Yli kahta sivua ei kukaan jaksa lukea

Huomasin kyllä Hotakaisen uuden kirjan ilmestyneen, mutta unohdin sen. Onneksi törmäsin siihen, missäpä muualla kuin BookBeatin suosituksissa. 

Tämä kirja ei ole hauska juuri millään lailla, tässä on vain Hotakaisen tylyä puolta. Päähenkilö on Maria, joka on kasvanut sijaisperheessä. Biologiset vanhemmat kuuluivat huono-osaisiin, sijaisperhe sen sijaan on erittäinkin hyväosainen sähköautoineen ja kulttuuriharrastuksineen. Maria kokee luokkaeron aiheuttamaa ulkopuolisuutta, ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Ensin hän kostaa häntä teininä kuvanneelle maanviljelijälle, sitten sijaisvanhemmilleen. Sen jälkeen alkaa varsinainen odysseia, jossa Maria kaappaa kolme ihmistä hylätylle huoltoasemalle, laittaa heidät tunnustamaan syntinsä ja lukee heille tuomionsa. 

Eli perusteiltaan aika lailla sama tarina kuin Annie Ernaux’n Isästä-kirjassa, jonka juuri luin. Ja josta en pitänyt juurikaan. Hotakainen tekee saman asian todella paljon paremmin: näytä, älä kerro. Siinä tärkein kirjailijan ohjeista. Nämä kaksi kirjaa ovat erinomainen esimerkkipari kuvaamaan tuota ohjetta ja sen aikaansaamia eroja kirjallisuudessa. Hotakainen näyttää, Ernaux kertoo. 

Vaikka Opetuslapsi on kaappaustarina ja muistuttaa jännitystarinaa, se ei ole sellainen. Vaikka lukija haluaa tietää, kuinka kaappaus päättyy, Hotakainen pitää huolen siitä, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Tämä on lukuohje: älä lue tätä jännitystarinana, vaan nautiskele siitä kielestä ja niistä ajatuksista, joita Hotakainen matkan varrella sinulle tarjoilee. Perussävy on raamatullinen, onhan Maria astunut omalla tavallaan Jumalan saappaisiin.

Parempiosaisuutta määritellään pitkin matkaa herkullisesti: ”He ovat omilla ansioillaan ja kohtuullisella ahkeruudella saavuttaneet aseman, jossa he ovat voineet istua tanskalaisille tuoleille pohtimaan, että vihreät vai valkoiset verhot, kaksi vai kolme lasta, kenties sijaislapsi, sen jälkeen koira, punainen vai valkoinen auto, kenties mattamusta - - tofu vai seitan, Malediivit vai Thaimaa, klassisen musiikin kausikortti vai pergolan uudet tuolit, hybridi vai täyssähkö - -”

Purjehdus on eräs parempiosaisuuden huipentumista: ”Meren suuruus siirtyy ihmiseen, ja ihminen alkaa puhua valaiden kielellä. Samoin käy vuorikiipeilijöille.”

Kirjallisuuden katoamisesta kirjailija on tietenkin huolissaan: ”Tätä on nykyaikainen kulttuuriantropologia, liikkuvan kuvan ja äänen magiaa, kirjoitettuun sanaan ei kukaan enää usko, ja vaikka uskoisikin, yli kahta sivua ei kukaan jaksa lukea.”

Onhan siellä huumoriakin, koko ajan, mutta useimmiten enemmän piilossa kuin tässä: ”Hän on kuin yksi niistä tuhansista kantrilaulajista, jotka saavat jokaisen ryyppyreissun kuulostamaan heitä syvästi kasvattaneelta irtiotolta.”

Viisauksia tulee pitkin matkaa, lopulta ollaan perimmäisyyksien äärellä, vaikka ironian kautta: ”Tärkeintä juuri nyt on yhteys, itse asiassa yhteys on aina tärkein asia. Jos ihmiset eivät koe yhteyttä mihinkään eivätkä kehenkään, olemme merkittävissä vaikeuksissa. - - Omat ajatukset voivat olla kamalia, kun kukaan ei ole niitä jakamassa. Omia ajatuksia on syytä ulkoiluttaa, testata niitä muiden ihmisten kanssa.”

