Näin sodasta kuuluu kirjoittaa

Tuskailin tuossa taannoin Anneli Kannon Lahtarit-kirjan kanssa kuukauden verran. Vaikka Kannon kieli oli todella komiaa, ei sodankäynti vain juonena napannut yhtään. Ja sisällissodan satavuotissynttäreiden vuoksi aiheesta on tietenkin julkaistu tänä vuonna paljon.

Jari Järvelä näyttää Kosken kahta puolta -kirjallaan, kuinka sodasta kuuluu kirjoittaa. Juuri näin. Sivusta katsoen, arkisista asioista, pinnanalaisista jännitteistä, alleviivaamatta mitään. Pienen toiminnan kautta, hillityin aikalaiskuvauksin.

Teoksen päähenkilö on nimeltään Jari Järvelä, joka elää lapsuuttaan 1970-luvulla. Hänen mumminsa ovat olleet lapsia kansalaissodan aikaan, Aino punaisten puolella ja Sofia valkoisten. Puolet kirjasta Jari on Aino-mummin luona, toisen puoliskon Sofian luona. Mummien kertomuksista kuoriutuvat esiin kansalaissodan ristiriidat ja se, kuinka syvässä ne yhä edelleen istuvat, vaikkei päältä katsoen uskoisi. Molempien näkökulma on tosi ja oikea, todellisuuksia on kaksi.

Näyttämönä toimii Sastamala, joka poltettiin sodan aikana. Miljöön kuvauksessakin Järvelä hillitsee itsensä, hän ei keikaroi paikallistuntemuksella juurikaan - vaikka on siis oikeasti ollut mummiloissa kosken kahdella puolella Sastamalassa. Sen verran kiinnostavaa tarinointi kuitenkin oli, että kävin katsomassa Nälkälänmäkeä kun kerran sinne suunnalle edellispäivänä satuin.

Kieli on luonnikasta ja konstailematonta, lapsen näkökulma ja rekisteri pysyvät yllä hienosti koko ajan. Ainoa mikä minua hieman häiritsi oli rempaista-sanan toistuva käyttö. Tuollaista sanaa voi käyttää vain kerran per romaani, jos minulta kysytään.

Hyvä kirjailija osaa kuvata pienimmätkin yksityiskohdat tarkasti. Kirjailijan pitää siis kokeilla vaikkapa miltä tuntuu kun sormea kuljettaa pitkin pitsireunusta. Sivulla 74 Järvelä kirjoittaa. "Kun pissaan ison mustan napin läpi, tulee neljä suihkua." Kaikkea ne kirjailijat keksii kokeilla.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Tammi

Helsingin selkosilla

Mikko-Pekka Heikkinen on tuottanut allekirjoittaneelle riemukkaita hetkiä kirjoillaan. Terveiset Kutturasta, Jääräpää ja Poromafia resonoivat kaikki paitsi huumorillaan myös hienolla kielellään, eikä musiikin alituinen läsnäolokaan varsinaisesti haittaa.

Heikkisen teoksia yhdistää myös se, että niissä on aina kaksi keskenään konfliktoivaa suomalaista ihmisryhmää. Niin on Betoniporsaassakin, tällä kertaa maaltamuuttajat ja helsinkiläiset. Koko Suomi on autioitunut, ja ihmiset kehä kolmosen ulkopuolelta vyöryvät pääkaupunkiin. Puistoihin perustetaan pakolaisleirejä, ja Punaisen ristin työntekijöitä hälytetään maailman kriisipesäkkeistä Helsinkiin. Alkuperäisasukkaat panevat tietenkin hanttiin, kiihkeimpänä kärkenään punavuorelaishipsterit.

Toimittaja Jyry Pesiöllä ei mene ammatillisesti kovin hyvin, joten hän pyrkii hyötymään tilanteesta. Hän hakeutuu hipsterien porukoihin, partavahayrittäjä Waltteri T. Finnén läheisyyteen. Tilanne eskaloituu.

Heikkinen kirjoittaa hyvin, tietenkin, mutta hiukan tässä on välityön maku. Kirja on lyhyempi kuin edelliset, eikä varsinkaan kielellisesti nyt saada kaikkea irti, vaikka maalaisten ja stadilaisten asetelma sellaiseen erinomaisen lähtökohdan tarjoaakin. Hipsterit ja maalaiset jäävät molemmat vähän valjuiksi. Monin paikoin tekstistä tulee mieleen Reijo Mäki, eikä se tässä ole ihan välttämättä kaikkein suurin kehu. Juonen siirtolais- ja sisällissota-allegoriatkaan eivät nouse varsinaisesti siivilleen, vaikka naurattavat tietty paikoin.

Helposti tulee tehtyä johtopäätös siitä, että nyt kun Heikkisen teoksessa ensimmäistä kertaa Lapin väki ja kieli ei ole isossa osassa, teksti ei luista aivan yhtä sujuvasti. Kummallista sikäli, että Heikkinen ei ole kotoisin Lapista vaan Kajaanista. Ja sikäli, että tässä teoksessa yksi päähenkilöistä on Kajaanista, tai Kajjjaanista niin kuin Suikkari itse asian ilmaisee. Osoittaapa ainakin sen, ettei kirjailijan kotipaikalla ole välttämättä välitöntä yhteyttä kielen finesseihin.

