tiistai 26. lokakuuta 2021

Parasta ja pahinta

Mikko Hyppösen tuore Internet-niminen kirja osui sattumalta silmään Suomalainen Plus -palvelun valikoimassa. Mikäs siinä, vaihtelu virkistää. 

Hyppönen jos joku osaa tehdä tällaisen kirjan. Hän on Suomen kansainvälisesti tunnetuin ja palkituin tietoturva-asiantuntija, kysytty luennoitsija ja mm. yksi neljästä suomalaisesta TED-puheen pitäjistä. Ja lisäksi hän on erinomainen kirjoittaja.

Kirja on myös toimitettu huolella, en löytänyt ensimmäistäkään kirjoitusvirhettä tai muuta lapsusta, toisin kuin melkein jokaisesta viime aikoina lukemastani kirjasta. Joku saattaa pitää tätä toisarvoisena seikkana, minä en. 

”Internet on parasta ja pahinta, mitä meille on tapahtunut, mutta onko netti tuonut meille enemmän hyvää vai pahaa? Varmaankin hyvää.” Vaikka netin myötä pöljempikin kansanosa saa äänensä kuuluville, lienee syytä uskoa Hyppösen tavoin. Optimistin tekstiä on muutenkin kivampi lukea kuin tuomiopäivän profeetan, ja tällä tietoisella optimismillaan Hyppönen seuraa Esko Valtaojan jalanjälkiä. 

Hyppösen aiheet ovat moninaiset, sellainenhan nettikin on. Hän kirjoittaa netin ja haittaohjelmien historiasta, yritysten tietoturvasta, autoista, Googlesta, salaustekniikoista, kryptovaluutoista, Venäjän ja Kiinan menosta, tekoälystä ja vaikka mistä. Luin kirjan päivässä, mikä kertoo kirjan imusta kaiken tarpeellisen. 

Hyppösen pitkä puhujakokemus näkyy erinomaisissa esimerkeissä, joilla hän tekstejään elävöittää. Miten kävi kun Tesla Model X ajoi kilpaa Alfo Romeota vastaan? Mikä on SCADA, ja miten se lausutaan? Mitä tietoturva-asiantuntija teki, kun hän oli salaa etsimässä tietoturva-aukkoja yrityksen käytävillä ja jäi kiinni? Miten Hyppösen kollega sai selville poliisin kotiosoitteen, vaikka tällä oli aktiivinen turvakielto? Miksi F-Secure aikoi kaapata lapsia? Miksi lunnastroijalaisia käyttävien rikollisten pitää olla rehellisiä? Kaikkiin näihin kysymyksiin ja moneen muuhun saat vastauksen kun luet tämän kirjan. 

Mikko Hyppönen: Internet

WSOY


maanantai 25. lokakuuta 2021

Etsii muttei löydä

WSOY:n sivuilla kerrotaan Joni Pyysalon tuoreesta Putoamispaikka-romaanista näin: "Isoäidin katoamisesta käynnistyvä arvoituksellinen, monikerroksinen romaani vie tyhjään merenrantataloon, muuttuvien säiden, luonnon ja puutarhan sekä aikalaiskeskustelun ja sukupolvikokemusten ääreen. Talosta löytyvät vanhat esineet muuttuvat vihjeiksi, jotka käynnistävät seuraavan etsinnän." 

Näinhän se on. Kaiken keskiössä on kolmihenkinen perhe. Äiti Nona kipuilee kun tytär on kasvanut aikuiseksi ja mies vieraaksi, hän etsii ja löytää luonnosta uutta tarkoitusta elämälle. Isä Aranin äiti on kadonnut, ja hän tulkitsee kaikkea kuin salapoliisi. Kaikki ovat merkkejä, joiden salattuja viestejä pitää etsiä: villapaita, lamppu, kadonnut vene. Tytär Arla on aktivisti ja mm. tulee syytetyksi kulttuurisesta omimisesta kun pitää isoäitinsä korua. 

Pyysalon kieli on tuttua, hänen runoilijuutensa siilaamaa. Erittäin tarkkaa ja kaunista, tämän kirjan luontokuvauksissa mennään lähes sillanpääläiseen detaljointiin. ”Rantatien reunan kalliorinteen korkeiden kuusten latvuksissa kiiltävät pitkät vihreät kävyt kätkeytyvät paremmin tuuheampiin neulasiin. Pihlajanmarjojen tuoreet raakileet, puolukan lukemattomat kukinnot, joiden kauneuden nähdäkseen pitää kumartua.” 

Kerronta on selkeää, lukuja on helppo lukea. Mutta se on myös pettävää. Kansitekstin mukaan ”Pyysalon kerronta leikittelee perinteisen romaanin keinoilla ja kuvastolla, mutta onko mikään lopulta, miltä näyttää?” 

Tarinaa kantaa etsimisen teema, mutta kaikessa on jotain kummallista. Aran rakentaa lampunjalasta soittorasian, jonka hän toivoo antavan vihjeitä. Aran matkustaa Berliinin kautta Irlantiin selvittämään villapaidan kätkemiä salaisuuksia. Kaikki on vähän kuin salapoliisitarinassa, mutta merkillisessä valossa: motiivit teoille tulevat aivan tyhjästä, ja etsiminen on haahuilua sinne tänne. Varsinkin soittorasian rakentaminen on aivan käsittämätön juttu: jos soittorasian lieriön ympärille rakentaa soivia kieliä, lopputulos riippuu täysin siitä, minkä kielen rakentaja mihinkin kohtaan kiinnittää. Joten on alusta asti selvää, että etsiminen ei johda mihinkään. 

Ymmärrän kirjan niin, että tällaista elämä on: haahuilua, joka saattaa näyttää aivan järkevältä varsinkin etsijän itsensä näkökulmasta, mutta ei sitä lopulta ole. Ja toisaalta pieniin yksityiskohtiin kiinnittymällä voi saada isoja elämyksiä, etenkin luonnossa. 

Ilmastoaktivismi ja kulttuurinen omiminen ovat nyt pinnalla ja muodikkaita aiheita, nekin laittavat ajattelemaan. Ovatko nämä teemat tässä kirjassa siksi että kustantajan mielestä ne myyvät? Ovatko ne opportunismia vai onko kaiken tarkoituksena kenties pilkata medioiden sopulimaista yksisilmäisyyttä? Simulaatiotavaratalo on kyllä oiva keksintö. 

Samoin kuin edellisessä Alaska-romaanissa, alun staattisuus muuttuu loppupuolella, ja väkeviä tapahtumia alkaa tulla. Ne ovat sellaisinaan koherentteja, mutta kun esimerkiksi isä Aran on Irlannissa, hän on välillä taas Suomessa katsomassa tytärtään, mistä on kyse? 

Komeita ja kauniita lauseita kirjassa on todella paljon. Monista lauseista on jätetty jotain pois, niitä on tiivistetty siten, että lause pitää pitää lukea vielä toiste. Helppoa luettavaa sellaiset eivät ole, mutta palkitsevia kyllä. Luonnon ja ympäristön kuvaukset ovat todella hienoja, ja itselläni niistä rakentui lisäkerros lukemiseen, kun luulin tunnistavani paikkoja oman mökkimatkan liepeillä. 

Joni Pyysalo: Putoamispaikka

WSOY


tiistai 12. lokakuuta 2021

Jos tykkäät Mielensäpahoittajasta

Taas ilmestyi uusi Mielensäpahoittaja. Otan sen näin syyslomalla kernaasti vastaan, lomamatkalukemisena Mielensäpahoittajat ovat erinomaisia. 

Vanha mies on kankea, mutta hänet saadaan kuntoon lääkkeiden ja akupunktion avulla. Niinpä myös talo saadaan kuntoon, kun Mielensäpahoittaja pääsee remonttihommiin. Mukana on yllättäviä käänteitä ja televisiohommia, ahkeraa työntekoa ja töistä luistamista. Marmattamista tietenkin. 

Ihan kaikkea löytyy mitä kannen ja aikaisempien Mielensäpahoittajien perusteella voi odottaa. Viihdettä parhaimmillaan. Sen enempää kirjasta ei tarvitse sanoa. Jos tykkäät Mielensäpahoittajasta, tykkäät tästä.

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja

WSOY


perjantai 8. lokakuuta 2021

Ylimielisyydestä

Ari Turunen on kirjoittanut kaksi kirjaa ylimielisyyden historiasta. Luin ne väärässä järjestyksessä, uudemman ensin. Mutta järjestyksellä ei liene niin väliä. 

Samasta asiasta tämä vanhempikin (2010) kirja kertoo: kuinka usein onkaan menty sössimään esimerkiksi valtakunta tai firma sillä, että on sorruttu ylimielisyyden syntiin. Mielenkiintoista tarinaa tämä on, enimmäkseen kaukaa historiasta. 

Jos en aivan väärin muista, uudempi kirja oli selkeämmin jäsennelty. Tässä loikahdellaan aika lailla. Mutta asian ytimessä pysytellen.

