Itäisiä salaisuuksia paljastamassa

Sain Lasse Nousiaisen Itärajatapaus-kirjasta arvostelukappaleen jo kuukausia sitten, mutta jostain syystä se juuttui lukupinon hännille. Nousiainen on Ylen toimittaja ja käsikirjoittaja, hän on toiminut mm. nenäpäivätiimissä ja Ylen musiikkivideoparodioita tekemässä. Itärajatapaus on hänen toinen kirjansa.

Itärajatapaus on mainio kirja! Se on kevyttä luettavaa, road-romaani, jossa helsinkiläispariskunta lähtee vierailemaan miehen sukulaisten luo Joensuun suuntaan. Sukulaiset ovat maalaisia, joten kulttuurien yhteentörmäämistä ei voi mitenkään välttää. Kasvissyöjävaimon ja ympäristöönsä rennon letkeästi suhtautuvan maalaisen kohtaaminen johtaa riitoihin ja katkeaviin väleihin, mies yrittää parhaansa mukaan sovitella siinä välissä. Ulkopuolisiin ei todellakaan suhtauduta rennosti.

Kertoja istuu auton takapenkillä ja paljastuu parin sivun jälkeen koiraksi. Ensin mielen valtasi epäilys: ihmeellistä kikkailua tuollainen. Mutta koirahan on mitä mainioin näkökulmahahmo, koska koira aistii ympäristöään väkevästi, tarkemmin aistein kuin ihminen. Ja lisäksi koira pääsee näkemään ja kuulemaan kaikenlaista, lähes kaikkitietävän kertojan asemaan, koiralle uskaltaa uskoutua silloin kun ihmiselle ei. Toimii! Paitsi että ihan kaikkea Nousiainen ei kyllä tuosta aistimaailmasta ota irti, vieläkin tarkempia havaintoja olisi voinut kirjaan laittaa.

Juoni rullaa komeasti, paikasta toiseen edetään reipasta tahtia, ja koska koko ajan istutetaan vihjeitä tulevasta sekä sukulaissuhteita rasittavista salaisuuksista, sivut kääntyvät vauhdilla. Salaisuuksia ei tässä sovi lähteä paljastelemaan, mutta sen voin sanoa, että ne paljastuvat vielä odotettua paljon suuremmiksi. Ja silloin mieleen tulee toinen Aula & co:n kustantama kirja, Jussi Lehmusveden Operaatio Zuckerberg. Molemmat keikahtavat loppumetreillä kevyestä painavaksi. Ja se on ansiokasta.

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus
Aula & co

Mainio genrehybridi

Posti toi minulle pari kuukautta sitten arvostelukappaleen Patricia G. Bertényin esikoisromaanista Salaisuuksien galleria. Se joutui odottelemaan vuoroaan tovin, mutta osoittautui kaikin puolin lukemisen arvoiseksi.

Kirja on melkoinen genrehybridi: dekkari, jännityskertomus, rakkaustarina, mausteena hiukan maagista realismia ja lopulta fantasiaakin. Ei siis erityisesti meikäläisen arkirealistiseen makuun sopiva, mutta oikein hyvä kirja joka tapauksessa, lupaava ja taidokkaasti kirjoitettu.

Muutaman kymmenen sivun jälkeen en kyennyt vielä hahmottamaan, kuka on päähenkilö - se selvisi oikeastaan vahingossa, kun tulin vilkaisseeksi takakanteen hiukan jälkijunassa. Siellähän se kerrotaan selvin sanoin: entinen FBI:n erikoisasiantuntija, taidehistorioitsija Jackie Saratoga on se, jonka ympärille tämä dekkarisarja kietoutuu. Jackiella on erikoinen kyky, hän kuulee taulut, ja muutenkin hänen aistimaailmaansa voi luonnehtia erityisherkäksi. Ihmiset ja heidän tunteensa tulevat tuoksuina Jackien nenään, eivätkä hänen fyysiset kykynsäkään ihan vähäiset ole. Pilvenpiirtäjään kiipeäminen sujuu tuosta vain.

Tarina sijoittuu San Fransiscoon. Sekään ei ole tällaiseen suomalaisista nurkista tykkäävälle ihan ykkösjuttu, mutta liekö kirjailijalla tähtäin maailmalla? En tunne tämän lajin markkinoita kovin hyvin, mutta mikä ettei tätä voisi Suomen rajojen ulkopuolellekin myydä. Ainakin miljöön kuvaus vaikuttaa luontevalta ja uskottavalta.

Bertényi on opiskellut taidehistoriaa, joten kuvataiteen faktat ovat hanskassa, ja ne ovatkin koko tarinan suola. Faktoja ei tuputeta liiaksi, vaan vähin erin, juuri sopivassa määrin. Muutenkin näkyy, että taustatyöt on tehty huolellisesti, oli sitten kyse autoista tai poliisitutkinnasta tai kuvataiteen historiasta.

Tarina ei ole mikään tuhansien lankojen virittely ja lopussa yhteen solmiminen, vaan se etenee suht suoraviivaisesti niin, että pitkin matkaa uusia hahmoja ja käänteitä tulee mukaan. Koska alusta alkaen on selvää että tästä kasvaa kokonainen dekkarisarja, tällainen juonenrakennustapa lienee järkevää. Materiaalia ja henkilöitä on paljon, mutta ei liikaa, lukija pysyy kyllä kärryillä.

Suoraviivaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kerrottaisiin heti, ei tietenkään. Lukijaa pidetään paljonkin pimennossa, ja juuri kun jotain on tapahtumaisillaan, leikataan toisaalle. Juoni vetää hyvin, rytmitys toimii. Dialogia on runsaasti, henkilökuvat rakentuvat keskusteluissa, ja lukijalle jätetään tilaa tulkita, hyvä. Puhuminen on melkein aina ohipuhumista, usein kysymykseen vastataan toisella kysymyksellä, sekin on merkki hyvästä kirjoittamisesta.

Kirja on huolellisesti tehty ja toimitettu, ainoastaan sivulla 170 on kummallinen kohta, jossa Jackie puhuu kuolleen isoisänsä kanssa varjoista, jotka seuraavat erästä miestä "kuin madot". Ja kohta Jackie "mietti hetken ja keksi paremman sanan olioille: - Madot."

Lopussa Bertényi jättää paljon ovia auki sarjan seuraaville osille, mutta vuosia sitten kuolleen Rodolfo-nimisen taiteilijan arvoitus kyllä paljastuu.

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria
Tammi

Tutun ja tuntemattoman välissä

Jyrki Vainosen novellikokoelma Yön ja päivän tarinoita kertoo ihmisistä, jotka "elämä sysää tutun ja tuntemattoman väliin", näin takakansitekstissä kerrotaan.

Tuttu ja tuntematon ovat Vainolan teksteissä oikeastaan elämä ja kuolema: kaikissa tarinoissa ollaan jollain lailla kuoleman lähettyvillä, ja kaikissa on jotain kummallista. Jopa kummitusmaista. Mutta ei pelottavassa, vaan melankolisessa mielessä.

Yhdessä tarinassa kapellimestari tulee käynnistäneeksi villityksen, jossa kaikki haluavat pukeutua värjättyihin, ontoksi koverrettuihin sianpäihin. Toisessa Milenkan työhuone vaihtaa paikkaa toimistotalossa, eikä Milenka löydä sitä - kafkamaista kuin mikä. Kolmannessa Anton täyttää eläimiä ja unia näkemätön Löydökki ihmetyttää kaikkia. Martta kulkee puutarhassa ja tulee vierailleeksi kuoleman odotustilassa tai jossain sen tapaisessa.

Viimeinen novelli Silmukka on paras: Elias liittää jatkojohtoja toisiinsa ja aikoo lopuksi, perille päästyään, sytyttää pienen pöytälampun. Hänellä ei ole mitään agendaa tai ideologiaa johtojen liittämisen ympärillä, mutta pian käy niin kuin maailmassa käy: Elias saa seuraajia, jotka tulkitsevat hänen työtään, rahastavat sillä - ja alkavat lopulta riidellä. Novelli laittaa ajattelemaan, se avautuu moneen suuntaan, ei vähiten sen takia että tulkintamahdollisuuksia spekuloidaan itse novellissa paljon.

Elämän ja kuoleman rajan tematiikan lisäksi novelleja yhdistävät hahmot, yhden tarinan sivuhenkilö saattaa olla seuraavan päähenkilö. Vainosen kieli on tarkkaa ja sujuvaa, ei erityisen kohosteista mutta ei arkistakaan. Mukava lukukokemus. Ei mikään järisyttävä tai käänteentekevä, mutta mukava.

