Evakon ikävä

Tämänvuotisista Finlandia-ehdokkaista olin aiemmin lukenut vain Elli Salon Keräilijät. Finlandia-palkinnon mielekkyyttä on taas kerran kyseenalaistettu, niin kuin pitääkin. Oli miten oli, hyviä kirjoja ehdokkaat tapaavat olla.

Riko Saatsin Yönistujat ei tee poikkeusta, se on erinomainen kirja. 

Kertoja on Anastasia eli Nasti eli Anni, jonka anoppi Tatjana kuolee. Juoni koostuu oikeastaan vain ruumiinvalvojaisista, mutta varsinainen pointti on karjalaisevakoiden ikävä asema. Anastasian perhe asuttaa uudistilaa Savossa, he ovat köyhiä ja ilottomia. Karjalaisten pitäisi sopeutua uuteen yhteisöön, mutta omien juurien hylkääminen tuntuu vaikealta tai peräti mahdottomalta. Muiden silmissä evakot ovat toisen luokan kansalaisia. 

Tarinan tarkkarajaisuus ja pienuus tekevät siitä upean. Realismin seassa on annos mystiikkaa. Näistä syistä mieleen tulee vahvasti Antti Tuurin Lintujen kesyttäjä.

Saatsin kieli on hienoa, tosin karjalankielisissä luvuissa herää aluksi halu hypätä niiden yli. Enimmäkseen nekin kyllä ymmärtää, viimeistään ääneen lukemalla. Enkä varmaan pilaa kenenkään lukunautintoa, jos paljastan, että karjalankielisissä luvuissa puhuu sama Anastasia, nyt vanhana naisena, sairaalassa. Itse oivalsin vasta aivan viime metreillä, että karjalankielinen luku päättyy aina samaan virkkeeseen, jolla seuraava luku alkaa. 

”Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos.”

”Onnuako hyö lopulleh haudah hommatah. Ruuhi avatah da endizeh rukah otetah prošken’na. Tämän akkaraiškan siidä toivotetah, no, ken nyt i minne toivottua tahtou.”

Riko Saatsi: Yönistujat

Gummerus

Miksi kukaan ei vinkannut?

Viime viikkoina olen jättänyt tosi monta kirjaa kesken. Ei vain ole jostain syystä napannut. Jotkut olen bongannut kirjasomesta, jotkut lehtiarvioista. Somesta taisin Aki Ollikaisen Nälkävuodenkin löytää. Se ei jäänyt kesken, todellakaan. 

Nälkävuosi on saanut useammankin palkinnon, eikä todellakaan syyttä. Se on upea kuvaus yhdestä syksystä, talvesta ja keväästä 1867-1868. Esittelytekstissä sanotaan, että ”Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen.”

Näin on. Lukiessa aavistaa, että kirjoituskierroksia on ollut monta. Tällainen kokonaisuus ei synny kuin moneen kertaan kirjoittamalla, ja karsimalla. Samoin näkyy, että historiaa on opiskeltu - mutta minkäänlaista infodumppausta kirjassa ei silti ole, kuvaus on korutonta ja luontevaa. 

Minulle tämä kirja osoittautui erityisen läheiseksi oman kirjoittamiseni takia. Samoin kuin Ollikainen, en ole halunnut kirjoihini niitä yleisimpiä suomalaisen kirjallisuuden asioita kuten omasta elämästä kertomista tai toisen maailmansodan aikaista historiaa. Paikoitellen Nälkävuosi liippaa jopa huikean läheltä oman Lentotähteni kerrontaa, aina tapahtumapaikkoja myöten. Ajankohta on sentään eri. 

Niinpä ihmettelen, miten olen voinut käydä Lentotähden kanssa läpi peräti kolme kirjoituskurssia ilman, että kukaan kursseilla olisi vinkannut minulle Nälkävuodesta. Outoa. Tai saattaahan olla, että olisin lannistunut näin upean teoksen äärellä. Tai ehken sentään. Ja yksi vaihtoehto tietysti on, että joku on vinkannut, mutta minä en vain ole muistanut vinkkausta. Sellaistakin elämä on. 

”Uhmakkaasti näyttää, että on tämän kurjuuden keskellä kukkinut joskus ilo, eikä se ilo kummunnut uskosta tuonpuoleisiin paratiiseihin vaan kaikesta siitä alhaisesta ja lihallisesta, jota varten Teo ajattelee lopulta kuitenkin elettävän.”

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala

 

Tiukka rajaus tekee hyvän taideteoksen

Vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaista olen aiemmin lukenut Kinnusen ja Statovcin teokset. Helmi Kekkosen LIV! on kolmas. 

LIV! on hieno yhdistelmä yksinkertaista kerrontaa, arkisia tapahtumia ja pieniä viisauksia - ja upeita lauseita. On kolme siskosta, Ellen, Telma ja Livia, ja heidän vanhempansa, kesämökki, kesä. Näkökulmat vaihtelevat henkilöiden välillä. 

Puoliväliin asti kirja on hidasta, arkista kerrontaa. Sitten kun alkaa tapahtua, kerronta muuttuu radikaalisti. Ja kuinka hienoon suuntaan se muuttuukaan! Kerronta menee rikki, hengästyy, vioittuu, niin kuin Liv. Liv on tavannut salaperäisen miehen, johon hän ihastuu mielikuvissaan, ja treffit menevätkin aivan toisin kuin Liv oli kuvitellut: mies osoittautuu väkivaltaiseksi, ja Liv menee rikki.

”Että sen pelon on tarkoitus suojella teitä. Se ei ole oikein, mutta sellainen tämä maailma on.”

Tarinassa ei ole mitään uutta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta on kerrottu tuhansia ja taas tuhansia tarinoita, mutta kerrontatapa on upea. Ja se on juuri se, mikä kaunokirjallisuudessa on olennaista. Säätilakin seuraa kirjan tunnelmaa.

Parasta tässä kirjassa on tiukka rajaus. Kekkosella on fokus hallussa, ja se on hyvän taideteoksen merkki.

Helmi Kekkonen: Liv!

Siltala

Tapahtumien ja oivallusten suhde

Ritva Hellstenin romaani Raija kertoo kirjailijan tapaturmaisessa tulipalossa vuonna 2004 menehtyneestä siskosta, kirjailija Raija Siekkisestä. Raija oli ilmestymisvuotenaan 2020 Finlandia-ehdokkaana, joten siltä on lupa odottaa paljon.

Eikä kirja petä odotuksia, se on hieno teos. Ennen muuta kielensä puolesta, mikä on minulle lukijana tärkeää. Kirjassa on upeita lauseita, ja sen kerronta kulkee ja hengittää komeasti. Esimerkkejä voisi poimia mistä tahansa, tässä pari.

”Sade putosi kuistin ikkunan edessä maahan kuin verho, se ei kuitenkaan peittänyt vaan pikemminkin terävöitti ja kirkasti kaiken vihreän: korkeaksi kasvaneen heinän, saniaiset ja mustikanvarvikot ja koivut. Tummat kuuset.”

Tai:

”Pahinta oli valvoa yöllä ja kuvitella niitä kahta, ihmisiä joihin oli luottanut. Nähdä, miten mies; miten nainen. Miten hän, ennen. Hän ei osannut pysäyttää ajatuksia ja mielikuvia vaikka yritti.” 

Kirjasta saisi epäilemättä paljon enemmän irti, jos olisi lukenut Raija Siekkisen tuotantoa. Minä en ole, mutta kirja toimi silti. Kuulemani mukaan esimerkiksi tiiviys ja puolipisteiden käyttö ovat Siekkiselle tyypillisiä keinoja, ja niin kuin edellä näkyy, niitä molempia on tässäkin. 

Hyvän kielen lisäksi hyvässä romaanissa pitää olla jotain oivalluksia, ja sellaisia Raijassa on myös paljon. Aivan loppumetreillä niitä on minun makuuni liikaakin, mutta muuten tapahtumien ja viisaiden ajatusten suhde on oiva. 

Aivan täysin en ymmärrä sitä, miksi Hellsten rikkoo kronologiaa, mielestäni kokonaisuus olisi eheämpi jos tarinassa vain kuljettaisiin joko taakse- tai eteenpäin. 

Yksi Raijan tavoitteista lienee herättää mielenkiinto Siekkisen teoksiin, ja siinäkin se onnistuu. 

Ritva Hellsten: Raija

Aviador

Vimmainen kieli, suunta ja syvyys puuttuvat

Tänään julkistetaan Finlandia-palkinnon saaja. Kuudesta ehdokkaasta olen nyt lukenut puolet, Elolliset, 36 uurnaa ja tämän Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa. Miki Liukkosen teosta aloitin, mutta en jaksanut kovin pitkälle. 