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden historiaa

Atena


keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Tätä varten kirjallisuus on olemassa

Aula & co lähetti arvostelukappaleen Jenna Kostetin uudesta Margaretan synti -kirjasta. Saatteessa mainittiin että koska kirja sijoittuu Turkuun, se saattaisi kiinnostaa.  

Kiinnostihan se. Turkuun sijoittuvia kirjoja ei liikaa ole, ja sattuu vielä olemaan niin, että muistaakseni olen joskus kauan sitten ollut tämän kirjailijan musiikinopettaja. Pikaisen silmäilyn perusteella kirja näytti muutenkin kaikin puolin mielenkiintoiselta. 

Juoni kerrotaan takakannessa: ”Nuori Margareta on tuomittu kuolemaan miehensä murhasta ja odottaa Turun raatihuoneen kalseassa tyrmässä tuomionsa täytäntöönpanoa. Kukaan ei ole epäillyn puolella. Juoruilevien kaupunkilaisten mielissä Margareta on kohtalonsa ansainnut.” 

Joten jos odotat kirjallisuudelta jännittäviä ja yllättäviä juonenkäänteitä, tämä ei ole sinulle. Vaikka tilanteessa on dramatiikkaa, se on varsin staattinen ja rajattu. Mistä tässä sitten on kyse? Miksi lukea kokonainen romaani, jos kerran lukija jo aloittaessaan tietää mihin kaikki johtaa? 

Sivulla 264 Kostet vastaa näihin kysymyksiin, kun hän laittaa Marian sanomaan näin: ”Yksinkertainen totuus, sinä sanot. Ei sellaista olekaan.” 

Juuri tätä varten kirjallisuus on olemassa. Osoittamassa, kuinka moninainen on tämä maailma, jossa elämme, ja kuinka moninaisia ovat ihmiset, meistä jokainen. Kirjallisuuden maailma on mustavalkoisen somemaailman täydellinen vastakohta, siksi lukeminen kannattaa aina. Ja kun ollaan tasa-arvon ja pienen ihmisen asialla, tie on hyvä. 

Erinomaista ja erityistä Margaretan synnissä on ajankuva, 1600-luvun Turku todella herää eloon. Muutamissa paikoissa ollaan siinä hilkulla että mennäänkö infodumppaamisen puolelle, mutta enimmäkseen ajankuva on maltillisen pienesti annosteltu. Kostet on tehnyt todella paljon työtä historiallisen tiedon keräämisen kanssa.  

Ehkä vielä ajankuvaakin erinomaisempaa on kirjan tiukasti rajattu kokonaismuoto ja sen kertojaratkaisut. Joka toinen luku puhuu Margaretan suulla, tämä puhelias nainen kertoo monologeina näkemyksiään häntä vartioiville Jakobille ja Henrikille. Joka toinen luku kertoo kaikkitietävän kertojan silmin kaupunginpalvelija Jakobin ja pyöveli Henrikin elämästä. 

Kostetin kieli ei ole mitenkään hankalaa, kirjaa lukee helposti. Koko ajan on jotain mistä lukija haluaa tietää lisää, eli koko ajan on syy kääntää taas seuraavalle sivulle. 

Suhteellisuudentajun nimissä mainittakoon, että Kostetin edellinen teos Linnunluisia jäi minulta kesken. Ehkä luin sitä liian pienissä paloissa, ehkä se ei yltänyt näin korkealle tasolle. En tiedä. Ehkä otan asiasta selvää joskus myöhemmin. 

Jenna Kostet: Margaretan synti

Aula & co


sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Hannele, näyttelijä, ei yksityishenkilö

Panu Rajalan tuotteliaisuus elämäkertojen parissa sen kuin jatkuu, tuorein teos esittelee näyttelijä Hannele Laurin. 

Hannele Laurin tuntevat kaikki, joten kirjalle on suuri lukijakunta valmiina. Lauri on tehnyt huikean pitkän ja runsaan uran, näytellyt teatterissa, tv:ssä ja elokuvissa kuudella vuosikymmenellä. Parhaiten hänet tunnetaan naisen logiikka -sketseistä tai Hynttyyt yhteen -sarjasta, mutta keveiden bimboroolien vastapainona on lähes koko ajan kulkenut myös painavampaa työtä teatterin puolella. 

