sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Elämäniloa ja hyvää mieltä

Olen kai lukenut suunnilleen kaikki Jari Tervon kirjat, osan jopa kahteen kertaan. Paitsi ne historiallis-poliittiset, niitäkin yritin mutta ei napannut. Pojan synnyttyä Tervo kirjoitti pojasta, joten loogista on, että kun Tervoille tuli koira, siitäkin kirjoitetaan. 

Ukko on julkinen päiväkirja, jossa Jari ja Kati Tervo kirjoittavat vuorotellen arkisesta elämästään uuden, karvaisen perheenjäsenen kanssa. Kirja sijoittuu korona-aikaan, joten poikkeusolot ovat mukana. Kun Kati sairastuu vakavasti kesken kirjoittamisen, muuttuu elämä ja siten tämä kirjakin. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan mahtuu sekin kirjaan. 

Fokus on Ukossa, borderterrierissä. Sen elämänilo on kirjan keskeisintä ja parasta antia, eikä kirjaa lukevan tarvitse olla koiraihminen. Meille kissaihmisille eläimen ymmärtäminen ja sen rakkaus on ihan yhtä tuttua. Koulutus ja kakkaaminen saavat paljon tilaa, ovathan nekin tärkeitä asioita. 

Koira muuttaa ihmistä, ja koska pariskunnasta Jari on alun perin kauempana lopputuloksesta, hän muuttuu enemmän. Lopussa hän jopa lopettaa lihansyönnin. 

Ukko on hyvän mielen kirja, ja sellaistahan lukee mielellään. 

Jari ja Kati Tervo: Ukko

Otava


keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Koukuttava kokonaisuus

Pariin kuukauteen ei ole tullut luettua oikeaa kaunokirjallisuutta, joten sellaista piti löytää. Suomalaista tietenkin. Sattumien kautta päädyin Minttu Hapulin Emil-romaaniin. 

Alussa oli muutama sana tai lause, jotka hiukan epäilyttivät: ”Unen repi riimustaan kauhistuttava ääni.” Haetaanko tässä nyt värikästä kieltä jostain tarpeettomasta suunnasta? Teksti imi kuitenkin hyvin mukaansa, ja kielikin osoittautui oikeasti nautinnolliseksi. 

On ruumis, joka ajautuu rantaan. On viisi elävää ihmistä, joista jokainen pääsee ääneen vuorollaan. Kirjan ensimmäisessä osassa jokaisen suulla käydään läpi hukkumisen aikaa, ja tilanne avautuu vähitellen. Toisessa osassa ollaan ajassa ennen tragediaa, jolloin hahmot saavat kunnolla syvyyttä. Kolmannessa osassa aikaa on kulunut joitakin vuosia hukkumisen jälkeen, ja palaset loksahtelevat paikoilleen. Rakenne on erittäin jämäkkä ja toimiva.

Hapuli osaa rakentaa koukuttavan kokonaisuuden, joka pitää sekä otteessaan että vettä: hahmojen toiminta ja motiivit ovat psykologisesti uskottavia, ja yllättäviä käänteitä riittää. Tempo on hyvä koko ajan, ja rytmitys toimii. Kerronta vaihtelee kolmannen ja ensimmäisen persoonan välillä, mutta se ei haittaa. Pienet yksityiskohdat merkitsevät, lauseilla on väliä. 

Musiikki on mukana, Emil kun on rumpali ja rokkitähti. Hiukan pitää epäillä sitä, kun ”Emilin bändi oli saanut lämmittelypaikan pikkufestareille”, tietääkseni tuollaisia paikkoja ei ole ollut olemassa. 

Mutta muuten ovat sekä faktat että etenkin fiktio kohdallaan. Toistoa on juuri sopivasti, kun asioita katsellaan eri hahmojen näkökulmista. Riidat ja rakkaudet saavat syvyyttä, lopetus on komea. Hieno kirja!

Minttu Hapuli: Emil

Sitruuna



sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Sota jokaista vastaan

BookBeatin suosituksista löytyi taas mielenkiintoinen kirja. Kirjoittaja Gilesistä oli juttuja taannoin lehdissä, pitäähän tuo siis lukea. Vaikka Venäjä pursuaa korvista ja silmistä nykyään.

