaksi kustantaja oli määritellyt tammi-helmikuun. Olin iloinen, pidän siitä että asiat tehdään saman tien eikä joskus. Kirja pitäisi saada painoon viimeistään joulukuussa, ja myös sähköinen kirja on tulossa. 

Äänikirjan synty

Tänä syksynä on medioissa ollut paljon puhetta siitä, kuinka vähän e-kirjat ja äänikirjat tuottavat. Sähköisen kirjan tekeminen ei ole kummoinen investointi, mutta äänikirjan kanssa on toisin. Kustantaja kertoi äänikirjan olevan niin huono investointi, ettei sellaista kannata tehdä. Menee sata vuotta ennen kuin investointi maksaa itsensä takaisin. Mutta, kustantaja ehdotti, voithan sinä lukea sen itse. Ja muusikkona saan varmaan studion hoidettua jotenkin. Tämä kuulosti minusta oikein hyvältä, tehdään kaikki mitä voidaan. Lukijaksi en kuitenkaan ajatellut ryhtyä, joten kysyin siihen hommaan vanhaa bändikaveria Janus Hanskia. Hän lähti epäröimättä mukaan, ja sovimme äänitysajankohdan. 

Marraskuun loppupuolella rakensin studion kotimme vaatehuoneeseen. Lainasin mikrofonin, latasin viisaan ja teknotaitavan vaimoni ehdotuksesta teleprompter-ohjelman iPadiin ja aloin testailla kotistudion asetuksia ja säätöjä. Janus ajoi meille aikaisin eräänä sunnuntaiaamuna ja luki koko Naarasperhon yhdessä päivässä, se oli ihmeellinen suoritus. Sovimme että kun virheitä tulee, hän aloittaa joko virkkeen tai kappaleen alusta ja minä editoin virheet sitten pois. Sehän on vain tietokoneen äärellä istumista, mikä sen helpompaa. 

No, ei se vaikeaa ollut. Mutta työlästä kyllä. Ensimmäinen editointikierros kesti viikon, siinä leikkelin virheluennat ja maiskautukset sun muut äänet pois, ja säädin soundin tasapainoiseksi. Ja vasta sitten minulle selvisi, että äänikirjoissa ei sovi kuulua edes hengitysääniä. Eli toinen editointikierros oli edessä, viikon mittainen sessio sekin. Millisekuntien tarkkuudella leikkelin taas äänitiedostoja palasiksi. Sitten koko paketti koekuuntelijoille. Hyvältä kuulemma kuulosti. Minua oli hieman jäänyt mietityttämään se, että puheen alla kuului aivan minimaalisen pieni kohina aina kun Janus sanoi jotain. Mistä lie tullut, potentiaalisia syyllisiä oli useita. Niinpä tein vielä kolmannen editointikierroksen, jossa tekoälyohjelma poisti viimeisetkin kohinat. Se ei vienyt kuin pari päivää, mutta olipahan lopputulos sitten kunnollinen. 

Täydellisyyttä etsimässä

Äänikirjasta ei koskaan saa täydellistä, aina on jossain painotuksessa tai kirjaimessa tai muussa vielä hiottavaa, sen opin. Toisin on painetussa tekstissä, siitä virheet on ainakin periaatteessa mahdollista karsia kokonaan pois. Sain fyysisen kirjan taitetun version tarkistettavakseni marraskuun lopulla. Muutama tavutus oli pielessä, ja yhä vielä bongasin kirjoitusvirheitä, kun uusi asemointi teki tekstin erilaiseksi kuin ennen. Toivotaan ettei niitä enää ainakaan kovin paljon painetussa kirjassa olisi. 

Nyt kirja on painossa, sen pitäisi saapua sieltä tammikuun alussa. Tekstille ei enää voi tehdä mitään, mutta kaikenlaista markkinointihommaa riittää. Vaimo teki minulle uudet hienot nettisivut, ne löytyvät osoitteesta www.tominorha.fi. Huomenna tehdään yksi lehtihaastattelu, ja parikymmentä kirjabloggaria ja kirjagrammaajaa lukee kai jo kirjan pdf-versiota. Silja Sillanpäälle laitoin viestiä, informoin häntä siitä että yksi Naarasperhon hahmoista on hänen isoisoisänsä F. E. 

Saapa nähdä mitä tulee. Lue täältä lisää Naarasperhosta. 

Tomi Norha

Nyt sitä saa!

Aiemmin kevättalvella uutisoimamme Tomin novellikilpailun voitto on nyt kulminoitunut novelliantologian julkaisuun!

Type and Tell -kustantamo julkaisi kymmenen novellin antologian, jota luonnehtii sivuillaan seuraavasti: "Ainutlaatuinen ja ennakkoluuloton tutustumiskierros suomalaiseen nykynovelliin."

Kymmenen kulmaa on nyt saatavilla mm. Adlibriksesta nidottuna pokkariversiona (hinta 14.60e 2.5.2017)

ja Adlibriksesta sen saa myös ostaa e-kirjana hiukan edullisemmin (8,60 euroa ainakin tänään 2.5.2017 ilmestymispäivänä). Kirja löytyy myös mm. iBooksin ja Suomalaisen kirjakaupan valikoimista. 

(Huom! Ylläolevat Adlibriksen linkit ovat yhteistyölinkkejä. Niitä klikkaamalla kirjan ostaessasi saamme kirjan myynnistä muutaman sentin.) 

Kymmenen kulmaa.

Novelliantologia

Type & Tell