Ikuisia asioita kaukaisesta Grönlannista

Kesän lämmössä on kiva rentoutua kevyemmän kirjallisuuden parissa. Niinpä valitsin hyllystä Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat, yli kuusisataasivuisen järkäleen, joka kertoo 1700-luvun lopulla Grönlantiin muuttavasta papista. Ja siihen ne viikkokaupalla kestäneet helteet sitten loppuivatkin.

Mutta kovin monta sivua ei tätä tiiliskiveä tarvinnut lukea kun se jo tempaisi maailmaansa. Ja se maailma on komea: Leine on tehnyt huikean taustatyön ja sitten sommitellut sen valtavaksi tarinaksi, jossa kaikki on paikallaan, mutta ilman yksityiskohdilla keikarointia tai sen sellaista.

Tarinan keskiössä on Morten Falck -niminen mies. Hän muuttaa Norjasta Kööpenhaminaan, opiskelee papiksi, ihastuu naapurintyttöön, jättää tämän ja lähtee sitten lähetystyöhön Grönlantiin. Laivamatka on koettelemuksia täynnä, mutta matka on vain alkusoittoa kaikelle sille ankaruudelle ja moraaliselle rappiolle mitä Grönlannilla on tulijalle tarjota. Ja vaikka hän kuuden vuoden päästä palaa Tanskaan, silti hän toteaa elämänsä olevan Grönlannissa, joten sinne hän taas lähtee.

Vaikka kaikki tapahtuu yli kahdensadan vuoden takaisessa ajassa, Leinen tekstin pääpaino ei ole historiassa tai edes inuiittieksotiikassa. Ei suinkaan, sillä pointti on, että ihmiset ja elämä ovat yllättävän samanlaisia 1700-luvun Grönlannissa kuin nyt ja tässä. Ihmisillä on erilaisia haaveita ja pyrkimyksiä, he rakastuvat ja kieroilevat ja pettyvät ja sekoilevat, oli kyse sitten näin etäisestä ja eristyneestä maailmankolkasta tai mistä vain.

Ja Leinen kynä kulkee, se kirjoittaa parhaimmillaan lyyrisen kaunista kieltä. Ja tarina kulkee myös, koko ajan se imee mukaansa. Paikoin tuli mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (ei vähiten siksi, että tässäkin on raju sikiökohtaus), paikoin jotkut laveat jenkkikirjailijat kuten Joyce Carol Oates tai Nathan Hill. Lavea kerronta puolustaa paikkaansa, Harppuunamies-jakso on ainoa, joka tuntuu irralliselta ja jonka olisi voinut jättää pois.

Suomennos on erinomainen, luonteva ja huolellinen. Esimerkiksi näin: "Tänne me grönlantilaiset kuulumme, Habakukilla oli tapana sanoa vaimolleen. Meri on meidän äitimme, siksi meidän on pysyttävä meren ääressä. Maria huomauttaa: Aikuinen ihminenhän jättää äitinsä, emmekä me ole enää lapsia." Mutta ei tämä teos mahdu millään lailla sitaatteihin, se pitää lukea kannesta kanteen.

Hyvän kirjan tunnistaa myös siitä, että se innoittaa etsimään lisätietoa. Wikipediaa tuli aika ajoin selailtua, ja Google Mapsia, jopa lentojen hintoja tuli kurkattua (pelkkä meno Nuukiin yli kaksi tonnia, taitaa jäädä väliin valitettavasti). Tiedoksi: kirjan lopussa on kartta, josta kirjassa mainitut Grönlannin paikat löytyvät - Google Mapsissa kun on ihan eri näköiset nimet.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Suom. Katriina Huttunen
Tammen keltainen kirjasto

Kirja sinusta, minusta ja Porschesta

Saara Turusen Rakkaudenhirviö oli oiva opus, ja sen jälkeen Turunen on ollut useinkin otsikoissa, kun teos sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Tuore Sivuhenkilö kertoo kuulemma siitä, miltä esikoisteoksen kritiikki kirjailijasta tuntui. Mielenkiintoista.

On asioita, joista ei pitäisi kirjoittaa, kuten kirjoittamisesta. Eikä saisi olla liian yksiviivainen. Eikä ole kohteliasta valittaa. Mutta Saara Turunen ei välitä näistä ohjeista yhtään, kirjoittaa vain, siitä kuinka ahdistuneeksi itsensä tuntee kritiikkien ja kirjoittamisen ja yksinäisyyden keskellä. Elämä on toisaalla, eikä iloa löydy oikein mistään.

Katariina Sourin Saranasta kirjoitin taannoin, että se edustaa ärsyttävää vinkuiitakirjallisuutta, jossa kirjoittaja diagnosoi itsensä mieleltään vialliseksi ja valittaa sitten sitä, kunnes löytää ratkaisun. Aihe kirvoitti keskustelua puoleen ja toiseen, tässä blogissa ja muualla.

Vaikka Sivuhenkilössäkin minäkertoja valittaa koko ajan ahdistustaan ja sivullisuuttaan, siinä ei ole ollenkaan vinkuiitameininkiä. Kahdesta syystä. Ensinnäkin Turusen kertoja ei pyri valittamisellaan mihinkään, ainakaan korottamaan itseään erikoiseksi tai erityiseksi. Tämä ero on pieni, mutta oleellinen.

