Esteettisen onnen lähteillä

Hihi. Sen kannessa on tissi. Ja toisen osan kannessa on myös tissi, hihihi.

En osaa yhtäkkiä keksiä missä kirjassa kannen herättämät mielikuvat olisivat suuremmassa ristiriidassa sisällön kanssa kuin Gummeruksen Erotica-sarjan Lolitassa. Klikkijournalistisessa ajassamme kansi vie todella, todella kauas harhaan.

Kyllä, tarina kertoo 47-vuotiaan miehen eroottisesta suhteesta 12-vuotiaaseen Lolitaan. Mutta romaanitaiteessa ei kyse ole siitä, mistä kertoo, vaan miten kertoo, ja siitä Lolita on erinomainen esimerkki. Lolitan kieli ja kerronta on huikeaa, ja Nabokov osaa rytmittää ja annostella tarinan upeasti. Lolita myös näyttää, mitä klassikkous käytännössä tarkoittaa: vuonna 1955 ilmestynyt teos ei ole millään lailla vanhentunut, eikä ikä näy suomennoksessakaan (joka on vuodelta 1975).

Satunnainen näyte tekstistä: "Koska se liittyi hänen tanssi- ja näytelmäharrastuksiinsa, olin sallinut Lo'n ottaa pianotunteja eräältä neiti Emperorilta (kuten me Ranskan kirjallisuuden tuntijat saatamme häntä sopivasti nimittää), jonka sinikaihtimiseen pieneen valkoiseen taloon noin mailin päähän Beardsleystä Lo ajoi kahdesti viikossa." Emperor on viittaus Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn, jonka päähenkilö Emma on käyvinään pianotunneilla neiti Empereurin luona tavatessaan rakastajaansa.

Nabokov leikkii kielellä oppineen ihmisen estottomuudella, teksti vilisee kirjallisia viittauksia, silmäniskuja lukijalle, ironiaa ja parodiaa, ja lukuisat ranskan-, saksan-, latinan- ja englanninkieliset pätkät jätetään suomentamatta. Mutta vaikka kielitaito ja kirjallisuudentuntemus ei riittäisi tähän kaikkeen (kenelläkään se ei riitä, ei lähellekään), teksti imee, koska siinä on kaiken peippailun ja kikkailun lisäksi pintataso, joka etenee kuin juna (tai oikeastaan auto). Humbert Humbert -salanimen taakse kätkeytyvä epäluotettava kertoja kuvaa poukkoilevaa road trippiään halki Amerikan, herättää ja pettää odotuksia, yllättää, ja vie mukanaan. Maalailee maisemia ja niiden sivussa tämän merkillisen miehen mielenmaisemaa. Ja hurmaa lukijansa.

Jälkisanoissa kirjailija asemoi tavoitteekseen taiteen sen itsensä vuoksi: "Minulle kaunokirjallinen teos on olemassa vain sikäli kuin se suo minulle sitä mitä mutkattomasti nimittäisin esteettiseksi onneksi, se on tunteeksi, että jotenkin, jossakin, olen yhteydessä toisiin olemisen muotoihin missä taide (uteliaisuus, hellyys, lempeys, hurmio) on normina. - - Pornografisissa romaaneissa toiminnan täytyy rajoittua kliseiden paritteluun."

Uuden utelias etsiminen, kliseiden välttäminen, leikkiminen kielellä, tyylillä, rakenteella ja kuvastolla, niistä paras taide on syntynyt aina ja niin se syntyy tänäkin päivänä. Ja jos tuo leikki yhtään kiinnostaa, Lolita kannattaa lukea.

Vladimir Nabokov: Lolita
Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus

Mitä kirjaa lukisin?

Tässä blogin kirjoittamisessa on haasteena itsekriittisyys. Se ei välttämättä lukijalle välity, heh, mutta valintaprosessi kirjojen valitsemiselle on vaikea, pitkä ja kuluttava.

Olen niitä lukijoita, joilla on monta kirjaa kesken. Yöpöydälläni on ihana pino keskeneräisiä kirjoja ja valitsen luettavaksi kulloinkin tunnelmaan sopivan kirjan. Totta kai monesti luvun alla on kirja, jota ei malta jättää käsistään ja nukkumaan meno saattaa joskus viivästyä ja kirjan luen lähes yhdeltä istumalta. Tiedättehän tunteen.

Mutta kirjoittaisinko blogiin kirjasta, jonka olen lukenut vuosi sitten? Tai kirjasta, jonka olen lukenut kauan sitten? Vai kirjoitanko vain tuoreista tuttavuuksista, juuri luetuista? Vai luettelisinko kirjoja, jotka ovat "työn alla" ja kuvaisin, mitä koen niiden ollessa kesken?

Vanhojen klassikoiden kohdalla on pakko myöntää, että en enää voisi niistä kirjoittaa kylmiltään. 15-vuotias poikani luki juuri Sinuhen. Kuukausi siihen kului ja hetkittäin toiminta vaikutti toki suorittamiselta, mutta keskustelimme kirjasta useasti ja hän selkeästi mietti lukemaansa ja koki sen mielekkäänä (toisinaan) ja teki omia päätelmiäänkin.

Kuvan copyright Kirjallisia-blogi

Itse luin Sinuhen ihan saman ikäisenä, rippikoulun jälkeen. Sen jälkeen en kirjaan ole kajonnut, mutta siitä jäi hyvä muisto. Teiniin tekivät kallonporaukset tietysti vaikutuksen, mutta muistan myös Minean ja monet pohdinnat. Pohdintaahan siinä taisi paljon olla. Mutta en voisi mitenkään arvioida kirjaa tuota enempää. Hyvä kirja, sen voin sanoa. Kannattaa lukea, tietysti. Ehkä vielä toistekin.

Kurkin äsken kirjahyllyä sillä mielellä, että kirjoitan kirjasta, jonka olen lukenut jonkin aikaa sitten. En osannut valita. Muistelin kirjastoon palauttamiani kirjoja ja palaan niihin myöhemmin, ehkä. Se, että kirja ei ole enää käsissä, vähän latistaa tunnelmaa.

Viime syksynä heräsin lukuisiin kehuviin arvosteluihin Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä. Vaskikirjastossa oli pari kertaa tarkistaessani parisen sataa varausta. Toivoin ja sain kirjan nimipäivälahjaksi ja olin aivan malttamaton. Luettiinhan sitä näkyvästi myös Netflixin suosikkisarjassani "Orange is the new black". No miten kävi? Olen sivulla 89 ja kirja on sievästi siinä yöpöydän hienossa pinossani. Se on jämähtänyt tylsään kohtaan. Tai sellaiseen, jossa tarinaa vasta kootaan ja lukiessani en ole ollut vastaanottavaisimmillani. Huono hetki, väsynyt ilta tai liian lyhyt lukurupeama ovat koituneet lukemiselle kohtalokkaiksi. Vaan ei huolta, nyt otan sen työn alle ja ennen pitkää kirjoittelen siitäkin. Ellei jokin muu kirja etuile. Niinkin voi käydä...