Kaksi kirjaa yhden hinnalla

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä on jo yhdestoista - tai kahdestoista jos Miniä lasketaan, ja miksi ei laskettaisi - Mielensäpahoittaja. Ja miksipä Tuomas Kyrö ei näitä jatkossakin kirjoittelisi, minä ainakin jaksan lukea vaikka pientä napinaa täältä päin kuuluukin.

Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja menettää rakkaan autonsa, Voortti Eskortin. Uusi on saatava tilalle, ja koska Suomesta ei vuosimallin -72 Eskorttia löydy, on lähdettävä Saksaan, Berliiniin. Sieltä löytyy monenlaisia autoja ja Tarmo, veli. Ja valtava määrä erilaisia seikkailuja sekä hahmoja.

Tämä kirja on tehty niille, jotka tykkäävät Mielensäpahoittajista ja Remeksistä: actionia piisaa ja luvut ovat lyhyitä ja kepeitä. Tässä saa ikään kuin kaksi kirjaa yhden hinnalla. Mutta kyllä ei Huovis-Veikko olisi laittanut Pylkkäs-Konstaa tällaiseen hullunmyllyyn, tarina tuntuu leviävän liikaa suuntaan jos toiseenkin. Kotiin Sysi-Suomeen päästään kuitenkin takaisin ja kaikki on taas hyvin ellei jopa paremmin. Veijariromaani tämä on jos mikä.

Suurin ongelma kirjassa on se, ettei Kyrö ole juurikaan vaivautunut kehittämään lukuisille kertojille omia ääniään, kaikki puhuvat kovin samankaltaisesti. Näkökulmiakin olisi voinut vaihdella, kovastikin. Ja se haittaa ainakin allekirjoittaneen lukukokemusta paljon, iso potentiaali hukkuu.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä
WSOY

Kevyt kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkösen tuore Kenraaliharjoitus on taattua Härköstä: luistavaa kerrontaa, rohkeita aiheita, ei kuitenkaan mitään liian painavaa.

Nelikymppisen Janen mies Mikki ehdottaa parinvaihtoa. Jane alkaa ehdotuksen kuultuaan pohdiskella itseään, parisuhdettaan ja seksuaalisuuttaan. Joudutaan konfliktiin jos toiseenkin, päädytään yllättäviin tilanteisiin, salaisuuksia paljastuu ja seksikohtauksia on runsaasti. Konflikteista huolimatta yleissävy on kevyt ja positiivinen, ja sellainen on myös loppuratkaisu. Teksti koostuu valtaosin dialogista.

Sen enempää en kirjasta osaa kertoa. Se on viihdyttävää lukemista, sen hotkaisee nopeasti. Sen lukeminen oli kivaa, mutta erityisen painavia ajatuksia se ei herättänyt.

Ja näköjään painavan ja tällaisen kevyen kirjallisuuden olennaisin ero tämän päivän Suomessa on, että edellisessä dialogit pitää minimoida tai häivyttää kokonaan näkyvistä, jälkimmäisessä niitä saa viljellä mielin määrin. Se on kummallista, en ymmärrä miksi dialogi on kunnianhimoisessa sanataiteessa kirosana.

En myöskään ymmärrä tämän kirjan nimeä.

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus
Otava

Näin kasvatat lapsistasi tolkun ihmisiä

Ihmiselle tekee hyvää astua sinne minne yleensä ei tule astuttua. Siksi teen säännöllisen epäsäännöllisesti niin, että menen kirjastoon ja otan mukaani jonkun Terra Cognitan kustantaman teoksen, aivan satunnaisen. Musta kirjanselkä on helppo paikantaa hyllystä.

Tällä kertaa arpa osui Skaala-nimiseen kirjaan. Sen on kirjoittanut Geoffrey West, teoreettinen fyysikko ja Santa Fe -instituutin pitkäaikainen johtaja. Kirja kertoo nimensä mukaisesti elämän mittakaavoista: vaikka elämän eri muodot näyttävät kovin erilaisilta, ne ovat hämmästyttävän suuressa määrin toistensa skaalautuneita versioita. Niin eliöissä, suurkaupungeissa kuin yhtiöissäkin.

