lauantai 27. tammikuuta 2018

Ruostetta ja timantteja kertoo kohtaloista

Marja Louhijan kirjoittama Ruostetta ja timantteja kantaesitettiin Hämeenlinnassa vuonna 2013, ja viikko sitten se saapui Teatteri Akseliin. Pääsimme sinne taas kutsuttuina. Näytelmä kertoo suurten ikäluokkien elämästä iloineen ja suruineen, timantteineen ja ruosteineen. Joukko eläkeiän kynnyksellä olevia ystävyksiä kokoontuu eläkevalmennukseen mökille, jossa avataan näiden ihmisten elämää yksi kerrallaan. Ihmisiä kun ovat, kaikki ovat jollain lailla rikki ja epätäydellisiä.


Lähtökohta on hieno, jokaista katsojaa kiinnostaa kurkistella toisten ihmisten kohtaloihin, siihen, miltä toisista tuntuu elää. Toteutus kuitenkin ontuu, koska perusprinsiippi "näytä, älä kerro" on unohtunut. Kohtaloita ei näytetä, vaan ne kerrotaan. Siksi ne eivät juuri kosketa, ja odotukset, suunta ja jännitteet jäävät vähäisiksi. Louhija on paikoin halunnut rikkoa dialogimuotoa erilaisin roolileikein ja tehtävin, mutta ne eivät toimi kovinkaan hyvin. Esimerkiksi alun ohipuhumisdialogi, jossa toinen puhuu autosta ja toinen elämästä yleensä, on liian kaavamainen. Kaikki nämä ongelmat ovat tekstissä, on vaikea kuvitella että parhaatkaan näyttelijät kykenisivät puhaltamaan henkeä kokonaisuuteen.

Roolitus on sinällään onnistunut, jokainen on roolinsa näköinen ja oloinen, ja hahmogalleria on mukavan moniulotteinen. Stella Storberg tekee Sixtiesin roolin komeasti, hänen kosteissa silmissään näkyy ja tuntuu eletyn elämän maku. Sirpa Rinne papin rouvana on myös uskottava, ja hänen artikulointinsa toimii erinomaisesti. Laulunumerot ovat sinällään ihan hyviä, mutta niin kuin aina, olen sitä mieltä että on parempi kun laulut lauletaan konserteissa ja teatterissa keskitytään teatteri-ilmaisuun.

Ruostetta ja timantteja
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

perjantai 26. tammikuuta 2018

Jos et kuulu kohderyhmään

Jaana Lehtiön ja Helena Miettisen Taika Valo -sarjaa on luettu meillä ahkeraan. Sarjan ensimmäinen osa valittiin vuoden 2014 lastenkirjaksi. Neljäs kirja Taika Valo ja Pelukylän pakkaset jatkaa tutulla linjalla: arkista touhua ja seikkailuja pienen kylän ja pienen ihmisen mittakaavassa.


Noin kymmenvuotiaat lapset valmistautuvat kirjassa joulun viettoon. Tarinan moottoriksi ilmestyy sijaisopettaja Suvituuli, joka antaa oppilaille erikoisen joulutehtävän. Sen seurauksena Taika ja ystävänsä Saana päätyvät etsimään vanhoja esineitä, jotka antavat oikein käytettynä omistajalleen taikavoimia.

Seikkailu käynnistyy hitaahkosti, mutta kulkee sitten kyllä mainiosti kuin potkukelkka lumella. Kieli on elävää, toiminta konkreettista, hahmot moniulotteisia, ja lopussa kaikki tietenkin selviää parhain päin. Paha ei saa palkkaansa, vaan hänenkin toimintansa motiiveihin suhtaudutaan ymmärryksellä.

Nuorimmaiseni on jo kolmentoista ikäinen eli ei ihan parasta kohderyhmää - ja vielä poika. Mutta eipä haitannut, mieluisia iltasatuhetkiä tämän teoksen parissa vietettiin monia. Kun teksti toimii, se toimii vaikka ei ihan parasta a-kohderyhmää oltaisikaan.

Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pakkaset
Myllylahti

tiistai 23. tammikuuta 2018

Toivon asialla

Rauhankoneen kirjoittaja, tekoälytutkija Timo Honkelasta oli mielenkiintoinen juttu Suomen Kuvalehdessä joulukuun alussa. Teoksen alaotsikko on "tekoälytutkijan testamentti": Honkela sairastaa tappavaa aivosyöpää. Koska olin viime vuonna vielä kiltti, joulupukki toi minulle tuon opuksen.


