Finlandia-voittaja on selvillä

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin eilen. Vuonna 2012 palkinnon sai Ulla-Lena Lundbergin Jää, joka on lukupinossani ollut ilmeisesti nimensä vuoksi se, joka aina jää pinon alimmaksi. Parin vuoden mittaiseksi venynyt luku-urakka ei johdu kuitenkaan kirjasta itsestään vaan siitä, että aina on tullut joku joka on olevinaan kiireisempi tai ajankohtaisempi tai jokerimpi. Ensimmäiset sata sivua piti lukea kahteen kertaan.

Mutta kyllä on hieno teos tämä Jää. Maailma, jonka Lundberg lukijalle luo, on ehjä ja koherentti, 1940-luvun lopun saaristolaiselämä piirtyy tarkasti ja elävästi. Lundbergin paras ominaisuus on minun mielestäni kärsivällisyys: kuinka upeasti hän malttaa elää myötä ja kertoa pieniä asioita - ja pienistä kasvaa tietenkin sitten niitä isompia.

Hahmot kasvavat isoiksi, heillä on omanlaisensa luonteenpiirteet, joita määrittää useimmiten kristillinen eetos. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon, että tarkempi erittely on tässä turhaa, mutta muutama huomio sentään.

Lopun tapahtumat yllättävät, kun alkupuolen still life -meininki kääntyy dramaattiseen suuntaan. Dramatiikka kasvattaa tietenkin tarinan painoa. Erityistä on myös se, että vaikka ollaan Suomessa, tarinasta puuttuvat kokonaan perus suomalaiset mieshahmot eli ne, jotka mokailevat ja ryyppäävät ja rälläävät itsensä ja perheensä tärviölle. Saaristossa kaikki on toisin. Ratkaisulla saadaan naislukijoita mutta menetetään huumori. Näinhän yksinkertaista se on, eikö vaan?

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Teos & Schildts & Söderströms

Kesäkoostetta vuodelle 2015

Kaikista lukemistani kirjoista en kirjoittele blogiin, syyt vaihtelevat. Jotkut kirjat ovat niin mitäänsanomattomia, etten viitsi, toiset taas saattavat olla sen verran vanhoja, etteivät ole isomman maininnan väärttejä. Kesällä luen yleensä dekkareita putkeen, vanhempiakin, joten tässä kesän ajan päivittyävä koontipostausta sekalaisista lukemistani kirjoista. Näitä kaikkia - vähän vanhempiakin - kirjoja löytyy mm. AdLibriksestä.

Copyright Taina Euro

Viime kesänä osallistuin dekkarihaasteeseen, jonka koontipostaus löytyy täältä. Hiukan sen hengessä jatkan...

1. Anna Jansson: Loputon uni (Gummerus)

Maria Wern -sarjan alkupään dekkari, joka käynnistyi hiukan hitaanpuoleisesti, mutta tarina oli varsin jännä geenimanipulaatiopohdintoineen. Gotlannista pitäville takuutavaraa.

2. Lars Kepler: Hypnotisoija (Tammi)

Kepler-kuumeeseen en aiemmin olekaan tarttunut, mutta uutuuden, Vainoojan, massiivinen ja hauskanjännittävästi tehty mainoskampanja teki tehtävänsä ja luettuani kirjailijapariskunnan haastatteluita päätin ottaa Keplerit lukuun. Hypnotisoija ei heti napannut, mutta loppupuolikas oli jo taattua ruotsalaista dekkarilaatua. Yksi uudempi ja Vainoojakin odottelevat hyllyssä, niistä lisää tuonnempana.

3. Mari Jungstedt: Neljäs uhri (Otava)

Mari Jungstedtin kirjat sijoittuvat myös Gotlantiin ja olen niitä lueskellut hiukan epäjärjestyksessä. Näiden sävy on hitusen vähemmän synkkä kuin Anna Janssonilla, rikokset ovat ehkä hiukan vähemmän kaameita. Veri kuitenkin lentää sopivasti eikä loppuratkaisua pysty kirjan alkupäässä edes aavistelemaan. Kauniiden maisemien ja tunnelmallisen saaren mainiota rikostarinoita tämäkin, Jungstedtin parhaimpia.



4. Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (Schildts&Söderströms)

Kuva: Schildts & Söderströms

Maaliskuussa luin Kallentoftin Vesienkelit, joka piti otteessaan tiukasti. Kokemuksen innoittamana hain kirjastosta Malin Fors -sarjan alkuakin. Hmm. Kallentoft ilmeisestikin on parantanut matkan varrella otettaan aika lailla, sillä Sydäntalven uhrit taisin uusia parikin kertaa ennenkuin lopulta sain sen suoritettua. Puolessa välissä olin jo antaa itselleni luvan palauttaa kirjan keskeneräisenä kirjastoon, mutta sitten sisuunnuin ja luin. Onneksi jaksoin, sillä ihan mallikas tämäkin oli, mutta kenties nuo vainajan ja tutkijan väliset henkiset vuoropuhelut katkoivat tässä tarinaa sen verran, että otteeni herpaantui. Ehkä luen näitä lisääkin, ehkä.

5. Anders Roslund, Börge Hellström: Lokero 21 (WSOY-pokkari)



Tähän kirjaan piti tietystikin tarttua jo siitä syystä, että takakannen teksti "Pohjoismaiden kuumimman kaksikon rankka rikosromaani" huvitti. Näitä "kuumimpia" kaksikoita tuntuu piisaavan tuolla länsinaapurissa: Keplerin kirjoittajapariskunta, Erik Axl Sund -kaksikko jne. No, tämä kirja on ilmestynyt jo vuonna 2005, joten ehkäpä he olivat ensimmäinen "kuumin"...

Mutta rankka tämä rikosromaani tosiaan on. Aiheena on ihmiskauppa ja ympyrät niinkin pienet kuin Liettua ja Ruotsi, ihan tässä nurkilla. Sen verran paljon tästä aiheesta on viime vuosina kirjoiteltu - niin faktaa kuin fiktiotakin - ettei tarina vaikuta liian hurjalta ollakseen totta vaan murheellista on, että tämä voisi olla myös totta.

Kaksi nuorta tyttöä löytyy henkihieverissä tukholmalaisasunnosta, toinen karkaa, toinen joutuu sairaalaan pahasti pahoinpideltynä. He ovat jo aiemmin päättäneet päästä kertomaan oman tarinansa nauhoittamalla videolle kertomuksensa. Rankka tarina ja vaikka aavistin pahiksen jo ennen loppua, harmitti roistouden määrä niin, että se jäi vaivaamaan. Hyvän tarinan merkki, eikö?

6. Max Manner: Jääkyynel (Crime Time)

Taas täytyy tunnustaa tai innoissaan kertoa, että löysin kirjailijan, jonka dekkareista en ollut tiennyt mitään. Juu, tunnustaa siis tietämättömyyteni, tai hehkuttaa sitä, että kiva, että näitä vielä löytyy. 

Kansi oli varsin hyytävä ja takakannen teksti melko lupaava. Sen huomasi lupaavaksi jopa 11-vuotias tyttäreni, joka ei kertakaikkiaan innostu hömpästä eikä varsinkaan fantasiasta (mikä on ongelma, koska nuortenosastolta kirjastosta ei juuri muuta löydy). Hänelle pitäisi löytyä nuorten jännäreitä, joissa saa tapahtua vähän murhia. Enid Blytonia (jonka tuotantoa itse kahlasin innolla hänen iässään samalla kuin Kotiopettajattaren romaaniakin) on turha yrittää tarjota, koska se on kivikautista. En kuitenkaan antanut tyttäreni lukea tätä jännäriä, koska takakannen tekstistä huolimatta se ei ollut 11-vuotiaan tarina.