Eliöt ja ekosysteemit skaalautuvat hämmästyttävällä tavalla, ja luku neljä näyttää maagisesti säätelevän tätä skaalautumista. Esimerkiksi kun otuksen koko kasvaa kaksinkertaiseksi, sen tarvitsema energia kasvaa vain 75 prosenttia, eli saavutetaan neljänneksen säästö. Tai kun suurkaupungin koko kaksinkertaistuu, sen patenttien tai rikosten tai ansioiden määrä kasvaa neljänneksen verran ylimääräistä. Verisuonet ja suurkaupunkien liikennevirrat muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. Tällaisista faktoista lähtien West hahmottelee suurta skaalautumisen teoriaansa.

Tiedekirjat ovat kaikki huikean kiinnostavia, varsinkin jos ja kun ne ovat hyvin kirjoitettuja ja suomennettuja niin kuin Terra Cognitan kirjat yleensä tuppaavat olemaan. On huikeaa että meillä on Kimmo Pietiläisen kaltainen ihminen suomentamassa ja suodattamassa valtavasta maailmanlaajuisesta kirjatarjonnasta tällaisia helmiä.

Ja siksi annankin kaikille ilmaisen vinkin miten näitä voi lukea. Aina kun vastaan tulee mielenkiintoinen fakta, taita sivu hiirenkorvalle tai kirjoita fakta muistiin. Sitten kerro ne jälkikasvullesi, esimerkiksi iltasatuna. Näin lapsesi saavat luontevasti käsityksen siitä, kuinka ihmeellistä tiede on, ja heistä kasvaa toivon mukaan tolkullisia ihmisiä.

Skaalassa näitä faktoja on paljon, esimerkiksi tällaisia:

- Kaikkien nisäkkäiden sydän lyö niiden elinaikana suunnilleen yhtä monta kertaa, noin puolitoista miljardia sykäystä.

- 1900-luvun alussa maailman väestöstä 15 prosenttia asui suurkaupungeissa, vuonna 1950 noin 30 prosenttia, ja vuonna 2006 yli puolet. Tällä hetkellä kaupunkeihin muuttaa 1,5 miljoonaa ihmistä joka ikinen viikko! Se tarkoittaa, että kahden kuukauden päästä tästä hetkestä planeetallamme on uusi New Yorkin suurkaupunkialuetta vastaava metropoli. Kiinan hallinto pyrkii rakentamaan jopa 300 uutta, yli miljoonan asukkaan suurkaupunkia seuraavien parinkymmenen vuoden kuluessa.

- Godzilla-elokuvia on tehty monia, viimeksi viime vuonna. Voisiko Godzilla olla oikeasti olemassa? Ei voisi, vastaa West Galileo Galilein suulla. Kun pituus kymmenkertaistuu, pinta-ala kasvaa satakertaiseksi mutta tilavuus tuhatkertaiseksi. Godzillan jalka olisi kyllä paksu, mutta ei likimainkaan riittävän paksu kannattelemaan sen valtavaa massaa.

- Sen sijaan laivoissa tilanne on toinen: laivan lasti (ja sen paino) kasvaa pituusmittojen kuution mukaan, mutta sen etenemiseen vaikuttava vastus kasvaa rungon poikkipinnan eli sen pituusmittojen neliön mukaan. Siksi laivoista voidaan tehdä valtavia, ja se kannattaa. Ensimmäisenä tällaisen laivamonsterin rakensi britti nimeltä Isambard Kingdom Brunel, josta kukaan Britannian ulkopuolella ei tiedä mitään. Sama kaveri rakensi vuonna 1825, vain 19-vuotiaana, isänsä kanssa maailman ensimmäisen tunnelin purjehduskelpoisen joen alitse, Thames Tunnelin. Se on edelleen käytössä, nyt osana Lontoon metroa.