Mikään ei todella katoa kertoo eläinaktivismista. Päähenkilö on aktivisti, ja kirja kertoo hänen elämästään, ihmissuhteistaan ja eläinten kanssa touhuamisesta. Kerronta on vihaista ja vimmaista, niin kuin saattaa odottaa. Se ei yllätä, että teksti on laadukasta, eihän muuten Finlandia-ehdokkaaksi pääse. 

Mutta se yllättää, kuinka paljon tämän lukeminen minulla tökki. Jutut tuotantoeläinten kohtelusta ovat tietenkin iljettäviä, niiden pitää olla, mutta ne eivät lukemista haitanneet. Tovin ihmettelin ja analysoin itseäni, mikä lukukokemuksessani mättää? 

Eräs hyvän tekstin määritelmä kuuluu: jotain kohti, jotain alla. Näitä en löytänyt Gustafssonin kirjasta ollenkaan, ja mielestäni ne ovat melkoisen suuri puute. Tarina ei kulje mihinkään. Se on paikallaan, ja niin ovat hahmotkin. Kukaan tai mikään ei muutu. Ehkä se on tarkoituksellista: eläinten oikeudet eivät ole aktivistien pyrinnöistä huolimatta toteutuneet. Jos tämä oletukseni pitää paikkansa, pidän sitä todella erikoisena muotoratkaisuna. 

Ja se toinen, jotain alla. Tässä kirjassa kaikki on näkyvissä, mitään ei jätetä sanomatta. On vain tekstin pintataso, ja siinä kaikki. Saatan toki olla väärässä, ehkä luin kirjan huonosti tai väärin. 

Eläinaktivismi on tärkeää, ja se että Gustafsson pitää asiaa esillä, on tärkeää. Hyvä kieli on tärkeää. 

Mutta tästä kirjasta puuttuu silti mielestäni paljon. 

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

Like

Raamattua lukeva pirukin voi yllättyä

Lars Sundin Missä musiikki alkoi oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2018, ja takakannen mukaan "tekstissä raikaa popmusiikki". Pitäähän sellainen teos lukea. 

Musiikinopettajana luen tietenkin musiikkia käsitteleviä kirjoja kuin piru Raamattua. Se ei johdu ilkeydestä vaan siitä yksinkertaisesta havainnosta että hirvittävän moni kirjailija on jättänyt musiikkia koskevat faktat tarkastamatta. Vaikka sama taitaa koskea mitä tahansa erikoisalaa. 

Kirja sijoittuu enimmäkseen Pietarsaareen, ja heti alussa tulee paljon kadunnimiä. Lukijaa kiinnostaa, onko miljöö keksitty vai onko Pietarsaaressa oikeasti tuon nimiset kadut. Ensimmäisenä mainitaan Suurkatu. Jahas, Google Mapsin mukaan sellaista ei ole Pietarsaaressa, miljöö on siis fiktiivinen. 

Eikäku. 

Miksi suomentaja ei ole vaivautunut edes toiseen painokseen katsomaan oikeasti karttaa: Pietarsaaren Storgatan on suomeksi Isokatu. Eipä ala hyvin tämä lukukokemus. 

Sitten tulee niitä musiikkilapsuksia. Sivulla 149 mainitaan "efektivahvistin", joka lienee päätevahvistin. Sivulla 159 puhutaan Marshall JPM-vahvistimesta, jonka jokainen kitaraan kajonnut tietää JMP:ksi. Sivulla 252 sydän lyö "yhdeksäsosia", jollaisia ei musiikissa ole (tämä saattaa tosin olla tahallinen tehokeino). Jimi Hendrix soittaa Woodstockissa "hurjaan ylävireeseen viritetyllä" kitaralla - minun korviini hänen kitaransa on tuolla keikalla hiukan alavireinen. 

Pikku juttujahan nuo ovat. Niitä enemmän mietityttää se, kuinka kerronta loikkii kummallisesti sinne tänne ja palaa samoihin aiheisiin yhä uudelleen. Kunnes sivulla 270 lukee: "Minähän olen käsitellyt aihetta jo aiemmin ja palaan siihen aivan varmasti vielä uudelleen ihan sen sinfoniamuodon mukaisesti, jota yritän kertomuksessani noudattaa". 

Ei hemmetti, tämä kirjahan on aivan nerokas. 

Kirjassa on neljä osaa, kuin sinfoniassa, ja se todellakin käsittelee teemojaan ja aiheitaan juuri niin kuin sinfonioissa käsitellään: niihin palataan, niitä muunnellaan ja katsellaan eri kulmista. Ja kerronta on todella maukasta ja sujuvaa, tarinat mielenkiintoisia, ja kokonaisuus imee komeasti. Kyllä tiesi Finlandia-esiraati mitä teki kun nosti tämän ehdokkaaksi. 

Ja niin olen myyty. 

Missä musiikki alkoi kertoo säveltäjä Alf Holmin kasvamisesta lapsuuden ja nuoruuden läpi, 1960-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Mutta kuten viiden ja puolensadan sivumäärä antaa olettaa, siinä kerrotaan paljon muusta ja muista. Pikkukaupungin ihmiset ovat pääosassa: säveltäjän perhe, hänen ystävänsä, hänen rakastettunsa, bändikaverit ja ties ketkä. 

Alf osoittautuu erityisen lahjakkaaksi, ja hänellä on absoluuttinen sävelkorva. Äiti ei kuitenkaan anna periksi opettajien suosituksille pojan lähettämisestä musiikkiopintoihin, ja niin Alf päätyy jättämään kaiken potentiaalinsa käyttämättä. Ujouden takia Alf ei edes liity bändiin vaikka on muita taitavampi soittaja. 

Lopulta Alf päätyy kuitenkin Juilliardin pääsykokeisiin ja yllätyksekseen pääsee sisään. Siitä alkaa uusi elämä New Yorkissa, uusi rakkauskin syttyy. Monenlaisia vastuksia kuitenkin kertyy kaikkien hahmojen eteen, niin kuin elämässä tapaa käydä. Ja muut hahmot saavat koko ajan hekin paljon tilaa tarinassa. 

Kertoja on nimettömäksi jäävä, epäilemättä monessa kohtaa kirjailija Lars Sundia muistuttava mies, Alfin luokkakaveri. Hän käy kirjoituskurssia mutta joutuu pettymään. Ratkaisu toimii loistavasti, sivustakatsojan havainnot ovat tarkkoja ja erityisen eläviä. Rakkaus nuoruuden ajan musiikkiin on meissä kaikissa, ja siksikin tämä kirja toimii niin älyttömän hienosti. Lukijan iästä huolimatta. 

Ja se alussa parjaamani suomennoskin on oikeasti erinomainen. 

Lars Sund: Missä musiikki alkoi

Suom. Laura Jänisniemi

Teos & Förlaget

Yksityisestä yleiseen, pienestä suureen

Suomalainen Plus -sähkökirjasovellus lähetti tutustumistarjouksensa erinomaiseen kohtaan: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen on kirjastoissa hillittömän pitkän jonon takana ja BookBeatissa vain äänikirjana. Tällaiseen tekstiin äänikirja sopii mielestäni erittäin huonosti, joten Suomalaisen sovellus pääsi heti käyttöön.




Ensimmäinen nainen oli viime syksyn Finlandia-ehdokkaana. "Tarina on kerrottu uskottavasti, herkästi ja kauniilla kielellä", perusteli valintalautakunta. Oikeata kaunokirjallisuutta siis, kunnianhimoista ja kiinnostavaa.

Kirja kertoo Sylvi Kekkosesta, naisesta ja kirjailijasta järkälemäisen presidentin rinnalla ja varjossa. Pinnalla ei tapahdu juuri mitään: Sylvi ajaa Minillään elokuussa 1966 Tamminiemestä kesämökille Katermaan, saunoo, ui, nukkuu, kävelee, aikoo polttaa päiväkirjansa. Palaa muutaman päivän jälkeen takaisin Tamminiemeen.

Pinnan alla Sylvi pohtii elämäänsä, tekemiään valintoja ja niiden merkitystä. Naiseutta, väheksymistä, vanhemmuutta, omaa kirjailijuuttaan, jaksamistaan. Yksinäisten ajatusten peilinä toimii paria kuukautta aiemmin menehtynyt ystävä, kirjailija Marja-Liisa Vartio. Ulkopuolelta Sylviä katsoo toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall.

Venhon teoksessa on kaikki kohdallaan: kieli on huikean kaunista ja vivahteikasta, ja yksityisestä noustaan yleiseen. Sylvin pohdinnat koskettavat ketä tahansa lukijaa ja laittavat lukijan tekemään samaa kuin Sylvi: pohtimaan, millaisia valintoja ihmiselämään mahtuu, ja miltä vanheneminen voi tuntua. Tekstissä kaikki pysyy hienosti pienenä ja fokusoituna: vaikka asiat ovat suuria, ne esitetään pienen kautta, tiiviinä, harhailematta, rönsyt karsien. Ajankuva on huolellista ja sopivan niukasti annosteltua.

Tekstissä on myös yksi postmoderni silmänisku lukijalle: kun lukijalle esitetään ote Marja-Liisa Vartion kirjoittamasta arviosta Sylvi Kekkosen kirjasta, esitellään itse asiassa Ensimmäinen nainen:
"Tässä teoksessa ei ole kysymys mistään tavanomaisista elämäkerrallisista tapahtumista, niin sanottua juonta siinä ei ole. Sen sijaan siinä tapahtuu jotain paljon merkittävämpää ja arvokkaampaa: tapahtuu se mikä sanoille tapahtuu, kun ne muuttuvat runoudeksi."

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY

Mieli pimenee, kieli kohoaa sfääreihin

Minkä tahansa tarinan voi kertoa muutamalla lauseella. Mutta hyvä kertoja osaa venyttää ja maustaa ja makustella, pysähdellä yksityiskohtien päälle: romaani on tällaisen kerronnan kuningaslaji.

Mikko Rimminen on romaaneissaan vienyt edellä mainittua kertomisen tapaa yhä pidemmälle. Rimmisen uusin romaani Jos se näyttää siltä ylsi syksyn 2019 Finlandia-ehdokkaaksi, ja se oli sille aivan oikein. Tässä kirjassa venyttäminen ja makustelu viedään äärimmilleen, yksittäisiin sanoihin pysähdellään ja niiden ulottuvuuksia tutkitaan ja kasvatetaan mielikuvituksellisiin ja suorastaan piinaaviin mittoihin.

Tarinaa kirjan 235 sivuun mahtuu varsin vähän: Lyysälä-niminen vanheneva herrasmies asuu Helsingin Pohjoisrannassa yksin ja välttelee ihmiskontakteja. Samassa taloyhtiössä asuva poika saa Lyysälään kuitenkin kontaktin. Yhtiössä järjestetään auringonpimennysjuhlat. Poika katoaa.

Varsinainen tarina syntyy kuitenkin siitä, että Lyysälän menneisyydessä majailevat haamut ottavat miehestä vähitellen otteen ja pimentävät tämän mielen. Todellisuus muuttuu painostavaksi sarjaksi hämmentäviä tapahtumia, joista päähenkilö ei saa mitään otetta, ja kaikki luisuu sysimustaksi komediaksi.

Jos tykkäät kirjoista, joissa juonen langat kiedotaan nätiksi, selkeäksi vyyhdiksi, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joiden lukeminen ei ahdista, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa juoni etenee kuin juna, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa on nokkelaa dialogia, tämä kirja ei ole sinua varten.

Mutta jos tykkäät kirjoista, joissa suomen kieli kohotetaan aivan ennennäkemättömään loistoon ja sellaisiin sfääreihin joista et ole osannut edes uneksia, tämä kirja on juuri sinua varten. Jos se näyttää siltä on äärimmäisen koherentti, sitä voisi käyttää kouluesimerkkinä siitä kuinka fokusoitu taideteos voi parhaimmillaan olla. Ilmaisu ja sisältö ovat yksi ja sama asia. Yksikön toisessa persoonassa tarinoiva kertojanääni voi aluksi tökkiä, mutta siihen tottuu nopeasti.