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
Aula & Co

Samaistumispintaa

Pirjo Puukko on helsinkiläinen viestinnän opettaja ja teatterikriitikko, joka on myös kirjoittanut laulutekstejä mm. Laura Voutilaiselle. Mutkanlukutaito on hänen esikoisensa kirjallisuuden saralla, kahdeksantoista novellin kokoelma.

Novellit on ryhmitelty kolmeen osaan. Ensimmäisen osan tarinoita yhdistää se, että niissä kaikissa on kaksi ihmistä, joiden maailmat eivät ihan kohtaa toisiaan. Toisessa osassa "asiat väistävät suunnitelmia", ne menevät siis pieleen. Kolmannessa osan otsikko on "vinoja katseita", sielläkin on joku, joka ei ole kohdallaan. Kaikkia novelleja siis yhdistää jonkinlainen vika - toisin sanoen niissä on joku konflikti, ihan niin kuin tarinoissa pitääkin olla. Monissa tarinoissa muistellaan menneitä, mutta ei kaikissa ollenkaan. Suosikkinovellini taitaa olla Universumin yksinäisin mies, jonka tiukka rajaus miellyttää: mies makaa sairaskohtauksen saaneena lattialla ja katsoo maton raitoja.

Puukko kirjoittaa hyvin. Kieli on kekseliästä ja luistavaa, ytimekästä ja oivaltavaa. Esimerkiksi tällaisia lauseita kirjan sivuilta löytyy: "Minä olen onni, kaskaiden soittoviitan kietoma." Tai: "Hupsu poika, työt pitää tehdä rivakasti. Hitaasti syntyy vain synkkiä ajatuksia." Kauneutta ja viisautta, moniulotteista kieltä, sopivan tiiviissä paketissa. Usein Puukko törmäyttää kaunista ja rumaa, ja se toimii. "Vesi leikkii pyörteinä laivan kylkijuuressa. - - Vituttaa.", tai "Taas se puhkoo taivaan samettiin reikiä. Kuunsirppi. Ei, kun sehän keinuttaa harsoisia pilviä vankassa kaaressaan. Miksi mä näen asiat ensin paskalla tavalla?"

Tarinoissa on samaistumispintaa, ja realistinen kerronta tehoaa ainakin minuun. Vaihtelua on paljon, mikä piristää lukukokemusta - toisaalta joku saattaa kokea saman asian hajanaisuutenakin.

Mitään erityisen häiritsevää Puukon kerronnassa ei ole, mutta siellä täällä on lauseita, jotka tökkäävät pikkuisen silmään. Kyse on siellä täällä esiintyvistä sisäisistä monologeista, jotka selittelevyydessään tuntuvat epäuskottavilta: "Harmittaa pirusti tämä sää. Pitää suunnitella Maritan kanssa jotain muuta kuin sovittu luontoretki. Aulangon puistometsä olis vaan ollut paras." Tai "Onneksi tuli säästettyä vanhat Berkemannit, niin ei tarvitse sukkasillaan lähteä." Nuohan rikkovat vanhaa kunnon "näytä, älä kerro" -maksiimia.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Stresa

Iloinen ilta Turussa aateliston parissa

Teatteri Maneeri kutsui meidät katsomaan uutuuttaan, Aateliskalenteria ja otimme kutsun ilolla vastaan, sillä tuo turkulaisteatteri on uusi tuttavuus. Aateliskalenteri sai ensi-iltansa 27.10.2017 ja ennätin nähdä Turun Sanomien arvion kehuvan otsikon ennen omaa vierailuani 2.11.

Aateliskalenteri oli aivan mahdottoman hauska! 

Dialogi on sujuvaa ja fiksua. Tarina on rempseä eikä ollenkaan niin ennalta-arvattava kuin ehkä ensin ajattelin. Juoni kuljettaa katsojia kerrassaan herkullisen von Wahlbergin aatelisperheen ja palvelustyttö Katri Lundin perheen välillä, ja se kuvaa kahden pojan kasvua erilaisissa olosuhteissa. Käänteet ovat hulvattomia ja huumori vetoaa älyynkin, kliseille saa nauraa ja niihin tartutaan häpeilemättä.

Aateliskalenterin alkuvaiheessa eletään aikaa, jolloin palvelusväki pysyi tiukasti oman luokkansa parissa. Näytelmä kuitenkin napsii reippaasti elementtejä myös tästä päivästä, mutta luokkajako ei hellitä. Työläisperheen poika Aaron Kajander saa äidiltään aatelisuutta tavoittelevan kasvatuksen, mutta Aaron kerta toisensa jälkeen paljastaa moukkamaisen kasvatuksensa. Sen sijaan aatelispoika Benjamin von Wahlberg osoittaa olevansa täysin siniverinen pikkusormeaan myöden. Sen kummemmin juonta paljastamatta asia ei tietystikään ole näin yksinkertainen.

Aateliskalenteri onnistuu roolituksessaan

Roolitus on tehty huolella. Jonna Laatu nirppanokkaisena yläluokan nenänvarttaan pitkin katsovana Viola von Wahlbergina on roolissaan kerrassaan onnistunut. Julius Kalliokoski tekee huimaa työtä aatelispoikana ja jäin miettimään, että minkälaisen oppimisprosessin kautta hän on kyennyt omaksumaan kaikki kliseet niin sujuvan luontaisesti. Olen Teatteri Akselissa nähtyjen näytelmien kautta tullut jonkinlaiseksi Niina Kuikka -faniksi ja Niina tekeekin jälleen vallan mainion työn Katri Lundina.

Myös Peetu Savolainen Aaronina ja Panu Saarnivaaran useat roolit vakuuttavat, samaten Veera Laineen laulutaito. Ihan kaikki näyttelijät voisin mainita, sillä kukaan ei ollut yhtään kankea, huono tai haparoiva, vaan Teatteri Maneerin Aateliskalenteri on kauttaaltaan sujuvaa työtä, josta harrastelijamaisuus on kaukana.

Aateliskalenterin lavastus ja puvustus olivat vallan onnistuneita.

Nyt kannattaa olla nopea

Aateliskalenteria esitetään Teatteri Maneerissa vielä 5.12.2017 saakka ja kehotankin nyt kaikkia, joita kiinnostaa hauska ilta, jonka päätteeksi salista kömmitään hymy huulilla, hankkimaan lippunsa pikaisesti. Harrastajateatterissa käyminen on oma kokemuksensa, mutta nyt voin suositella lämpimästi aloittamaan vaikka Teatteri Maneerin Aateliskalenterista, mikäli olet sujuvasanaisen komedian ystävä. Esitys kestää n. 2 tuntia 10 minuuttia eikä kelloa tarvinnut kyllästyneenä vilkuilla.

Maneerin katsomo ei ole suuren suuri, mutta penkit ovat sitäkin mukavammat. Jalkatilaa on melko kitsaasti. Teatteri löytyy osoitteesta Maariankatu 1, vastapäätä Puutoria, valopihasta. Tila ei ole esteetön, sillä teatteri sijaitsee alakerrassa, jonne kuljetaan portaita, joissa on tosin tukevat kaiteet. Vaatesäilytys ei maksa mitään, käsiohjelmasta voi maksaa intonsa mukaan. Väliaikatarjoilut ovat edullisia (kaikki 1.50e, kahvia ja pullaa, suklaata ja mehua tarjolla) ja maksetaan käteisellä.

Vaikka käyntini Teatteri Maneerissa oli ensimmäinen, se tuskin jää viimeiseksi. Aikataulusyistä en saanut Tomia mukaani, mutta on aina mukavaa saada mukaan joku ensikertalainen. Ystävättäreni Päivi vakuutti nauttineensa aivan yhtä paljon kuin minäkin.


Aateliskalenteri
Teatteri Maneeri
Maariankatu 1, 20100 Turku
ohjelmistossa 27.10.2017 - 5.12.2017
Ohjaus: Toni Enholm
Käsikirjoitus: Tuomas Parkkinen

Keski-ikäinen mies, naurettavinta mitä on

Olen käynyt kouluni Raisiossa mutta turkulaistunut vuosikymmeniä sitten, eikä Raisioon ole ollut ikävä. Pari vuotta sitten tein Raision keskustassa kävelylenkin ja katselin muuttuvaa kaupunkia. Ensimmäinen nähtävyys oli torilla oksentava nainen, jonka toimia hänen toverinsa reippaasti kannustivat hakkaamalla käsillään tahtia. Näin myös kadulle sammuneita ihmisiä ja yhden joka oli pystyssä. Hänellä oli huonot hampaat ja viinapullo kädessä. Seuraavalla visiitillä alkoholisoitunut nainen veti torilla housut kinttuihinsa ja kysyi ystävällisesti minun mielipidettäni takamuksestaan.