- Edellä jo mainittu eläinten energiankulutuksen skaalautuminen on mielenkiintoinen juttu. Norsu on noin 10 000 kertaa rottaa raskaampi, mutta sen aineenvaihdunnan nopeus on vain noin 1000 kertaa suurempi, vaikka norsu joutuu ylläpitämään noin 10 000 kertaa enemmän soluja. Niinpä norsun solujen toimintanopeus on vain noin kymmenesosa rotan solujen nopeudesta, mikä johtaa vastaavansuuruiseen soluvaurioiden ilmaantumisnopeuden laskuun ja sen seurauksena norsun pitempään elinikään.

- Vaikka Godzillaa ei voi edellä mainitusta syystä olla olemassa, West kertoo millainen se olisi jos se kuitenkin olisi olemassa. Se painaisi 20 000 tonnia eli 100 kertaa enemmän kuin sinivalaat. Sen sydän olisi halkaisijaltaan 15-metrinen ja sinivalaan kokoinen ja löisi pari kertaa minuutissa. Aortan halkaisija olisi kolme metriä. Godzilla eläisi 2000-vuotiaaksi, unta se tarvitsisi vain tunnin vuorokaudessa. Se söisi päivässä 25 tonnia ruokaa, ja vastaavasti pissaisi 20 000 litraa ja kakkaisi kolme tonnia, kuorma-auton lastin verran.

- Ihmisen kasvu päättyy 18 vuoden huitteilla, ja vastaavasti päättyy kaikkien nisäkkäiden ja muidenkin eläinten. Sen sijaan kasvit ja puut kasvavat kuolemaansa saakka, mutta tiesitkö että myös kalat tekevät näin? Niiden kasvu on indeterminaattista.

- Svante Arrhenius -niminen ruotsalainen sai Nobelin kemian palkinnon. Hän laski, kuinka ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden muutokset voivat muuttaa maapallon pintalämpötiloja kasvihuoneilmiössä. Hän kirjoitti, että fossiilisten polttoaineiden käyttö on niin suurta, että se lämmittää ilmakehää merkittävästi. Tässähän ei ole nykyihmiselle mitään uutista. Mutta Arrheniuspa kirjoitti tämän jo 1800-luvulla! Kohta siihen jo varmaan reagoidaan jotenkin. Ihan kohta.

- Elinajanodote koko maailman keskiarvona oli 1870 vain 30 vuotta, vuonna 1913 se nousi 34 vuoteen - ja vuonna 2011 se oli kasvanut huikeaan 70 vuoteen. Ja tämä tapahtui ilman minkäänlaista maailmanlaajuista, kansallista tai filantrooppista ohjelmaa elämän pidentämiseksi. Kaikki ei ollut ennen paremmin.

- Auringosta tulee enemmän energiaa tunnissa kuin koko maailma käyttää vuodessa. Yhdessä vuodessa auringosta tulee energiaa enemmän kuin koskaan saadaan maan uusiutumattomista kivihiili-, öljy-, maakaasu- ja uraanivarannoista yhteensä.

- Jos kutsuu vieraita viettämään iltaa, kannattaa määrää miettiä. Kuuden ihmisen ryhmässä on 15 mahdollisuutta kahdenväliseen keskusteluun. Jos pöydässä on kymmenen ihmistä, näitä keskustelumahdollisuuksia on 45. Jos illanitujainen kestää neljä tuntia, jokaiseen keskusteluun on aikaa noin viisi minuuttia. Yritä siinä sitten pitää yhteyttä.

- Ihminen on keksinyt monenlaisia vempeleitä päästäkseen nopeammin perille. Mutta suurkaupungeissa työmatkat eivät ole silti lyhentyneet, vaan suurempi matkanopeus on käytetty työmatkan pidentämiseen. Suurkaupunkien koko perustuu ainakin osittain siihen, miten tehokkaasti niiden kuljetusjärjestelmät toimittavat ihmiset työpaikoilleen noin puolessa tunnissa.

Jos ei tällaisilla jutuilla ala iltasatu kiinnostaa niin millä sitten?

Geoffrey West: Skaala. Elämän ja kuoleman universaalit lait eliöissä, suurkaupungeissa ja yhtiöissä
Suom. Kimmo Pietiläinen
Terra Cognita

Kauneus kasvaa surusta

Pajtim Statovcista on kasvanut suomalaisen kirjallisuuden suurin vientihahmo, etenkin pääsy englanninkielisille markkinoille ja Yhdysvaltoihin on jotain ennen kokematonta. Kaiken kruunasi tietenkin Bollan saama Finlandia-palkinto pari kuukautta sitten.

