Näytetään tekstit, joissa on tunniste José Rodrigues dos Santos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste José Rodrigues dos Santos. Näytä kaikki tekstit

perjantai 12. syyskuuta 2014

Mysteerifanin härnäämistä

Suhteeni Vera Valan Arianna de Bellis -dekkareihin on ollut hiukan kahtiajakoinen. Sarjan toisen dekkarin kohdalla aloin jo lämmetä, vaikka ykkösen olin jättänyt kesken. Nyt kolmosen kohdalla taidan olla koukussa.



Sain Veran Valan uusimman, Villa Sibyllan kirous -nimisen dekkarin kustantajalta, Gummerukselta ja lupasin kirjoittaa oman arvioni. Päähenkilö on edelleen Arianna de Bellis ja tapahtumat sijoittuvat Roomaan. Nautin kovasti maisemakuvauksista, kuten mm. Outi Pakkasen kirjojen kohdalla on käynyt selväksi. Rooman osalta nautinto ei ole aivan yhtä syvää ja syytä yritin pohdiskella. Päädyin siihen, että Helsinki-aiheiset ympäristökuvaukset ovat minusta ihania, koska olen itse asunut Helsingissä. Roomassa en ole vielä käynyt, joten paikkojen ja maisemien kuvailut menevät varmaankin vähän hukkaan. Toisaalta on mainiota, että Vera Vala ei sorru vain maalailemaan ihastuttavia maisemia ja historiallisia monumentteja, vaan hän hän kertoo myös rosoisemmista seuduista ja roomalaisesta arjesta.

Kirjasarjassa on kussakin oma rikoksensa, jota selvitellään ja joka selviää yhden kirjan lukemalla. Sen lisäksi sarjassa on taustalla Ariannan oma mysteeri, muistinmenetyksen peittämät vuodet Etelä-Amerikassa ja sen aikaiset tapahtumat sekä pelottava ja kiehtova hahmo, el Lobo. Edellisessä kirjassa harmitti tuo hämärän peitossa oleva aikakausi, johon viittailtiin vähän sisäpiirinomaisesti. Nyt vyyhti jo hiukan paljastuu, mikä on lukijalle palkitsevaa.

Toinen kirjasarjan läpi kulkeva mysteeri on Ariannan oman isän tausta. Tai no, ehkäpä ykköskirjassa sitä valotettiin enemmän, mutta sitäpä en jaksanutkaan kahlata läpi. Tässä kirjassa viittaillaan isän menneisyyteen tavalla, joka jäi vähän vaivaamaan. Kakkososassa vastaava sivuhuomautuksen osassa oleva osa juonta oli moottoritien tunnelityömaa, joka aktivoi ympäristöihmisiä. Siihen ei kolmososassa enää palattu.

Olen jäänyt Dan Brownin ja hänen sukulaissielujensa pauloihin salaseurojen ja muinaisten mysteerien maailmaan. Einstein ja astrofysiikka innostuttivat aiemmin tänä kesänä. Villa Sibyllan kirouksessa raapaistaan harmillisen pintapuolisesti kulttia nimeltä Legio Sacrorum sekä mithralaisuutta. Voihan nenä. Tuolla lailla ei saisi härnätä, sillä nyt tuo minua kiinnostava aihepiiri jäi aivan kummallisen ohueksi. Vai voisikohan olla mahdollista, että seuraavassa kirjassa sitä avattaisiin enemmän? Voi kunpa, mutta pahaa pelkään, sillä Vera Valalla nuo sivu- ja taustajuonet eivät oman kokemukseni mukaan välttämättä jatku. (Ja kirjan lukemisen jälkeen piti taas vähän googlailla mm. Illuminatia, kun niin mukavasti aihepiiriin pääsin.)

Outi Pakkasen kanssa samansukuisuutta löytyy paitsi maisemakuvauksissa niin myös ruokakuvauksissa ja ruoanlaittovinkeissä. Uunipastaa täytyy ehdottomasti kokeilla pian (ja ei, se ei ole yhtä kuin kotoinen makaronilaatikko).

Luen ilman muuta seuraavankin Vera Valan dekkarin, se on varmaa. Mutta toivon, että jatko-osassa karsitaan tarpeettomia sivukotkotuksia ja keskitytään syventämään kirjaan valittuja aiheita. Kolmososan sivumäärä 426 on ihan hyvä, mutta lisääkin saa olla, jos mukaan mahtuisi jokin mukava salaseura ja ajanlaskun alun mysteeri.



Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Gummerus

Vera Valan kaikki dekkarit Bookysta


lauantai 9. elokuuta 2014

Salakirjoituksia, historiaa ja triviaalia vakoilua

Yritän muistaa kirjoittaa puhelimeeni talteen mielenkiintoisten kirjojen tietoja, jotta kirjastossa muistan hakea uutta lukemista. Liian usein olen vaikkapa naistenlehteä lukiessani huomannut kiinnostavan kirjan arvion, jonka olen lukemisen jälkeen autuaasti unohtanut, mutta tämä iphonen muistiinpanotyökalun hyödyntäminen on osoittautunut erinomaiseksi konstiksi muistaa ja löytää lukemista. Siksi ilahduin, kun löysin kirjastosta kehutun Einstein-koodin (José Rodrigues dos Santos).



Kirja on ilahduttavan paksu (551 s.)  ja takakansi houkutteleva. Minulle tämä myytiin maininnoilla "Einstein" ja "salakirjoitus" eivätkä viittaukset koviin tieteellisiin faktoihin tai filosofiaan tehneet sitä yhtään vähemmän kiinnostavaksi. Kirjaiija on portugalilainen journalisti, joka toimii mm. uutisankkurina.

Aloitin kirjan lukemisen, mutta aloittamisen jälkeen vietin viikonlopun pois kotoa ja otin mukaani keveämmän trillerin, Taavi Soininvaaran uusimman "Toinen peto". Tapahtui jotain hassua: kirjojen tarinoissa oli niin monta yhtymäkohtaa, että menin hiukan sekaisin. Einstein-koodin lukemisen lomassa luetun Toisen pedon henkilöistä etsin muutamaa Einstein-koodin loppuratkaisuissa. No, kummassakin kirjassa vilisee fyysikoita ja pohditaan ydinaseita ja uraanin rikastamista, mutta silti pidän kokemusta hassunkurisena ja kirjoitan siis näistä kahdesta yhteisarvion.

Einstein-koodin sanotaan ottaneen oppiaan Umberto Ecolta ja Dan Brownilta. Näin varmasti onkin ja siinä missä Dan Brown opettaa lukijoitaan lähes karttakepillä osoittamalla kulttuurihistorian parissa, sukeltaa José Rodrigues dos Santos - maallikkofyysikkona - astrofysiikkaan, fysikkaan, matematiikkaan ja maailmankaikkeuden alkuhetkiin sellaisella intensiteetillä, että joitakin varmasti hirvittää. Jos lukijalla on hitunenkin opinhalua, saa tästä kirjasta mainion lisäkurssin maailmankaikkeuteen ja fysiikan moniin kasvoihin. Sävy ei ole liian opettavainen vaan ennemminkin iloisen oivaltava, aivan kuin kirjan hahmot itsekin asioista riemastuisivat. Tarina on perinteinen seikkailutarina unohtamatta romantiikkaa ja kirjan läpi kulkevaa kulttuurien eron takia toivottomana pidettävää rakkaustarinaa. Jos siis pidät tieteen popularisoimisesta fiktion avulla, voin suositella tätä kirjaa erittäin lämpimästi. Missään kohdassa ei mennä sieltä, missä aita on matalin. Kirja vie lukijat Lähi-Itään ja kauemmaskin itään.



Taavi Soininvaaran Toinen peto siis sekoitti Einstein-koodi -kokemukseni. Olen lukenut Soininvaaran kaikki kirjat ja ne eivät mielestäni jää mitenkään toiseksi Remeksen trillereille, mitä nyt ovat puolet ohuempia. Remes ja Soininvaara kirjoittavat mukavaa ajanvietettä, mutta tekevät taustatyönsä erittäin huolella ja kirjoissa on nähtävissä maailmanpolitiikan ja kansallisten sekä kansainvälisten kasvavien uhkien käsittely suhteellisen realistisestikin.

Toinen peto käsittelee Lähi-idän ydinvarustelua ja - kuten Einstein-koodissakin - uraania rikastetaan. Päähenkilöinä on Soininvaaran aiemmista kirjoista tuttuja hahmoja Arto Ratamosta alkaen, mutta lisänä ydinfyysikkoja. Supon sisäiset kähinät alkavat vaikuttaa jo vähän tylsiltä ja pakotetuilta, mutta kenties ne tuovat mukaan realismia. Soininvaaran lyhyt trilleri (no, kuitenkin 384 sivua) on päivässä lukaistu välipala. Ehkä lukutahtini on liian kova tai sitten tämä kirja on Soininvaaran tuotannossa enemmänkin "välipala". Toisaalta Einstein-koodiin verrattuna jää Toinen peto...toiseksi.


José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Minerva

Taavi Soininvaara: Toinen peto
Otava