Miten on mahdollista, että olen aiemmin missannut Max Mannerin? Tarina sijoittui pääosin Lappiin (toinen kotini, suurinpiirtein), mutta alkaa Turussa (pääasiallinen kotini). Mielikuvituksellisia käänteitä tarinasta ei puutu, ihmiskauppa rehottaa, rikokset ovat jopa ruotsalaistyyppisiä (silmiä kaivetaan päästä kuten uusimmassa Camilla Läckbergissä (josta en vielä olekaan blogannut)) ja roistot pääosin kaikeksi onneksi suomalaisia, vaikka Venäjän puolellakin seikkaillaan. 

Henkilöhahmojen kuvaus on vaihtelevaa. Osa hahmoista piirtyy varsin selkeästi ja vahvasti, osa taas jää varsin köykäisten sanankäänteiden taakse. Tunturimaastossa on kirjailija ilmeisesti käynyt ainakin Lapin lomallaan, sen verran elävää on kuvaus ja pohjoisemman Suomen erityispiirteetkin tulevat vallan mainiosti esille. 

Taidanpa syksyn tullen kaivella kirjastosta muitakin Max Mannerin kirjoja tämän uutuuden lisäksi. Vallan mainio pikalaina tämä siis oli.

7. Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää (WSOY)

Maeve Binchyn kirjoihin olen tarttunut monesti lentokentillä. Tasalaatuisia ihmiskohtaloita, ei turhaa ilkeilyä, hyviksille yleensä käy hyvin. Ja paljon ihania irlantilaismaisemia.

Seitsemän talvista päivää kuvaa Irlannin länsirannikolle remontoitavaa hotellia, Stonea Housea, sen kunnostamista, henkilökuntaa sekä ensimmäisen viikon vieraita.

Tunnelmalliset Maeve Binchyt ovat mitä mainiointa vastapainoa synkemmille dekkareille.

8. Sophie Kinsella: Hääyöaie (WSOY)

Tämä mahtavasti nimetty ulkomaalaisen diftongipainajainen on kirja, jollaisia on hyvä olla olemassa. Hauskaa höttöä, joka sai nauramaan ääneen. Tomi ihmetteli vieressä, että mikä ihme nyt saattaa noin naurattaa, mutta peribrittiläinen Sophie Kinsella osaa oman genrensä. Kuivaa huumoria ja vähän höpöhöpöäkin on mainio yhdistelmä.

Kirjassa Lottie, tämän suojeleva isosisko, entinen poikaystävä, nykyinen mies ja erilaiset liitännäishahmot harrastavat kommelluksia sarjatulella. Juonikin kirjassa on, mutta se ei ole kovin merkityksellinen vaikkakin hupaisa.

Sophie Kinsella tunnetaan Himoshoppaaja-sarjastaan, jota on filmatisoitukin. Himoshoppaaja on aiheena ehkä jo hiukan kulunutkin (no, saa nähdä, uusin on tuossa yöpöydällä odottamassa, kun kirjaston uutuushyllystä kutsui...), mutta Kinsella on kirjoitellut välillä muitakin.

Jos pidit Bridget Jonesista, naurattaa Hääyöaie sinua aivan varmasti.

9. Jaana Taponen: Unelmavaras (Karisto)

Unelmavaras on ilmestynyt jo vuonna 2010, mutta aihepiiri ei vanhene. Takakansi lupasi seuraavasti: "Viiltävän tarkka kuvaus työpaikan inhottavimmasta tyypistä." Tuo inhottavuus ei niinkään vedonnut vaan se, että kirja on kuvaus nykyaikaisesta työpaikasta, työnarkomaanista, uraihmisistä ja muusta sellaisesta, mikä nyt sattuu kiireisissä yrityksissä työskennellyttä kiinnostamaan.

Kirjana Unelmavaras oli ihan keskitasoa ja päähenkilö varsin luotaantyöntävä. Kirjan takakansi lupasi - harmillisesti etukäteen - että lukijan sympatiat kuitenkin heräisivät. No, siitä en niin tiedä, mutta loppupuolen lapsuudenperhesivupolku vaikutti hiukan kaukaa haetulta ja kummalliselta.

Jos aihepiiri kiinnostaa, lue ihmeessä.

Herra Gummi tietää mistä me ipanat sytymme

Herra Gummista olin kuullut paljon hyvää. Se on houkutellut etenkin pieniä poikia lukemaan, mikä ei koskaan ole pahitteeksi. Ostin ensimmäisen Herra Gummin pädilleni, sitten löysin sen kirjastosta ja lopulta kaksi muutakin.

Andy Stantonin luoma Herra Gummi on loistava hahmo. Hän on törkyinen ja röyhtäilevä pahis eli kaikkea sellaista, mistä pienet pojat pitävät. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt toistaiseksi kolme kappaletta, mutta englanninkieliset sivut - Mr. Gum - antavat ymmärtää, että lisää on tulossa (jee!).

No miksi meillä nämä olivat onnistuneita iltasatukirjoja? Yksi mittari on, miten innokkaasti 8-vuotias pyytää "vielä yhtä lukua". Joka ilta hellyin lukemaan kaksi tai kolmekin lukua, koska se oli itsestänikin tosi kivaa. Kuvitus on hassua, harvaa ja minimalistista mutta toimivaa. Hahmojen nimet ovat ehkä suomalaisittain - vaikka käännös onkin mitä onnistunein (kiitos Jaana Kapari-Jatta) - vähän hankalia, mutta ne eivät tuottaneet tiukasti kirjaa seuranneelle lapselle mitään ongelmia.

Aikuinen, minä siis, sain hirnua mukana. Ja tällä kertaa monesti ihan samoissa kohdissa lapsen kanssa. (Onhan niitäkin lastenkirjoja, -näytelmiä ja -elokuviakin, joissa on omat hassuutensa vanhemmille.) Sanoilla kikkailu on tässä kirjassa erityisen onnistunutta. Kolmannen kirjan hauskin kohta taisi (ainakin minusta) olla tämä:

8. luku

Yö peikkovuorella

Yön tultua matkaajat leiriytyivät. Polly sytytti tulen ja Perjantai löysi ruuanlaittoon villijäniksen, mikä oli onni, koska hän oli itse liian väsynyt kokkaamaan. Jänis pyöräytti pari munakasta sillä välin kun matkaajat tähyilivät avaraa tähtistä taivasta vuorenrinteen yllä. 

(Herra Gummi ja vuorenpeikot, s. 102)

Näiden kirjojen myötä totesin kuopukseni tosi tarkaksi kuuntelijaksi (hän pystyi siteeraamaan kahden kirjan takaisia tapahtumia ja henkilöiden nimiä hurjan tarkasti) ja näiden myötä hän innostui itse lukemisesta niin, etten ole saanut sen koommin (nyt siis jo yli kahden viikon ajan) lukea kuin yhden iltasadun. Nuoren herran nenää ei saa irti kirjasta ja äiti on haljeta onnesta! Ensimmäinen näistä kirjoista teki suurimman vaikutuksen, mutta kaikki kolme ensimmäistä on luettu suurella innolla.

Suosittelen Herra Gummia kaikkien sekä pieru- että fiksusta huumorista pitävien pikkuvintiöiden ja -prinsessojen iltasaduiksi ikähaarukassa 4-99 vuotta! 

Andy Stanton: 
Olet ilkimys, Herra Gummi 
Herra Gummi ja piparipohatta
Herra Gummi ja vuorenpeikot
Schildts & Söderströms

Ruotsalaismummoilta odotin enemmän

Ehtoolehdon jälkilämmössä nappasin käsittelyyni ainakin kirjan kansitekstin mukaan kovasti ylistetyn ja hauskaksi kiitetyn ruotsalaiskirjan Kakkua, kiitos! Ehkä kyseessä on syysväsymys, mutta tätä kirjaa jouduin suorittamaan. Suorittamiseksi kutsun lukemista silloin, kun jatkan kirjan lukemista vaikka kesken jättäminen käy mielessä ja lasken epätoivoisena jäljellä olevia sivuja. Toisenlaisiakin kirjoja nimittäin luen, useinkin, ja silloin harmittaa kirjan loppuminen kesken.

Kirja on toki hauska, mutta ei kovin älykäs. Ehtoolehdossa metsästetään rikollisia (vaan saadaanko kiinni?), mutta Kakkua, kiitos! -kirjassa palvelutalon surkeaan ruokaan ja tylyyn kohteluun kyllästyneet ysikymppiset suunnittelevat oikein kekseliään rikoksen päästäkseen parempien palvelujen äärelle, vankilaan. Idea on hauska ja on pakko myöntää, että tapa, jolla Kansallismuseosta pöllitään arvotauluja, on oikein hauska, jopa huvittava. 

Mummelit ja papparaiset - sallittakoon tässä kohtaa ikärasistinen diminutiivi - on kuvattu tylsän yksiviivaisesti: mummeleiksi ja papparaisiksi. Poliisit ovat juuri niin tyhmiä kuin suomalaisten mielestä ruotsalaispoliisit ovat ja palvelutalon henkilökunta on myös ihan typerää sakkia. Miksi ihmeessä? Heihin olisi voinut saada syvyyttä ihan oikeastikin, kuten Minna Lindgrenin ansiokkaista kirjoista voidaan huomata.

Ainoa hauska ja kekseliäs kohta on vankilaoloajan kuvaus, joka tosin tuntui saaneen vaikutteita Orange is the New Black -tv-sarjasta. Ilkeät pomovangit tylyttävät ja kampoihin laittavat alempiarvoiset vangit uhataan viedä - tietysti pohjoismaalaisittain - saunaan. 

Kakkua, kiitos! on kuin höpsö aikuisten satukirja, jossa meuhkataan siellä täällä. Lapsille suunnatuissa kirjoissa meuhkataan myös, eikä meuhkauksia sen kummemmin selitellä, koska lapset eivät vielä ihan kaikkea kyynisesti kyseenalaista. Eilen luin lasten kanssa loppuun iltasatukirjana meillä olleen Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa (Mäkelä) -kirjan, jonka toinen päähenkilö, Mummo Mutikainen, on kuin ilmetty Stina tai Märtha tai Anna-Greta tästä kovin samanhenkisestä aikuisten sadusta. 

Jos pidät täysin harmittomasta ruotsalaisviihteestä, jossa vanhuus on vain yksi sivujuonne, saatat hyvinkin ajankulukseksi haluta lukea tämän. Ja jos lapset pitävät Ahvenanmaalla aarretta etsivästä Mummo Mutikaisesta, lue lapsille iltasaduksi samalla lailla hymyilyttävä hitusen pidempään kestävä Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sandberg: Kakkua, kiitos!

Schildts & Söderströms

Maijaliisa Dieckmann: Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa

Mäkelä

Kakkua, kiitos! on myös Bookyssa

Tirkistelijäksi tunsin itseni

Päivi Storgård on jäänyt mieleen hymyilevänä toimittajana sieltä täältä. Muistan myös pariskuntakuvia naistenlehdissä, joiden seurapiiripalstoilla hymyili tuo Storgårdin pariskunta. Sen kummempaa mielikuvaa minulla ei aiemmin ollutkaan. Jotenkin muistan rekisteröineeni pariskunnan eron vaikka en tunnustaudukaan juorujen aktiiviseuraajaksi. Tässäkin kohtaa apuna ja riesana on harmillisen hyvä muistini.

Viime vuonna Päivi Storgård tuli julkisuuteen esikoiskirjallaan ja samalla luin hänen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. En tietääkseni tunne henkilökohtaisesti ketään samaan sairastunutta, mutta olen ymmärtänyt, että niin masennuksesta kuin muistakin mielialaan vaikuttavista sairauksista kärsii kovin moni. 