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Siltala

Alakuloinen tarhapöllö elämän arvokkuuden lähteillä

Kari Hotakaisen Tarinaa mainostetaan takakannessa: ”Näin pitelemättömästi Hotakainen ei ole koskaan aiemmin kirjoittanut.”

Kai se on ihan hyvä mainoslause, mutta jotain rajaa hei siellä kustantamossa. Hotakainen on kirjoittanut melkoisen tuotannon, eikä sitä sovi tuolla lailla vähätellä. 

Tarina on tuttua Hotakaista kaikin puolin: hauskaa, ajankohtaista, tarkkaa, punnittua, osuvaa, pisteliästä, älykästä ja komeasti kirjoitettua kaunokirjallisuutta. 

Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä. Asuntoja ei riitä kaikille, ja asunnon saavat parhaiden tarinoiden kertojat. 

Tuokin teksti oli takakannesta, kopioin sen tuohon koska siinä on alkuasetelma tiivistetty hyvin. Tästä asetelmasta Hotakainen lähtee sitten hienovireisesti hutkimaan kaikkea sitä mikä ajassamme on vinossa. Autioituva maaseutu, ammattien muuttuminen tarinallisiksi, päättäjien etäisyys kansasta, tubettajat ja muut somevaikuttajat. Tietenkin Hotakainen pilkkaa myös itseään, ”eräskin alakuloista tarhapöllöä muistuttava harvahiuksinen, lukijansa ja arvostelukykynsä menettänyt kirjailija otettiin koeajalle komediapaneeliin, josta hänet poistettiin kolmen jakson jälkeen, koska hän luki kaiken paperista eikä kyennyt minkäänlaiseen spontaaniin keskusteluun.”

Tietenkin Hotakainen kommentoi kirjailijan muuttuvaa asemaa: ”Perinteiset tarinat eivät pystyneet kilpailemaan tv-sarjojen kanssa. Liikkuvaa kuvaa oli helpompi ottaa vastaan. Lukeminen koettiin hankalaksi ja hitaaksi. - - Kirjailijoiden paikat ottivat ihmiset, jotka eivät olleet aiemmin edes ajatelleet kirjailijan uraa. Kirjailijoiksi alettiin kutsua kaikkia niitä, jotka kertoivat omasta elämästään. Omakohtaista pidettiin jostain syystä - jota kukaan ei osannut selittää - omaperäisenä.” Viimeksi mainitun ajatuksen kanssa olen juuri paininut lukiessani Tuomas Kyrön, Antti Holman ja Jussi Seppäsen uutuusteoksia tältä syksyltä.

Hotakainen siis suomii ja pelkää ihmiskunnan tyhmistymistä. Mutta siihen hän ei jää, ei ollenkaan. Yhden kerrostalon asukkaiden tarinat tulevat kerrottua, ja niistä näkyy kuinka moniulotteisia me kaikki olemme, ja kuinka arvokkaita sellaisina. Lämmin ja humaani perusvire tekstissä on koko ajan, niin kuin Hotakaisella on tavannut olla. Näiden elämäntarinoiden kautta päästään erinomaisen syvällisiin mietteisiin siitä, millaisista aineksista kenties rakentuu hyvä tai arvokas elämä.

Presidentistä kertovat jutut olisin karsinut kirjasta pois. Se, että poliitikot eivät sano mitään kun suunsa avaavat, ei ole kovin omaperäinen tai hauska läppä. 