Suosion ja arvostuksen syitä ei tarvitse pohtia, kun kirjaa lukee. Mielenkiintoinen tarina, erinomaisen elävä ja kaunis kieli, tiukka kompositio, niistä parhaat kirjat on tehty. Tai voihan niitä muunlaisiakin hyviä kirjoja olla, mutta Bollan ansiot ovat noilla suunnilla.

Statovci kirjoittaa tavallaan samaa kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen. Moni asia on Bollassa samoin kuin Kissani Jugoslaviassa ja Tiranan sydämessä: tapahtumat sijoittuvat Statovcin synnyinmaan entisen Jugoslavian alueelle, sikäläiset kansantarinat antavat oman lisänsä ja mausteensa kerrontaan, päähenkilöt edustavat seksuaalivähemmistöjä, ja kaiken takana on sota, joka tuhosi sekä ihmiset että ympäristön.

Bollan päähenkilö on Arsim, jolla on vaimo ja lapsiakin. Arsim haaveilee kirjailijuudesta, joten kirjoittamisen problematiikkaakin päästään Bollassa pohtimaan. Tarinan vaatima konflikti syntyy, kun Arsim tapaa Milošin, joka opiskelee lääketiedettä Pristinan yliopistossa. Arsim ja Miloš aloittavat tulisen suhteen, joka on tuomittu epäonnistumaan, koska mikään tai kukaan ympäristössä ei hyväksy saati tue sitä. Sitten alkaa sota, ja Arsim, albaani, joutuu pakenemaan Pristinasta. Hän päätyy perheineen Belgradiin, mutta tavallinen elämä ei häntä tyydytä, sillä häntä kiusaa ajatus menetetystä rakkaudesta. Juoni viedään maaliin saakka, ja tunnelma on kaiken aikaa kovin surullinen. Mutta niinhän se on että kauneudella on tapana kasvaa surusta ja vain siitä.

"Maatessamme jälkeenpäin lähekkäin, kuunnellessani hänen raskasta hengitystään ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana."

Edeltäjistään Bolla poikkeaa muutamassa suhteessa. Se on hiukan lyhyempi eli tiiviimpi, ja kansantarinoiden siivittämää fantasiakerrontaa on aiempaa vähemmän. Pidän molempia muutoksia positiivisina, tällainen realismin ystävä kun olen.

Pajtim Statovci: Bolla
Otava

Kotoisa Valtaoja

Luulin lukeneeni Esko Valtaojan kaikki kirjat, mutta näinpä ei asia ollutkaan. Kirjastossa hortoillessani törmäsin nimittäin Kosmoksen siruja -teokseen. Ilman blogin olemassaoloa ja sen hakutoimintoa olisin todennäköisesti vain kuitannut unohtaneeni tuon lukukokemuksen, nyt saatoin varmistaa että tätä en todellakaan ollut ennen lukenut. Ellen sitten ennen blogia.

Vaikka samapa tuo. Valtaojan kaikissa kirjoissa on aika lailla samoja asioita: avaruudellista mittakaavaa ihmisen elämään ja arkeen ja juhlaankin, optimistisia näkemyksiä nykypäivästä ja tulevaisuudesta, esimerkillisen luistavaa tieteen popularisointia, mausteena hiukan uskontokritiikkiä. Siksi Valtaoja on se tieteentekijä, jonka kaikki tietävät.

Ja on hyvä, että hän on kirjoittanut niin monta kirjaa. Niiden pariin on kiva istahtaa, niissä on jotenkin kotoisa tuntu. Kosmoksen siruja on kokoelma artikkeleita ja muita lyhyitä kirjoituksia, mutta se ei vähennä kirjan arvoa muuten kuin muutamien päällekkäisyyksien verran.

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Ursa

Mieli pimenee, kieli kohoaa sfääreihin

Minkä tahansa tarinan voi kertoa muutamalla lauseella. Mutta hyvä kertoja osaa venyttää ja maustaa ja makustella, pysähdellä yksityiskohtien päälle: romaani on tällaisen kerronnan kuningaslaji.

Mikko Rimminen on romaaneissaan vienyt edellä mainittua kertomisen tapaa yhä pidemmälle. Rimmisen uusin romaani Jos se näyttää siltä ylsi syksyn 2019 Finlandia-ehdokkaaksi, ja se oli sille aivan oikein. Tässä kirjassa venyttäminen ja makustelu viedään äärimmilleen, yksittäisiin sanoihin pysähdellään ja niiden ulottuvuuksia tutkitaan ja kasvatetaan mielikuvituksellisiin ja suorastaan piinaaviin mittoihin.

Tarinaa kirjan 235 sivuun mahtuu varsin vähän: Lyysälä-niminen vanheneva herrasmies asuu Helsingin Pohjoisrannassa yksin ja välttelee ihmiskontakteja. Samassa taloyhtiössä asuva poika saa Lyysälään kuitenkin kontaktin. Yhtiössä järjestetään auringonpimennysjuhlat. Poika katoaa.

Varsinainen tarina syntyy kuitenkin siitä, että Lyysälän menneisyydessä majailevat haamut ottavat miehestä vähitellen otteen ja pimentävät tämän mielen. Todellisuus muuttuu painostavaksi sarjaksi hämmentäviä tapahtumia, joista päähenkilö ei saa mitään otetta, ja kaikki luisuu sysimustaksi komediaksi.

Jos tykkäät kirjoista, joissa juonen langat kiedotaan nätiksi, selkeäksi vyyhdiksi, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joiden lukeminen ei ahdista, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa juoni etenee kuin juna, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa on nokkelaa dialogia, tämä kirja ei ole sinua varten.

Mutta jos tykkäät kirjoista, joissa suomen kieli kohotetaan aivan ennennäkemättömään loistoon ja sellaisiin sfääreihin joista et ole osannut edes uneksia, tämä kirja on juuri sinua varten. Jos se näyttää siltä on äärimmäisen koherentti, sitä voisi käyttää kouluesimerkkinä siitä kuinka fokusoitu taideteos voi parhaimmillaan olla. Ilmaisu ja sisältö ovat yksi ja sama asia. Yksikön toisessa persoonassa tarinoiva kertojanääni voi aluksi tökkiä, mutta siihen tottuu nopeasti.

Tekstinäytteen voi ottaa miltä tahansa sivulta, joten teen niin. Satunnaisesti avatulla aukeamalla lukee esimerkiksi näin: "Rouvan käkellys jää siihen ympärillesi oviaukkoon rämisemään irtonaisena ja käsittämättömänä ja sinä tunnet kuinka ylenmääräisen vaatetuksen alla alkaa jälleen tulla kuuma eikä rohtunut tajuntasi mitenkään kykene käsittelemään tällaista mähmellystä, vaan taitaa pikemminkin saada talonmiehenrouvan ruosteisesta ilmaisukiikkulaudasta jonkinlaisen tartunnan ja jänkeytyy sijoilleen jauhamaan tuota nollatason muhennosta, sipiä, mitä sipiä, sitä sipiä, häntä, häntäsipiä, rantasipiä, rantasipiäkö, rantaperkeleenhäntäsipiä, ko, kö, ja ainoa tulos, johon tuo kärttyinen runksutus lopulta johtaa, on se että seuraavaksi kaksi ajatuksensa toivottoman pätkittäiseen muotoon syystä tai toisesta hukannutta ihmistä tuijottaa toisiaan aivan liian pitkään hiljaisessa porraskäytävässä kykenemättöminä sanomaan sanaakaan."

En ole vielä menettänyt neitsyyttäni äänikirjojen suhteen: haluan itse kontrolloida sitä nopeutta, jolla teksti tajuntaani syötetään. Tämän kirjan kohdalla äänikirjuus kaiketi tekisi tekstille suoranaista väkivaltaa, niin usein huomasin loikkivani tekstissä edestakaisin maistelemassa sen mehuja.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä
Teos