lauantai 21. heinäkuuta 2018

Lukeneisuus, leppoisa asema ja vastakarva

Juha Hurmeen Niemi oli mielenkiintoinen ja ajatuksia suuntaan ja toiseenkin herättävä teos. Lisämielenkiintoa Hurme keräsi taannoin esiintyessään Pienen kirjapuodin synttäreillä hämmennystä ja huvittuneisuutta herättäen. Lisää pitää siis miestä lukea.


Nyljetyt ajatukset on Niemen (2017) edeltäjä, vuonna 2014 julkaistu kirja. Siinä kaksi miestä, Köpi ja Aimo, soutaa Suomen länsirannikkoa pitkin Kustavista Hailuotoon 4,5-metrisellä veneellä. Matkaan kuluu kaksikymmentä heinäkuista päivää. Mitään erikoista ei tapahdu. Tai no, peräsin rikkoontuu kerran ja aina kun kympistä pääsee hyppäämään, hypätään.

Kaikki taide vaatii ennen muuta rajojen asettamista, sen sanoi Stravinsky kauan sitten ja siihen olen blogissakin tullut usein viitanneeksi. Tässä kirjassa rajojen asettaminen on sitä, että tapahtumat on minimoitu. Ja se on mielenkiintoista. Samasta lähteestä ammentaa voimansa esimerkiksi Alastalon salissa. Ja jokainen joka jotain on joskus lukenut, tietää, että tapahtumattomuudessakin tapahtuu aina vaikka ja kuinka.

Niin kuin tietysti tässäkin. Tapahtumat sijoittuvat kahden pään sisään, koko teoksen ideana on, että Köpi ja Aimo keskustelevat pitkän soutumatkansa aikana kirjallisuudesta, musiikista, teatterista ja taiteesta ylipäänsä.

Kirja on kertomus siitä kaikesta, mitä Hurme taiteessa arvostaa. Hän on lukenut paljon, ja sellaiselle on helppo nostaa hattua, tällaisen tekstin äärellä viihtyy helposti. Vertasin Niemen yhteydessä Hurmetta Esko Valtaojaan, ja tämä kirja vain vahvistaa vertaukseni oikeellisuutta: Valtaojan tapaan Hurmekin kirjoittaa ainakin näissä kahdessa kirjassa yhtä ja samaa juttua, oman maailmankuvansa manifestia. Joka perustuu erityisen suuren lukeneisuuden ja leppoisan ilmaisun väliseen kiehtovaan kahnaukseen, lämpimässä humanismin hengessä.

Alastalon salissa on kirjan itsestäänselvä lähtökohta. Volter Kilven tuotanto käydään läpi, ja sen jälkeen ajatukset sinkoilevat enimmäkseen noin sadan vuoden takaisessa kirjallisuudessa ja 60-luvun popmusiikissa, mutta muuallekin loikitaan. Mielipiteitä ja arvotuksia ei pelätä. Ja hyvin kulkee Hurmeen teksti.

Hurme kohautti Finlandia-palkintopuheellaan. Perusvire on tässä sama, ja se sanotaan ääneen sivulla 125: "Kauhistuttavin uhkamme on tietämättömyys ja sen hellittämätön seuralainen typeryys." Hurmeen suhde Finlandia-palkintoonsa asettuu hauskaan valoon, kun sivulla 188 todetaan, että "kaikki taidepalkinnot jaetaankin useimmiten päin persettä."

Kaikkia Hurmeen esittelemiä taiteilijoita ja teoksia yhdistää vastakarvaisuus, asettuminen oppositioon. Ja pienen puolustaminen. Hurme asemoi itsensä selkeästi taide-viihde-akselin taidepäähän, siitä vastakarvaisuudessa on kyse. Ja se on mielenkiintoista, vaikka hintana on, että jossain kohtaa jokaiselle lukijalle tulee taatusti oma oppositionsa tähän tekstiin. Sitä Hurme etsinee myös.

Moni asia heijastuu julkaisuvuodesta eteenpäin. Esimerkiksi juuri hiljattain on keskusteltu siitä, pitääkö taiteen ottaa kantaa yhteiskunnallisesti. Näin Hurme sivulla 385: "Tekopyhät porvarit ja tylsät vasemmistolaiset ovat sälyttäneet viime vuosikymmeninä kirjallisuudelle ja teatterille kammottavan velvoitteen: puuttua suoraan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Mitä vittua! Yhtä hyvin voitaisiin vaatia nykysäveltäjältä oikeudenmukaisempaan pääomaverotukseen herkistävää sinfoniaa."

Sally Salmisen tuotannosta Hurme kirjoittaa innoittuneena. Salmisen Katrina julkaistiin uudelleen tänä vuonna, Hurmeen suomentamana tietenkin. Bob Dylanin Nobelinkin Hurme näki etiäisenä.

Kesän ötököihin kyllästyneille Hurme tarjoilee hailuotolaisen kirjailijan Matti Hällin ajatuksen, joka saattaa lohduttaa tai ainakin pistää ajattelemaan: hyttyset ja paarmat voi nähdä "luonnon sormenpäinä, joilla se tunnustelee ihmisen olemusta".

Kaikki pieni ja vastakarvainen ei kuitenkaan ole hyvää. Electric Prunes -yhtyeen ylistys nostaa minun karvani pystyyn, nämä 60-luvun lopun taiderocksekoilut ovat hirvittävää sontaa. Ne eivät ole poppia, ei niitä suuri yleisö ole koskaan ymmärtänyt eikä tule ymmärtämään. Mutta ei niillä myöskään taiteen kanssa ole mitään tekemistä, taidemusiikin näkökulmasta ne ovat erittäin kömpelöä ja harrastelijamaista jollotusta. Hurmeen ongelma on tietysti se, ettei hän tunne taidemusiikkia ollenkaan. Siksi kirja olisi ollut paljon parempi pienemmällä musiikkipainotuksella. Suutarin ei tarvitse pysyä lestissään, mutta ihan kaikkialle ei kannata astella, näin julkisesti ainakaan.

Kari Peitsamo -intoilu sen sijaan on hauskaa.

Köpi ja Aimo puhuvat vuorotellen, ja minkäänlaista eroa miesten kielenkäytölle Hurme ei ole vaivautunut rakentamaan. Suorat lainaukset oikeutetaan kömpelösti sillä, että soutajat vetelevät lappuja tai kirjoja hihoistaan tai saappaanvarsistaan. Aivan kuin Niemi, tämäkään teos ei ole kieleltään tai rakenteeltaan kaunokirjallisesti erityisen upea, mutta koko ajan mielenkiintoinen, haastava ja ärsyttäväkin. Niin kuin taiteen pitää. Pizzansyömisen halveksiminen on hiukan lapsellista, mutta toisaalta Hurmeen suurin voima on juuri tässä.

Hän kykenee aina vain säilyttämään lapsenkaltaisen innostumisen erilaisista asioista. Siitä sopii ottaa mallia.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Teos

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Viihdyttävää taidetta

Maria Mustrannan esikoisteos Sokeita hetkiä ilmestyi viime vuonna, mutta laiskana varaajana sain sen kirjastosta käsiini vasta nyt.


Kirjaa on kehuttu monelta suunnalta. Kirjan luettuani voin vain todeta, että vielä useammalta suunnalta sitä voisi kehua. Niin kuin moni muukin teos, tämä todistaa erinomaisesti sen, kuinka ylivoimainen taiteenlaji kirjallisuus on: yksi ja sama teos voi olla sekä helppolukuinen ja viihdyttävä että samalla taiteellisesti korkeatasoinen. Ei onnistu esimerkiksi musiikissa ollenkaan. Ei onnistu, vaikka moni niin luulee.

Sokeita hetkiä on psykologinen romaani, mikä tarkoittaa, että lukijaa viedään hahmojen päiden sisään. Sekin on asia, jonka vain kirjallisuus pystyy kaikista taiteista näin komeasti tavoittamaan. Mustrannan päähenkilöt Juhani ja Kaisla kasvavat tekstissä eläviksi ja ennen muuta monisärmäisiksi hahmoiksi, ja Mustranta osoittaa, kuinka lähellä hyvä ja paha toisiaan ovat, kuinka helposti edellisen tavoittelu lipsahtaa jälkimmäiseen.

Juhani on poliisi, josta pitkä työkokemus on karsinut ihanteellisuuden. Nuoruuden värikkäät kokemukset ja geeniperimäkin kuikuilevat taustalla. Kaisla on nuori tyttö, joka myöskään ei ole saanut parhaita kortteja käsiinsä. Heidän huuruiset ja horjuvat tiensä kohtaavat yhtenä yönä hotellissa, ja tuo yö jättää jälkensä molempien loppuelämään. Asetelmaa uhkaavat kliseet Mustranta kiertää tyylikkäästi.

Mustrannan tarina kulkee uskottavia teitä, ja koko ajan paljastuu uusia ja mielenkiintoisia asioita niin, että lukija on ja pysyy koukussa. Kieli on lumovoimaisen kaunista ja rikasta, ja konkretia (eli pienet esineet ja paikasta toiseen liikkuminen) ja päänsisäiset maailmat lomittuvat juuri niin kuin parhaassa kirjallisuudessa pitää.

Tykkäät sitten dekkareista tai kauniista kielestä tai mistä vain, tämä teos sopii sinulle.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä
WSOY

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Lapsuuden äänimaisemaa

Isäni sai lahjaksi Hectorin muistelmakirjan Asfalttihippi, ja niin minäkin pääsin tutustumaan tähän opukseen.


Hectorin musiikki on kuulunut lapsuuteni äänimaisemaan kiinteänä osana, niin kuin kai lähes kaikkien 70-luvulla eläneiden suomalaisten. Kirja ei kata koko uraa vaan päättyy 70-luvun lopulle, ja jatkoa on luvassa, "sikäli kun jaksan muistaa".

Asfalttihippi on helppolukuinen ja selkeä teos, se kulkee kronologisesti esivanhemmista eteenpäin ihan niin kuin kunnon elämäkerran kuuluu. Teksti kulkee jouhevasti eikä kikkaile. Erityisen syvälliseksi Hector ei heittäydy, mutta mielenkiintoisia juttuja on paljon. Esimerkiksi se, että laulaja-lauluntekijän uran aloittanut Palkkasoturi oli aivan yksinäinen julkaisu 60-luvulla, mitään muuta Hector ei silloin tehnyt. Ensimmäinen LP tuli vasta 1972, ja keikoille mies lähti varsinaisesti vasta kun kolme ensimmäistä levyä oli tehty ja suosio suuri.

Monin paikoin mieleen tuli lukiessa muistikuvia omasta lapsuudesta, ja usein niiden sävy oli haikea. Ennen ei kuitenkaan kaikki ollut paremmin, nimittäin nyt lukijalla on helppoa: kun Hector esimerkiksi kertoo, että Herra Mirandos -kappaleessa käytettiin Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselta lainattua syntetisaattoria (jota soitettiin koskettamalla metallisilla puikoilla soittimen antureita), voin YouTubesta tai Spotifysta saman tien laittaa tuon kohdan soimaan.

Tuttuja kappaleita on paljon, mutta vielä enemmän tuntemattomia. Esimerkiksi Liisa pien tai Irina Milanin ja Jorma Panulan kanssa tehty Mitä tapahtuu! -levy ovat menneet kokonaan ohi. Ei ihan ihmeellistä tosin, sen verran haahuilevaa musiikkia ne ovat. Mutta mielenkiintoista oli niihinkin tutustua, sekä kirjan sivuilta että kuunneltuina.

Paljon Hector on ehtinyt. Vain elämää -ohjelmaan osallistuminen vuonna 2016 varmisti sen, että musiikinopettajan ei tarvitse ihan nollasta asti alkaa oppilaita Hectoriin tutustuttamaan. Vaikka kyllä jokainen nykynuori tietää ainakin Lumi teki enkelin eteiseen ilman telkkariakin.

Heikki Harma: Hector, Asfalttihippi
Kirjoittaneet Heikki Harma ja Tuula Kousa
Otava

torstai 5. heinäkuuta 2018

Lienen tosikko

Kirjahyllyymme on jostain ilmestynyt Carol Shieldsin teos Kaiken keskellä Mary Swann.


Takakansitekstin mukaan teoksen juoni on jonkinlainen mysteeri, ja lisäksi teos on "tarkkanäköinen parodia kirjamaailmasta". Ilman muuta mielenkiintoinen kirja siis.

Oppimaton maalaisemäntä Mary Swann elää Nadeaussa, Amerikkalaisessa pikkukylässä. Hänen ainoa kontaktinsa ympäröivään yhteisöön on kirjasto, josta hän lainaa kaksi teosta kerrallaan. Köyhä ja eristäytynyt nainen käy jättämässä pussillisen irtolehdille kirjoitettuja runoja kustantajalle ja kuolee sen jälkeen yllättäen ja väkivaltaisesti. Kustantaja painaa runot kirjaksi, josta otetaan pieni painos. Parikymmentä vuotta myöhemmin akateeminen maailma - tai oikeastaan muutama yliopistoihminen - innostuu Swannin runoista ja järjestää symposiumin, jossa pyritään kartoittamaan tätä mystistä hahmoa ja sitä, kuinka niin eristäytynyt ja kouluttamaton ihminen on voinut kirjoittaa niin taidokasta runoutta.

Tarina kerrotaan neljän henkilön kautta: Sarah Maloney on tarmokas feministitutkija, Morton Jimroy on elämäkerturi, Rose Hindmarch on Nadeaun kirjastonhoitaja ja ainoa ihminen, joka on edes hiukan joskus jutellut Mary Swannin kanssa, ja Frederic Cruzzi on Swannin runoteoksen kustantaja.

Maisema ja tarina aukeavat Shieldsin kerronnassa komeasti, askel askeleelta tarina kulkee kohti Mary Swannia - vaikka lopulta ei juuri mihinkään päästä. Hahmoilla on jokaisella omat äänensä ja tarinansa ja näkökulmansa ja intressinsä, ja Shieldsin kieli kaikkialla tuoretta ja vivahteikasta. Esimerkiksi Morton Jimroy kuvailee nuorta naista luennolla näin: "Mitkä sirot olkapäät, särkyvän hauraat. Ja mitkä hiukset. Äänikin kirkas kuin lihaliemi. Anna kuulua, kaunokainen." Kaikkia yhdistää kuitenkin enemmän tai vähemmän akateemisuus, tämä kirja on yliopistoproosaa.

Viidennessä jaksossa kaikki kurotaan konkreettisesti kasaan, kun nuo neljä tapaavat Swann-symposiumissa. Tämä jakso on kirjoitettu elokuvakäsikirjoituksen muotoon, tällä kaiketi pyritään ottamaan jonkinlaista etäisyyttä dekkareihin tai muihin mysteeritarinoihin. Ehkä teoksen ilmestymisvuonna 1987 on oltu vielä kovasti postmodernismin pauloissa, en tiedä. Erikoinen muotoratkaisu toimii kyllä, mutta minä en tätä kirjaa kyllä osaa minkäänlaiseksi parodiaksi mieltää. Lienen tosikko.

Mystisiä katoamisia tapahtuu, ja vaikka mysteeri lopuksi tavallaan ratkeaakin, niin kirjan lopussa olo on kuin olisi lukenut runoja, lukija jää mietiskelemään avointen kysymysten äärelle. Ja juuri se on kai ollut Carol Shieldsin tarkoituskin.

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann
Suom. Hanna Tarkka
Otava