Keinulaudalla on vaikuttava lukukokemus. Siinä on selvästikin hyvin paljon omakohtaisuutta, vaikka päähenkilöiden nimet onkin muutettu. Outi, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava tv-toimittaja, on naimisissa Aaronin kanssa, joka on töissä luovalla elokuva-alalla. Heille syntyy kaksi lasta. Outi on kotoisin Tampereelta, jossa Päivi Storgårdkin on viettänyt nuoruutensa. 

Kirjaa oli vaikea lukea fiktiona, koska tarttumakohdat kirjalijan omaan elämään ovat niin selkeitä. Tunsin tirkisteleväni ja miettiväni, kuinka paljon kirjassa on totta ja paljonko keksittyä tai muunneltua. Tuntui suorastaan, että lukijalle - ainakin minulle - olisi ollut helpompaa, jos päähenkilöiden tausta olisi ollut kauempana kirjailijan omasta elämästä tai sitten kirja olisi ollut aidosti omaelämäkerrallinen. Toisaalta, tarkka kuvaus omasta elämästä olisi voinut olla lasten ja ex-puolison yksityisyydelle liian rankkaa, mutta sitten taas lukija jää siihen käsitykseen, että mikä tahansa tapahtuma kirjassa saattaa olla ihan totta. Sellaisten pohtiminen vie lukijalta turhaa energiaa. 

Nostan hattua Päivi Storgårdille, joka halusi kertoa tämän tarinan. Hän kertoo maanisesta ja masennusvaiheesta niin elävästi kuin vain sellaiset itse kokenut voi. Melkein pystyin samastumaan tunnetiloihin, kun itse luin kirjaa väsyneenä. Kirjan rakenne toimii aluksi hyvin: joka toinen luku kertoo siitä, mistä tarina alkaa, vuodesta 2003 ja joka toinen uudemmista tapahtumista, loppuvuodesta 2012. Kirjan edetessä vuosiluvut lähenevät toisiaan kunnes aivan loppupuolella kirjaa hyppelevät vuodet ja kuukaudet edestakaisin vuosien 2010 ja 2012 viedessä tarinaa eteenpäin. Lukijaa viedään, mutta se on - näin jälkeenpäin ajateltuna - loistava tehokeino. Päähenkilö on sekaisin ja lukija saadaan samanoloiseen tilaan heiluttelemalla aikaa ja tapahtumia. 

Kirjan sympaattisin hahmo on ensihoitaja Jari. Ja ärsyttävimpiä tunteita herättää päähenkilön ohella puoliso Aaron. Töittensä pariin pakeneva puoliso esitetään toisaalta mukana pysyvänä tukena, mutta omalta osaltaan sairastumista suorastaan aiheuttavana ääliönä. Puoliso ei tietenkään sairastumista aiheuta, mutta lukijan tekisi mieli miestä ravistella ja saada huomaamaan, mitä on tapahtumassa. Päähenkilö Outi taas olisi varmasti saanut apua paljon aiemmin, jos olisi päässyt yli stigmasta ja paljastumisen pelostaan. Mutta näinhän se ilmeisesti on: kukaan ei halua tulla leimatuksi hulluksi ja niin kauan kuin itselleen jaksaa tolkuttaa, että tämä nyt on pientä väsymystä ja keksiä muita tekosyitä, kaikki on hyvin. 

Mikään suuri kirjallisuuden huippu tämä ei ole. Kirjoitusvirheet, hentoiset svetisismit ja oikoluvun epätarkkuus välillä harmittivat, mutta kirja kannatti ehdottomasti lukea. Teksti on sujuvaa ja se nappaa mukaansa. Se avasi ainakin minun silmäni näkemään erilaisuutta ja toivon, että muillekin se toisi lisää avarakatseisuutta ja että kukaan ei lukisi kirjaa vain tirkistelytarkoituksessa. 

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Schildts & Söderströms