Tekstinäytteen voi ottaa miltä tahansa sivulta, joten teen niin. Satunnaisesti avatulla aukeamalla lukee esimerkiksi näin: "Rouvan käkellys jää siihen ympärillesi oviaukkoon rämisemään irtonaisena ja käsittämättömänä ja sinä tunnet kuinka ylenmääräisen vaatetuksen alla alkaa jälleen tulla kuuma eikä rohtunut tajuntasi mitenkään kykene käsittelemään tällaista mähmellystä, vaan taitaa pikemminkin saada talonmiehenrouvan ruosteisesta ilmaisukiikkulaudasta jonkinlaisen tartunnan ja jänkeytyy sijoilleen jauhamaan tuota nollatason muhennosta, sipiä, mitä sipiä, sitä sipiä, häntä, häntäsipiä, rantasipiä, rantasipiäkö, rantaperkeleenhäntäsipiä, ko, kö, ja ainoa tulos, johon tuo kärttyinen runksutus lopulta johtaa, on se että seuraavaksi kaksi ajatuksensa toivottoman pätkittäiseen muotoon syystä tai toisesta hukannutta ihmistä tuijottaa toisiaan aivan liian pitkään hiljaisessa porraskäytävässä kykenemättöminä sanomaan sanaakaan."

En ole vielä menettänyt neitsyyttäni äänikirjojen suhteen: haluan itse kontrolloida sitä nopeutta, jolla teksti tajuntaani syötetään. Tämän kirjan kohdalla äänikirjuus kaiketi tekisi tekstille suoranaista väkivaltaa, niin usein huomasin loikkivani tekstissä edestakaisin maistelemassa sen mehuja.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä
Teos

Kaunoa kaunoimmillaan

Finlandia-ehdokkaaksi päätyy todennäköisimmin kirjoittamalla laveaa, lyyrisesti maalailevaa tekstiä. Sellaista kuin on Peter Sandströmin Laudatur-kirjassa.

Sellaista tekstiä voi sanoa kauniiksi, se on kaunokirjallisuutta kaunoimmillaan. Ja mukavahan sellaista on lukea. Sandström osaa asiansa, maalailu on varmaotteista ja tarkkaa. Mutta minun mittareillani hiukan liian laveaa: "Isä laski kätensä pöydälle, levitti sormet vasten valkoista liinaa, ja hän oli hiljaa mutta hän kuljetti sormiaan kangasta pitkin aivan kuin olisi yrittänyt lukea jotain, kenties jonkinlaista karkeaa, kotikutoista sokeainkirjoitusta jonka olivat tehneet kaikki ne, jotka olivat istuneet ravintolassa ennen häntä, viestejä jotka oli kirjoitettu epätoivon eri vaiheissa, luonnosteltu summittaisella vimmalla jota kirjoittaja itse ei kyennyt hillitsemään, ja luultavasti kuka tahansa ei olisi osannut tulkita ja ymmärtää niitä, mutta kun katsoin isää, tajusin että hän kuului niihin joiden on otettava viesti vastaan, halusi tai ei, ikään kuin hänet olisi pakotettu noudattamaan jotain kauan sitten solmittua sopimusta, lupausta joka oli annettu olosuhteissa joissa oli kyse elämästä ja kuolemasta."

Ihan kaikki lauseet eivät ole noin pitkiä, mutta tuollaiseen vyöryyn pitää varautua tätä kirjaa aloittaessa. Hiukan ärsytti myös se, että ilmaus "ikään kuin" toistuu todella usein.

Peter Sandströmin päähenkilö on Peter, kirjailijalla on tapana luoda päähenkilöt itsensä nimisiksi ja kaiketi näköisiksikin. Teoksessa kuljetaan vuorotellen kahdessa ajassa, vuodessa tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan ja vuodessa kaksituhattaneljätoista, näin kirjoitettuna. Päähenkilö on sivullinen, joka tarkkailee ympäristöä ja ihmisiä eikä yllä kummoisiinkaan tekoihin. Ihmiset hänen ympärillään sen sijaan yltävät, ja kun näitä groteskeja ja hupaisia tarinoita sianruhon ampumisesta tai lipputankoon hinaamisesta törmäytetään maalailevaan kerrontaan, syntyy kieltämättä varsin omaperäinen kombinaatio. Ja sehän on hyvä.

Luin teosta aika katkelmallisesti, joten saattaa olla että olen väärässä kun sanon, että kokonaisuudelta tuntuu hiukan olevan suunta hakusessa. En oikein hahmottanut, mikä on se iso juoni tai odotus tai pyrkimys tai muutos jota seurataan. Ehkä sellaista ei ole, ehkä sellaista ei tarvitakaan.

Kirjan nimi ei esiinny tekstissä, enkä saa sen ideasta kiinni.

Peter Sandström: Laudatur
Suom. Outi Menna
S&S

Miksi kaunokirjallisuus on olemassa?

Lukaisin tuossa pitkästä aikaa dekkarin. Kivahan sellaista on lukea ja jännittää ja saada murhaaja selville. Mutta kyllä on vielä kivampaa kun saa lukea ihan perusproosaa, kaunokirjallisuutta, jota eivät raamit ja kaavat sido. Jonka kieli on taidokasta ja muoto erilainen, ja jonka tarina kertoo ihmisistä.

Vaikka ei Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat ihan tavallisista ihmisistä kerro. Päinvastoin, se kertoo ihmisistä, joille tapahtuu aivan käsittämättömiä asioita, sellaisia jotka eivät ole ollenkaan todennäköisiä. Niin kuin taivaalta putoavan jäälohkareen alle kuoleminen tai lottovoitto kahdesti tai salamanisku viidesti. Näiden erikoisten asioiden kautta Ahava kertoo tavallisemmista asioista, ja siksi kirja on hyvä.

Se pistää ajattelemaan. Elämää, ihmisiä, itseä. Onnellisuutta. Siksi kaunokirjallisuus on olemassa.

Ihan täydellinen Taivaalta tippuvat asiat ei kuitenkaan ole. Kertojana on enimmäkseen lapsi, ja Ahava tavoittaa lapsen kielen ja maailman oikein hyvin. Mutta ei ihan täydellisesti, minun silmääni teksti paikoin putoaa lapsen rajojen ulkopuolelle. Mutta se on pikku juttu, kuten vaarini sanoisi.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus

Kaunis ja koherentti, se on paljon taideteokselta

Panu Rajala on mieltynyt romanttiseen ilmaisuun, sellaiseen, jota 1900-luvun alun kirjoittajat tapasivat käyttää. Sen näkee ensinnäkin siitä, että hänen kirjojensa aiheiksi valikoituu usein tuon ajan skribenttejä, Sillanpäästä alkaen.

Toinen seikka, josta tuon mieltymyksen huomaa, on se, että Rajala on huikean hyvä maalailevan, vanhakantaisen tekstin tuottamisessa. Ehkä paras mitä on. Kukaan muu ei olisi voinut kirjoittaa I. K. Inhan elämäkertaa romaanimuotoon sellaisena kuin Intoilija on. Sen kieli on aivan autenttista, tyyli ei lipsu missään kohdin, eikä toisaalta mene överiksikään.

Ja vielä enemmän: Rajala osaa käyttää tuon kielen nyansseja laidasta laitaan. Tyyli ei ole yksi, vaan se voi olla esimerkiksi haltioitunutta luonnonkuvausta tai toisaalla journalistista asiaproosaa, kuitenkin niin, että mennyt aika on aidosti läsnä joka lauseessa.

Se, että Intoilija sisältää pitkiäkin katkelmia aidosta Inhan tekstistä, ei tietenkään ole plagioimista, ei sinne päinkään. Ainakin keskiajalta lähtien taiteilijat ovat tehneet noin, ottaneet jotain vanhaa ja rakentaneet sen ympärille uutta. Se, että joku kykenee rakentamaan fragmenttien ympärille täysin uuden ja koherentin teoksen, on pelkästään ihailtavaa. Jos jollakulla on asiasta epäilyksiä, sopii koettaa. Ei ole helppoa semmoinen, nimittäin. Jokainen kykenee kirjoittamaan omalla tyylillään, toisen tyyliin mukautuminen se vasta taitoa kysyy.

Tuloksena on erinomainen historiallinen romaani, mielenkiintoinen juonenkäänteissään ja rakenteeltaan luonteva. Tyylikäs, yhtenäinen, informatiivinen, viisas, kaunis, taustoja valottava. Ainoa mitä olisi kaivannut lisää, on Inhan ihan tavallisen arjen kuvaus. Toisaalta Inhan elämä kaiketi oli näin arjetonta: hän eli elämänsä matkoilla, hänen kohtalonsa ei mahdollistanut tavallista arkea.

Koska satun olemaan samaa sukua Inhan kanssa, kirjalla on minulle erityistä arvoa suvun vaiheiden kuvaajana ja tallentajana. Luuttu seinälläni on Inhan Helsingistä sata vuotta sitten ostama, ja ilmeisesti valokuvien, kuittien ja päiväkirjojen lisäksi ainoa perintökalu.

Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat
WSOY