Kirjan nimi kertoo olennaisen. Ukrainassa soditaan, mutta kukaan ei voi tuudittautua olevansa rauhassa, sillä niin kuin Venäjä on avoimesti kertonut, se on sodassa koko länttä vastaan. Tämä lukukokemus on parhaiten ilmaistavissa sitaateilla.

”Yksi vaarallisimmista Venäjää koskevista väärinkäsityksistä on se, että viime kädessä sen ja lännen intressit olisivat yhteisiä ja että osapuolet toivoisivat pohjimmiltaan samaa lopputulosta.” Kun on ”oletettu, että lännen ja Venäjän välillä täytyy olla yhteisymmärrystä, suhteissa on ajauduttu tuhoon tuomittujen lähestymisyritysten kierteeseen, pettymykseen ja kriiseihin.”

”James Sherr huomauttaa, että ’venäläiset ovat pahimpia mahdollisia naapureita. Jos teet kirjallisen sopimuksen siitä, etteivät he pysäköisi henkilöautoaan nurmikollesi, älä ylläty, jos he pysäköivät sinne sen sijaan kuorma-autonsa.’”

”Franklin Miller muistelee, miten ’aikoinaan kun olin meriupseeri, neuvostoliittolaiset koukkasivat jatkuvasti Yhdysvaltain sota-aluksien edestä tietäen, että amerikkalaiskapteeni kääntyisi poispäin ja osoittaisi näin, että olimme heikkoja.’”

”Kun Moskova jää kiinni rysän päältä, sen tapaa vastata on verrattu laajasti tunnistettuun surun viiteen vaiheeseen: kieltämiseen, vihaan, kaupankäyntiin, masennukseen ja hyväksymiseen.”

”On selvä tosiasia, että länsi merkitsee Venäjälle erittäin paljon enemmän kuin Venäjä lännelle.” (Tämähän konkretisoitui vähän aikaa sitten Lavrovin kello-jutussa.) ”Tämä voidaan osoittaa yksinkertaisella testillä: jos Venäjän aiheuttamia kriisejä ei olisi, mitä syytä lännellä olisi olla tekemisissä sen kanssa?”

Niinpä Venäjä tarvitsee jatkuvan kriisin, ja sellaisen naapurissa ei ole hyvä olla.

”Moskovan kyvyttömyys ryhtyä normaaleihin yhteistyösuhteisiin on ollut hätkähdyttävän johdonmukaista ei vain vuosikymmeniä vaan vuosisatoja. Siksi näyttääkin täysin järkeenkäyvältä, että tuo kyvyttömyys jatkuu tulevaisuudessakin.”

Pätevää tekstiä siis, vaikka kylmäävää. Ja hienosti suomennettua.

Se, mitä en ole oikein missään nähty sanottavan, en tässäkään kirjassa: pohjimmainen syy imperiumiuhoon on se, että historiankirjoihin pääsee sotimalla ja tekemällä pahaa. Pahantekijät muistetaan. Jos historian lehdille päästäkseen pitäisikin osata jotain hyvää, tilanne olisi toinen. Aijuu, sitähän kutsutaan kulttuurihistoriaksi. Mutta sehän ei olekaan yhtä arvokasta…

Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan - ja mitä se sinulle merkitsee

Suom. Kyösti Karvonen

Docendo


perjantai 6. tammikuuta 2023

Mielenkiintoista kasarihistoriaa

Tommi Liimatan Serkkuteorian jälkeen sopi hyvin lukea toinen kasaria analysoiva kirja, Minna Sarantola-Weissin Me halusimme kaiken. Myös se on todella mielenkiintoinen kirja. 

Mielenkiintoisuus johtuu tietenkin ensisijaisesti siitä, että olen elänyt oman, ainutkertaisen nuoruuteni 80-luvulla, mutta kyllä tätä kirjaa voi vilpittömästi suositella minkä ikäiselle tahansa. Kirjoittaja on Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö, joten ihan pelkkää muistelua ja mutua tämä kirja ei todellakaan ole. 

Mutta ei se ole myöskään kuivakkaa tutkimustekstiä, ei sinne päinkään. Sarantola-Weiss käy kolmensadan sivun aikana läpi valtavan määrän erilaisia elämänalueita, joissa 80-luku ilmeni: politiikkaa, talouselämää, citykulttuuria, seksuaalisuutta, ruoka- ja juomatapojen muutoksia, musiikkia, pukeutumista, urheilua ja niin edelleen. 

Sarantola-Weiss hahmottelee suuria linjoja, joista valtaosa on toki tuttuja muualtakin. Lähteitä on paljon, joten tekstiin voi luottaa - ja kirja on erittäin huolellisesti tehty, komeaa ulkoasua myöten. Värikuvia on paljon. Mutta niin kuin yleensä, mehukkuus piilee yksityiskohdissa. Esimerkkejä voi löytää melkein miltä tahansa tämän kirjan sivulta. 

Yksinasuminen lisääntyi, mistä merkkinä on 120 senttiä leveiden sänkyjen yleistyminen. Tai valmisruokakulttuuri. 

Nelosolut väistyi keskioluen tieltä, ja siihen saattoi vaikuttaa kuukauden mittainen Alkon lakko vuonna 1985.

Nintendon ensimmäinen pelikonsoli tuli Suomen markkinoille 1987, mutta niitä vuokrattiin enemmän kuin ostettiin, koska hinta oli niin korkea, 1300 markkaa eli reilut 400 nykyeuroa.

Autoilijan kasettiostokset lisäsivät äänitemyyntiä valtavasti. Tästä Liimattakin kertoi meheviä juttuja.

Repolan vientimiehille ostettiin 500 paria tummia sukkia, etteivät he pilaisi yhtiön tai Suomen mainetta ulkomailla.

Tämänkaltaisia mielenkiintoisia juttuja kirjassa riittää vaikka kuinka paljon.

Ainoa kriittinen huomioni kirpoaa siitä, että Sarantola-Weissin katse ei ole aivan tasa-arvoinen: muodista, vaatteista ja meikeistä on valtavasti tekstiä, mutta autoista kahdeksan vaivaisen rivin pätkä. Kun elokuvassa rakennetaan ajankuvaa, autot ovat vähintään yhtä merkittävässä osassa kuin vaatteet.

Minna Sarantola-Weiss: Me halusimme kaiken. 1980-luvun historiaa

Siltala


sunnuntai 1. tammikuuta 2023

Juicen tekstien äärellä

Juice-kirjoja tuntuu aina vain löytyvän uusia. Tämä Lasse Halmeen Ollaan ihmisiksi -teos analysoi Juicen laulujen sanoja. 


Kirja on jaettu neljään osioon, jotka ovat Juicen itsensä mukaan ainoat aiheet, joista lauluja voi ylipäätään tehdä:

1. Ihminen

2. Ihminen ja toinen ihminen

3. Ihminen ja yhteiskunta

4. Ihminen ja uskonto

Jaottelu toimii tietenkin erinomaisesti, ja Halme löytää paljon tolkullista sanottavaa Juicen teksteistä. Koska aiheet menevät väistämättä myös limittäin ja päällekkäin, on kirjassakin jonkin verran toisteisuutta, mutta se annettakoon anteeksi. Analyysit ovat oivaltavia, ja varsinkin uskonto-osuus on mielenkiintoinen, onhan Halme teologian tohtori. Erityistä kirjassa ovat myös Juicen itsensä Halmeelle kirjeissä lähettämät kommentit tämän analyyseista. Joskus Juice on tarkoittanut vähemmän kuin analyysi löytää, joskus enemmän. 

Kirja kertoo paljon myös siitä, kuinka jokainen meistä on aikansa vanki. Juicelle rock oli jotain ikuista, mutta eihän se niin mennyt. Parhaat laulutekstit ovat nykyään ihan erilaisia kuin Juicen tekstit, ja niin tietysti pitääkin olla. 

Huomasin myös kuunnelleeni aina väärin joitakin juttuja, kuten Rock’n’roll’n’blues’n’jazzin sanan ”analkisti”. Tällaisia kirjoja lukiessa osaa arvostaa sitä, että elämme ajassa jossa suoratoistopalvelusta voi tarkistaa kaiken, heti.

Lasse Halme: Ollaan ihmisiksi. Juice Leskisen laulujen unelmat ja todellisuus

Kirjapaja