Yksityiselämässä on niin ikään tapahtunut paljon, mutta siitä kirja ei kovin paljon kerro. Toki aviomiehet ja erot tulevat mainituksi, mutta kovin henkilökohtaiseksi ei tarinointi mene missään vaiheessa. Päin vastoin, välillä tuntuu siltä kuin lukisi jonkin laitoksen historiaa. Teksti on välillä kuin edesmenneestä kirjoitettua, tapahtumia käydään läpi institutionaalisin silmin tai muuten toisen käden lähteiden kautta.

Syynä lienee ilman muuta Hannele Laurin tiukka rajaus yksityishenkilön ja julkisen minän välillä: edellisestä hän ei ole haastatteluissakaan kertonut juuri mitään, eikä kerro tässäkään. Panu Rajalan kynä kyllä kulkee, joten kirjaa lukee mielellään. Se on kiinnostava näistä puutteistaan huolimatta. 

Panu Rajala: Hannele, näyttelijä

Otava


perjantai 24. syyskuuta 2021

Niin paljon jää sanomatta

E-kirjapalvelujen paras puoli on, että jatkuvasti törmää kirjoihin joiden olemassaolosta ei tiedä. Kauko Röyhkän Vaeltava vitsaus -muistelmateos on aivan uusi, ja mielenkiintoinen, koska se kertoo mm. Narttu-vuosista. 

Röyhkä on kaikin puolin kiinnostava, sekä musiikki että kirjat ovat kolahtaneet allekirjoittaneeseen. Ei aina täysillä, mutta usein. 

Tällä kertaa on sanottava, että Röyhkä hukkaa mahdollisuutensa. Vaeltava vitsaus on hiukan hutiloitu välityö. Muistelmien ensimmäinen osa keskittyi Röyhkän lapsuuteen, joten voisi odottaa että lapsuuden jälkeistä elämää pilkotaan moneenkin muistelmaosaan. Mutta ei, tässä kirjassa käydään läpi koko lapsuuden jälkeinen elämä, aina pandemiaan asti. Koko valtava tuotanto kiidetään pikavauhtia, ja mukana on paljon kokonaisia lauluntekstejä, jotka tuntuvat siltä että koitetaan vain saada sivumäärää kasvatettua. ”Siinä välissä tehtiin pari levyä” -tyyppisiä oikaisuja tulee vastaan tämän tästä. Olisi ollut tosi mielenkiintoista kuulla varsinkin kirjojen syntyajatuksia. Niitä ei kirjassa ole juuri lainkaan. 

Toki Vaeltavassa vitsauksessa on monenlaisia sattumuksia ja anekdootteja, ja sitä lukee ilokseen. Teksti kulkee. Mutta niin paljon jää sanomatta. Tai sitten Röyhkä ei vain muista. En kyllä muistaisi itsekään.  

Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus. Muistelmat 2

Docendo


sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Elämäkerta ei ole terveystuote

Kaija Koo -elämäkerran esipuhe uhkaa suistaa tämän lukijan heti kättelyssä pois kirjan parista. ”Nyt 58-vuotiaana taiteilijana ja aikani täällä telluksella hyörineenä ja pyörineenä pieni pateettinen pohdinta on paikallaan. - - Taiteilijoiden kaulaan ripustetaan jo syntymässä avain salaiseen porttiin, jota raottaessaan he päästävät ulos sellaistakin, mitä eivät haluaisi tänne livahtavan.” Siinä ohessa Kaija Koo rinnastaa itsensä Aleksis Kiveen, Eino Leinoon ja L. Onervaan. 

Huh huh! Tietääkseni Kaija Koolla ei ole sitten niin minkäänlaista tekemistä taiteen kanssa. Viihteen kyllä, mutta nämä ovat kaksi aivan eri asiaa. Kaija Koo ja Eino Leino eivät kuulu samaan porukkaan.  

Kun esipuheen järkytyksestä on päässyt yli, kirja nappaa mukaansa. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on taitava kirjoittaja, ja Taipumaton on hyvä kirja. Sujuvaa tekstiä, mielenkiintoinen tarina, mielenkiintoisia anekdootteja. Joista mehevimmät on toki jo siteerattu iltapäivälehdissä. 

Pitkä ura monine nousuineen ja laskuineen tarjoaa hyvät puitteet, ja draamallinen kaari syntyy kuin itsestään avioliitosta. Rakastuminen, tuottelias työvaihe, miehen alkoholismi ja sortuminen sekä lopuksi vapaus. Kaija Koo on 2000-luvun itsenäisen ja vahvan naiseuden ikoni ja symboli, ja viihteen timantinkova ammattilainen. 