Kaikesta marinasta huolimatta Betoniporsas on hauska ja ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Johnny Kniga

Onnellisen elämän salaisuus paljastuu

Jukka-Pekka Palviainen oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ei ole enää, ja Ääniä rappukäytävässä oli sen verran lystikäs kokemus että tekijän muuhunkin tuotantoon lienee syytä tutustua.

Päähenkilö on Paul, kerrostalokyttääjä ja filosofian lisensiaatti. Hän on tietenkin työtön, eikä omaa elämää ole. Elämän sisällöksi hän on ottanut naapureiden vahtimisen ja valistamisen. Yksinäisinä yön tunteina hän saa seuraa netissä päivystävästä Lolasta, jonka hän haluaa siveyssyistä pukevan vaatteet päälleen silloin kun nettiyhteyttä otetaan. Paul ei ole samanlainen kuin muut, rasvaiset öykkärit. Boheemi äiti on tyytymätön poikaansa, joka ei ole edes homo. Naista Paulilla ei ole, mutta kaikki hahmottuu naisten kautta. Ja naisen hahmossa muutos sitten saapuukin.

Tietenkin. Moni kasvaa koulussa siihen käsitykseen, että matematiikka tai historia tai biologia tai kielitaito olisivat tärkeitä asioita elämässä menestymiselle. Paljastan nyt totuuden: eivät ne ole. Menestymisen ja onnellisuuden salaisuus on siinä, että onnistuu löytämään vierelleen hyvän kumppanin. Tästä Ääniä rappukäytävässä oikeasti kertoo, vaikka ei sano sitä suoraan. Siksi tämä on viisas kirja.

Ääniä rappukäytävässä on mitä tyypillisintä mieskirjallisuutta. Mieskirjallisuutta ei pidä sekoittaa äijäkirjallisuuteen, joka on asia erikseen, erä- ja sotajutut jätän suosiolla itseäni äijemmille. Mieskirjallisuuteen kuuluu, että päähenkilö on keski-ikäinen mies, ja hänen merkitsevin ominaisuutensa on surkea luuserius. Keski-ikäinen mies kestää hyvin pilkan ja itseironian, ja Palviainen osaa repiä aiheesta huumoria. Sekä hauskoja lausetason oivalluksia ("Kotona äiti pesi minut hellästi ja huolellisesti kuin lapsensa.") että isompia asetelmia. Monet kuviot ovat ikiaikaisen tuttuja, mutta se ei tietenkään tarkoita että ne olisivat loppuun käsiteltyjä.

Nauroin ääneen useasti tätä lukiessa. Koska mitään muuta ulospäin näkyvää reaktiota mikään kirja ei ole minussa koskaan herättänyt, tällaista kirjaa voi pitää erittäinkin hyvänä. Vaikka ajatusten hämmentäminen tai tunteiden liikuttaminen voivat ehkä olla vielä arvokkaampia noin inhimillisesti ottaen, ei naurun voimaa pidä väheksyä.

Jos Palviaista pitää verrata johonkin, tulevat Roope Lipasti ja vaikka Mikko-Pekka Heikkinen tai Mikko Kalajoki ensimmäisinä mieleen.

Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä
Karisto

Lukeminen on halpa harrastus

Joskus käy niin että kirja ei kulje. Itse asiassa kirjan vetävyyden voi mitata melko suoraan siitä, kuinka pitkä aika edellisen blogitekstin kirjoittamisesta on kulunut. Tämän ja edellisen postauksen välillä meni melkein kuukausi, joka lienee ennätykseni. Näin hitaasti ei mikään ole mennyt.

Lahtarit ei ole silti huono kirja, ei ollenkaan. Teos kertoo sisällissodasta valkoisten puolelta, pohjalaiset poikaset kulkevat siinä kohti Viipuria ja sodan päättymistä. Anneli Kanto on tehnyt ison pohjatyön, ottanut sodan tapahtumat ja laittanut ne elämään. Jokainen luku on yhden ihmisen näkökulma: yksi on sodasta innoissaan, toinen ei. Loppua kohti into tietenkin laimenee jokaisella.

Ja se kieli, se on aivan huikeaa! Kirjailijan juuret ovat Pohjanmaalla, joten murre taittuu niin mehevästi että lukijaa hytkyttää. Esimerkiksi tällaisia viisauksia pohjanmaalaiset kirjassa päästelevät: "Körttilääsyys sopii akoolle ja vanhoille miehille, mutta sinoot nuori ja tykky mies, hyväs lihas ja terves. Rupia uskohon sitte vasta, kun oot niin vanaha, jottet enää syntihin pysty. Minä pysyyn kannallani niinku kivinavetta, ja ku Malkamäes oli kumminkin körttiläästä saman verran kun kananpaskas valakoosta, niin lopuuksi se suostuu."

Minun hidas etenemiseni johtui vain ja ainoastaan aiheesta, siitä, että sotakirjat eivät nappaa, eivät vaikka ne olisi kirjoitettu näin hyvin. Tunnenpa itseni taas hiukkasen paremmin.

Kääntöpuoli hitaassa lukemisessa on se, että kirjan sijaan tuli tartuttua iPadiin tai kännykkään ja selattua aivottomana tyhjäpäänä nettiä, ja siitä nyt ei koskaan seuraa mitään hyvää. Minulle kävi niin että sain selailusta autokuumeen ja tietenkin sitten ostin auton.

Mitä tästä opimme? Lukeminen on halpa harrastus.

Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus