Ei ihan parasta Keskisarjaa

Yle Areenaan ilmestyi vähän aikaa sitten kiinnostava sarja, jossa Teemu Keskisarja kertoo kirjoittamisestaan. Sarja kertoo lähinnä Tulilahden kaksoissurmaa käsittelevän kirjan tekoprosessista, mutta eniten mielenkiintoa herättää kirjoittajan omintakeinen persoona: harva esiintyy telkkarissa hammastahnat poskella. 

Niinpä oli luontevaa lukaista tuo kirja, etenkin kun muutama vuosi sitten ilmestynyt Kyllikki Saari -kirja oli erinomaista luettavaa. Niin erinomaista että teimme kesälomareissun kirjan tapahtumapaikoille. 

Tulilahti jatkaa samaa linjaa, periaatteessa. Se kertaa tapahtumien kulun arkistomateriaaleista ja pyörittelee mahdollisia syyllisiä. Kyllikki Saaren tapauksessa Keskisarja löysi todennäköisen tekijän, nyt ei. Tulilahdesta ei irtoa samanlaista aineistoa, mistä syystä iso osa kirjaa käsittelee muita suomalaisia naismurhia ja niiden yhtäläisyyksiä ja eroja Tulilahden tapaukseen. 

Areenan sarjassa Keskisarja avustajineen stressaa kirjan aikataulua ja muutakin. Ehkä tuo stressi on vaikuttanut myös kieleen, joka ei tässä ole sitä parasta mitä Keskisarja on esimerkiksi Kyllikki Saaresta tai Aleksis Kivestä kertovissa tarinoissaan käyttänyt. 

Teemu Keskisarja: Tulilahti. Tutkimuksia naismurhista

WSOY

Parhaassa sarjassa

En ollut tajunnut että e-kirjapalvelussani saattaisi olla Teemu Keskisarjan teoksia. Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi Keskisarjan uudesta kirjasta, ja niinpä tulin huomanneeksi että Keskisarjaa löytyy paljonkin Suomalainen Plussasta. Myös aivan uusi Kyllikki Saaren murhasta kertova opus. 

Miten sitä voikaan tulla kirjasta iloiseksi! Tai iloisuus on kai väärä sana kun murhasta on puhe. Mutta Keskisarja kirjoittaa niin hillittömän hyvin että kaikenlaista positiivista nousee väkisin pintaan lukiessa. Kirja sujahti kahdessa illassa, paljon kauemminkin olisin voinut tätä jatkaa. 

Keskisarjan kynä luistaa, mutta parasta on se, kuinka laveasti hän maailmaa katselee. Jos pitäisi nimetä tolkun ihmisen malli, se olisi Keskisarja. Hän ei hötkyile muotien tai virtojen tai poliittisen korrektiuden suuntaan sen kummemmin kuin mihinkään muuallekaan. Suomen kieltä hän vaalii sen koko kirjolla, joten tällaisessa tietokirjassakin saa kiroilla jos sen tekee taiten. 

Kirjan outo alaotsikko on hyvä, koska siitä juuri tässä on kyse: Keskisarja on KRP:n arkistoista ja muista lähteistä selvittänyt läheisimmin Kyllikki Saaren murhaan liittyvien henkilöiden vaiheet ennen ja jälkeen toukokuun 1953. Historia tulee lähelle ja eläväksi. Saattaa jopa olla että murhaaja löytyy, mutta sitähän ei kukaan voi tietää. 

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia

WSOY

Vinhasti skenessä

Teemu Keskisarja on suosikkihistorioitsijani, vaikka olen lukenut vain kaksi hänen kirjoittamaansa kirjaa. Tai niistäkin toinen on vain pahainen artikkeli.

Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus on kolmas.

Kuten blogin kuvista näkyy, Bookbeat on käynyt kuumana alkuvuoden.

Näemmä minulle on tullut tavaksi lukea Keskisarjaa aina kun tammikuu koittaa. Viipuri 1918 oli mainio teos, siinä tutustuin kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran Keskisarjan luistavaan kieleen ja elävään historiankertomustaitoon. Sitten viime vuoden tammikuussa luin Keskisarjan riemukkaan artikkelin Historioitsijan kokemuksia tositarinan etsimisestä ja kertomisesta, joka viimeisteli käsitykseni tästä velmusta.

Miksi siis olen Keskisarjan suuri fani? No, ensinnäkin hän tekee huolellista työtä: löytää kohteistaan uutta sanottavaa, tai näin minulle ainakin on kerrottu, ja miksi en uskoisi mitä minulle on kerrottu? Tässä kirjassa uutta on Kiven raha-asioiden ja sosiaalisen elämän toisinnäkeminen: Hesarin arviossa Mervi Kantokorpi tiivistää hyvin, että Kivi oli "karismaattinen verkostautuja ja systeemin syöttiläs". Kivi oli ilmeisesti 1800-luvulla ainoa suomalaisen rahvaan edustaja joka ei tehnyt tuntiakaan oikeita töitä, mutta pärjäsi silti miten kuten - kunnes ei enää pärjännyt.

Mutta se ei tietenkään riitä erityisyyteen. Erityistä on se huikea kaunokirjallinen rentous, jolla Keskisarja tekstiään suoltaa.

Viipuri 1918 käsittelee sotaa, joten ihan hirveän kevyt kielenkäyttö tai vitsaileminen ei siihen kirjaan sopisi. Vaikka Aleksis Kiven tarina on lähes yhtä traaginen kuin sota, Keskisarja heittäytyy faktamerestään niin hersyvään tarinankerrontaan ja kieleen, että lukija saa tyrskähdellä tämän tästä. Tämän etäämmäs pönöttävästä kerronnasta ei Suomessa ole vielä päästy.

Vai olisitko odottanut historiateokselta tällaisia lauseita: "Yllättävän vinhasti ja vähillä meriiteillä hän teki itsensä tykö tasokkaassa skenessä." "Hän päätteli olennaisen heti kasvoista. Ylioppilas August Sundellista hän lausahti: 'tylsä ja sieluton' - aivan oikein, Sundellista tuli fysiikan professori." "- - Kivi teki tupakkalakon. Omituinen seikka - jopa luulotaudin oire on - että hän epäili vaaralliseksi tapaa, jota monet lääkärit vielä suosittelivatkin." "Säähän olivat suurimmatkin suomalaiset 1867 yhtä syyttömiä kuin Wall Streetin meklareiden kokaiinipöllyssä puhaltamiin johdannaisiin vuonna 2008." "Sukupuolisuudessa veljekset ovat kesyjä villi-ihmisiä. Ylipäätään Kiven kirjoissa on esillä impi eikä pimppi."

Kustantajaa tai Bookbeatia on syytä moittia e-kirjan ulkoasusta. Minua ainakin häritsevät tekstin tasaamaton oikea laita (tämä näyttää olevan kaikkien sähkökirjojen helmasynti) ja se, että pitempiä tekstilainauksia ei ole kursivoitu tai sisennetty tai eroteltu muuten leipätekstistä. Uskoisin molempien olevan kunnossa painetussa kirjassa. Lähdeviitteisiin ja takaisin hyppääminen ei oikein suju. Hakutoiminto puuttuu. Kirjanmerkkejä ei voi laittaa. Kirjalla on kaksi erilaista kantta ja kaksi erilaista alaotsikkoa, "Aleksis Kiven elämänkertomus" ja "Aleksis Kiven elämä ja kuolema".

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus.
Siltala

Pienehköjä ihmisiä sodassa

Olen saanut ainoan viitoseni koulussa historiasta. Tai sitten, koska historian tajuni on todistetusti näin heikko, saatan muistaa koko asian väärin. Joka tapauksessa on terveellistä lukea jotain erilaista välillä, ja proosa-arkeen hyvää vaihtelua tuo Teemu Keskisarjan Viipuri 1918.

Kirja kertoo siitä mistä kirjan nimi kertoo sen kertovan. Sota jyrähteli kolme kuukautta alkuvuodesta 1918 Viipurin ympäristössä ja huipentui veriseen huhtikuuhun. Näitä lienee minulle koulussakin yritetty opettaa, mutta historian suurmiehiin eli poliitikkoihin ja sotilaisiin keskittyvä kuvaus ei nappaa sitten yhtään, ei napannut silloin eikä nappaa vieläkään. Sellainen kertomisen tapa on kuin Tekniikan Maailman tai unboxing-videoiden kuvaukset kohteistaan, mittaillaan ja kuvaillaan kohdetta, mutta ei kerrota pienen ihmisen kokemuksista mitään. Olen itse pieni ihminen, siksi luen proosaa, mieluiten keksittyjä tarinoita.

Teemu Keskisarja on hyvä kirjoittaja. Hän tuo esiin yksittäisiä, pienehköjä ihmisiä niin paljon kuin tällaisessa teoksessa kaiketi voi tuoda, ja kertoo heidän lähtökohtiaan ja sattumuksiaan isoon lähdeaineistoon nojaten. Siksi kirjaa on hyvä lukea, ja sen tarinat ovat kiinnostavia. Pankinjohtaja Kaarle Nestor Rantakari, turkulainen musiikkikriitikko Gunnar Mörn ja yleishurja Jallu Kaipiainen tulevat jos ei nyt tutuiksi niin hyvin kuvatuiksi ainakin. Mannerheimiä ei tietenkään voi sivuuttaa, mutta hänen roolinsa ei tässä kirjassa ole sankarin vaan kiukuttelevan pyrkyrin.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
Siltala