Samaan aikaan lukupinoon ilmestyi myös Dan Brownin Alku, ja vaikka molemmissa mielenkiintoinen tekoäly on isossa osassa, on sanottava, että Rauhankoneen kerronta ei ime ihan Brownin malliin. Mutta se ei ole Honkelan tarkoituskaan. Kirjassa Honkela hahmottelee, kuinka tietokoneita voisi käyttää maailmanrauhan tavoittelemiseen. Kirjan rakenne on löyhähkö, joten kokonaisuus ei hahmotu aivan niin hyvin kuin olisi kenties voinut hahmottua.

Tekoälyn voima piilee sen kyvyssä käsitellä suuria tietomassoja, big dataa. Ja Honkelan mukaan ihmisten väliset erimielisyydet kumpuavat enimmäkseen väärinymmärryksestä. Siksi hän haluaa rakentaa merkitysneuvottelevan koneen, joka kykenisi analysoimaan objektiivisesti, mitä missäkin dialogissa tarkoitetaan. Koneelle opetettaisiin myös tunteiden tunnistamista.

Rauhankoneen "perusarkkitehtuuri" olisi Honkelan mukaan kolmitasoinen: kielen tasolla voitaisiin saavuttaa keskinäistä ymmärrystä, tunteiden tasolla rauhallisuutta ja yhteisöjen tasolla oikeudenmukaisuutta, turvaa, hyvinvointia ja vaurautta. Mitään tarkkoja tai yksityiskohtaisia ohjeita koneen rakentamiseen kirja ei anna, mutta se laittaa kyllä ajattelemaan.

Rauhankonetta lukiessa tuli mieleen hyvä ystäväni, joka on insinööri. Olemme käyneet lukuisia keskusteluja, joissa ystäväni yrittää lähestyä ihmissuhdeasioita insinöörin näkökulmasta. Hänen ratkaisukeskeiset mallinsa eivät aina tunnu kovin elämänläheisiltä minun humanistinsilmissäni, ja sama tunne tuli tämän kirjankin ajatuksista: kauniita ne ovat, mutta mahtaako niistä olla kuitenkaan mihinkään oikeassa elämässä.

Niin moni - muiden muassa Dan Brown - on Honkelan tavoin optimistinen koneiden suhteen, että minun lienee myös syytä opetella suhtautumaan koneiden mahtiin toiveikkaammin. Vielä ollaan alkumetreillä, mutta teknologiajätit Google ja Apple etunenässä kulkevat kyllä juuri sellaiseen suuntaan kuin mitä Honkela hahmottelee. Toinen leiri on sitä mieltä, että ihmiskuntaa ei tuhoa ilmastonmuutos tai maailmansota, vaan nimenomaan tekoäly. Toivoa sopii, että Honkelan testamentti toteutuu.

Timo Honkela: Rauhankone
Gaudeamus

perjantai 19. tammikuuta 2018

Dan Brown suoristaa helmasyntinsä

Aloittelevat kirjoittajat sortuvat usein liian suuriin aiheisiin, tulee kirjoitettua elämän tarkoituksesta ja sen sellaisesta. Ja miksi niin ei saisi tehdä, mitä pahaa siinä on?

No tietenkin se, että nuo aiheet on varattu Dan Brownille. Brownin tuore Alku tuo vastauksen kahteen peruskysymykseen: mistä me tulemme? Mihin olemme menossa? Ja sen lisäksi siinä ratkaistaan myös tieteen ja uskonnon välinen iänikuinen kissanhännänvetely. Aika riittävän kokoiset aiheet siis, jopa 450-sivuiseen kirjaan.


Alku saattaa hyvinkin olla Brownin paras teos. Kaikki hyvä on tallella. Kerronnan imu on huima, ja paikasta toiseen ravataan ahkerasti. Kirjan sivuilla tulee vastaan suuri määrä taidehistoriaa ja historiallisesti merkittäviä paikkoja kuten La Sagrada Familia tai Bilbaon Guggenheim-museo, ja mystisiä koodeja tietenkin. Päähenkilökin on vanha tuttu, Robert Langdon. Pulmia ratkotaan - tosin tästä kirjasta yllättäen tuntuu puuttuvan pääpahis eli se viimeinen suuri konflikti. Huippukohdassa sitä odottaa koko ajan, mutta turhaan.