Tarinalle on myös kovasti eduksi, että Kaija Koo on 80-luvun kasvatti. 80-luvulla kasvaminen kun tarkoittaa alkoholin kanssa läträämistä ja sekoilua. Sellaisesta on paljon hauskempi lukea kuin streittaamisesta tai jumpassa käymisestä tai sukulaisten tapaamisesta kahvikupin äärellä. Kahvittelu on varmaan terveellisempää, mutta hyvä elämäkerta ei ole terveystuote, se on mielenkiintoinen tarina. Niin kuin tämä on. 

Jouni K. Kemppainen: Kaija Koo. Taipumaton

WSOY


tiistai 14. syyskuuta 2021

Tuomas Kyrön parhaat jutut ovat piilossa täällä

Suomalainen Plus -palvelusta löysin Tuomas Kyrön vuonna 2011 julkaistun Taide ja tolkku -nimisen kirjan. En ollut semmoista ennen huomannut, tutustutaanpa siis. 

Suhteeni Tuomas Kyrön kirjoihin on kaksijakoinen. Mielensäpahoittajat ovat mahtavia. Niitä on kiva lukea, koska idea on niin hyvä ja toimiva. Sitten on ne muut romaanit. Niistä en ole syttynyt ollenkaan, ei vaan nappaa. 

Taide ja tolkku alkaa kokoelmalla Kyrön kolumneja. Ne ovat silkkaa mielensäpahoittajaa, vain ilman Mielensäpahoittaja-nimistä päähenkilöä. Hauskoja pikku juttuja, valituksia ja sen sellaisia. Kymmenen vuoden ikä näkyy: jutut näyttävät nyt kertovan viattomuuden ajasta, sellaisesta ajasta jolloin ihmiset eivät vielä olleet laminoituneet näyttöjensä ääreen. Se on kyllä hyvä huomio tehdä, vain kymmenessä vuodessa koko ihmiskunta on vaihtanut sosiaalisen elämänsä säälittävänsurkeaan ruuduntuijotteluun. Tämä on karmeaa, katsoinpa asiaa isän tai opettajan näkökulmasta. 

Kolumnien julkaisualustat olisi ollut kiva mainita. 

Kolumnien jälkeen tulee sarjakuvia, yhden kuvan strippejä. Niissä seikkailee Läskipää, tuo sama joka on kirjan kannessa. En ole erityisesti sarjakuvien ystävä, joten selailin ne miten kuten läpi. Ihan kivoja. 

Sarjakuvien jälkeen tulee yllätys, Kyrön kirjoittamia novelleja. Ja millaisia ne ovat, aivan loistavia! Ne ovat kirjallisuutena parasta mitä olen Kyröltä koskaan lukenut. Miksi ihmeessä Kyrö ja WSOY ovat halunneet piilottaa nämä novellit jonnekin kolumnien ja sarjakuvien taakse? 

Merkillinen ratkaisu, merkillinen kirja. 

Tuomas Kyrö: Taide ja tolkku

WSOY


tiistai 7. syyskuuta 2021

Petra Rautiainen tuntee aiheensa

Taiteilijan työssä hienointa on vapaus. Esimerkiksi kirjailija saa valita aiheensa aivan vapaasti. Suomessa tällä hetkellä näitä vapaasti valittavia aiheita on peräti kaksi kappaletta! Kunhan kirjoittaa sodasta tai homoista, kaikki on hyvin. Ja jos kirjoittaa molemmista, kaikki on sitäkin paremmin. 

Tuo ajatus tuli mieleen kun luin Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa -kirjaa. Jatkosodan aikaan sijoittuvaan tarinaan ilmestyy vähän puolivälin jälkeen vieno ja irralliseksi jäävä viittaus homoseksuaalisuuteen. Maailma on pullollaan aiheita, mutta mitä ilmeisimmin kustantamomaailma on eri asia kuin oikea maailma. Kustantamo miettii mikä myy, ja tämmöistä se nyt on. Huomenna alan kirjoittaa tulevaa menestysromaanisarjaani Homopojan seikkailut Suomen sodissa, osa 1: Nuijasota. 

Oikeasti Rautiaisen kirja on oikein hyvä. Alussa lauseet yllättävät, niiden lyhyys tuntuu töksähtelevältä. Mutta ne ovat hienoja lauseita, eivätkä ne aina niin lyhyitäkään ole. Hienoja niistä tekee kieli, joka on karua ja kaunista, juuri niin kuin esittelytekstissä luvataan. Ja aivan erityisen hienoa on se, kuinka syvällisesti Rautiainen selvästi aiheensa tuntee. Saamelaisten esineet, tavat, maisemat ja myös saamen kieli on kirjoittajalla selvästi hanskassa, ja se on mielenkiintoista. 

Mielenkiintoinen on myös tarina, jota kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Yhtäällä ollaan vuodessa 1944, ja sotilaat kokevat kaikenlaista kamalaa. Toisaalla ollaan vuosissa 1947-50, siellä Inkeri etsii sotaan kadonnutta miestään Kaarloa. Kertomuksen mysteerit ja kysymykset avautuvat vähä vähältä, lukijan on helppo pudota tarinan imuun. Inari ja Enontekiö heräävät henkiin, ja Rautiainen muistaa koko ajan pitää katseen pienessä. Oli se sitten maiseman tai talon yksityiskohta, tai ihminen. Se on hienoa. 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava

perjantai 3. syyskuuta 2021

Sanoista tunteiksi

Petri Tammisen uusi kirja on aina tapaus. 

Suomen historia perustui viidensadan ihmisen haastatteluun, pienten ihmisten pieniin hetkiin, jotka Tamminen tiivisti bagatelleiksi, miniatyyrihistoriankirjoitukseksi. Se sano jatkaa samaa ideaa. Tällä kertaa Tamminen on kerännyt ihmisiltä muistoja sanoista, jotka ovat joko rohkaisseet tai loukanneet niin että mieleen on jäänyt elämän mittainen muisto. 

Ja taas Tamminen on tehnyt omaa lönnrotintyötään, siivilöinyt oikeat sanat esiin ja karsinut kaiken turhan niiden ympäriltä pois. Tuloksena on sadan muiston kokoelma, jonka lukaisee tunnissa, mutta johon heti ensi sivuilta tietää myöhemmin palaavansa. Olennaista on toden tuntu, tarinoiden hahmoilla on usein nimet. Myös otsikot ovat olennaisia, ne pitää lukea tarinan jälkeen jotta kokonaisuus asettuu paikalleen. Seurauksena on liikutus tai ilo tai suru, tai sitten erilaisten tunteiden sekamelska. 

Tässä pari esimerkkiä, Onnellinen hymyPalapeili ja Meidän pihalla

”Synnytys meni kaikin puolin hyvin. Tuli sitten se ensimmäinen rauhallinen hetki, vauva nukkui ja saatiin olla keskenämme, oikein kaunis kevätaamu. Muistan että kävin hakemassa pukuhuoneesta kameran. Siinä välissä hän oli kerännyt rohkeutensa. Tämä ei sitten ole sinun. Minulla oli edelleen se onnellinen hymy kasvoillani. Tunsin sen. Ja kameran kaulassa roikkumassa.”

”Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi. Isä katseli minua palapeilin kautta. Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa pian kattella hoikempaa. Peilin kautta saatana sanoi.”

”Koulu oli jo alkanut, mutta en halunnut nousta. Kymmenen jälkeen joku koputti oveen ja hetken päästä ikkunaan. Oli pakko nousta katsomaan. Liikunnanopettaja ja uskonnonopettaja seisoivat meidän pihalla. Kun hetken päästä istuin liikunnanopettajan Taunuksen takapenkillä, uskonnonopettaja kääntyi etupenkiltä katsomaan. Me Irman kanssa ajateltiin että sinä olet niin fiksu tyttö että me ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” 

Tamminen ei anna lukijalle muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä ja syventyä joka ikiseen sanaan. Sellaista on painava teksti. Ei yhtään raskas, mutta painava. 

Petri Tamminen: Se sano

Otava



maanantai 30. elokuuta 2021

Maaginen realismi toimii viinan voimalla

Tykkäätkö alkoholista? Entä pissa- ja kakkahuumorista? Tai seksijutuista? Oletko lopen kyllästynyt lehtijuttuihin, joissa kerrotaan kuinka senjasen elämänlaatu on niin kovasti kohentunut kun sejase jätti alkoholin? 

Olet ilmeisesti mies.

Aiheuttavatko nuo asiat sinulle ongelmia? Pelkäätkö leimautuvasi juntiksi edellä mainittujen kivojen asioiden vuoksi? Luet kenties Reijo Mäkeä ja Juha Vuorista, ja saat korkeakirjallisilta ystäviltäsi alati ylenkatseita. He eivät kutsu sinua juhliinsa, hyvä jos Facebook-kavereikseen. Niinpä piilotat Juoppohullun päiväkirjan Parnasson kansien sisään. Klamydian kuunteleminen on sentään jo hiukan okei kun Vesku Jokinen on tuttu tv:stä, mutta ei sitä sentaan kehtaa viinibaarissa hoilata. Vaikeaa on. 

Ei hätää, kaikkeen on olemassa ratkaisu.


Kiinan ainoa nobelisti on Mo Yan, ja yksi hänen suomennetuista teoksistaan on Viinamaa. Tuossa kirjassa on aivan ylenpalttisesti kaikkea alussa mainittua. Viinaa juodaan joka sivulla, ja jutut ovat toinen toistaan härskimpiä ja groteskimpia. Heti lukemaan siitä! Ja koska kirjailija on Nobel-palkittu, sinun ei enää tarvitse piilottaa kirjaa Parnasson sisään. Nobelista mainitaan jo kannessa. 

Juoni on selkeä: virkamies, syyttäjäviraston erikoistarkastaja Ding Gou’er saa tehtäväkseen mennä Viinamaahan ja selvittää, marinoidaanko siellä vauvoja soijakastikkeessa. 

En tykkää maagisesta realismista, mutta kun se motivoidaan viinanjuonnilla, tilanne on aivan toinen. Jokainen suomalainen tietää, että viinan avulla realismi muuttuu automaattisesti maagiseksi realismiksi. Kaikkea hullua voi tapahtua, ja tapahtuukin. Ding Gou’erille juotetaan viinaa, ja sitten alkaa tapahtua. Miljööt ovat mielikuvituksellisia, outoja hahmoja kääpiöistä vanhuksiin ja kauniisiin naisiin tupsahtelee tielle, ja tasaisin väliajoin päähenkilö kolhii itseään. 

Viinamaassa on vain yksi ongelma, se on sama ongelma kuin Sinuhessa: teos on hiukan liian pitkä. Päähenkilön seikkailut jatkuvat aina vaan, ja senkin jälkeen ne jatkuvat. Samankaltaisina. Mutta kirjaa voi aivan hyvin lukea pienempinä annoksina, eikä lukija putoa kärryiltä, koska tilanne on koko ajan suunnilleen sama. 

Teos on epäilemättä vertauskuva jostain, mutta en ymmärrä mistä. Ylenpalttinen syöminen liittyy varmasti Kiinan taannoiseen nälänhätään, jonka Mo Yankin on kokenut. Kenties eläinten järkyttävä kohtelu romaanissa on kirjailijan tapa protestoida sitä vastaan. Mutta kaikkia merkityksiä ei onneksi tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia kirjasta. 

Kirjassa on neljä linjaa. Päätarinan vierellä on aloitteleva kirjailija Li Yidou, joka kirjoittaa kirjeitä suuresti ihailemalleen kirjailija Mo Yanille. Kirjeitä seuraa novelli. Mo Yan vastaa kohteliaasti ja kommentoi novelleja. Novellien tarinat yhtyvät päätarinaan, joten kokonaisuudesta muodostuu postmoderni soppa, jossa kirjailija itse kommentoi teostaan, ja lopulta asiat ja hahmot sulautuvat toisiinsa, fokalisaatio menee sekaisin ja kirjailija päätyy omaan tarinaansa. Ehkä tällainen taso tarvitaan, jotta viinajutuilla pääsee palkituksi. 

Vinon aiheen lisäksi kirjassa vetoavat kafkamainen tunnelma ja erittäin värikäänä höpöttävä kieli. Riina Vuokon suomennos on loistava. Tällainen: ”Aivan niin, paraskin vertaus on aina puutteellinen, niin Lenin sanoi, ilman metaforia ei ole kirjallisuutta, sitä mieltä oli puolestaan Tolstoi. Me käytämme kauniita naisia vertauskuvana kun puhumme viinasta, monilla on tapana käyttää viinaa vertauskuvana harvinaislaatuista kaunotarta ylistäessä, ja se todistaa että viinalla ja kauniilla naisilla on samoja ominaisuuksia, mutta yhtäläisyyksien lisäksi ja niiden sisällä molemmilla on myös aivan omanlaisiaan erityispiirteitä. Yhtäläisyyksien erityisyys erottaa ne toisistaan, mutta erityispiirteiden yhteneväisyys taas saa aikaan sen, että kaunis nainen ja viina ovat itse asiassa hyvin pitkälle toistensa kaltaisia. Silti hyvin harvassa ovat ne, jotka kykenevät hyvässä viinassa todella tuntemaan naisen kauneuden, se on itse asiassa yhtä harvinaista kuin feeniksin sulat ja yksisarvisen sarvet.”