Tällainen Raisio on siis kauniina kesäpäivinä. Rumemmista vuodenajoista en tiedä koska en ole uskaltautunut asiaa tarkistamaan. Mutta nyt yhtäkkiä paljastuu, että Raisiossa on ainakin yksi selväpäinenkin ihminen. Siellä nimittäin asuu loistava kirjailija Mikko Kalajoki, ja Miesmuisti on jo hänen kolmas teoksensa.

Miksei kukaan ole kertonut minulle Mikko Kalajoesta aikaisemmin?

Miesmuistin tarinassa ei ole mitään varsinaisesti uutta tai omaperäistä. Päähenkilö on nelikymppinen mies, Arto Tiensuu, joka elää tavallisen nelikymppisen miehen peruselämää. Kaksi lasta, vaimo, auto, remontti, harrastuksina juoksu ja hevirock. Pari hyvää kaveria. Pyrkimys tehdä elämästä parempi, pyrkimys tehdä vaimo onnelliseksi, pyrkimys olla vielä parempi isä. Ja jo heti alussa on selvää, että kaikki tiet vievät katastrofiin.

Kun tässä ajassa elävää keski-ikäistä miestä kuvataan kirjallisuudessa, tuloksena on aina tragikomediaa. Esimerkiksi Kari Hotakainen, Jari Tervo, Roope Lipasti, Reidar Palmgren, Riku Korhonen, Teppo Räisänen ja Mikko-Pekka Heikkinen ovat sen kaikki vuorollaan toteen näyttäneet. Varsinkin Hotakaisen Juoksuhaudantie ja Palmgrenin Kirpputori ovat asetelmaltaan kovin lähellä Miesmuistia, mutta asetelman samankaltaisuus ei tietenkään ole huono asia. Siitä arkkityyppisestä keski-ikäisestä miehestä voi kertoa vaikka kuinka monta erilaista tarinaa ja aina vaan naurattaa.

Ja koska olen keski-ikäinen mies, tällainen huumori kolahtaa meikäläiseen kuin baarijakkaralla päähän löisi (jos olet keski-ikäinen mies, luet kohta tämän kirjan ja ymmärrät vertauksen vielä hiukan paremmin). Kalajoen tarinointi toimii ihan joka tasolla, tiukkojen ja lupsakoiden lauseiden tasolta käänteentekeviin muotoratkaisuihin asti.

Esimerkiksi tällainen lause löytyy heti ensimmäiseltä sivulta: "Aulinko almas kuivas satasen, Joelin ääni lausuu takapenkiltä öljypohjaan rapisevan sepelin säestyksellä, isoveljensä äänen ärrätön pienoismalli." Kalajoen vääristyneet "Wikipedia-artikkelit" tuovat kerrontaan metatason, jonka vinous on tyrskähdyttävää.

Pitäisikö siitä olla huolissaan, että kirjallisuuden perusteella minä, keski-ikäinen mies, olen naurettavinta mitä on? Ei varmaankaan, iloa maailma kaipaa jos jotain.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti
WSOY

Remes on laiska ja turvallinen

Tämä blogikirjoitus liittyy Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen itsenäisyytemme juhlavuonna. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin eilen Kirsin Book Clubin sivuilla, sain kunnian olla toinen. Vuoden mittaan julkaistaan juttuja 101 kirjasta, sarjan aloittaa Ilkka Remeksen tuore Kiirastuli.

Kyllä on Ilkka Remes laiska mies. Kun tavallinen prosaisti tekee taustatyötä romaaniin, hän perehtyy monenlaisiin historiallisiin lähteisiin ja tietokirjoihin - sen jälkeen kun on ensin lukenut kaikki oman genrensä klassikot sun muut. Remeksen taustatyö sen sijaan hoituu aamupalapöydässä lehteä lukiessa, koska kaikki tarvittava on päivän uutisissa.

Laiskuus on tietenkin harhaa: kyllä Remes on taustatyönsä tehnyt. Monenlaiset sotilas- ja muut viranomaisasiat sekä miljööt ovat paikallaan ja yksityiskohdat uskottavia. Vain yksi on jäänyt hiomatta: sivulla 19 mainitusta kamerapuhelimesta ei ole kukaan tainnut puhua enää vuosikausiin.

Se, että Remeksen kirjat ovat niin vahvasti tässä ajassa kiinni, helpottaa lukijan osaa, koska me kaikki elämme samassa uutisvirrassa, ja siksi pelotkin ovat yhteisiä. Kuka tahansa kykenee eläytymään Remeksen kuvaamaan dystopiaan pelottavasta ja kierosta Venäjästä ja islamilaispakolaisista.

Samaisesta syystä kirja lienee päätynyt vuoden kirjaksi 2016.

Kiirastuli on tuttua Remestä: lyhyitä ja ytimekkäitä lukuja, paljon actionia ja tiukkoja tilanteita. Tarina on kaikki kaikessa, kielen tai muodon taidetta tai meheviä hahmoja Remes ei yritäkään saavuttaa. Ja näillä varauksilla Remestä voi kyllä nimittää tarinankerronnan mestariksi. Kuten kirjailija itse kirjoittaa sivulla 302, Kiirastulenkin "kauhuskenaario on täysin looginen ja uskottava". "Venäjän doktriiniin kuuluu käydä mahdolliset sotansa puskurivaltioiden alueella, ei omallaan" (s. 339), ja siksi Suomen sijainti Venäjän kyljessä on koko kerronnan - ja Remeksen tuoreimpien teosten menestyksen - syy ja ydin. Kaikki on niin mahdollista.

Remes on myös äärimmäisen turvallinen mies. Siellä missä kriisi on todellisuutta, ei dystopioita tai edes dekkareita kirjoiteta. Niin kauan kuin Remes kirjoittaa ja kirjakaupan hyllyssä näkyy tuttu teksti, voimme olla varmoja siitä että oikeassa elämässä asiat ovat aika hyvin. Sota tai laaja pakolaiskriisi muuttaisi Remeksen tuotannon todellisuudeksi, ja siihen päättyisi tällainen kirjallisuus.

Remes ei juuri noudata "näytä, älä kerro"-maksiimia yksittäisissä kohtauksissa, kerronnan nopeus ja tiivis tapahtumavyöry ei oikein anna mahdollisuutta moiseen. Mutta sepä ei haittaa, koska maksiimi toteutuu teoksen kokonaisuudessa, jossa Remes näyttää mitä pahimmillaan voi nykymenosta seurata.

Mutta mitä ovat alussa mainitut genren klassikot? En tiedä. Nykypäivänä tällaista uutisproosaa kirjoittaa moni, mutta millainen on lajin historia? Olavi Paavolainen kirjoitti oman aikansa kuvaa kirjoihinsa, mutta niissä ei faktaa viety samalla tavalla fiktiivisiin ulottuvuuksiin, vaan niiden tehtävä oli journalistinen tiedonvälitys. Nyt tieto kulkee nopeasti ja aika on eri.

Edellinen Remes Jäätyvä helvetti oli mielestäni parempi, koska sen tarina oli parempi. Ja Kiirastuli jää sitä paitsi kesk

Ilkka Remes: Kiirastuli
WSOY

Lapsesta erityisen mieluisaa

Kiukutteleva käsi on pitänyt kirjoitustahdin minimissä, mutta näin joulun alla pitää viimeistään hiukan kirjoitella, jos vaikka joku kaipaisi joululahjakirjavinkkejä.

Lokakuussa kirjoittelin Turun kirjamessujen käynnistä 10-vuotiaan Uljaksen kannalta. Siksi onkin mukava kertoa hiukan lisää hänen lempikirjasarjoistaan eli Taika Valosta ja Kepler62:sta. Molemmista olen kirjoitellut aiemminkin (Taika Valosta täällä ja Kepler62:sta täällä) ja onneksi nämä lempparisarjat vielä vaan jatkuvat!