Toinen syy on se, että Sourin teoksen kirjalliset ansiot eivät ole kummoiset. Turunen kirjoittaa hyvin, luonnikaasti ja sujuvasti. Sivuhenkilö ei ole sillä tavalla kaunokirjallinen, että siinä olisi erityisen kauniita tai viisaita lauseita, joita voisi siteerata esimerkiksi tässä. Mutta se herättää itseään suurempia ajatuksia, ja sellaista on tapana kutsua taiteeksi. Lisäksi se on yhtenäinen, siinä on taidokkaasti sijoiteltuja symboleja ja esineitä. Ja tietenkin siinä on rehellinen tirkistelyn maku, joka ei lisää sen taiteellista arvoa mutta houkuttelee lukijoita luokseen.

Parasta on kuitenkin se, että päähenkilön tunnemaailmaan on kenen tahansa helppo eläytyä. Jokaisella on samanlaisia sivullisuuden tunteita, ja someaikana tuollaiset tunteet ovat koko ajan lisääntymään päin. Tämä teos kertoo minusta, ja sinusta. Siksi Sivuhenkilö on komea ja tärkeä teos, lohdullinenkin.

Teoksen feminismi kiteytyy tahattomasti yhteen sanaan. Minäkertoja pohtii naiskirjalilijoiden puuttumista kirjallisuuden kaanonista ja sukupuoliroolien ahtautta ylipäätään. Miesten maailma tulee sitten lähelle minäkertojaa hänen siskonsa lasten mukana, kun pojat leikkivät autoleikkejään. Koko teoksen ainoa painovirhe on Porsche-sanassa, joka on väärin kirjoitettu. Ei ole automiehet päässeet tätä kirjaa oikolukemaan.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi

Paha syntyy idealismista ja uskosta

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu oli vakuuttava, ja se rohmusi useita palkintoja. Siksi Synninkantajatkin piti lukea.

Synninkantajat kertoo samasta aiheesta kuin Taivaslaulu, uskon vääntymisestä hyvästä pahaan, siitä, kuinka kieroon voi ihminen mennä tavoitellessaan taivaita. Jos uutisia haluaa lukea sillä silmällä, maailma on juuri tämän sortin pahuutta väärällään, ollut aina. Uskonnot sytyttävät sotia, papeista ja vaikka uskovaisista opettajista on perverssejä löytynyt kautta aikojen, Rauhalan aihe koskettaa ketä tahansa. "Suurimmat idealistit ja hartaimmat uskovaiset saavat aikaan puhdistukset ja sodat. Muut ottavat rauhallisemmin, pystyvät sietämään erilaisuutta ja ymmärtävät että yhteistyö toimii paremmin kuin pakko."

Päähenkilöitä on neljä, ja lukijaystävällisesti heidät asemoidaan heti alussa, sivulla 16. Koska lukemiseni venyi useamman viikon mittaan, jouduin palaamaan tuolle sivulle usein. Taisto on pappa, Aliisa on mummi, Auroora on täti ja Aaron on poika. Taisto saarnaa ja tuomitsee, ja näihin pöyristyttäviin tuomioihin ja nöyryytyksiin ja poissulkemisiin mennään konkreettisesti Rauhanyhdistyksen pöytäkirjojen kautta. Miehet ovat vallanhimoissaan pahoja ja kovia, naiset pehmeämpiä ja parempia - tätä ikiaikaista asetelmaa nykypolvi pyrkii rikkomaan.

Mutta ei pöytäkirjoilla hyvää kaunokirjallisuutta synnytetä, vaan upealla kielellä. Kuten Taivaslaulussa jo kävi ilmi, Rauhala on huikean hyvä kirjoittaja. Synninkantajien kieli on äärimmäisen kaunista ja elävää, ja hyvin usein se kiinnittyy luontoon, kasveihin ja lintuihin.

Rakenne ei ole yhtä kevyt kuin Taivaslaulussa, jonka parin sivun mittaiset luvut kulkivat vitkaan, mutta eipä ole vikaa tässäkään formaatissa, hiukan pidemmissä luvuissa. Muodinmukaisuuksia on kaksi: realismista hypätään hetkittäin ulos (niin kuin vaikka Kissani Jugoslaviassa), ja kaikki dialogi on naamioitu leipätekstiksi ikään kuin dialogissa olisi jotain pahaa.

Viisaita ja kauniita lauseita löytyy paljon. "Omien juurien ja henkisen perinteen tunteminen auttoi ymmärtämään ihmisiä ja tapoja kaikkialla." Tarkkoja huomioita niin ikään: "Hyvät sakset erotti kuuntelemalla. Ääni ei nirskunut ikävästi terien juuressa vaan kahahti ihanasti koko pituudelta terien kärkeen asti." Taisto-papan maailmassa luonto on tärkein, "vaimo on apu ja lapset lainaa, valta ja viisauskin vaipuvat unholaan, niin on Jumala hyväksi nähnyt, jotta kaipuu iankaikkiseen hyvään ei katoa." Taisto luki nuorempana muutaman romaanin mutta lopetti sitten, ja "se on ollut elämäni paras päätös."

Kritiikinkin Rauhala on kirjoittanut teokseen valmiiksi: kirjailijan alter ego tai kommentaattori kirjoittaa "Matkakertomusta", jossa pohdiskellaan tekstin mahdollisia heikkouksia kirjoittajakurssin näkökulmasta. "Henkilöhahmot ovat ohuita, heidät nähdään vain aiheen kautta. Lapsi puhuu aikuisten ajatuksia eikä ole läsnä hetkessä." Ensimmäinen ei pidä paikkaansa, jälkimmäinen on totta, mutta se ei haittaa.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus