maanantai 30. elokuuta 2021

Maaginen realismi toimii viinan voimalla

Tykkäätkö alkoholista? Entä pissa- ja kakkahuumorista? Tai seksijutuista? Oletko lopen kyllästynyt lehtijuttuihin, joissa kerrotaan kuinka senjasen elämänlaatu on niin kovasti kohentunut kun sejase jätti alkoholin? 

Olet ilmeisesti mies.

Aiheuttavatko nuo asiat sinulle ongelmia? Pelkäätkö leimautuvasi juntiksi edellä mainittujen kivojen asioiden vuoksi? Luet kenties Reijo Mäkeä ja Juha Vuorista, ja saat korkeakirjallisilta ystäviltäsi alati ylenkatseita. He eivät kutsu sinua juhliinsa, hyvä jos Facebook-kavereikseen. Niinpä piilotat Juoppohullun päiväkirjan Parnasson kansien sisään. Klamydian kuunteleminen on sentään jo hiukan okei kun Vesku Jokinen on tuttu tv:stä, mutta ei sitä sentaan kehtaa viinibaarissa hoilata. Vaikeaa on. 

Ei hätää, kaikkeen on olemassa ratkaisu.


Kiinan ainoa nobelisti on Mo Yan, ja yksi hänen suomennetuista teoksistaan on Viinamaa. Tuossa kirjassa on aivan ylenpalttisesti kaikkea alussa mainittua. Viinaa juodaan joka sivulla, ja jutut ovat toinen toistaan härskimpiä ja groteskimpia. Heti lukemaan siitä! Ja koska kirjailija on Nobel-palkittu, sinun ei enää tarvitse piilottaa kirjaa Parnasson sisään. Nobelista mainitaan jo kannessa. 

Juoni on selkeä: virkamies, syyttäjäviraston erikoistarkastaja Ding Gou’er saa tehtäväkseen mennä Viinamaahan ja selvittää, marinoidaanko siellä vauvoja soijakastikkeessa. 

En tykkää maagisesta realismista, mutta kun se motivoidaan viinanjuonnilla, tilanne on aivan toinen. Jokainen suomalainen tietää, että viinan avulla realismi muuttuu automaattisesti maagiseksi realismiksi. Kaikkea hullua voi tapahtua, ja tapahtuukin. Ding Gou’erille juotetaan viinaa, ja sitten alkaa tapahtua. Miljööt ovat mielikuvituksellisia, outoja hahmoja kääpiöistä vanhuksiin ja kauniisiin naisiin tupsahtelee tielle, ja tasaisin väliajoin päähenkilö kolhii itseään. 

Viinamaassa on vain yksi ongelma, se on sama ongelma kuin Sinuhessa: teos on hiukan liian pitkä. Päähenkilön seikkailut jatkuvat aina vaan, ja senkin jälkeen ne jatkuvat. Samankaltaisina. Mutta kirjaa voi aivan hyvin lukea pienempinä annoksina, eikä lukija putoa kärryiltä, koska tilanne on koko ajan suunnilleen sama. 

Teos on epäilemättä vertauskuva jostain, mutta en ymmärrä mistä. Ylenpalttinen syöminen liittyy varmasti Kiinan taannoiseen nälänhätään, jonka Mo Yankin on kokenut. Kenties eläinten järkyttävä kohtelu romaanissa on kirjailijan tapa protestoida sitä vastaan. Mutta kaikkia merkityksiä ei onneksi tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia kirjasta. 

Kirjassa on neljä linjaa. Päätarinan vierellä on aloitteleva kirjailija Li Yidou, joka kirjoittaa kirjeitä suuresti ihailemalleen kirjailija Mo Yanille. Kirjeitä seuraa novelli. Mo Yan vastaa kohteliaasti ja kommentoi novelleja. Novellien tarinat yhtyvät päätarinaan, joten kokonaisuudesta muodostuu postmoderni soppa, jossa kirjailija itse kommentoi teostaan, ja lopulta asiat ja hahmot sulautuvat toisiinsa, fokalisaatio menee sekaisin ja kirjailija päätyy omaan tarinaansa. Ehkä tällainen taso tarvitaan, jotta viinajutuilla pääsee palkituksi. 

Vinon aiheen lisäksi kirjassa vetoavat kafkamainen tunnelma ja erittäin värikäänä höpöttävä kieli. Riina Vuokon suomennos on loistava. Tällainen: ”Aivan niin, paraskin vertaus on aina puutteellinen, niin Lenin sanoi, ilman metaforia ei ole kirjallisuutta, sitä mieltä oli puolestaan Tolstoi. Me käytämme kauniita naisia vertauskuvana kun puhumme viinasta, monilla on tapana käyttää viinaa vertauskuvana harvinaislaatuista kaunotarta ylistäessä, ja se todistaa että viinalla ja kauniilla naisilla on samoja ominaisuuksia, mutta yhtäläisyyksien lisäksi ja niiden sisällä molemmilla on myös aivan omanlaisiaan erityispiirteitä. Yhtäläisyyksien erityisyys erottaa ne toisistaan, mutta erityispiirteiden yhteneväisyys taas saa aikaan sen, että kaunis nainen ja viina ovat itse asiassa hyvin pitkälle toistensa kaltaisia. Silti hyvin harvassa ovat ne, jotka kykenevät hyvässä viinassa todella tuntemaan naisen kauneuden, se on itse asiassa yhtä harvinaista kuin feeniksin sulat ja yksisarvisen sarvet.”

Mo Yan: Viinamaa
Suom. Riina Vuokko
Otava


torstai 26. elokuuta 2021

Rosoiset 15 senttiä

Olen lukenut Charles Bukowskia viimeksi joskus 90-luvulla. Toisinaan on mielenkiintoista palata pitkän ajan jälkeen jonkun kirjan pariin ja katsoa, kuinka lukukokemus kenties on muuttunut. 

Kaupungin kaunein tyttö on kahdeksan novellin kokoelma, pieni kirjanen. Yleensähän aika hioo lukukokemuksista yksityiskohdat pois, ja jäljelle jää joitain hämäriä yleistyksiä. Bukowskin kohdalla yleistykset riittävät: viinanjuonti ja naiminen, köyhän juopon elämä, niistä on Bukowskin tarinat tehty. 

Tämän uudelleenlukemiseni olennaisin opetus on, että parhaiten mieleen jää tarina, jossa on omaperäinen juoni ja tiukasti rajattu aihe. Sellainen on 15 senttiä, ainoa tarina jonka tästä kokoelmasta muistin. Noitanainen alkaa kutistaa minäkertojamiestään, kunnes lopulta mies on vain 15 sentin mittainen. Jokainen arvaa, mihin tarina huipentuu kun on Bukowskista kyse. 

90-luvulla en tainnut osata kovin paljoa kiinnittää huomiota Bukowskin kieleen, vaikka tuolloin kotimaista kirjallisuutta opiskelinkin. Nyt yritin kokemuksen tuomalla viisaudella skarpata tässä suhteessa. Aluksi petyin suunnattomasti, kun ensimmäisen novellin ensimmäiset lauseet menevät näin: "Cass oli nuorin ja kaunein viidestä siskoksesta. Cass oli kaupungin kaunein tyttö. Puoli-intiaanin notkea ja outo vartalo, käärmemäinen ja hurja vartalo ja samanlaiset silmät." Herranjestas mitä kuraa. Vai suomentajako on tämän mennyt sössimään? Mahdanko jaksaa loppuun asti. 

Toisessa novellissa tökkivät pienet alkukirjaimet, tai oikeammin aivan epäloogisen näköisesti käytetyt kirjainkoot. Tämä tehokeino osoittautui sitten oikein toimivaksi, kun jaksoi pidemmälle: juopon hälläväliä-mentaliteettiin moinen epälogiikka sopii kuin pullo käteen. Huono-osaisten ihmisten arki saa näissä jutuissa täyden ja eheän kieliasun, ja kaikki on koherenttia. Tietynlainen kökköys kuuluu Bukowskin juttuihin, rosoiset tarinat pitää kertoa rosoisin keinoin. 

Sadan sivun mitta on tarpeeksi synnyttämään yhtenäisen tunnelman johon ehtii sukeltaa, mutta kovin paljon enempää näitä ei ainakaan yhteen putkeen jaksaisi lukea. 

Charles Bukowski: Kaupungin kaunein tyttö

Suom. Markku Salo

Odessa


lauantai 21. elokuuta 2021

Selkein tieteellinen näyttö

Esko Valtaojan kirjat olen lukenut kai kaikki. Kolumneistaankin olen lukenut Turun Sanomissa ilmestyneet, mutta kolumnikokoelma Ensimmäinen koira kuussa oli silti erinomaista iltalukemista. Jotkut kertauksena, moni uutena. 

Optimismi, tulevaisuudenusko ja ylipäänsä tieteen puolesta puhuminen ovat Valtaojan ydinasioita. Tässä kokoelmassa on valtavasti mielenkiintoisia ja pohdituttavia juttuja, tässä muutama poiminta. Niistä sopii ottaa onkeensa. Kolumnit ovat vuosilta 2002-2014, mutta eivät ne mihinkään ole vanhentuneet. Sellaisen huomion kyllä tein, että näissä vanhemmissa kolumneissa Valtaojan kynä on terävämpi kuin tänään. Uusimmissa kolumneissa ei ole ihan samaa särmää. 

Opettajana tartun tietysti ensin koulumaailmaa käsitteleviin kolumneihin. Koulun pitäisi Valtaojan mukaan pelastaa oppilaansa kolmelta seikalta: tylsyydeltä, tietämättömyydeltä ja toivottomuudelta. "Jotta voisi olla onnellinen, täytyy pystyä tuntemaan itsensä tärkeäksi ja hyväksi ihmiseksi, ja maailma tärkeäksi ja hyväksi paikaksi. Lisäksi on vielä uskottava siihen, että kykenee omalta osaltaan tekemään maailmaa paremmaksi."

"Ylikierteillä käyvässä koulukeskustelussa sekoitetaan toisiinsa kaksi asiaa: kuri ja järjestys. Niiden erot huomaa parhaiten ajattelemalla erilaisia yhteiskuntamuotoja. Demokratia perustuu järjestykselle, diktatuuri kurille. Demokratian pohjana on yhteiskuntasopimus: lupaudumme tekemään erilaisia asioita, kuten maksamaan veroja, luopumaan verikostosta, ja olemaan pissimättä kaduille, ja vastalahjaksi yhteiskunta antaa meille järjestyksen. Diktatuurin lähtökohtana taas on kuri, jolla ylläpidetään järjestystä vallanpitäjien päättämin keinoin. - - Kouluihin vaaditaan lisää kuria, kun pitäisi vaatia lisää järjestystä." 

Uskonnoista Valtaoja on keskustellut hanakasti. Jotkut jutut ovat tänään jopa ajankohtaisempia kuin kirjoitushetkellä: "Tehdäänpä pieni ajatuskoe. Millaista olisi elää Suomessa, jossa kaikki olisi muuten ennallaan, mutta uskonnolliset olot olisivat kuin vuonna 1430? Millaista olisi elää maallistuneessa, moniarvoisessa, nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa olisi vain yksi totuus, vain yksi sallittu tapa elää? Arjen pienimmätkin yksityiskohdat olisivat tarkoin kirkon kontrolloimia, ja niistä poikkeamisesta voisi joutua vastaamaan hengellään. Toisinajattelu, asioiden kyseenalaistaminen ja uteliaisuus yleensäkin olisivat syntiä. Kuinka ihminen voisi selvitä niin ristiriitaisessa maailmassa? Miljardi ihmistä elää parhaillaan tätä ajatuskoetta. Lähes koko islamin maailmaa luonnehtii uskonnollisuus, joka muistuttaa hämmästyttävässä määrin keskiaikaista kristillisyyttä." 

Ja toisaalla Valtaoja toteaa Kari Enqvistiä lainaten, kuinka muslimimaailman jälkeenjääneisyys ei ole kenenkään etu. "Islamilaisen maailman varsinainen vihollinen on se itse eikä suinkaan länsi.  - - Muslimimaat tuottavat vain 1,2 prosenttia maailman luonnontieteellisestä kirjallisuudesta, tuskin kaksi kertaa enemmän kuin piskuinen Suomi.  Rappio alkoi jo kauan sitten. 'Koko arabimaailma on kääntänyt tuhannen vuoden aikana yhtä monta vieraskielistä kirjaa kuin Espanjassa käännetään vuodessa', toteaa Enqvist."

"Jouduin kerran, yllättäen ja vastoin tahtoani, keskustelemaan suorassa televisiolähetyksessä eutanasiasta Päivi Räsäsen kanssa. Kun kysyin ministeriltä selitystä erääseen hänen perättömään väitteeseensä, hän kiisti silmää räpäyttämättä koskaan sanoneensa sellaista. Kaivoin taskustani ministerin äskeisen blogin, josta olin lausuman ottanut, ja näytin sitä hänelle. 'Minulla ei ole lukulaseja mukana', sanoi Päivi ja hymyili herttaisesti." 

Turku on kolumneissa mukana, onhan valtaosa jutuista julkaistu alun perin Turun Sanomissa. Valtaoja muistelee saapumistaa pohjoisesta ensimmäistä kertaa Turkuun vuonna 1969: "Jos voisin siirtyä aikakoneella tuohon perjantaihin 44 vuotta sitten, näkisin nykyperspektiivilläni aivan erilaisen arjen kuin tuo kahdeksantoistavuotias poika. Outoa ei olisi Turku, vaan ennen kaikkea vuosi 1969. Ensimmäiseksi luultavasti äimistyn, kuinka köyhältä ja nuhjuiselta kaikki näyttää. Vuonna 1969 Suomen reaalinen bruttokansantuote henkeä kohden oli kolmanneksen siitä, mitä nyt - vastaten suunnilleen Latvian tai Liettuan nykypäivää. Kadut näyttävät autioilta. Autoja on vain viidennes nykyisestä. Vastaantulijat eivät juuri vaatteilla koreile."

Teemu Keskisarja ei ole ainoa, joka puhuu vimmaisesti suomen kielen puolesta. "Emme me ole keihäänheittäjämaa, me olemme maa, jossa tehdään suomalaista kulttuuria. Suomalaista 'rotua' ei ole olemassakaan, sen verran meitä on naitu halki, poikki ja pinoon vuosituhansien aikana, mutta ikioma suomen kieli meillä taatusti on."

Huumori kukkii. "'Puolet tämänkin jutun lukijoista on keskivertoa tyhmempiä', kirjoitti muuan kolumnisti. Seuraavassa numerossa oli vihainen lukijakirje: mihin toimittaja mahtaa herjauksensa perustaa? Onko näyttää tutkimustuloksia? - - Puolet kansasta todellakin on keskivertoa tyhmempää. On epäkorrektia sanoa se, mutta se on pakko muistaa rakennettaessa inhimillisempää, parempaa yhteiskuntaa. Olemme tasa-arvoisia, mutta emme kyvyiltämme yhdenvertaisia."

Vielä yksi, pitkä lainaus pitää tähän laittaa. "Selkein tuntemani tieteellinen näyttö siitä, että miehet ja naiset ovat todella erilaisia, on jo parin vuosikymmenen takaa. Tutkijat värväsivät avustajikseen käyttökelpoisen näköisiä yliopistonuoria. Jokaisen heistä piti valita tuntematon vastakkaisen sukupuolen edustaja kampukselta, mennä hänen luokseen, ja kertoa katselleensa häntä vähän sillä silmällä. Sitten piti esittää yksi etukäteen arvotuista kolmesta kysymyksestä pahaa aavistamattomalle koehenkilölle: 'Lähtisitkö kanssani treffeille?' Puolet sekä miehistä että naisista vastasi myöntävästi. 'Tulisitko luokseni illalla?' Miehistä tämä oli parempi idea kuin pelkät treffit, mutta vain harva nainen suostui ehdotukseen. Kolmas kysymys paljasti sitten sen todellisen sukupuolten välisen eron. 'Menisitkö sänkyyn kanssani?' Kaikki naiset kieltäytyivät. Nuorista miehistä taas kolme neljäsosaa oli valmis hyppäämään oitis punkkaan tuntemattoman naisen kanssa, mikä tutkimustulos ei tietysti lainkaan hämmästytä kolmea neljäsosaa nuorista miehistä. Tasa-arvoisia ollaan, mutta erilaisia."

Muita juttuja on paljon. Jos nuo sitaatit vaikuttivat kiinnostavilta, hommaa tämä kirja itsellesi. 

Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa. Kootut kolumnit

Ursa


maanantai 2. elokuuta 2021

Lukuromaaniin mahtuu suuri maailma

Tänään ilmestyy Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän, sain siitä arvostelukappaleen. Kirja lienee alkusyksyn isoimpia satsauksia Aula & Co:n katalogissa. Giordano on minulle uusi tuttavuus, vaikka kansilehden mukaan onkin kansainvälisesti tunnettu ja moninkertaisesti palkittu kirjailija ja teoreettisen fysiikan tohtori. 

Luen enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta, ja ensimmäinen huomioni on sama kuin aina ei-suomalaiseen kirjallisuuteen tarttuessa: tässä kirjassa on aivan valtavasti dialogia, dialogia jopa dialogin sisällä. Uudessa kotimaisessa kirjallisuudessa kun dialogi tuntuu olevan pannassa. Katso vain mitä tahansa suomalaista kirjaa, ainakin niitä kunnianhimoisemmin kirjoitettuja. 

Melkein kuudensadan sivun mittainen teos koostuu siis keskusteluista. Useimmiten niissä yksi kertoo tarinaa ja toinen kuuntelee. Sekin tuntuu oudolta, tässähän rikotaan "näytä, älä kerro" -maksiimia. Mutta nämä huomiot tuskin hetkauttavat ketään muuta kuin sitä, jonka pääasiallinen kirjallinen ravinto tulee Suomesta. 

Giordanon teosta voi hyvin sanoa lukuromaaniksi. Se rakentaa suuren maailman, johon pääsee uppoutumaan oikein kunnolla. Ja parasta on, jos teoksen pystyy lukemaan ilman isoja katkoja. Sellaisen lukeminen on nautinnollista jos kirja on hyvin kirjoitettu. Tämä on. Leena Taavitsainen-Petäjän suomennos rullaa luontevasti. 

Ollaan Italian saappaankorossa, Apulian maakunnassa. Torinolainen päähenkilö Teresa viettää kaikki kesänsä isoäitinsä luona. Hän tutustuu kolmeen poikaan, Berniin, Nicolaan ja Tommasoon. Heistä tulee läheiset ystävykset, ja Bernin kanssa Teresa päätyy naimisiin. Melkein aina on kesä, mutta kontrastejakin on luvassa. Maiseman ja miljöön kuvaus on upottavan komeaa kaikin puolin.

Kansilehdellä kerrotaan, että kirja on "vangitseva romaani nuoruuden unelmista ja niiden hitaasta katoamisesta. Ennen kaikkea se kertoo ihmisten välisestä yhteydestä, kaiken kestävästä rakkaudesta ja oman merkityksen etsimisestä". Näin on. Pitkä teos seuraa ystävysten elämää lapsista vähän yli kolmekymppisiksi, ja tuossa ajassa ehtii tapahtua monenlaista. 

Kirjan alussa vaikuttaa siltä, ettei kovin suuria mullistuksia ole luvassa, että pyörittäisiin pienessä piirissä pienellä alueella, pienin tapahtumin. Mutta se ei ole totta. Vaikka paljon ollaankin paikallaan, ovat käänteet toisinaan aivan valtavan suuria, ja maantieteellistäkin liikettä tulee yllättävän paljon. 

Kaiken keskipisteenä on vanha maatila Spezialen kylässä. Ystävykset elävät siellä kommuunissa, ja ekologiset kysymykset ovat heidän elämässään keskeisellä sijalla. Ovatko puut yhtä tärkeitä kuin ihmiset? Millaisiin toimiin on mahdollista, millaisiin toimiin on lupa ryhtyä luonnon suojelemiseksi? Uskonnolla on myös isohko osa teoksessa. 

Giordano ei tietenkään saarnaa tai anna valmiita vastauksia. Hän näyttää, kuinka kompleksisia me ihmiset olemme, kuinka vähän toisiamme tunnemme vaikka toisin luulisimme. Kuinka monenmoista maailmaan mahtuu. Sellaisesta tunnistaa hyvän kirjallisuuden. 

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Aula & Co