Taika Valo on kahden kirjailijan - Jaana Lehtiön ja Helena Miettisen - yhteistyön tuloksena syntynyt lastenkirjasarja. Muistelin luonnehtineeni sitä astridlindgrenmäiseksi tai ainakin tarinat ovat hyväntuulisen mukavia - kuin Melukylästä. 

Sarjan kolmannessa kirjassa Taika Valo ja kummallinen pallo seikkaillaan jälleen Taikan ja Saanan kanssa sopivasti jännittävissä tilanteissa etsimässä kylän vanhinta jalkapalloa. Vaikka nuo jännittävät tilanteet ovatkin itse asiassa aika tosi jännittäviä (luola, autiotaloon lukkojen taakse jääminen, salakäytävä) eivät ne ole liian vaan juuri sopivan hurjia. Siitä on osoituksena Uljaksen huokaisu jossakin jännäss kohdassa: "Voi kunpa voisin olla tuolla mukana." Eläytymistä parhaimmillaan, eikö?

Kuvassa Uljas sekä kirjailijat Jaana Lehtiö ja 

Helena Miettinen syksyn 2016 kirjamessuilla Turussa

Iltasatuni kohdeyleisö on Taikan lailla neljäsluokkalainen ja kymmenvuotias. Kummankin elämässä jalkapallolla on suuri rooli. Ja vaikka kirjan päähenkilöt ovat molemmat tyttöjä, se ei tuota omaa pikkumiestäni haitannut mitenkään. Siitä ei itse asiassa tainnut tulla edes puhetta.

Taika Valo -kirjasarjaa suosittelen lämpimästi joko iltasatukirjaksi tai lapsen itsensä luettavaksi! Kirjasarjaa myyvät kirjakaupat ja mm. Myllylahden verkkokauppa ja Adlibris. Taika Valo ja kummallinen pallo päätyi lukupinoomme toivottuna arvostelukappaleena.

Toinen suosikkisarjamme (voin puhua meidän molempien puolesta, sillä sekä Taika Valon että Kepler62:n kohdalla kysyn lähes joka ilta, että luetaankos vielä yksi luku ja yleensä saan luvan...) on Timo Parvelan ja norjalaisen Björn Sortlandin Kepler62-sarja, joka on edennyt jo neljänteen kirjaan.

Kepler62 on kiehtova ja ajatuksia herättävä kirjasarja. Se on lastenkirjaksi synkähkö mutta taiten kirjoitettu. 10-vuotiaan on parempi lukea sitä yhdessä aikuisen kanssa jo ihan kirjan herättämien ajatusten johdosta. Eikö muka ole synkkää, jos lapset lähetetään horroksessa toiselle planeetalle pelastamaan ihmiskuntaa? Scifi-ominaisuudet ja maapallon kehno kunto puhututtavat. Näin kun kirjoitan, kirjasarja kuulostaa kaikkea muuta kuin lapsille sopivalta, mutta mielestäni se on juuri mainio luettava lapselle, joka pitää pohtimisesta.

Kirjan upea kuvitus on Pasi Pitkäsen käsialaa. Parvela ja Sortland kirjoittavat kirjoja vuorotellen ja pääosissa vaihtuvat suomalaiset Ari ja Joni sekä norjalainen Marie.

Kuvassa Uljas huomaa taustalla kirjailija Timo Parvelan kirjamessuilla. 

Lukiessamme uusimpia osia uutisoitiin lehdissä, että Mars-lentojen astronautit mahdollisesti nukutettaisiin lentojen ajaksi, joiksikin kuukausiksi. Samaan aikaan Kepler62:lle avaruuspurjehtijoilla kiitävät lapset nukkuivat satoja vuosia kapseleissaan, heräsivät välillä huolehtimaan meteoroideista ja jatkoivat uniaan.

Sarjan seuraavat ja viimeiset osat ilmestyvät vuonna 2017 ja niitä odotamme jo kovasti. Kolmososan saimme arvostelukappaleena luettavaksi ja nelonen löytyi uunituoreena kirjastosta. Nämäkin löytyvät mm. Adlibrikseltä.


Jaana Lehtiö, Helena Miettinen: Taika Valo ja kummallinen pallo
Myllylahti

Timo Parvela, Björn Sortland: 
Kepler62 
Kirja kolme: Matka 
Kirja neljä: Pioneerit
WSOY 

Omin jaloin, omin äänin

Joni Pyysalon esikoisromaanin Alaskan takakannessa Tuomas Kyrö sanoo, että se on "ihan muuta kuin aikoihin". Näin on, Alaska tuntuu aluksi rikkovan kaikkia romaanin kirjoittamisen perussääntöjä.

Ei ole konfliktia, joka ajaisi tarinaa eteenpäin. Ei ole toimintaa, ei oikeastaan edes tarinaa, ainoastaan hajanaisia ajatelmia ja kahden päähenkilön esittelyä. Nämä hahmot eivät ole tekemisissä toistensa eivätkä oikeastaan minkään muunkaan kanssa, heidät on umpioitu ajatuksiinsa. On valtavasti tiheän filosofisia, aforistisia kiteytyksiä, ja paikoin mennään jopa sinne, mikä mainitaan esikoiskirjailijoiden synneistä suurimpana, elämän tarkoituksen pohtimiseen.

Ja kun teksti on vielä koko ajan Pyysalolle ominaiseen tapaan estetisoitua, etäännytettyä ja erittäin tietoista itsestään jatkuvine sitaatteineen ja viittauksineen, ei lukukokemusta voi sanoa kevyeksi millään tavalla.

Luin Alaskan alkupuolta muutaman sivun pätkissä, ja se oli selvästi virhe. En päässyt tekstin maailmaan sisään, kaikki tekstin viisaat ajatukset hajosivat ja haihtuivat kuin tuhka tuuleen, lukukokemuksesta ei syntynyt kokonaisuutta.

Mutta. Iso mutta.

Loppupuolella kaikki muuttuu. Syntyy tarinaa, syntyy hahmojen kehittymistä, syntyy konfliktia. Syntyy huikea ja järisyttävän koskettava kertomus, jonka lyyrinen kauneus häikäisee. Pyysalo seisoo sitaatteineen jättiläisten harteilla, mutta omin jaloin, omin äänin hän kertoo Vestan ja Dodon tunteikkaan tarinan.

Ymmärrän täysin Pyysalon ambition ja tarkoituksen: hän kirjoittaa taidetta isolla T:llä, ja hän on erittäin taitava siinä. Teksti on koko ajan ehyttä ja korkeatasoista, kaikki on linjakasta, paketti on niin sanotusti kasassa, aina. Rytmit toimivat, teksti kurkottaa kauas.

Sen sijaan en täysin ymmärrä kirjallisia viittauksia, joita Pyysalo viljelee. Ilmankin pärjättäisiin, viittauksista tulee näsäviisauden tarpeeton sivumaku. Ilman niitäkin uskon kirjoittajan lukeneisuuteen. Enkä ymmärrä sitä, miksei tarinaan voi kirjoittaa kevyempää pintatasoa, sellainen ei söisi mitään kokonaisuuden uskottavuudelta.

Mutta aivan huikea teos Alaska on. Vahva, moniulotteinen, kaunis, ajatuksia herättävä, tiheä, koskettava, liikuttava.

Joni Pyysalo: Alaska
WSOY

Kertausharjoituksissa

Turun kirjamessuilta Kustannus Aarnin standilta saimme arvioitavaksi Timo Teräsahjon tuoreen novellikokoelman Paskiaiset. Vaikka kirjailija on turkulainen ja kirjoittanut jo neljä aiempaa teosta, en ole häneen aiemmin törmännyt. Kannatti siis lähteä messuille jo tämänkin takia.

Paskiaiset pitää sisällään kuusi novellia, joita yhdistää karuus ja toivottomuus. Henkilöt ovat kaikki jotenkin heikoilla elämissään, huonosti menee. Mutta sepä se onkin kertomataiteen ydin: konfliktista kaiken pitää lähteä.

Paskiaiset ei ole kovin piristävää luettavaa, mutta synkkyydessään se on kyllä yhtenäinen ja siksi hieno kokoelma. Ja vaikka yleissävy on synkkä, tarinoissa tarjoillaan kuitenkin myös toivon ja kauneuden pilkahduksia.

Kustantaja Pasi Luhtaniemi hehkutti messuilla teoksen päättävää Afrikka-novellia, hän sanoi että kustannuspäätös syntyi jo tuon yhden tekstin jälkeen. Afrikka onkin hieno kuvaus onnettomuuteen joutuneesta nuoresta miehestä, ja kirjailijan siviiliammatti, psykologintyö, näkyy siinä parhaiten ja tekee kuvauksen erityisen uskottavaksi ja tarkaksi.

