Hulvattoman hauskaa ja lämminhenkistä teatteria

Teatteri Akselin näytelmä Pieni raha oli kymmenen vuotta sitten kerrassaan huikea teatterielämys, se on jäänyt mieleen yhtenä kaikkien aikojen parhaista teatterikokemuksista. Se on Sirkku Peltolan kirjoittama, joten kun Akselin ohjelmistoon nyt saapui taas Peltolan teksti, oli ensi-iltaan päästävä.

Peltolan näytelmäsarja Suomen hevonen (2004-2023) koostuu viidestä näytelmästä, ja Yksiöön en äitee ota on tuon sarjan toinen teos. Sen ensi-ilta oli Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2008. 

Eikä suurissa odotuksissa tarvinnut pettyä. Peltolan teksti on aivan huikeaa, ja sitä tekstiä on todella paljon, siis aivan huikean paljon. Teksti on hauskaa, se on traagista, se pohdiskelee, se naurattaa. Se on erittäin suomalaista, ja näytelmän arvomaailma on lämmin, pienen ihmisen ja perheen puolella. 

Ensi-illassa teksti näytti kaikki hyvät puolensa, mutta myös haasteensa: paikoin näyttelijöillä oli vielä hiukan pureksimista tekstin kanssa, ja on selvää, että kokonaisuus tulee paranemaan, kun esityksiä tulee lisää. 

Pienen teatterin lavalle yksiö sopii tietysti kuin nenä päähän. Lavastuksen keskipisteenä on ahdas sohva, jossa sekä ahtaus että läheisyys saavat fyysisen olomuotonsa. Värimaailma on beige, ilottomuuden haalea manifesti. 

Aleksi Kauppisen ohjaus toimii hienosti, rytmitys on kohdallaan. Myös roolitus on onnistunut, ja etenkin Juha Nordman pääsee loistamaan Kain hahmossa. Monta kertaa hänet on Akselin näyttämöllä nähty, ja uskaltaisin väittää tämän olevan hänen paras roolityönsä. Ainakin, jos nauruhytkeen määrää mitataan. Ja sehän se on hyvä mittari jos jokin. Erityisesti juonen ja dialogin absurdit loikat sekä sivumennen syleksityt hauskuudet naurattivat allekirjoittanutta.

Näytöksiä on vielä 17, menehän katsomaan.

Yksiöön en äitee ota

Teatteri Akseli

Ohjaus Aleksi Kauppinen

Neljäntienristeys saa erinomaisen tulkinnan Teatteri Akselissa

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on moderni klassikko. Teatteri Akselin tulkinta perustuu samaan Paula Salmisen dramatisointiin kuin Turun Kaupunginteatterin versio vuodelta 2016. Miten ihmeessä Logomon suurehkolle näyttämölle tehty teos mahtuu Akselin tiloihin?

Vastaus kuuluu, että todella hyvin. 

Olen nähnyt Kauno Takaraution ohjauksia paljon, ja rohkenen väittää, että tämä on niistä paras. Lavastus on äärimmäisen ankara ja tyly: yksi pieni penkki ja täysikokoinen ruumisarkku. Ohjaus noudattaa samaa ankaraa linjaa kuin lavastus, se on suorastaan graafisen karu. Kirpeä musiikki täydentää kokonaisuuden linjakkaaksi ja yhtenäiseksi. 

Pääpaino on ihmisissä, heidän tunteissaan ja kohtaloissaan. Tempo vaihtelee uuvuttavan hitaasta kakofoniseen polyfoniaan. Välillä Takarautio laittaa hahmot puhumaan tavu kerrallaan, välillä kaikki puhuvat ja laulavat yhtä aikaa. Joskus dialogista kuullaan vain toinen puoli. Joutokäyntiä ei ole, rytmitys toimii hienosti. 

Valoilla luodaan visuaalisia kiintopisteitä, ja ajassa sinne tänne poukkoileva rakenne pysyy kasassa liitutauluun kirjoitettujen vuosilukujen avulla. Isoimmat tapahtumat kuten tulipalot joudutaan näyttämisen sijasta kertomaan, mutta se ei menoa haittaa. 

Neljäntienristeys on vahvojen naisten tarina. Varpu Jokimaa (Maria), Piia Leppämäki (Lahja) ja Heidi Ripatti (Kaarina) ovat kaikki rooleissaan juuri niin järkähtämättömän vahvoja kuin pitää olla. Jorma Tuovilan Onni puolestaan on kaikessa rikkinäisyydessään uskottava. 

Näytöksiä on vielä paljon jäljellä, menkäähän katsomaan. 

Neljäntienristeys

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio

Pieni ja tiukka kerronta näyttää isot asiat selkeämmin

Tämä on mainos. Näin minun pitää ilmoittaa, koska en maksanut teatterilippua vaan olin kutsuvieraana paikalla. Maksoin siis tästä kulttuurielämyksestä suunnilleen yhtä paljon kuin mitä maksan kirjailijalle lukiessani kirjan lukuaikapalvelusta, en mitään. Jotain mätää on Tanskanmaalla, tai jossain.

Oli miten oli, Teatteri Akselissa oli taas mukava vierailla. Erityisen mielenkiintoista oli nähdä näytelmä, jonka näin juuri kolmisen vuotta sitten Kaupunginteatterin isolla näyttämöllä.

Hiljaiset sillat on intiimi näytelmä, jossa on hyvin yksinkertainen juoni. Siksi se sopii ehkä jopa paremmin pieniin puitteisiin kuin isoihin. Tykkään näytelmistä, joissa puhe ja teksti ovat pääasioita. Musiikkia voi kuunnella konserteissa. Siksikin Hiljaiset sillat on hieno teos. 

Ohjaaja Kauno Takaraution tulkinnassa paino on vahvasti ihmisissä ja heidän välisissä suhteissaan. Rakkauden kiemuroissa, elämän perusasioissa. Lavasteet ovat yhtä yksinkertaiset kuin juoni, niitä ei vaihdella, eikä niillä kikkailla. Fokus on tarkka. 

Roolitus osuu maaliin. Pääroolin näyttelevää Heidi Ripattia en ole ennen teatterilavalla nähnyt, hänen suorituksensa on aivan huikea. Luonteva, taitava, pakoton. Ripatti saa Francesca Johnsonin moninaisen tunnemaailman elämään, ja välittymään katsomon perukoille asti. 

Muut näyttelijät ovat ennestään tuttuja Akselin lavalta. Jukka Lahdenvesi on uskottava Robert Kincaid. Vilja Aavikko ja Ville Virta tekevät luonnikkaat lapset, joiden elämää tieto äidin toisesta rakkaudesta muuttaa. Paul Elo ja Laura Koskinen ovat myös oivat rooleissaan. 

Se, kuinka Takarautio toteuttaa näytelmän kertovat osuudet, toimii erittäin hyvin: kertojien jatkuva vaihtelu rytmittää tekstin, ja kerrottujen ja näyteltyjen jaksojen vaihtelu puolestaan rytmittää kokonaisuuden.

Kun asiat ovat isoja mutta kerronta pientä ja tiukkaa, kaikki on kohdallaan. 

Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin romaanin pohjalta käsikirjoittanut Sari Niinikoski

Ohjaus Kauno Takarautio

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Huumorin filosofiaa miettimässä

Teatteri Akselissa on tullut käytyä kymmeniä kertoja, mutta Akselin kesänäytelmät ovat menneet ohi. Puolalanpuiston näyttämöön oli sikälikin korkea aika tutustua, että olin aikanaan neljä vuotta töissä naapurissa, Puolalanmäen lukiossa. 

Pekka Puupää kesälaitumilla on Reino Helismaan käsikirjoittama elokuva vuodelta 1953. Aikanaan se on ollut huikean suosittu, koko kansan suosikki. 

Aikanaan se on ollut myös hauska. 

Tämän näytelmän suurin anti on siinä, että se näyttää, millaista huumori oli 50-luvun Suomessa, ja laittaa sitten pohtimaan sitä, mikä milloinkin on hauskaa ja miksi. Ajattelemaan laittaminen lienee taiteen tarkoituksista tärkeimpiä. Siksi tämä näytelmä on tärkeä. 

50-luvulla hauskaa oli se, kun mies tulee näyttämölle esiliinassa. Tai se, kun miehelle annetaan ohjeita miten laittaa ruokaa, eikä se miesraukka tietenkään voi osata sellaista. Elossa lienee aika vähän ihmisiä, joita tällainen naurattaa. 

Niinpä ohjaaja Kauno Takarautio on lisäillyt näytelmään erilaisia asioita, jotka naurattavat nykyihmistä. Niiden perusta on aivan sama kuin 50-luvulla, yllätyksellisyys. Ja Takarautio kyllä onnistuu, kun hän marssittaa näyttämölle absurdeja hahmoja ja tapahtumia, jotka loikkaavat aivan ulos 50-luvun kerronnasta.

Musiikkia näytelmässä on paljon, ja sitä voisi luonnehtia kotikutoiseksi. Pätkää esittävän Jari Vihervirran osuudet ovat parhaat, varsinkin Pennitön uneksija -kappale oli herkkä ja kaunis. 

Ensemble toimii hyvin, näyttelijöillä on selvästi hauskaa keskenään, ja ilo tarttuu yleisöönkin. Puolalanpuiston miljööseen tämä kokonaisuus sopii kerrassaan mainiosti, ja kun ilmakin sattui tiistaina olemaan täydellinen, ilta oli hieno. 

Pekka Puupää kesälaitumilla

Teatteri Akseli Puolalanpuistossa

Ohjaus Kauno Takarautio

Vimmaa ja herkkyyttä Teatteri Akselissa

En nähnyt Skavabölen pojat -näytelmää 90-luvulla, mutta muistan oikein hyvin sen kaiken kohun ja pöhinän, jonka Q-teatterin näytelmä tuolloin aiheutti. En ole nähnyt näytelmän pohjalta tehtyä elokuvaakaan, joten Teatteri Akselin versiota menin katsomaan innokkaana ja kiinnostuneena.

Ja sehän olikin erinomainen, monellakin tavalla. 

Antti Raivion kirjoittama tarina kertoo hänen ja veljensä Leo Raivion kasvuvuosista, joista ei dramatiikkaa puuttunut. Tarina on surullinen ja vimmainen, ja koskettava. Veljekset tekevät verivalan ja lupaavat pitää toistensa puolta maailmassa, jossa poikien osa on kova. Oma paikka ja tila pitää ottaa tappelemalla, eivätkä vanhemmat osaa olla kovinkaan hyvin kasvua tukemassa. Vanhempien ero on kova paikka, koska pitää muuttaa tutuilta kotikonnuilta Tuusulan Hyrylään eli Skavaböleen, paikkaan jossa Helsingistä lähtijä ensimmäistä kertaa astuu lehmänlantaan. 

Kotiin päästyä piti heti selvittää, oliko Raivio Turkan oppilas. No olihan hän, se käy selville näytelmän vimmaisuudesta. Ja siitä syntyykin Akselin tulkinnan ensimmäinen oivallus. Ohjaaja Kauno Takarautio on vaihtanut pääroolit tyttöjen näyttelemiksi, mikä laittaa katsojan aivonystyrät liikkeelle: miten sukupuoli vaikuttaa, sopiiko näin tehdä? Onko vimmaisuus välttämättä maskuliininen ominaisuus? Minun silmiini näyttäisi olevan, mutta vastaus ei suinkaan ole kiveen hakattu. 

Vilja Aavikko ja Helmi Henell tekevät loistavaa työtä päärooleissa. Kummassakin on sekä vimmaa että herkkyyttä, molempien ilmaisu yltää raivosta suruun ja hauraisiin hetkiin, joissa lapsi paljastuu kuorensa alta lapseksi. Minimalistisissa lavasteissa tekstivetoinen näytelmä vie katsojaansa tunnelmasta toiseen ja takaisin niin että melkein hirvittää. 

Kaiken vimman ja surun vastapainoksi tarvitaan myös komediaa, ja sitä tarjoilee erityisesti Laura Koskisen Tamara-lähiöruusu, joka nauratti isosti. Koko kymmenpäinen näyttelijäjoukko suoriutuu rooleistaan hienosti, mainittakoon erikseen vielä Henrik Heinosen Taikuri, Heidi Ripatin Pirjo-äiti ja Jukka Lahdenveden Pekka-isä. 

Kauno Takaraution ohjaus on napakka ja oivaltava, tyhjäkäyntiä ei ole - nopean tahdin ohella maltetaan myös pysähtyä ja makustella, rytmitys toimii. 

Tänään oli vasta ensi-ilta, vielä ehtii katsomaan, suosittelen!

Skavabölen pojat

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio

Turun Teatterisäätiö palkitsi Teatteri Akselin

Saimme ensimmäisen kerran kutsun Teatteri Akseliin huhtikuussa 2016. Silloin kirjoitin teatteriarvion Teatteri Akselin näytelmästä ja sen otsikoin "Onpa hauska kokea jotain uutta". On huimaa ajatella, että siitä on kohta kahdeksan vuotta. Joka kerran lämpiössä istuessamme katselemme seinillä olevia teatterijulisteita ja muistelemme mieleenpainuneita näytelmiä ja harmittelemme niitä, jotka ovat jääneet väliin (omista syistä, aikataulujamme syytämme). 

Siksi oli upeaa, kun postiluukusta kolahti tammikuussa Turun Teatterisäätiön kutsu saapua juhlistamaan Teatteri Akselia eli säätiön vuoden 2023 tunnustupalkinnon saajaa. Ilolla otimme kutsun vastaan!

Suomalainen Pohja ja kaunis aurinkoinen talvi-iltapäivä! Puitteet eivät olisi voineet olla upeammat! Näkymät Puolalanpuistoon olivat upeat ja sisällä tunnelma oli lämmin.

Turun Teatterisäätiön puheenjohtaja, kauppaneuvos Risto Korpela puhui pariinkin otteeseen ja perusteli tunnustuspalkinnon antamisen perusteita niin, että saatoimme kaikki yhtyä niihin.

Teatteri Akselin saama tunnustuspalkinto

Teatteri Akselin ohjaajat Kauno Takarautio ja Emmi Louhivuori pitivät yhteisen kiitospuheen, jossa he muistelivat Teatteri Akselin historiaa sekä kiittelivät vuolaasti kaikkia asianosaisia. Jopa meidät - Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi - mainittiin kiitospuheessa ja sehän ilahdutti. Olemme mielellämme lähteneet teatteriin joka kerran ja keskustelleet vuolaasti keskenämme esityksistä kotimatkalla ja sen jälkeenkin. Useammankin kerran olemme usuttaneet lähipiiriä - ja blogin kautta muitakin - teatteriin ja hankkineet lippuja lapsillemme. Sitä täytyy muistaa tehdä jatkossakin, sillä niin paljon iloa on Teatteri Akseli meille tuonut. 

Ville Pere säesti iltapäivän juhlan tunnelmallisesti 

Teatteri Akselilla on tänäkin vuonna seitsemän ensi-iltaa, mikä on aivan hengästyttävä tahti! Ihan jokaiseen emme kerta kaikkiaan ehdi, mutta tavoitteena on ainakin nähdä tänä keväänä Skavabölen pojat. Tainaa kiinnostaa myös Turussa viimeksi vuonna 1947 nähty Walterin veijarikomedia Omena putoaa, jonka ensi-ilta on maaliskuun alussa. Kurkistapa sinäkin, mitä Akselissa menee tänä keväänä. 

Mikäs siellä olil hymyillessä, sillä Suomalainen Pohja ei taaskaan pettänyt. Loistava ruoka ja erinomainen palvelu kerta toisensa jälkeen. Pari kuukautta sitten juhlimme isäni 80-vuotissynttäreitä alakerran Kivi-kabinetissa ja nyt saimme jälleen viettää mukavia hetkiä Pohjalla hyvässä seurassa.

Paljon onnea vielä kerran Teatteri Akseli ja kiitos kutsusta juhlimaan Turun Teatterisäätiö!

Yhtenäiskulttuuria 80-luvulta

Jokainen joka on ollut tajuissaan 1980-luvulla tietää, mikä on Tankki täyteen. Tuo sarja on keski-ikäisten ja sitä vanhempien yhtenäiskulttuuria parhaimmillaan, ja siksi erinomainen valinta Teatteri Akselin ohjelmistoon. 

Pääsimme katsomaan ennakkonäytöksen, ja se oli mainio: hauska ja nostalginen. Ja heti ensimmäinen kohtaus tekee selväksi, että ohjaaja Kauno Takarautio on halunnut tehdä pesäeroa ikoniseen tv-sarjaan. Käsikirjoitus kyllä perustuu sarjaan, tapahtumat ovat sieltä tuttuja, mutta tämä on silti omilla jaloillaan seisova tulkinta. 

Tankki täyteen -sarjan suosio perustui yhtä paljon Neil Hardwickin käsikirjoitukseen kuin huikeisiin näyttelijäsuorituksiin. Siksi erityisen merkittävää onnistumisen kannalta tässä näytelmässä on roolitus, ja siinä on Akselissa onnistuttu hyvin. Marko Pollari on suvereeni Sulo Vilén, hän on tehnyt aiemminkin huikeita suorituksia hiukan reppananoloisissa rooleissa - edelleen muistan Pieni raha -näytelmän mahtavuuden. Liisa Saviluoto on täpäkkä Emmi ja Henrik Heinonen hassun saamaton mutta rakastettava Juhana. Hilda Nurmi on Ulla, joka tässä tulkinnassa on vielä tv-sarjaakin vahvempi hahmo. Kari Danielssonin Reinikainen on niin ikään mainio. Jokaisessa on sopivasti samaa kuin tv-sarjassa ja kuitenkin jotain omanlaistaan. 

Tuossa kuvassa olen yksin, mutta seurana oli poikani, joka ei tiennyt mitään Tankki täyteen -sarjasta. Oli mielenkiintoista yrittää asettautua hänen asemaansa (se oli tietenkin lähes mahdotonta), mutta hän kertoi tykkäävänsä kovasti. 

Näytelmä pyörii tammikuulle asti. Menkää siis katsomaan se ja antakaa sen puhaltaa yhtenäiskulttuurin raikas tuulahdus nuoremmillekin sukupolville. 

Tankki täyteen

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio

Tarpeettomia ihmisiä ja muistin sirpaleita

Saimme kutsun Teatteri Akselin Tarpeettomia ihmisiä -näytelmän ennakkonäytökseen. Sepä mukavaa, ajattelin. Olinhan lukenut tuon Reko Lundánin romaanin joskus kaksikymmentä vuotta sitten. Mukava nähdä muistanko siitä jotain. 

No enpä muistanut, mitään. Ensinnäkin en ole lukenut Tarpeettomia ihmisiä -nimistä romaania, koska sellaista ei ole olemassakaan. Tarpeettomia ihmisiä on näytelmä, ja sellaiseksi alun perin kirjoitettu. Olen kyllä lukenut jonkun tai joitakin Reko Lundánin romaaneja, ja todennäköisesti nähnyt tämän näytelmän jossain, varmaan KOM-teatterissa. Että se siitä muistamisesta. 

Tästä syystä tämä blogi on olemassa. Jotta muistaisin. Voi olla että joku muukin saa tästä jotain, mutta minulle tämä on ulkoistettu muistinjatke. 

Teatteri Akselin tulkinta Tarpeettomista ihmisistä on kerrassaan mainio. Kaikki neljä näyttelijää (Tomi Aho, Linda Johansson, Rolle Ekroos ja Hanna Mehto) tekevät väkevät suoritukset. Yksikään rooleista ei ole helppo, koska tunteet ovat suuria ja niitä on paljon. Huonosti menee, on työttömyyttä ja köyhyyttä ja ihmissuhdeongelmia ja elämäntuskaa, ja huonoista asioista syntyy riitoja. Mutta on myös paljon hyvää, siksihän ihmiset toistensa seurassa ovat. Näyttelijöiltä onnistuu sekä suuri että pieni ilmaisu.

Ohjaaja Laura Hurme on rytmittänyt tapahtumat oivasti, ja näyttämöratkaisut toimivat muutenkin kaikin puolin. Näytelmän lokalisointi Turkuun on myös mainio ratkaisu. Musiikista vastaa tuttuun tapaan Jouni Lehtonen: haitarilla soitetuista hitaista riitasoinnuista koostuva äänimaailma toimii komeasti, se antaa puheelle tilaa. Sillä puhenäytelmä tämä ennen muuta on, puhetta on paljon. 

Loppua kohti tempo kiihtyy, draama saa pontta. On armeliasta, että ihmisen muisti on näin huono kuin se ainakin minulla on, koska huono muisti takaa sen, että tälläkin kertaa Romeo ja Julia -loppuhuipennus yllätti. Varmaan samalla tavalla kuin silloin kaksikymmentä vuotta sitten. 

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Teatteri Akseli

Ohjaus Laura Hurme

Koherenttia kohellusta

Tämän vuoden ensimmäinen Teatteri Akseli -kokemuksemme oli näytelmä nimeltä Vaimoni on toista maata. 

Se on ranskalaisen Gilles Dyrekin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren suomentama komedia. Käsiohjelmassa sitä kuvataan näin: ”Pieni viaton vedätys saa ystävien kesken järjestettyjen illallisten aikana valtaisat mittasuhteet ja esiin purskahtelevat niin ennakkoluulot kuin parisuhdeongelmatkin. Tämä hykerryttävän vauhdikas komedia on täynnä intohimoa ja hulvatonta tilannekomiikkaa ja se iskee terävästi arkipäivän naamioihin ja roolipeleihin.”

Kuten kuvasta näkyy, käsiohjelman ulkoasu on erittäin onnistunut. Samoin onnistunutta on roolitus, neljän näyttelijän ensemble toimii hienosti. Kaikki (Tomi Aho, Elina Karjalainen, Laura Koskinen ja Jukka Tamminen) ovat uskottavia rooleissaan ja kokonaisuus on koherentti. Koherenttius syntyy siitä, että kohellusta on koko ajan melkoinen määrä. Ohjaaja Laura Hurme on laittanut kaiken tapahtumaan liiallisuuden ja övereiden kautta, joka hetkittäin häiritsee mutta on kuitenkin lopulta ymmärrettävä ja toimiva ratkaisu. 

Komedian onnistumisen nimittäin ratkaisee yleisön huvittuneisuuden ja naurun määrä. Sitä tapahtui paljon, ja näytelmässä on muutaman aivan killerirepliikki, joiden rytmitys oli kerrassaan mainio. Koko tarina perustuu oikeastaan vain yhteen väärinkäsitykseen, jota paisutetaan ja josta otetaan kaikki mahdollinen irti, siksikin teos on yhtenäinen. Kuten käsiohjelma sanoo, arkinen tilanne ulottuu paljon itseään kauemmas, parisuhteiden dynamiikkaan ja ihmisten ennakkoluuloihin. 

Suurin osa näytöksistä on kuulemma myyty loppuun, mutta vielä on joitakin paikkoja huhtikuulle. Jos komedia kiinnostaa, sitä saa nyt Teatteri Akselista. 

Vaimoni on toista maata

Teatteri Akseli

Ohjaus Laura Hurme

Voiko vuonna 1962 kirjoitettu tarina olla ajankohtainen vuonna 2022?

Yksi lensi yli käenpesän on klassikko, etenkin elokuvana. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt sitä. Niinpä ensimmäinen ajatus matkalla teatteri Akseliin oli, olisiko pitänyt katsoa. Pitäisikö juoni tuntea etukäteen? Vai meneekö ilta pilalle, jos tietää mitä tulee tapahtumaan?  

Oopperaan ei koskaan, siis ikinä, kannata mennä kylmiltään. Mitä paremmin tarinan tuntee, ja varsinkin mitä tutumpaa musiikki on, sitä enemmän oopperasta saa irti. Niinpä päädyin siihen, että kyllä juoni pitää teatterissakin tuntea, ja hätäpäissäni tankkasin Wikipediasta Käenpesän juonenkäänteet ennen näytelmän alkua. Koska vain silloin kykenee huomioihin siitä, mitä ohjaaja on milläkin asialla tarkoittanut, ja miksi tuo yksi tyyppi on juuri tuollainen alkukohtauksessa. 

Tyhjänpäiväisessä viihteessä ennalta tunteminen ei ole välttämätöntä, usein ei edes suotavaa. Ehkäpä raja menee siinä, että silloin kun erikseen lähtee kotoa johonkin, on syytä olla valmistautunut. Tästä saa olla eri mieltä, mutta asiaa kannattaa pohtia itse kunkin tykönään. 

Teatteri Akseli on usein tehnyt hyvää jälkeä, eikä nytkään totisesti tarvinnut pettyä. Kauno Takaraution ohjaus toimii. Se on hienosti rytmitettyä: vakavat ja kevyet kohtaukset vuorottelevat, nopeaa seuraa hidas ja päin vastoin. Ohjaajalle tyypillisesti mukana on muutama rohkea loikka, esimerkiksi liioittelevan toiston käyttö dialogissa, ja erityisesti ennen väliaikaa kuultu tilannekatsaus mielisairaanhoidon nykytilasta. Se meni reilusti ulkopuolelle näytelmän, mutta viimeinen, äärityly lause sekä pelasti patetialta että sitoi katsauksen näytelmän maailmaan. Hyvä. 

Erityismaininnan tässä näytelmässä ansaitsee roolitus. Näytelmässä on hyvin vahvoja karaktereita, ja Takarautio on onnistunut löytämään jokaiseen rooliin juuri sopivan tyypin. Jos Milos Formanilla oli suuria vaikeuksia löytää isokokoinen intiaani elokuvaan (intiaanit kun ovat useimmiten aika pienikokoisia, näin Wikipedia minua valisti), ei Turussakaan tuollaisia hahmoja tungokseksi asti liene. Henrik Heinonen on täysin uskottava Päällikön roolissa, samoin pääpukarit McMurphy (Jussi Virtanen) ja ylihoitaja Ratched (Liisa Saviluoto), ja Akseli Heikkilän Billy Bibbit on riipaisevan ahdistava. 

Tarina kertoo vain kahdesta asiasta: se kertoo mielisairaanhoidon julmuudesta 1960-luvulla, ja vielä enemmän se kertoo yksilön mielivallasta, siitä, kuinka yksittäinen pahantahtoinen henkilö, tässä tapauksessa ylihoitaja, voi valta-asemassa ollessaan saada aikaan valtavaa pahaa. 

Analogia tämän päivän suurimpaan kriisiin on ilmiselvä, eikä sitä peitellä. Putin mainitaan ääneen, selvin sanoin. Tällaista on ajaton taide: vuonna 1962 kirjoitettu tarina kertoo myös tästä päivästä. 

Yksi lensi yli käenpesän

Teatteri Akseli,

Ohjaus Kauno Takarautio

Mies on koominen kun se on tosissaan

Jo toisen kerran Teatteri Akselissa viikon sisään! Lauantaina sai ensi-iltansa Pullo cavaa ja aurinkoa, tänään torstaina olimme Maaninkavaaran ennakkonäytöksessä.

Näissä näytelmissä toteutuu sukupuolten tasa-arvo: ensin mainitussa naiset nauravat, jälkimmäisessä miehille nauretaan. Sillä harva asia on yhtä koominen kuin mies, joka on tosissaan. Saattaa olla, että Kari Hotakainen on joskus sanonut näin. 

Hotakainen ja etenkin Juoksuhaudantie tulee kutsumatta mieleen Miika Nousiaisen Maaninkavaarasta. Päähenkilö on mies, jolla on pakkomielle, ja sehän se on lystikästä kun sen oikein sanoiksi saattaa. Martti Huttunen menettää poikansa Jarkon, josta isä on koittanut valmentaa Suomen seuraavaa pitkänmatkan juoksun olympiamitalistia. Jarkon sisko Heidi päättää auttaa murtunutta isäänsä ryhtymällä juoksemaan, isän valmentamana tietenkin. Isän harjoittelumetodit ovat maanisen armottomia, mutta Heidi päättää kestää kunnes ei enää kestä. Seinää koristaa Kaarlo Maaningan kuva. 

Teksti on hauskaa ja traagista yhtä aikaa, ja Kauno Takaraution ohjaus toimii erinomaisesti. Löysää ei ole missään, repliikit ja kohtaukset seuraavat toisiaan erittäin rivakassa rytmissä - ja siellä missä pitää hidastaa, niin tehdään. Takarautio on lisännyt Samuli Reunasen dramatisointiin kadonneen pojan osuutta huomattavasti, ja se tuntuu toimivan hyvin. 

Näyttelijät tekevät komeaa työtä, juuri sopivan pienesti. Etenkin Vilja Aavikko on nappivalinta Heidin rooliin, hän on kaikin puolin uskottava sekä juoksijana että haaveilevana teininä. Isää näyttelevä Marko Pollari osoitti jo taannoisessa Pieni raha -näytelmässä loistavat kykynsä, ja hän irrottaa monet mehevät naurut. Muukin ensemble on hienosti tehtäviensä tasalla. 

Maaninkavaara

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus Kauno Takarautio

Ihanat naiset

Hei mies, viekö sinun vaimosi sinut katsomaan näytelmää, jota mainostetaan lauseella ”ihanat naiset, tämä on teille”? Näytelmää, joka kertoo neljästä kuusikymppisestä naisesta, jotka lähtevät matkalle Portugaliin juomaan cavaa. 

Minun vie. Tällä tavalla:

Oikeasti minua ei kovin raskaasti tarvitse taivutella, Teatteri Akselissa kun on koettu monia hienoja teatterihetkiä. Ja vaikka en todellakaan kuulu tämän näytelmän kohderyhmään, ilta sujui mukavasti ja viihdyin.

Naiset puhuvat paljon. He puhuvat ihanasta etelänlämpimästä ympäristöstä, pirskahtelevista juomistaan, ja tietenkin miehistä. Mutta he puhuvat myös ikääntymisestä, siitä kuinka loppuelämä olisi hyvä viettää. Hyvää ei ole riutuminen ankeassa yksiössä. Hyvää on yhdessäolo ja erilaisille nautinnoille altistuminen. Siksi he harkitsevat muuttoa Portugaliin. Haasteita tuottaa tietenkin raha, ja keskinäiset suhteet kiristyvät myös. 

Näytelmän dramaturgia toimii hienosti, naisten keskinäistä sanailua rikotaan juuri sopivalla tavalla erilaisin keskeytyksin. Odotuksia luodaan, jotain on aina odotettavissa ja piilossa. Roolitukset toimivat, hahmot ovat sopivasti erilaisia ja samanlaisia keskenään. Aika dramaattisia ollaan, asioihin reagoidaan isosti, mutta sekin kuuluu asiaan. 

Alkupuolella ollaan hiukan kliseisiä, mutta näytelmän edetessä kyllä naurattaa oikeasti. Jos tuntisin Tyttökultia tai Sinkkuelämiä, sanoisin varmaan että tässä on jotain samaa kuin niissä. Kovin syvälliseksi ei heittäydytä, mutta kepeys ja viihteellisyys ovatkin tämän näytelmän avainarvot. 

Pullo cavaa ja aurinkoa

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus: Emmi Louhivuori

Teatteri Akselin Mielensäpahoittaja naurattaa ja liikuttaa

Olen lukenut kaikki Mielensäpahoittaja-kirjat, ja teatterissakin olen sen nähnyt kaiketi pari kertaa. Parhaiten homma toimii mielestäni kirjoissa: voi keskittyä tuon hahmon henkiseen puoleen, eikä fyysisellä olemuksella ole niin väliä.

Teatteri Akselissa ei ole pandemian takia tullut käytyä vuoteen, joten oli ilo päästä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -näytelmän ennakkonäytökseen katsomaan, kuinka tästä henkisyyden ja fyysisyyden hetteiköstä on siellä selvitty. 

Koska kirjat ovat lähes monologeja, jokainen Mielensäpahoittajan näyttämöversio seisoo tai kaatuu pääosan esittäjän mukana. Sanottakoon heti suoraan, että Teatteri Akselissa tämä onnistuu erinomaisesti. Kari Päiviö on kerrassaan mainio Mielensäpahoittaja, todella luonteva ja omannäköisensä hahmo, hän ei millään lailla yritä kopioida aiempia Mielensäpahoittajatulkintoja. Juuri niin kuin ohjaaja Kauno Takarautio käsiohjelmassa sanoo: ”Ei se mikään vanha äreä ukko ole! Ei ole, vaan vaan lausuu teräviä ja tarkkoja mielipiteitä tästä ajasta.” Lempeä ja ymmärtäväinen, elämää nähnyt tyyppi tämä on, ja Päiviö tekee roolin mitään alleviivaamatta ja korostamatta, pienin elein. Pitkään elänyt ihminen on viisas eikä pelkää mitään eikä ketään, korkeintaan säpsähtää omia ennakkoluulojaan. 

Lotta Peltola on Mielensäpahoittajan emäntä. Hän on nuori, juuri se emäntä, jonka Mielensäpahoittaja haluaa muistaa nyt, kun vanha emäntä on dementoituneena hoitokodissa. Juha Nordman on Mielensäpahoittajan poika. Kumpikin näyttelee sopivan pienesti, samalla aaltopituudella päähenkilön kanssa. 

Muut roolit ovatkin sitten aivan överiksi vedettyjä, mikä on sekin toimiva ratkaisu, sillä Mielensäpahoittajan vähäeleisyys korostuu hienosti näitä karikatyyrejä vasten. 

Kirsikkana kakun päällä on Mielensäpahoittajan alter ego, jonka äänenä kuullaan Vilja Aavikkoa. En tiedä onko tämä dramaturgi Snoopi Sirenin vai ohjaaja Kauno Takaraution idea (veikkaan jälkimmäistä), mutta aluksi kummalliselta tuntunut idea nuoresta naisäänestä välillä kertomassa Mielensäpahoittajan mietteistä osoittautui todella toimivaksi. Alter ego nimittäin oli se, joka loppumetreillä nosti näytelmän komediasta puhuttelevaksi ja koskettavaksi, jopa liikuttavaksi teatterikokemukseksi. 

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku

Ohjaus Kauno Takarautio

Teatterissa ja kulttuuria kokemassa vuonna 2020

Koronakevät sulki teatterit ja meilläkin peruuntui pitkä lista teatterivarauksia. Syksyn käynnistyttyä Teatteri Akseli kyseli meitä jälleen teatteriin ja olin hiukan epävarma halustani istua pienessä teatterissa kaikkien keskellä.

Kyllä, otan koronariskin varsin vakavasti. Yrittäjänä elantoni on kiinni siitä, olenko työhön kykenevä enkä halua tulla millään lailla kipeäksi. Täyttelen myös iäkkään äitini dosettia enkä siihen pysty, jos vähänkin epäilen altistuneeni koronalle tai olen yhtään nuhainen. Tällä viikolla Turun keskustassa koulua käyvä kuopukseni jäi etäopetukseen rinnakkaisluokalta löytyneen koronatartunnan takia. Jos ipana olisi joutunut karanteeniin itse altistuneena, en olisi teatteriin lähtenyt, vaikka olisin saanutkin. Tuskin olen näine huolineni yksin.

Museossakin vastuullisesti

Viime sunnuntaina vierailin poikieni kanssa Turun Taidemuseossa Birger Kaipiaisen näyttelyssä ja meitä oli heti ovella vastassa pöytä, jolla oli kasvomaskeja ja käsidesiä, sekä kehotus “Käytäthän maskia”. Kyllä, minä ja lapseni käytimme, ja niin näytti tekevän suuri yleisökin, joka käyskenteli museossa turvaväleillä. Vartijat olivat maskeissaan, patsaatkin.  Olin huojentunut, sillä tunsin oloni turvalliseksi ja ajattelin, että näin fiksusti asiat voidaan hoitaa, kun halutaan, että asiakkaat pysyvät turvassa ja että he uskaltavat vierailla museossa.

Somekuplassani on kulttuuritoimijoiden lisäksi paljon aktiivisia teatteri- ja konserttikävijöitä. Näen lähes päivittäin kuvia iloisista teatterikävijöistä hauskoissa maskeissaan turvavälejä korostaen. Turun Kaupunginteatterin somekanavissa muistutetaan laskujeni mukaan keskimäärin kolmen päivän välein huomioimaan turvavälejä ja esitellään yleisön hauskoja maskeja. Fiksua - ja se madaltaa meidän huolissaan olijoiden kynnystä lähteä nauttimaan teatterista. Ja madaltaa kynnystä laittaa se maski kasvoille.

Teatteriin pitkästä aikaa

Teatteri Akseli kutsui siis katsomaan Pasi was here -näytelmää. Pari näytäntöä jo peruttiinkin varotoimenpiteenä, mutta perjantai-iltana pääsimme paikalle. Akselin Facebookista löytyy elokuulta maininta, että näytöksiin myydään kapasiteettiaan vähemmän lippuja (max. 40 lippua 60 hengen katsomoon) ja että kasvomaskeja ja käsidesiä on saatavilla. Huojennuttavaa! Verkkosivuilla tosin tästä ei löydy mitään tietoa.


Teatteri Akseli on pieni, intiimi ja kotoisa teatteri. Normioloissa se on vain herttaista, mutta nyt se on pelottavaa. Ja vielä pelottavampaa oli teatterin aulalämpiössä huomata, että henkilökunnalla ei ollut maskeja eikä visiirejä, eikä kasvomaskisuosituksesta näkynyt sanaakaan. Ei niitä maskejakaan. Itse istuimme aulassa maskeissamme pienenä vähemmistönä.


Odottelimme teatterisaliin pääsyä ja ajattelin, että viimeistään ovien avautuessa henkilökunta ottaa ohjat käsiinsä ja varmistaa, että yleisö istuu turvaväleillä matalassa ja intiimissä teatterisalissa. Kukkua kanssa. Istua sai minne tahansa, koska asia nyt vain unohtui.


Marssin aikuismaisesti ulos todeten, että tänne en vain uskalla jäädä. No, pienen hengittelyhetken jälkeen palasimme takaisin ja istuuduimme takarivin nurkkaan ainoiden muiden maskinaamojen vierelle, metrin turvavälillä. Tämä osoittautuikin vallan mainioksi paikaksi. 

Pasi was here kuitenkin kosketti

Niin, Pasi was here on niin minimalistisesti lavastettu, että mitään katsomisen arvoista emme takarivistä menettäneet. Ääni kuului hyvin ja ilmeet ja eleet välittyivät myös sinne takariville.


Pasi was here kertoo Hemmosta, joka palaa Savonlinnaan muistelemaan lapsuudenystäväänsä, jonka elämä päättyy yllättäin. Teksti on sujuvaa ja oivaltavaa. Nautin suunnattomasti 80-luvun lapsuuden osuvista kuvauksista. Juha Nordman teki oivan suorituksen Hemmona. Jukka Valtanen on myös oikein osuva Pasi. Hannu Rinne on parhaimmillaan Pasin isänä, mutta hänen muiden rooliensa kohdalla tunsin pientä tuskaa.

Pyrin teatteriin mennessäni olemaan lukematta tuoreita muita teatteriarvioita, jotta en saisi mitään ennakkokäsityksiä. Näin oli myös nyt. En siis onneksi ollut lukenut, että kyse on “ratkiriemukkaasta näytelmästä”. Sillä meitä ei naurattanut. Eikä muitakaan yleisössä. Kollektiivisesti hymähdimme kahdesti. Kaksi kertaa.

Lahden kaupunginteatterin Pasi was here sai arvostelijansa viime vuonna toteamaan, että se “herättää niin valtavan nauramisriemupakon, että vatsat hytkyvät”. Juu, onneksi Turussa ei naurattanut, sillä jos tuolla matalassa teatteritilassa maskittomat katsojat olisivat tirskuneet ja nauraneet estoitta, olisi se jo ollut pelottavaa.


Toistan: Pasi was here -näytelmän teksti on oikein hyvä ja oivaltava. Siitä ilmeisesti saisi myös hauskan, mutta Teatteri Akselin toteutus oli vakava, syvällinenkin. Pasin tarina oli traaginen ja murheellinen, enkä itse asiassa jäänyt edes kaipaamaan hytkyvää naurun tunnetta.


Minulla on parhaillaan lenkkiseurana - äänikirjana siis - ruotsalaisen Carin Gerhardsenin Piparkakkutalo, jossa entinen koulukiusattu rupeaa murhaamaan kiusaajiaan monen kymmenen vuoden jälkeen. Löysin ajatuksissani monta yhtymäkohtaa tähän tarinaan, jossa nimenomaan ruodittiin lapsuuden perheitä ja miten asiat näyttävät kavereille aivan toiselta. Lastaan hakkaava isä saattaa paistaa pannaria ja auttaa koulutöissä. Murheellista.

Kanna vastuusi - yleisö arvostaa

Päällimmäiseksi muistoksi jäi kuitenkin tunne siitä, että kulttuuritoimijan, joka ei kanna vastuutaan, on aika turha itkeä kadonneen yleisönsä perään. On totta, että Turun maskisuositus julkisiin tiloihin ja yleisötilaisuuksiin astui voimaan vasta tänään, päivää myöhemmin. 

Mutta Turun kaupunginteatteri on suosittanut yleisölleen maskeja elokuusta lähtien, ja siellä koko henkilökunta käyttää visiirejä. Turvaväleistä pidetään huolta tiukasti. Yleisölle tulee sellainen olo, että siellä teatteri tekee kaikkensa. (Tätä kirjoittaessani vaihdan viestejä ystävättäreni kanssa, joka istui tänään maskissaan Turun kaupunginteatterissa. Kyllä, sieltä somekuplastani sen huomasin. Hän kertoi, että 80%:lla katsojista oli maski, henkilökunnalla visiirit, turvavälit selkeät).


Eivät nämä asiat onneksi ole mitään rakettitiedettä ja ne voidaan korjata ihan parilla pienellä toimenpiteellä:

• selkeä ilmoitus siitä, että teatterissa noudatetaan maskisuositusta: “Käytäthän maskia”.
• kasvomaski kuuluu lipun hintaan, toinen kaupan päälle, jos haluaa väliajalla juoda kaffet
• henkilökunnalle myös maskit tai visiirit
• turvavälit toteutetaan, kun henkilökunta ohjaa napakasti väen paikoilleen. Turha jonotella, lämpiöstä voidaan kutsua seurue kerrallaan. Vie kaksi minuuttia, kun katsomo on niin pieni.
• ja niihin somekanaviin iloista turvallisuuden korostamista. Ideoita voi käydä kurkkimassa muilta toimijoilta.

Haluan ehdottomasti käydä kulttuuritapahtumissa ja mielelläni suosin kaikkea lähellä tapahtuvaa ja pientä. Pelkona tässä on, että jos mellastetaan niin kuin ennen, suljetaan kohta taas ihan kaikki teatterit. Turha tässä on niitä 20-29 -vuotiaita yöelämässä liehuvia syytellä vastuuttomiksi, kun näköjään keski-ikäiset osaavat sen myös oikein hyvin.

Joten: kiitos vaan Teatteri Akseli jälleen kutsusta. Hoitakaa homma kuntoon pienillä muutoksilla, niin uskallan jatkossa kehottaa kuplassani olevia teatterifaneja vierailemaan taas näytöksissänne. Se palvelee ihan kaikkia kulttuuritoimijoita ja saa teidät vaikuttamaan asiakkaistanne huolta kantavalta teatterilta. Koska te teette kuitenkin suurella sydämellä nautinnollista teatteria, jota yleisö katsoo mielellään. Kun taas uskaltaa.

Pasi was here

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku

Ohjaus: Kauno Takarautio

Historia haalistuu, rakkaus pysyy

Mika Waltari kirjoitti Kuriton sukupolvi -näytelmän vain parissa päivässä kesällä 1936. Näytelmä oli menestys, ja siitä tehtiin kaksikin elokuvaa. Turussa se on edellisen kerran nähty Kaupunginteatterissa vuonna 1996, ja nyt se pyörii Teatteri Akselissa Kauno Takaraution ohjauksena.

Näytelmän keskushahmo on matematiikan professori Reinhold Varavaara, työhönsä uppoutunut epäkäytännöllinen vässykkä, jota hänen perheensä pitää pilkkanaan. Kun hänen kymmenen vuotta kestänyt tutkimustyönsä vihdoin valmistuu, hänestä tulee yhtäkkiä kuuluisa. Ja silloin kaikki muuttuu, on professorin vuoro päästä niskan päälle.

Toinen keskeinen hahmo on Marja, professorin pojan tyttöystävä. Toisin kuin muut, Marja ymmärtää professorin viisauden, ja tästä ymmärryksestä kasvaa orastava rakkaus, jonka professori kuitenkin lopettaa alkuunsa. Seuraa pettymystä ja surua. Käy ilmi, että professorin vaimollakin on ollut seikkailunsa.

Lopulta professorista kasvaa Mies, joka käskyttää läheisensä ruotuun. Perheidylli palaa, vain Marja on onneton.

Wikipediassa näytelmää kuvataan Panu Rajalan suulla "historiaan haalenneeksi", ja se on hyvin sanottu. Näytelmän juoni ja arvomaailma ovat aivan kummallisia: miten näin naiivi, perusteettomasti kääntyilevä ja patriarkaalinen tarina on voinut milloinkaan mennä läpi? Sinuhessa Waltari näyttää, kuinka ihminen on sama vaikka aika olisi mikä, Kurittomassa sukupolvessa ei samastuttavuudesta ole hajuakaan.

Ja juuri tästä syystä näytelmä on kiinnostava. Se on kurkistus sellaiseen menneisyyteen, jota ei enää ole, ja jota on vaikea ymmärtää. Ja on kaksi muutakin syytä mennä Teatteri Akseliin katsomaan Kuriton sukupolvi.

Ensimmäinen on ohjaaja Kauno Takaraution panos. Hän on halunnut tällä näytelmällä "kertoa rakastamisen vaikeudesta sukupolvien ylitse", ja se on erinomainen ratkaisu: eniten painoa saa Marjan ja Reinholdin suhde, ainoa asia tässä näytelmässä, jolla on sittenkin kaikupohjaa nykyajassa. Ihminen kaipaa sellaista ihmistä, joka ymmärtää ja hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on.

Toinen syy on mainio näyttelijäkaarti. Vilja Aavikko on loistava, nuoruuden epävarmuutta värisevä Marja. Vakava ja haavoittuva, suurten tunteiden riepottama, mutta ei yhtään liioitteleva. Jouko Nurmen professori on samaa puuta, vähin elein ja liioittelematta rakennettu, samoin Jarmo Kujalan sanomalehtimies Huitu. Muut hahmot ovat yksiulotteisempia mutta raikkaita ja energisiä.

Minimalistinen lavastus toimii, pelkistä lakanoistakin saa paljon irti kun niin haluaa.

Kuriton sukupolvi
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Hyväksymisen ja rakkauden asialla

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli huikea menestys sekä kirjana, elokuvana että teattereissa. Juonen clue, suomalaisten kyvyttömyys osallistua yhteislauluun, on ylittämättömän nerokas, ainakin näin musiikinopettajan näkökulmasta. Joten ei ole ihme etteivät muut teokset ole yltäneet samalle tasolle. Juurihoito on ehkä päässyt lähimmäksi.

Juurihoito sai ensi-iltansa Teatteri Akselissa tänään, harmillisesti Huuhkajien ratkaisevan pelin kanssa samaan aikaan. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin: Suomi pääsi jalkapallon EM-kisoihin ja Juurihoito sai mainion tulkinnan.

Juonikuvauksen voinen lainata teatterin kotisivuilta: "Lammasmaisen kiltti copywriter Pekka Kirnuvaara menee hammaslääkärille ja sattumalta sieltä löytyykin kauan kadoksissa ollut veli, jonka olemassaolosta Pekalla ei ollut aavistustakaan. Esko Kirnuvaara, hammaslääkäri, on jäykkä, pedantti suorittaja, jolle hammaslääketiede on elämän tärkein asia. Muuta elämässä ei sitten olekaan. Veljekset kuitenkin lähtevät etsimään sisaruksiaan ympäri maapalloa. Tie vie Lieksan ja Tukholman kautta Thaimaahan - ja yhä vaan kauemmas. Matkan varrella selviää yhtä ja toista yllättävää poikien lapsuudesta, suvusta, perheestä, ja ennen kaikkea kauan sitten kadonneesta isästä. Eikä hampaita kera rakkauden unohdeta myöskään."

Nousiaisen kirjasta olen kirjoittanut blogissa tähän tapaan. Juurihoidon ongelmat ovat teatterissa samat kuin kirjassa: koska teoksessa tapahtuu todella paljon, osa tekstistä sortuu väkisinkin luennoimiseen ja selittelyyn. Mutta se mikä näytellen voidaan tehdä, on Kauno Takaraution ohjauksessa onnistunut hyvin.

Näytelmä on yhtä aikaa hauska ja koskettava, ja molempia puolia annostellaan sopivasti, vuorotellen, limittäin ja lomittain, ja kummallekin annetaan tilaa ja aikaa kehittyä. Pekka (Kauko Juvonen) ja Esko (Jukka Lahdenvesi) ovat sekä koomisia että haikeita hahmoja isän etsinnässään, ja kumpikin hoitaa roolinsa kunnialla. Mutta komiikan keskipisteeksi nousee Mona Mikkolan näyttelemä Sari, veljesten Tukholmasta löytynyt sisko. Ensi-iltayleisö kiemurteli naurusta hänen räävittömien sutkautustensa edessä. Maarit Juvonen, Kristiina Lahdenvesi ja Teropetteri Salminen ovat kaikki moni-ilmeisiä lukuisissa rooleissaan, ja Hannu Rinteen videolla esiintyvä persutaksikuski ajaa katsojat hyvillä mielin väliajalle. 

Tekstiä on paljon, ja pienet takeltelut hioutunevat esitysten myötä. Kun suurimpia silmien pyörittelyitä vielä hiukan pienennetään, on Juurihoito kohdallaan. Teoksen sanoma on äärimmäisen kaunis ja viisas, erilaisuuden hyväksymisen ja rakkauden asialla tässä ollaan. Ja niin on hyvä.

Juurihoito
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Yleisestä yksityiseen ja takaisin

Suurin on rakkaus on Laura Ruohosen kirjoittama, vuonna 1998 ensiesityksensä saanut näytelmä. Se sijoittuu 1800-luvun lopun Kuopioon ja Lohjalle, ja kertoo Juhani Ahon, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin suilla tuon ajan virtauksista ja kolmikon keskinäisistä suhteista. Teatteri Akseli ottaa näin osaa Canthin 175-vuotisjuhlintaan.

Ensimmäisen puoliajan jälkeen olin hiukan epäilevällä kannalla. Onko todella tarpeen tuoda yhteen näytelmään niin paljon kaikkea: kulttuurihistoriaa, politiikkaa, naisasiaa, kaksinaismoralismia, suomen kielen tai taiteen asemaa yhteiskunnassa? Tarinasta tuntui puuttuvan fokus.

Mutta toisella puoliajalla fokus sitten löytyi. Näytelmä kääntyi nimensä mukaisesti rakkauden pohdintaan, enää ei tarvinnut puhua kaikesta, rakkaus riittää. Suurin on rakkaus ei ole mikään kevyt viihdepläjäys, vaan tekstiä on paljon ja se on painavaa ja koskettavaa. Elämä on pettymyksiä täynnä, mutta rakkaudessa pettyminen ei tarkoita siitä luopumista, päin vastoin. Näytelmä kulkee yleisestä yksityiseen ja yksityisestä, Jussin ja Elisabethin epäonnisesta rakkaudesta, löytyy taas yleinen viisaus johon katsoja voi peilata omaa elämäänsä.

Emmi Louhivuoren ohjaus toimii Akselin pienellä näyttämöllä mainiosti, pienieleisesti mutta väkevin tuntein. Salla Vahtera Elisabethina, Piia Leppämäki Minnana, Osku Pikander Jussina ja Minerva Kallioniemi Almana ja Liidana tekevät kaikki hyvää työtä, erityisen vakuuttava on Vahteran keskittynyt ja näkemyksellinen Elisabeth. Kirjojen sivut toimivat lavasteina erinomaisesti.

Myös Jouni Lehtosen musiikki ansaitsee erityisen maininnan. Sitä on paljon, todella paljon, ja siinä fokus on koko ajan kohdallaan. Enimmäkseen se on pianolla ja sellolla soitettua, pienen sekuntimotiivin ympärille rakentunutta hiljaista maisemaa. Välillä lyhyet sävelet kasvavat pitemmiksi ja taas lyhenevät. Vaikka tunteet räiskyvät näyttämöllä, musiikki pitää yleistunnelman tiukasti koossa, haikeana ja intiiminä.

Suurin on rakkaus
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Maailma ei vastaa hyvään

Löysimme Teatteri Akselin muutama vuosi sitten, ja siellä on sittemmin tullut käytyä ahkerasti: Ihmisellinen mies näkyy olevan jo yhdestoista käyntimme Akselin lämpimänintiimeissä tiloissa.

Erityismielenkiintoa tässä näytelmässä herättää tekstintekijä, Sirkku Peltola näyttää taitavan tällaisen mittakaavan draaman paremmin kuin kukaan. Aiemmat Peltolat Akselissa, Pieni raha ja Tyttö ja varis, olivat komeita onnistumisia.

Ihmisellinen mies ei ehkä ole aivan Pienen rahan kaltainen täysosuma, mutta hieno näytelmä joka tapauksessa. Se kertoo Raine Kukkiasta (Hannu Rinne), hyväsydämisestä hissukasta, joka tahtoo kaikille hyvää siitä huolimatta että maailma ei aina vastaa hyvään hyvällä. Raine on eronnut pitkästä liitosta ja muuttaa poikansa ja tämän perheen paikkakunnalle ollakseen enemmän läsnä näiden elämässä. Mies on täynnä hyvää tahtoa, mutta kommunikointi ei aina ole aivan helppoa. Roolitus on kohdallaan, Rinne täyttää isot saappaansa uskottavasti.

Raine saa työpaikan ja menestyy työssään, mutta omaa haavettaan matkasta Dominikaaniseen tasavaltaan hän ei saa toteutetuksi, koska muiden auttaminen syö hänen matkakassansa. Kaivattu yhteys lapsenlapseen kuitenkin syntyy, ja siinä on tarinan ydin: perhesuhteita tärkeämpiä asioita maailmassa ei ole.

Dialogi on tuttua Peltolaa: ohipuhumista, pois putoilevia sanoja ja lauseita, asioiden sotkemista, sanomatta jättämisiä. Tragediaahan siitä syntyy. Näytelmän kokonaisuudessa isoon rooliin nousee kuitenkin komiikan kirvoittama kontrastisuus. Mainio Marko Pollari heittäytyy hauskan Kalevi Kärpäsen rooliin kuin humalainen järveen juhannuksena. Ensi-iltayleisö sai höröttää lähes kaikelle mitä Pollari suustaan päästi, ja hänen gestiikkansa sopi rooliin täydellisesti.

Ohjaaja Kauno Takarautio on oivaltanut olennaisen: tätä kontrastia pitää ruokkia. Siksi hän ajaakin molempiin suuntiin täysillä: haikeutta lisätään laulujen sävelin, ja komiikka viedään absurdiin tappiinsa saakka. Hauskimmankin hetken takana lymyää kuitenkin surumielinen perusvire.

Lavastusratkaisu on erikoinen, lähes koko ajan näyttämöllä tapahtuu kahdessa paikassa yhtä aikaa. Rainen tarina edessä, ja takana elämänhallintansa menettänyt Annu puuhastelee omia pieniä toimiaan, kunnes tarkennetaan Annun sähköttömään kotiin.

Sivuroolitkin on miehitetty ja naisitettu onnistuneesti, kaikki ovat uskottavia sekä ulkoisesti että ilmaisullisesti. Rainen pojan perhe toistelee olevansa onnellinen, vaikka puhe menee huudoksi tämän tästä. Minerva Kallioniemi (näin arvelen, käsiohjelma kun ei valitettavasti tarkenna kuka on kuka) tekee komean roolin teiniangstisena lapsenlapsena Raisana, ja Aatos Mickelsson ja Elina Lehtonen Petterinä ja Iiriksenä nahistelevat ja rakastavat ja kärsivät niin kuin keski-ikäiset vanhemmat tekevät. Muutamat näyttämörytmin yksityiskohdat kaipaavat vielä hiomista, pieniä ajatuskatkoja tulee ja sen sellaisia, mutta asia korjaantunee kunhan näytelmä saa lisää esityksiä. Niitä on luvassa maaliskuulle asti.

Ihmisellinen mies
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ruostetta ja timantteja kertoo kohtaloista

Marja Louhijan kirjoittama Ruostetta ja timantteja kantaesitettiin Hämeenlinnassa vuonna 2013, ja viikko sitten se saapui Teatteri Akseliin. Pääsimme sinne taas kutsuttuina. Näytelmä kertoo suurten ikäluokkien elämästä iloineen ja suruineen, timantteineen ja ruosteineen. Joukko eläkeiän kynnyksellä olevia ystävyksiä kokoontuu eläkevalmennukseen mökille, jossa avataan näiden ihmisten elämää yksi kerrallaan. Ihmisiä kun ovat, kaikki ovat jollain lailla rikki ja epätäydellisiä.

Lähtökohta on hieno, jokaista katsojaa kiinnostaa kurkistella toisten ihmisten kohtaloihin, siihen, miltä toisista tuntuu elää. Toteutus kuitenkin ontuu, koska perusprinsiippi "näytä, älä kerro" on unohtunut. Kohtaloita ei näytetä, vaan ne kerrotaan. Siksi ne eivät juuri kosketa, ja odotukset, suunta ja jännitteet jäävät vähäisiksi. Louhija on paikoin halunnut rikkoa dialogimuotoa erilaisin roolileikein ja tehtävin, mutta ne eivät toimi kovinkaan hyvin. Esimerkiksi alun ohipuhumisdialogi, jossa toinen puhuu autosta ja toinen elämästä yleensä, on liian kaavamainen. Kaikki nämä ongelmat ovat tekstissä, on vaikea kuvitella että parhaatkaan näyttelijät kykenisivät puhaltamaan henkeä kokonaisuuteen.

Roolitus on sinällään onnistunut, jokainen on roolinsa näköinen ja oloinen, ja hahmogalleria on mukavan moniulotteinen. Stella Storberg tekee Sixtiesin roolin komeasti, hänen kosteissa silmissään näkyy ja tuntuu eletyn elämän maku. Sirpa Rinne papin rouvana on myös uskottava, ja hänen artikulointinsa toimii erinomaisesti. Laulunumerot ovat sinällään ihan hyviä, mutta niin kuin aina, olen sitä mieltä että on parempi kun laulut lauletaan konserteissa ja teatterissa keskitytään teatteri-ilmaisuun.

Ruostetta ja timantteja
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohi puhumisen taide ja taito

Kaikki 1980-luvulla eläneet tietävät mikä on Sisko ja sen veli. Neil Hardwickin käsikirjoittaman komediasarjan esityksistä on kuitenkin kulunut niin kauan, että suoraa vertailua ei ole ihan helppo tehdä. Omat muistikuvani rajoittuivat yhteen kohtaukseen, siihen missä vammaiset tanssivat discossa ja sanovat jotain hassuja asioita, en muista mitä. Siksi Teatteri Akselin näytelmällä on herkullinen sauma. Vähän tietysti jännittää se tosiseikka, että maailma ja sen mukana huumori on ehtinyt muuttua aika lailla sitten kasikytluvun.

Vaan eihän se maailma nyt sillä tavalla muutu. Sisko ja sen veli on yhä hauska, myös Teatteri Akselin versiona. Teksti ei ehkä hätkähdytä nyt samalla lailla kuin kolmekymmentä vuotta sitten (vai hätkähdyttikö se silloin jotakuta?), mutta hauska se on. Näytelmä on erittäin tekstivetoinen, joten Hardwickiä on ensin kiittäminen. Dialogi on oppikirjamaisen onnistunutta: ohi puhumista, viivytettyjä reaktioita, useiden asioiden päällekkäistä sotkemista. Sellaista ihmisten puhe on. Ja samaisista lähteistä nousee myös näytelmän komiikka.

Mutta paraskaan teksti ei toimi näyttämöllä ilman hyvää työryhmää, ja Humalistonkadulla on sellainen. Koko show pyörii nimihenkilöiden, Immun ja Tuijan ympärillä, joten Liisa Saviluodon ja Marko Pollarin harteilla on paljon tavaraa. Molemmat hoitavat hommansa erinomaisesti, luontevasti ja sopivan pienesti - tai sopivan suuresti silloin kun liioittelua tarvitaan. Pollari tekee yhtä hyvää työtä kuin Pieni raha -näytelmän pääroolissa taannoin, ja Saviluodon työskentelyssä viehättää monipuolisuus ja luonnollisuus. Sivuroolit on niin ikään miehitetty ja naisitettu onnistuneesti. Laulun olisin jättänyt pois.

Kauno Takaraution ohjaus toimii komeasti. Rytmi on tiukka, varsinkin päähenkilöiden repliikit paukkuivat paikalleen täsmällisinä, eikä aikaa hukata siirtymiin, valot ja niukat lavasteet johdattavat sujuvasti miljööstä ja kohtauksesta toiseen. Minuun upposi myös useassa kohtauksessa pyörivä humalainen naishahmo, jonka tehtävänä oli kaiketi absurdilla tavalla sitoa kokonaisuutta kasaan. Mitään erityisen syvällistä näytelmässä ei ole, mutta ei kai kukaan komedialta sellaista odotakaan.

En tiedä miten Sisko ja sen veli uppoaa niihin jotka eivät eläneet 80-luvulla, mutta eipä minun muiden mielipiteitä tarvitsekaan kertoa.

Sisko ja sen veli
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8