Aiheena on tekoäly, joka on paitsi muodikas myös se, joka esimerkiksi loistavan waitbutwhy-blogitekstin mukaan tulee joskus meidät ja maapallon tuhoamaan, kenties jo varsin pian. Tuon linkintakaisen tekstin jälkeen Brownin teos saa hyytäviä lisäkierroksia, mikäli joku niitä vielä kaipaa.

Jos Brownin kirjoissa on joku kompastuskivi ollut, se on ollut infodumppaus. Kuvataidetta ja kirjallisuutta pysähdytään esitelmöimään tavalla jota yleisesti pidetään kaunokirjallisuudessa syntinä. Lisäksi tällainen esitelmöinti on tuonut Brownin dialogeihin teennäisyyttä ja elämälle vierasta sävyä. Ymmärrän tietenkin, miksi Brown on siitä huolimatta halunnut esitelmöidä: koska se on kiinnostavaa.

Ja koska Brown on nero, hän on tässä teoksessa keksinyt ratkaisun infodumppausongelmaan. Esitelmöinti on laitettu tekoälyn suuhun. Puhuva tietokone etsii tietenkin puheenaiheensa netistä, joten sen dialogiksi esitelmöinti on täysin luontevaa ja jopa ainoa mahdollinen.

Dan Brown: Alku
WSOY

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Väritöntä ikäihmisen elämää

Joitakin vuosia sitten lukaisin Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen artikkelikokoelman Kirjoittamisen taide & taito. Nyt samaisesta lähteestä tupsahti toinen artikkelikokoelma nimeltään Kurinalaisuutta ja kuvittelua, ja tällä kertaa fokuksessa on tietokirjoittamisen jalo taito.


Kritisoin tuota edellistä teosta seuraavin sanoin: "Heikompia lenkkejä tässä kirjassa ovat muutamat artikkelit, joista paistaa yliopistomaailman sulkeutuneisuus: kun juttu alkaa diskursseilla ja konteksteilla, kirja kirpoaa heti käsistä. Jos ei ole oikeaa asiaa, ei tilanne yliopistojargonilla kohennu."

Tässä kirjassa on hetkittäin samaa vikaa - ja myös samat hyvät puolet: suurin osa tekstistä on oikein mielenkiintoista. Lukemisen arvoinen kirja siis ehdottomasti, esimerkiksi Petri Tammisen aforistisen tiivis artikkeli Aloituksia tai Anna Kortelaisen maanläheinen Käsi sydämelle ovat mainiota ja kaikin puolin antoisaa luettavaa.

Kirjan kohokohta ja sydän on kuitenkin Teemu Keskisarjan riemukas artikkeli Historioitsijan kokemuksia tositarinan etsimisestä ja kertomisesta. Se lähtee liikkeelle tuosta äsken mainitsemastani ongelmasta eli kielestä. Keskisarjan mukaan romaani ja tietokirja eivät kielen ja rakenteen suhteen poikkea toisistaan lainkaan, "hyvä rakenne ja hyvä kieli toimivat kaikissa teksteissä ja huono rakenne ja huono kieli taas upottavat minkä tahansa yritelmän. - - Millään ennakko-odotuksilla ladattu lukija ei koukutu, jos ensimmäiseltä sivulta pomppaavat esiin: performatiivinen paradigma, akkulturaation diskurssi, integraatiovetoinen yhteiskuntajärjestelmä, merkityksenantojen kehityskulku." Tekstissään Keskisarja myös näyttää tuon, ei ainoastaan kerro.

Sitten Keskisarja näyttää kädestä pitäen, miten tekstiin saa lisää kierroksia, eikä todenpuhuminen ole tekstin ainoa mahdollinen hyve. "Kiistaton totuus vaan on, että iso osa parhaista lauluista, tauluista, runoista ja romaaneista on syntynyt päihteiden avustuksella. Miksi tietokirjaileminen muka olisi poikkeus säännöstä? Haastatteluissa on nykyisin tapana vakuuttaa, että minun kirjoittamiseni vaatii kurinalaisia elämäntapoja, lenkkeilyä, joogaa, sienestystä ynnä muuta. - - Tippa ei tapa tositarinaa."

Ironinen ote pitää loppuun asti: "Itse vietän väritöntä ikäihmisen elämää, mutta jotakuta irtiotto voi auttaa syvimmässä itseilmaisussa ja lukijan koskettamisessa."

Keskisarja on syntynyt vuonna 1971.

Kurinalaisuutta ja kuvittelua. Näkökulmia luovaan tietokirjoittamiseen
Toim. Emilia Karjula ja Tiina Mahlamäki
Tarke kustantamo