Oma suosikkini on Tunneli-ihmisiä, jonka vahva tunnelma tempaa lukijan mukaansa. Sen päähenkilö työskentelee yövartijana, ja novelli taustoittaa yksinäisen ja tumman hahmon tarinaa jykevästi. Lopussa toivo pilkahtaa, kun nainen onnistuu pääsemään miehen panssarin läpi, "tunne välitetyksi tulemisesta - - sujahtaa hänen sisäänsä jostain ahtaasta paikasta, kuin neulansilmästä".

Teräsahjon teksti on sujuvaa ja yhtenäistä, se kulkee hyvin. Hahmot ovat kiinnostavia ja uskottavia. Muutaman lauseenvastikkeen olisin vaihtanut suoriksi lauserakenteiksi, ja paikoin (esimerkiksi sivun 38 "Olin hyvin onneton." -lause) teksti rikkoo kultaista näytä älä kerro -sääntöä vastaan.

Novellien lukeminen on vaativaa, varsinkin jos lukee pienemmissä pätkissä. Romaanin maailmaan ehtii uppoamaan ja se syöpyy mieleen ja pysyy siellä, mutta kun novellikokoelmassa kaikki muuttuu muutaman kymmenen sivun välein, on hankalaa päästä tarinaan kiinni taas. Kertailemaanhan siinä joutuu, mutta se on sen arvoista.

Timo Teräsahjo: Paskiaiset
Kustannus Aarni

Katastrofin herkullinen tuoksu

Teppo Räisänen on porvoolainen yrittäjä, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Pikkuisen parempi ihminen on hänen riemukas esikoisteoksensa.

Kirja kertoo Matiaksesta, nelikymppisestä miehestä, joka saa potkut työstään Korson Sanomista. Matias päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja toteuttaa unelmansa. Unelmaksi kelpaa yhtäkkiä keksitty ajatus maanalaisesta hotellista, jonka yhteydessä toimii myös vanhainkoti tai vanhusten palvelutalo tai miksi näitä nyt kutsutaankaan.

Hotellihanke ei olekaan pieni unelma: rahaa tarvitaan kahdeksan miljoonaa euroa, mikä ei työttömälle korsolaiselle ole ihan pikku juttu. Hanke kuitenkin etenee, mutta alusta asti on selvää että ihan putkeen kaikki ei mene, katastrofin tuoksu on väkevänä ilmassa koko ajan.

Matias on mainio hahmo, ja romaanin mukana on helppo pysyä. Räisänen kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti, katastrofin enteissä on aina lämmin sävy. Matiaksen hankkeen etenemistä siivittää ja usein jarruttaa hänen lähipiirinsä, opettajana (ja siinä sivussa tiukkana omatuntona) toimiva vaimo ja etenkin rakennusalalla elämäntyönsä tehnyt mutta nyt dementoituva isä.

Lystikkäin sivuhahmo on kuitenkin Matiaksen kolmetoistavuotias poika. Tällä pikkuvanhalla veijarilla on erittäin suuret luulot itsestään ja kyvyistään niin musiikki- kuin naismaailmassakin. Pojan kuvaus on hyvin samankaltaista kuin Reidar Palmgrenin Kirpputorin päähenkilössä: ristiriita omakuvan ja maailman välillä on herkullisen räikeä.

Pikkuisen parempi ihminen on helppolukuinen, konstailematon, hauska, viihdyttävä, inspiroiva ja se herättää ajatuksia. Erinomainen kirja siis.

Teppo Räisänen: Pikkuisen parempi ihminen
Myllylahti

Houkuttelevaa ja rankkaa tirkistelyä

Anneli Auer on henkilö, josta lähes kaikilla on mielipide. Suomen suurin, kallein ja pitkäaikaisin rikosdraama on saanut palstakilometrejä kymmenen vuoden aikana kaikissa käänteissään. Dekkari- ja rikoskirjallisuuden ystävänä olen seurannut murhamysteerin käänteitä kiinnostuneena, sillä mielikuvituksellisen rikosdraaman käänteet ovat tuntuneet käsittämättömiltä. Jos kirjailija X olisi kirjoittanut dekkarin tällaisilla käänteillä, olisiko hän saanut kustantajalta vastauksen luonnehdinnalla epäuskottava?

Näin turkulaisena Auerin tarina on melkein kuin takapihalla tapahtunutta, vaikka itse veriteko tapahtuikin Ulvilassa. Ja tässä kohtaa on pakko kertoa, että olen seurannut Auerin tarinaa myös siitä mielenkiinnosta, että hän on Turun kauppakorkeakoulun vuosikurssiltamme (1988) varmasti tunnetuin ekonomi.

Kun Anneli Auer pidätettiin, kuulin hänen nimensä ensimmäisen kerran "Ulvilan juttuun" liitettynä. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, mutta kun illalla Ilta-Sanomien toimittaja soitti ja uteli muistojani entisestä kurssikaverista, tarkistin "lintukirjasta" (KY:n vuosikirja), että tosiaan, olimme opiskelleet samalla vuosikurssilla. Ei, minkäänlaisia muistikuvia minulla ei hänestä ole. Meitä oli kurssilla yli 200 opiskelijaa eikä meillä ilmeisesti ollut samaa pääainetta. Ilta-Sanomien toimittaja oli sinnikäs ja intti ja intti. Sanoin, etten muista Aueria, jolloin hän kysyi, että mitä muuta muistan hänestä ja että tervehdittekö. Hetken kävimme tätä keskustelua, jonka jälkeen toimittaja tyytyi siihen, etten muista (enkä kertoisi vaikka muistaisin). Sama toimittaja soitti useammallekin kurssikaverillemme samana iltana. Mistä he oikein mahtavat saada ihmisten tiedot? Monen meistä sukunimikin oli tuossa vaiheessa aivan eri kuin vuosikirjassa.

Ekonomitaustamme ja usean pienen lapsen äitiys ovat meitä yhdistäneet, ja niiden valossa olen Auerin tarinaa seurannut otsikoiden tasolla. Murhalesken muistelmat luettuani voin todeta että kylläpä iltapäivälehtien uutisointien perusteella voi saada erilaisen kuvan. Olin uskonut, että Auer on yli 180-senttinen (mikä lisäsi outouden tunnetta, en muista kurssiltamme ketään niin pitkää tyttöä), mutta kirjassa hän vahvistaa pituudekseen 171 cm.

No niin, siis Murhalesken muistelmat ilmestyi alkusyksystä. Anneli Auer kertoo kirjassa omin sanoin tarinansa ja valottaa tapahtumia. Anneli ei ole ammattikirjoittaja, mutta kirjoittaa sujuvasti ja rauhallisesti. Hänen korostetun rauhallinen persoonansa - se sama, joka käänsi yleistä mielipidettä häntä vastaan - tulee kirjassa esiin. Niin monella on ollut käsitys siitä, miten lesken olisi pitänyt julkisuudessa näyttäytyä.

Ahmin Auerin kirjan parissa päivässä. Se koukutti. Tirkistelyähän se paljolti oli, tuo kiinnostukseni, mutta kirja taisi tehdä tehtävänsä. Anneli vaikuttaa henkilöltä, joka kriisin tullen keskittyy selviämiseen ja asioiden eteenpäin viemiseen. Jos jotain on tehtävissä, se täytyy tehdä. Jälkeenpäin ajatellen hänen juristinsa olisi voinut neuvoa muutaman vinkin siitä, miten kannattaa esiintyä, jotta julkinen mielipide ei olisi niin kääntynyt hänen tyyntä imagoaan vastaan, sillä monesti käsitykset luodaan siitä, miltä asiat näyttävät.

Vankilassa Anneli Auer luki kilokaupalla, kassikaupalla esitutkinta-aineistoja, kirjoitti juristilleen listoja ja tarkisti asioita. Hän teki töitä hartiakaupalla. Niin tekee sellainen ihminen, joka kriisissä keskittyy vain asioihin, joihin pystyy itse vaikuttamaan.

Kirjassa tulee esiin äiti, joka suree syvästi lastensa menettämistä. Perhetapaamiset ja yksinäiset vankilan joulut tuntuvat karmeilta. Kirja on murheellista luettavaa, mutta myös kiehtova kuvaus suomalaisesta vankilasta, rikosoikeudenkäynnin prosessista, esitutkintamenetelmistä ja mielentilatutkimuksesta.

