Näkemyksiä musiikista

Absolutely on Music on keskustelukirja, jossa japanilaisen kirjallisuuden supertähti Haruki Murakami (1949-) jututtaa maanmiestään, kapellimestari Seiji Ozawaa (1935-). Aiheena on vain ja ainoastaan musiikki.

Ozawa on tehnyt huikean kansainvälisen uran, voittanut kapellimestarikilpailuja ja johtanut kaikkia maailman huippuorkestereita. Hänen opettajansa, professori Hideo Saito, mainitaan kirjassa tämän tästä, ja muista henkilöistä isoimman roolin saa Leonard Bernstein, joka nimitti Ozawan New York Philharmonic -orkesterin apulaiskapellimestariksi 60-luvun alussa. Sieltä Ozawan ura ponnahti nousuun.

Ozawa on kiireinen mies. Hänen vuonna 2010 diagnosoitu kurkkusyöpänsä muodostui Murakamin ja meidän lukijoiden onneksi: syöpä pakotti Ozawan aloilleen, ja niinpä näille keskusteluille oli aikaa. Vaikka keskusteluissa on paikoin lievää snobistelun makua nimenpudotteluineen kaikkineen, ne ovat oikein mielenkiintoisia.

Aluksi miehet istuvat Murakamin kotona ja kuuntelevat Beethovenin kolmatta pianokonserttoa. Myöhemmin keskusteluja käydään mm. Sveitsissä, jossa Murakami käy seuraamassa Ozawan opetusta. Puhetta riittää pienenpienistä yksityiskohdista elämän kokoisiin asioihin asti, mutta mielenkiintoisimpia ovat tietenkin Ozawan muistot. Esimerkiksi Bernstein käytti kuulemma ison osan orkesterin harjoitusajasta puhumiseen, ja Ozawa-raukalta nämä monologit menivät ohi, koska hän ei vielä 60-luvulla osannut englantia kovin hyvin. Bernstein teki ensimmäisen Mahlerin sinfonioiden kokonaislevytyksen ja sai aikaan Mahler-buumin; tätä pohditaan juutalaisuuden kautta.

Muistoja on paljon. Kerran Ozawa mursi sormensa johtaessaan Mahlerin Das Lied von der Erdeä. Kerran hän meni Chicagossa Beatlesin keikalle, jossa musiikki hukkui täysin yleisön meteliin. Japanilaista kansanluonnetta ja mentaliteettia pohditaan useassa kohdassa. Nykyäänhän länsimaisissa orkestereissa on kaukoidän muusikoita pilvin pimein, mutta Ozawan aloittaessa 60-luvulla tilanne oli toinen. Hän teki pioneerityötä, joka ei aina ollut helppoa.

Murakami ei itse soita mitään instrumenttia, mutta hän on viljellyt kirjoissaan viittauksia popmusiikkiin ja perustanut Tokioon jazz-baarin. Tässä kirjassa hän osoittautuu erittäin perehtyneeksi klassisen musiikin tuntijaksi. Joistakin asioista hän tietää jopa enemmän kuin Ozawa, mutta sellaistahan se on: parhaankin asiantuntijan tiedoilla on rajansa. Eikä tiedon puute ole ongelma, sillä eihän musiikkia (tai mitään muutakaan) nippelitiedolla johdeta, vaan näkemyksellä.

Haruki Murakami: Absolutely on Music. Conversations with Seiji Ozawa
Translated from the Japanese by Jay Rubin
Harvill Secker

Runollisen lumoava jättiläinen

Luin syksyllä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet, ja ihastuin.

Juhani Lindholmin vuonna 2009 suomentama Kafka rannalla oli nyt seuraava askeleeni Murakamin maailmassa, työkaverini Päivin suosituksesta.

Kafka rannalla on yli kuusisataasivuinen järkäle. Siksi on selvää, että siltä ei pidä odottaa tiiviillä tavalla kiehtovaa kielenkäyttöä vaan laveampaa ilmaisua. Tarina etenee vuorovedoin: kahden hyvin erilaisen ihmisen kulkua seurataan maailmassa, joka ei ole ihan arkinen, ja lopulta nämä kaksi tarinaa nivoutuvat yhteen.

Mikään ei ole suoraviivaista, ei kovin ennalta-arvattavaa (eipä tietenkään kun ollaan realismin tuolla puolen), mutta mielenkiintoista kyllä, ja Murakami osaa annostella asiat oikein. En kykene lukemaan fantasiaromaaneja lainkaan, vilpittömistä yrityksistäni huolimatta en kykene. Mutta Murakamin realismintakaisuuteen uppouduin mielelläni. Lumoava kokonaisuus muodostuu varsin runolliseksi: kuten hyvä runo, se pistää ajattelemaan, mutta samalla huomaa, että mitään lopullista ratkaisumallia tulkintaan ei ole.

Ja paikoitellen kerrontakin riehaantuu runolliseksi, kas näin: "Seison kahden sotilaan kanssa puolivälissä rinnettä, katson alas ja tunnen väreiden vaeltavan sisälläni. Merkit asettuvat uuteen järjestykseen, metaforat muuntuvat toisiksi ja minä alan ajelehtia pois itsestäni. Olen perhonen ja liitelen luomakunnan äärillä. Maailman laitojen tuolla puolen on alue, missä tyhjyys ja aine käyvät saumattomasti yksiin, missä menneisyys ja tulevaisuus muodostavat jatkuvan, päättymättömän silmukan."

Musiikki-ihmisen mieltä lämmittää tietysti se, että Murakami näyttää sirottelevan taidemusiikin klassikoita kirjoihinsa tavan takaa, tässä Beethovenia erityisesti.

Takakannessa kerrotaan ensimmäisenä Murakamin olevan Japanissa "varsinkin nuorten lukijoiden suosikki". Ehkä tämä on totta, mutta en kyllä ihan tuolla kärjellä lähtisi itse tätä teosta Suomessa markkinoimaan. Ihan aikuisten kamaa on tämä.

Pitkän tekstin aikana ehtii rakennella paljon, kokonaisen maailman. Siksikö olivat Finlandia-ehdokkaatkin keskimääräistä paksumpia?

Haruki Murakami: Kafka rannalla
Tammi

Japanilaisessa kirjallisuudessa tapahtuu

Niiden muutaman opuksen perusteella joita olen lukenut voi japanilaiselta kirjallisuudelta odottaa lähinnä kahta asiaa. Ensiksikin kaikki on pientä ja vaatimatonta ja kurinalaista ja yksinkertaista, ja toiseksi mitään ei tapahdu, vaikka odotuksia kuinka viriteltäisiin. Ei tapahdu. Ei vaan tapahdu.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että Haruki Murakamin kirjoista otetaan miljoonapainoksia ja mies oli esillä tämänvuotisissa kirjallisuuden Nobel-palkinnon ennakkospekulaatioissa.

Tuore Värittömän miehen vaellusvuodet on kyllä kurinalainen teos, ja sanat kuten yksinkertainen ja vaatimaton esiintyvät usein kirjassa kuvaamassa ihmisiä ja tapahtumia. Mutta kun Murakami herättää odotuksen, jotain myös tapahtuu! Asiat selviävät, ihmiselle uskalletaan puhua, puhelimeen vastataan.

Juoni etenee.

Ei ihme että nobelia meinaa pukata ja "kansainvälinen suosio on huikea", kuten kansilehdellä tokaistaan. Ilmiö on samankaltainen kuin jos autoon asennettaisiin yllättäen moottori.

Tosin ihan loppumetreillä puhelimeen ei enää uskalleta vastata. Pitäähän Murakamin kuitenkin todistaa japanilaisuutensa, ettei ihan rikkuriksi leimattaisi.

Värittömän miehen vaellusvuodet on hieno teos. Murakamin kielessä ei ole mitään kikkailevaa, mutta tenhoavaa se on kyllä, ja Raisa Porrasmaan suomennos on hieno. Murakami kirjoittaa mielenkiintoisia pieniä ja keskisuuria tarinoita, joissa päädytään isojen, elämänkokoisten asioiden äärelle. Keski-ikäistyvän tyhjyyden tunne lienee kaikille tuttu, siksi tekstiin on helppo samastua.

Ja onhan kirjassa pitkä Suomi-jakso - tosin suomalaisuudella sinänsä ei ole erityisempää tehtävää, se on vain yksi näyttämö yhdessä kohtauksessa. Lazar Bermanin soittama Lisztin Vaellusvuodet-pianokappale kulkee yhtenä runkona kirjassa, mikä on myös mukavaa, klassinen musiikki kun ei kai viime aikoina kirjallisuudessa ole kovasti juhlinut.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi
Keltainen kirjasto

Murakamin kirjat kätevästi ilman postikuluja Bookysta