Kari Hotakainen: Tarina

Siltala

Hotakaisen nerokkaassa uutuudessa etsitään kuulijaa

Jos taideteoksen arvoa haluaa mitata teoksen yhtenäisyydellä (niin kuin aika moni haluaa), Kari Hotakaisen tuore Henkireikä on erityisen arvokas. Se on oikeastaan monologi, ja siinä pyöritään koko ajan yhden ja saman asian, rikoksen ympärillä. Monenlaisia tarinoita silti kuullaan, hauskoja ja traagisia, älykkäitä ja vahvatunnelmaisia, niin kuin Hotakaiselta odottaa saattaa. Ykseys moninaisuudessa, moninaisuus ykseydessä.

Ja kaikkein nerokkainta on se koukku, jossa Hotakainen lukijaansa riiputtaa: jo ensimmäiseltä sivulta alkaa odotus. Kenelle kertoja puhuu? Jonkinlainen alistussuhde on kyseessä, mutta millainen? Henkireiässä ei etsitä murhaajaa vaan kuulijaa, idea on kekseliäs ja toimiva, ja tekstin imu on kova. Ja kun kaikki lopulta selviää, yllätys on melkoinen. Teos on kirjailijan kahdeskymmenesviides, ja yhä näyttää paukkuja löytyvän, tasainen (no on siellä heikompiakin niin kuin vaikka Iisakin kirkko) tuotanto sen kuin jatkuu.

Esimerkiksi tällaisista syistä Finlandia-palkinto voisi hyvinkin mennä taas Hotakaiselle.

No on kai siellä kritisoitavaakin. Hotakaiselle tyypillinen lakoninen aforistisuus on toisinaan läsnä ehkä vähän liikaakin, teksti hengittäisi paikoin paremmin jos se olisi höllempää. Tai sitten ei, mistä näitä tietää.

Yhtenä lankana kokonaisuudessa on kuorolaulu, jota kirjailija ei tietääkseni itse harrasta. Niinpä silmääni tökkää heti ensimmäinen musiikkiviittaus: "Yritin tapailla erään laulun sävellajia." Ei sävellajia voi tapailla, sävellaji on abstraktio. Säveliä tai sävelmiä voi tapailla, mutta ei sävellajia. Ja sitten, joitakin sivuja myöhemmin tuleekin mieleen, että ei hemmetti, ehkä Hotakainen onkin laittanut väärän ilmaisun tekstiin vain korostaakseen kertojan heiveröistä suhdetta musiikkiin. Kyllä on kiero jätkä. Ja nerokas.

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala

Matematiikka ei ole tärkeää, nainen on

Tänä vuonna kirjan ja ruusun päivänä saatiin kaupan päälle Kari Hotakaisen Kantaja. Kuten aikaisempinakin vuosina, teos on pieni ja hiukan välipalamainen.

Päähenkilö on teoreettista filosofiaa opiskellut Timo Kallio, joka ei oikein ole saanut elämän syrjästä kiinni: koulutusta vastaavaa työtä ei ole, eikä naista ole rinnalle löytynyt. Hanttihommissa hautausmaata hoitaessa ehtii miettiä monenlaista, esimerkiksi keksiä kuolleille ihmisille elämiä. Nämä elämät ovatkin ehkä kirjan messevintä antia. Vaikka Hotakaisen lause on nasevaa, tarkkaa ja oivaltavaa, on hän kyllä kirjoittanut parempaakin. Lopussa päähenkilön elämään syntyy toivoa, naisen muodossa tietenkin.

Vaikka kirja on pieni ja välipalamainen, Kantaja kertoo sittenkin aika isosta asiasta. Nimittäin parisuhteen merkityksestä elämän laadulle. Kun ihmislapsi käy koulua, hänelle syntyy helposti kuva siitä, että mitä paremmin ja enemmän opiskelee, sitä paremmin elämä sitten aikanaan sujuu. Ja lukiossa voi vielä syntyä täydellisen virheellinen käsitys siitä, että matemaattisilla taidolla olisi jotain merkitystä pärjäämisen kanssa.

Ei ole. Elämän laatu syntyy siitä, minkälaisen puolison itselleen sattuu löytämään.

Kari Hotakainen: Kantaja
Kirjakauppaliitto