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat
Into Kustannus (arvostelukappale)

Hylätään usein toistuva päihtymys

Vesa Sisätön tuore teos Tuhansien mokien maa on saanut kohtuullisen hyvin palstatilaa lehdissä, ja mikä ettei: suomalaisten tekemien virheiden listaaminen kiinnosti minuakin niin paljon että pyysin ja sain arvostelukappaleen. Oman kansan virheet kiinnostavat, koko asetelmassa on jotain ah niin suomalaista. Itseruoskintahan sopii meille, kai?

Tuhansien mokien maa on "eräänlainen jatko-osa" Sisätön 2014 kirjoittamalle teokselle Unohtunut avain joka upotti Titanicin, jossa hän käsitteli maailmanhistorian mokia. Tässä kirjassa Sisättö esittelee viitisenkymmentä virhettä koko Suomen historian ajalta. Aloitus on hykerryttävä: ensimmäinen moka on tietysti se, että joku taulapää päätti suunnata kohti pohjoista noin 9000 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja Suomi asutettiin.

Sitten tulee pettymys. Sisättö on pyrkinyt historialliseen tasa-arvoon tai kokonaisnäkemykseen tai johonkin sellaiseen, mikä tarkoittaa että meidän aikaamme ylletään vasta kirjan puolivälissä. Alkupuolisko listaa nuijasodan, nälänhädän, Mäntsälän kapinan ja sen sellaiset historian tunneilta tutut asiat, ja niinpä minä tunnen lukevani koulun historiankirjaa. Sellaista en halunnut.

Koska tapahtumat ovat ajallisesti kaukaisia eikä mitään uutta lähdemateriaalia ole löytynyt, Sisättö ei saa niihin juurikaan tuoretta näkökulmaa, eikä varsinkaan yksittäisten ihmisten tekoihin päästä käsiksi. Teksti on kyllä sujuvaa, mutta niinhän se on koulun historiankirjassakin.

Puolivälissä päästään sitten asiaan, yhtäkkiä kirja muuttuu todella mielenkiintoiseksi. Alkon ostajaintarkkailijoista en ole ikinä ennen kuullutkaan. 1940-luvulla suomalaisia alkoholin ostajia tarkkailtiin kuin DDR:ssä konsanaan: ostajalla piti olla myymälätodistus, jota vastaan pullon sai. Ostajaintarkkailijoiden keräämiin rekistereihin päätyi tietoja asiakkaiden elämäntavoista, luonteesta, varallisuudesta ja ystävistä. Alkoihin rakennettiin erityisiä puhutteluhuoneita, joissa nuo tarkkailijat puhuttivat ongelmakäyttäjiksi epäiltyjä. Tarkoituksena oli tietenkin saada väestö "hylkäämään usein toistuva päihtymys". Aikana, jolloin alkoholia käytettiin 1,48 litraa per nenä, nyt tuo luku on yli 11 litraa.

Tästä eteenpäin kirja vetää kuin härkä. Turun tauti, soiden ojitukset, tasakatot, joukko-oppi, maasäteily, Euroviisut, Ruokolahden leijona, Speden Naisen logiikka -elokuva (304 katsojaa), Itella, Nokia. Näissä jutuissa on tuoreutta, ne ovat kiinnostavia ja kokoavat upeasti yhteen mokailun historiaa vuosituhannen vaihteessa. Sisätön kieli on asiallista ja huumorinsa kuivaa, mikä sopii aiheeseen vallan mainiosti.

Toivottavasti Sisättö jatkaa projektiaan, sillä hän osaa asiansa - ja mokiahan maailmassa riittää. Seuraava kirja voisi keskittyä tiukasti pelkästään meidän aikaamme, silloin päästäisiin sekä kirjan että lukijan päässä lähemmäs pientä ja erehtyväistä ihmistä.

Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa
SKS

Pieni ihminen voittaa suuren johtajan

JP Koskinen lähetti meille lukukappaleen romaanistaan Luciferin oppipojat. Se oli kivasti tehty, vaikka tulikin pyytämättä ja yllättäen. En ole Koskisen tuotantoon aiemmin tutustunut, eikä minua voi millään kriteereillä kutsua tieteisromaanien ystäväksi.

Saatekirjeessä Koskinen kertoo, että Luciferin oppipojat ei ole tieteisromaani. "Se on tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani, joka kertoo ihmiskunnan matkasta historiansa kautta kohti huomista. Universumin suuressa sylissä ihmiskunta ei ehkä olekaan enää isäntä eikä enemmistö. Jokainen on pakolainen, kun näkökulma vaihtuu riittävästi."

Tieteisromaani tämä kuitenkin on, se kertoo 2100-luvun lopulla tapahtuvasta rakettimatkasta Olympos-planeetalle, jolla asustaa ihmisiä. Mukana on kyborgeja, jotka ovat tulevaisuuden työkaluja, mutta joita voi myös väärinkäyttää esimerkiksi seksiin. Tai mikä nyt on väärinkäyttöä, seksiinhän humanoiditarinoissa kai aina jossain kohtaa lipsahdetaan, koska sieltä irtoaa inhimillistä draamaa ja eettistä vääntöä.

Tieteisromaanien ystävä en ole, koska jos haluaa kertoa jotain ihmisistä, se onnistuu mielestäni parhaiten arkisissa kehyksissä. Myyttien, tieteistarinoiden ja historiallisten pukudraamojen ongelma on niiden suuruudessa, pienempi on mielenkiintoista. Vähän kuin vertaisi huutamista ja hiljaisella äänellä puhumista.

Luciferin oppipojat oli tästä syystä mielenkiintoista luettavaa. Ensinnäkin oli virkistävää lukea jotain erilaista. Toinen syy on Koskisen ansio. Vaikka mennään avaruudessa ja kaikki on suurta, niin ympäristö kuin kirjan teematkin, niin Koskisen tarinassa mennään kuitenkin koko ajan pienesti eteenpäin. Fokus on yksilöissä, heidän valinnoissaan, tekemisissään ja motiiveissaan. Siksi tämä kirja on varsin mainio.

Tosin motiiveissa piilee myös teoksen ongelma: henkilöiden ailahdukset tuntuvat monesti kovin heikosti motivoiduilta. Esimerkiksi kun päähenkilö Gabriel Bonhomme XIV tappaa tai vangitsee kanssamatkustajansa, lukija jää ihmettelemään syitä moiseen - eivätkä myöhemmätkään tapahtumat oikeastaan juuri valaise isojen tekojen oikeutuksia. Vähempi olisi parempi. Pienet teot puhuvat paremmin, ja pienen ihmisen kohtalo on aina mielenkiintoisempi kuin suuren johtajan. Hitleristäkin tuli mielenkiintoinen kun hänet pienennettiin elokuvaan Hän on täällä taas.

Koskinen osaa asiansa, teksti on paitsi mukavan pienissä asioissa kiinni myös erittäin sujuvaa. Rytmitys toimii. Raskaita infopaketteja tulevaisuuden olosuhteista ei tarjoilla, vaan kaikki tulee sanotuksi luontevan kerronnan yhteydessä. Minusta ei vieläkään tullut tieteisromaanien ylintä ystävää, mutta kuten näkyy, erinomaisen paljon pureksittavaa tämä kirja antoi, ja se on hyvä se.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat
WSOY

Lipastin huumori pistää ajattelemaan

Tänään ilmestyy Roope Lipastin Viimeiset polttarit. Se on taattua Lipastia, hauska ja sujuvasanainen teos. Kirja kertoo äijäporukasta, joka kerääntyy jo kymmenettä kertaa juhlimaan Tarmon polttareita. Juhlinta tarkoittaa tietenkin viikonlopun kestävää viinanjuontia ja yhdessäoloa, tällä kertaa mökillä Taivassalossa. Läppä lentää ja koomisiin tilanteisiin ajaudutaan, tai jos ei ajauduta niin ajetaan, vaikka pienkaivinkoneella tai sitten Trabantilla.

Kuva: atenakustannus.fi

Mutta tässä kirjassa on myös paljon muita puolia. Siinä on synkkä puoli: polttarit ovat viimeiset, kuolema tai ainakin sen mahdollisuus on läsnä, mikä laittaa kaikelle tapahtuvalle ja tapahtuneelle vakavammat kehykset. Parasta huumoria on se, jolla on syvempi pohjavire, ja siinäkin mielessä Viimeiset polttarit on hieno teos. Se pistää ajattelemaan esimerkiksi elämän tarkoitusta eli sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ja millaisia valintoja itse kukin elämässään voi tai uskaltaa tehdä. Näihin valintoihin liittyvät monenlaiset asiat kuten koulutus, ammatti, ihmissuhteet, puolisot ja lapset. Ja menneet valinnat.

Erinomaista teoksessa on myös sen keskittyneisyys. Tarina etenee tiukasti, löysää ei ole, ja kaikki irtonaiset langanpätkät solmitaan yhteen. Teksti etenee kronologisesti yhden viikonlopun ajan, tekojen ja takaumien kautta hahmot tulevat tutuiksi. Kirja on erittäin helppolukuinen, mikä on myös huonoin puoli: sen olisi suonut kestävän paljon kauemmin.

Roope Lipasti on suomalaisen kirjallisuuden paras humoristi tällä hetkellä. Tuottelias julkaisutahti ei näytä syövän laatua laisinkaan. Suren ja pelkään samaa kuin Linnan juhlista kirjoittaessani: kirjallisella kentällä humoristeja ei oteta tarpeeksi vakavasti. Finlandia-toimikunnalle terkut.

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit
Atena

Mitä Venäjälle kuuluu?

Viime syksyisten Helsingin kirjamessujen teemamaa oli Venäjä, ja teemaan liittyen WSOY julkaisi kokoelman venäläisiä novelleja nimellä Toisaalta, kaikkea voi sattua. Tai oikeammin nämä tarinat ovat kertomuksia, kirjan esipuheessa novellin ja kertomuksen välistä eroa valotetaan monestakin näkökulmasta.

Olennaisin ero länsimaisen novellin ja venäläisen kertomuksen välillä on se, että novelli on tarina siitä mitä on tapahtunut, kun taas kertomus on tarina siitä, mitä olisi voinut tapahtua mutta nyt ei tapahtunutkaan. Tässä näyttää siis olevan selkeä siirros lännestä itään: lännessä tapahtuu, ja toisessa laidassa esimerkiksi japanilaisessa novellitaiteessa ei tapahdu mitään, ja venäläisyys on jotain siltä väliltä.

Ja näin todella on. Järisyttäviä tapahtumia ei pidä odottaa, ja jos jotain annetaan ymmärtää, odotuksia ei välttämättä palkita. Kerrontatapoja mahtuu näin isoon kirjaan tietysti monia, mutta usein mukana on yhteiskuntakritiikkiä (esimerkiksi Vladimir Makaninin mainiossa kertomuksessa Kaukasialainen vanki), ja melkein aina venäläiskirjallisuudelle tyypilliseen tapaan hengästyttävä määrä vaikeasti muistettavia nimiä. Ja tietynlainen perinnetietoisuus on kaikessa läsnä, sellainen perinnetietoisuus, jossa klassikot ovat arvossaan ja elävinä. Saman olen havainnut venäläisessä musiikkikasvatuksessakin.

Ja hieno kokoelma tämä on. Jos haluaa luoda pikaisen silmäyksen siihen mitä Venäjän kirjallisuudessa on lähiaikoina tapahtunut, se käy helpoiten lukemalla tämä teos. Siksi minäkin tähän kirjamessuilla tartuin (arvostelukappaleeseen kun oli erityisen kevyt tarttua). Uutisia lukemalla voi päätyä luulemaan että itänaapurissa kaikki ovat idiootteja, mikä ei tietenkään ole koko totuus.

Antologian ilmeisin heikkous on kaikenlainen vuosilukujen puute: niitä ei ole missään, ei ensimmäistäkään. Tämän kirjan ilmestymisajankohtaa ei kerrota (se on 2015), eikä liioin yhdenkään kertomuksen julkaisuajankohtaa. Tarpeen kyllä olisi, kun mukana on niin nuoren polven kirjoittajia (Alisa Ganijeva, Anna Matvejeva) kuin klassikoitakin (Mihail Bulgakov).

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja
WSOY

Jännitystä kustannusmaailmasta

Niina With on Myllylahti-kustantamon luotsi, ja hän on aiemmin kirjoittanut mm. matka- ja chick lit -kirjoja. Taina on niistä kaksi lukenut. Lähettäjä tuntematon on Within ensimmäinen jännityskirja, mikä on sikäli luontevaa, että Myllylahti tunnetaan erityisesti MurhaMylly-sarjastaan. Saimme teoksen arvostelukappaleena.

Lähettäjä tuntematon alkaa kirjakustantamosta, mikä on koukuttava, mielenkiintoinen ja omaperäinenkin avaus - kustantamon arkea en muista muualla tällä tavoin kuvatun. Pitkin matkaa sivutaan muutenkin kustannusmaailmaa, ja ohessa heitellään erilaisia huomioita esimerkiksi siitä, kuinka epäreilusti kriitikot saattavat erilaisiin kustantamoihin suhtautua.

Päähenkilö Laura Sirola on espoolainen kustannustoimittaja, joka saa sähköpostissa tuntemattoman lähettäjän dekkarikäsikirjoituksen, joka alkaa kiusata häntä. Käsikirjoitus tuntuu linkittyvän oikeaan elämään, ja vieläpä etuajassa. Samaan aikaan seinäjokelainen toimittaja Sami Vilén saa kummallisen pyynnön, jonka vastineeksi luvataan rahaa. Nämä kaksi tarinalinjaa alkavat erillisinä, mutta yhdistyvät tietenkin, ja mutkien kautta tullaan viimein jännittävään huipennukseen, johon limittyy asioita menneisyydestä.

With rakentaa kertomuksensa taitavasti. Mysteereitä ja konflikteja on kumpiakin annosteltu sopivasti niin, että sivu kääntyy reippaassa tahdissa. Kieli on luontevaa ja konstailematonta, ja dialogin ja kertovan tekstin suhde kohdallaan. Toimintaa on paljon, paikallaan ei junnata. Suuriakin asioita sivutaan, mutta enin osa touhusta on kuitenkin mukavan arkista. Vanhemmuuden ja väärinteon oikeutuksen teemat tuovat painoa kokonaisuuteen. Lähettäjä tuntematon on mainio yhdistelmä erilaista ja tuttua, persoonallista ja lajityypille uskollista.

Niina With: Lähettäjä tuntematon
Myllylahti

Lapsi peittoaa hajoavat unelmat

Pasi Pekkola oli Helsingin kirjamessuilla kertomassa uudesta kirjastaan Lohikäärmeen värit. Sitä en ole vielä käsiini saanut, mutta esikoisteoksensa Unelmansieppaajan tuuppasivat messuilta mukaan.

Tykkäsin Unelmansieppaajasta paljon. Sen realistinen kerronta tuntui mukavalta eritoten kun edellinen lukukokemukseni oli Sofi Oksasen ”maaginen” Norma, joka ei erityisemmin kolissut. Hetkittäin kertojanäänissä oli mielestäni pientä kömpelyyttä (onko Pekkola kenties vaihtanut näkökulmia hioessaan tekstiä?), mutta enimmäkseen Pekkolan teksti on konstailemattoman jouhevasti etenevää ja hahmot mielenkiintoisia. Tarpeeksi tavallisia, eläviä, epätäydellisiä ja rosoisia, tarpeeksi koherentteja kuitenkin.

Kirja pysyy erinomaisesti kasassa, koska keskeisiä henkilöitä on vain kolme: entinen koripalloilija (sellainen kirjailijakin kuulemma on, tiesi koripalloileva kollegani), painonnostaja ja nuori nainen. Tiukka rajaus takaa sen, että lukija ei ole liian pihalla, vaikka yhteydet henkilöiden välillä löytyvät ja kehittyvät hitaasti. Sitä puolestaan kutsutaan koukuttamiseksi.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että ”Toisten unelmien on päätyttävä, jotta toiset voivat alkaa.” Virke sallii useita tulkintoja, ja niin tekee kirjakin. Enimmäkseen Unelmansieppaajan maailma on kuitenkin varsin synkkä, melkeinpä kaikki unelmat näyttävät hajoavan. Se lienee realismia, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi Pekkola jättää sen, kuinka lapset luovat merkityksen ja tarkoituksen elämälle. Ja sehän on kaunis ajatus se, yksi kaikkein kauneimmista.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Seven/Otava

Turusta ja Lapista

Jälleen kaksi kotiseutuani pilkahtavat kirjoissa. Turkuun sijoittuvia tai edes täällä kyläileviä kirjoja luen hurjan mielelläni. Ja Länsi-Lapissa jos tapahtuu, kirja päätyy oitis lukulistalle. Myllylahti-suorani jatkuu ja tässäpä tarinaa kahdesta uutuudesta.

Risto Lahtisen Dies Irae on Turkuun sijoittuva esikoisdekkari. Kirjassa pyöritään Hirvensalossa, Uittamolla ja keskustassa, mutta Turku vaikuttaa olevan vain näyttämö eikä kovin kummoisessa roolissa sitten kuitenkaan. Harmi. Henkilöhahmoja piisaa vallan paljon ja hetki meni taas kaikkiin tutustuessa.

Kirjan juoni on oiva ja tarina rakentuu ihan kiehtovasti. Joitakin rönsyjä olisin ehkä jättänyt vähemmälle, tai sitten luin vain kiireessä. Epämiellyttävät hahmot pysyvät epämiellyttävinä ja päähenkilö, komisario Eero Rantala, on sympaattinen hammassärkyineen.

Kirja on Lahtisen ensimmäinen, mutta Turun Sanomien arviossakin paljastetaan, että Lahtinen on kirjoja suunnitellut useampiakin. Mikään huikea kokemus Lahtisen Dies Irae ei ole, mutta enköhän lue häneltä lisääkin, jahka sarja jatkuu. Tämän kirjan sain arvostelukappaleena.

Risto Lahtinen: Dies Irae
Myllylahti


Ja sitten sinne Lappiin. Sebastian Lindell on minulle uusi tuttavuus ja kun pikalainahylly minulle Lindellin uutuutta Rajatapaus tyrkytti, kutsuun oli taas vastattava. Silta-tyyppisesti murhia tapahtuu kahta puolta rajaa. Tässäkin kirjassa - kuten tuossa Lahtisen tarinassa - syitä voidaan hakea menneisyydestä lobotomian synkästä historiasta alkaen.

Meän kieli raikaa kirjassa ja se on hauskaa. Enemmänkin olisin lukenut sillä kirjoitettua tekstiä, mutta ymmärrän, että tottumattomalle se voi olla raskastakin. Poliisit ajelevat harvinaisen ketterästi Luulajan, Haaparannan, Rovaniemen ja Kolarin väliä. Mutta niinhän siellä tehdään, ei se ole matka eikä mikhän. (Ja ei, en vuoden Kolarissa asumisen jälkeenkään voi väittää osaavani sijoittaa hoota läheskään aina oikeaan paikkaan.)

Tarinaan on kirjoitettu Kolarin Kurtakon kylään Lavitsan kaivos. Hetken se meni täydestä ja sitten piti oikein googlata, että juu ei. Rautuvaaran kaivos Kolarissa suljettiin 1980-luvun lopulla, sen muistinkin. Sodankylässä on Kevitsan kaivos ja Kolariinkin puuhattiin Hannukaisen uutta kaivosta, pitkäänkin, mutta paikallisten matkailuyrittäjien onneksi hanke kaatui kaivosyhtiön konkurssiin parisen vuotta sitten (tosin sitä vielä kai ei ole täysin haudattu).

Niin, tarinasta. Tarina kelpasi minulle mainiosti, suorastaan pidin siitä, mutta ymmärrän kyllä, että se johtuu mahdollisesti myös siitä, että olin aivan fiiliksissä tapahtumien sijainnin takia. Toisaalta, kaipa se innostus on hyvä juttu kirjan kannalta, sillä en muista, että olisin mistään Turkuun sijoittuvasta kirjasta ollut yhtä innoissani. Sen sijaan esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää (tapahtumat Muoniossa) ja Max Mannerin Jääkyynel (tapahtumat myös Lapissa ja Turussa) ovat jääneet mieleen. Lindellin kirjan lukeminen kesti päivän normaalia pidempään, sillä lukemisen lomassa piti pohtia ensi kesän lomamatkan järjestelyitä ja ihmetellä autojunan aikatauluja. Enköhän vie lapset kesällä katsomaan hiljentyvää Kolarin kirkonkylää, Kolarinsaaren kirkkoa, Pakasaivoa, Ica Lahtis -kauppaa, Pajalaa, ehkä vähän Ylläksen rinteitäkin. Siksikin tämä oli hyvä kirja.

Sebastian Lindell: Rajatapaus
Myllylahti

Hyväntuulista jännää lapsille

Nytpä pääsin mieluisan tehtävän äärelle eli kertomaan lastenkirjasta, jonka toivon löytävän paljon lukijoita. Taika Valo ja Pelukylän pokaali on lastenkirja, jonka lukeminen iltasaduksi 9-vuotiaalle pojankoltiaiselle oli hauskaa!

Porvooseen sijoittuvista dekkareistaan tunnettu Jaana Lehtiö on aloittanut yhdessä Helena Miettisen kanssa Taika Valo -sarjan ja kuulin, että kolmas osa ilmestyy ensi vuoden aikana.

Kirjoissa seikkailee 10-vuotias Taika Valo -niminen tyttö, joka muuttaa isommasta kaupungista pienempään kaupunkiin nimeltä Pelukylä. Henkilöhahmot on kuvattu hyvin, tapahtumat koskettavat alakouluikäistä, jännyyttä on juuri sopivasti, tarina etenee vauhdikkaasti ja perusvire on lämminhenkinen ja hyväntuulinen. Roistot ovat sopivasti roistoja, lopussa hyvä saa palkkansa ja pahiksetkin katuvat.

Kirjassa etsitään 1920-luvulla kadonnutta jalkapallopokaalia ja vaikka yleensä en juonesta mitään merkittävää paljastakaan, on pakko kertoa, että kirjan loppupuolella yläpuolellani parvisängystä kuului kriittisellä hetkellä jännittynyt huuto: "Pokaali!" 9-vuotias Uljas-poikani eläytyi täysillä kirjaan. Miksi kirja sitten upposi niin hyvin vieläpä hitusen teknologisorientoituneeseen naskaliini? Koska tapahtumat ja ihmiset ovat aitoja. Alussa todetaan, että Pelukylään muuttamisessa katoaa perheeltä netti (Ennenkuulumatonta, tästäkin poikani kanssa juteltiin. Hän ei olisi suostunut moiseen paikkaan muuttamaan.) Sen jälkeen nettiä ei kukaan kaipaa, ja tietokone ja nettiyhteys löytyvät vain piilotettuina kirjan vanhimman mummon piironkiin. Kun kirjan loppupuolella mainitaan sana "iPad", hörähti Uljas, koska se oli niin hassua.

Juttelimme Helsingin kirjamessuilla kirjailija Jaana Lehtiön kanssa mm. yhteiskirjoittamisesta. Jaana kertoi yhteistyöstä Helena Miettisen kanssa ja voin todeta, että kirja on senkin puolesta erittäin onnistunut, sillä mitään saumakohtia tai kerronnan erityyppisyyttä en huomannut. Ainoa "hassuus" oli se, että Taikan pikkuveljeä Tobiasta kutsuttiin yhdessä luvussa jonkin matkaa Topiksi. Siihen 9-vuotiaskin kiinnitti huomiota.

Eilisiltana saimme tarinan päätökseen ja loppurutistukseen varasimme 40 sivua, jotka vilahtivat hetkessä. En ihmettele, että Taika Valo -sarjan ensimmäisen osa valittiin vuoden 2014 parhaaksi lastenkirjaksi. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikkien alakouluikäisten perheisiin. Iltasaduksi luvut ovat juuri sopivan pituisia (no, minä posotin kolmekin lukua illassa) eikä tarina vie yöunia. Tässä siis mitä mainioin vinkki pukinkonttiin, esimerkiksi paikallisesta kirjakaupasta tai vaikkapa Adlibriksestä! Ja miksi minä pidin tästä niin paljon? Koska kirjassa astridlindgrenmäinen lämminhenkisyys ja kiltti jännitys yhdistyvät suomalaiseen elämänmuotoon.

Pakko on myöntää, että nolottaa, että kirja odotti hyllyssä lähes vuoden. Alunperin ajattelin, että 12-vuotias tyttäreni olisi kirjan lisäkseni lukenut, mutta hän on edelleen niin Nälkäpeliensä lumoissa, että lastenkirjakategoria ei enää nappaa. Nyt Uljaksen kanssa odotamme, että pääsemme seuraavan osan kimppuun.

Jaana Lehtiö, Helena Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pokaali
Myllylahti