Mo Yan: Viinamaa
Suom. Riina Vuokko
Otava


torstai 26. elokuuta 2021

Rosoiset 15 senttiä

Olen lukenut Charles Bukowskia viimeksi joskus 90-luvulla. Toisinaan on mielenkiintoista palata pitkän ajan jälkeen jonkun kirjan pariin ja katsoa, kuinka lukukokemus kenties on muuttunut. 

Kaupungin kaunein tyttö on kahdeksan novellin kokoelma, pieni kirjanen. Yleensähän aika hioo lukukokemuksista yksityiskohdat pois, ja jäljelle jää joitain hämäriä yleistyksiä. Bukowskin kohdalla yleistykset riittävät: viinanjuonti ja naiminen, köyhän juopon elämä, niistä on Bukowskin tarinat tehty. 

Tämän uudelleenlukemiseni olennaisin opetus on, että parhaiten mieleen jää tarina, jossa on omaperäinen juoni ja tiukasti rajattu aihe. Sellainen on 15 senttiä, ainoa tarina jonka tästä kokoelmasta muistin. Noitanainen alkaa kutistaa minäkertojamiestään, kunnes lopulta mies on vain 15 sentin mittainen. Jokainen arvaa, mihin tarina huipentuu kun on Bukowskista kyse. 

90-luvulla en tainnut osata kovin paljoa kiinnittää huomiota Bukowskin kieleen, vaikka tuolloin kotimaista kirjallisuutta opiskelinkin. Nyt yritin kokemuksen tuomalla viisaudella skarpata tässä suhteessa. Aluksi petyin suunnattomasti, kun ensimmäisen novellin ensimmäiset lauseet menevät näin: "Cass oli nuorin ja kaunein viidestä siskoksesta. Cass oli kaupungin kaunein tyttö. Puoli-intiaanin notkea ja outo vartalo, käärmemäinen ja hurja vartalo ja samanlaiset silmät." Herranjestas mitä kuraa. Vai suomentajako on tämän mennyt sössimään? Mahdanko jaksaa loppuun asti. 

Toisessa novellissa tökkivät pienet alkukirjaimet, tai oikeammin aivan epäloogisen näköisesti käytetyt kirjainkoot. Tämä tehokeino osoittautui sitten oikein toimivaksi, kun jaksoi pidemmälle: juopon hälläväliä-mentaliteettiin moinen epälogiikka sopii kuin pullo käteen. Huono-osaisten ihmisten arki saa näissä jutuissa täyden ja eheän kieliasun, ja kaikki on koherenttia. Tietynlainen kökköys kuuluu Bukowskin juttuihin, rosoiset tarinat pitää kertoa rosoisin keinoin. 

Sadan sivun mitta on tarpeeksi synnyttämään yhtenäisen tunnelman johon ehtii sukeltaa, mutta kovin paljon enempää näitä ei ainakaan yhteen putkeen jaksaisi lukea. 

Charles Bukowski: Kaupungin kaunein tyttö

Suom. Markku Salo

Odessa


lauantai 21. elokuuta 2021

Selkein tieteellinen näyttö

Esko Valtaojan kirjat olen lukenut kai kaikki. Kolumneistaankin olen lukenut Turun Sanomissa ilmestyneet, mutta kolumnikokoelma Ensimmäinen koira kuussa oli silti erinomaista iltalukemista. Jotkut kertauksena, moni uutena. 

Optimismi, tulevaisuudenusko ja ylipäänsä tieteen puolesta puhuminen ovat Valtaojan ydinasioita. Tässä kokoelmassa on valtavasti mielenkiintoisia ja pohdituttavia juttuja, tässä muutama poiminta. Niistä sopii ottaa onkeensa. Kolumnit ovat vuosilta 2002-2014, mutta eivät ne mihinkään ole vanhentuneet. Sellaisen huomion kyllä tein, että näissä vanhemmissa kolumneissa Valtaojan kynä on terävämpi kuin tänään. Uusimmissa kolumneissa ei ole ihan samaa särmää. 

Opettajana tartun tietysti ensin koulumaailmaa käsitteleviin kolumneihin. Koulun pitäisi Valtaojan mukaan pelastaa oppilaansa kolmelta seikalta: tylsyydeltä, tietämättömyydeltä ja toivottomuudelta. "Jotta voisi olla onnellinen, täytyy pystyä tuntemaan itsensä tärkeäksi ja hyväksi ihmiseksi, ja maailma tärkeäksi ja hyväksi paikaksi. Lisäksi on vielä uskottava siihen, että kykenee omalta osaltaan tekemään maailmaa paremmaksi."

"Ylikierteillä käyvässä koulukeskustelussa sekoitetaan toisiinsa kaksi asiaa: kuri ja järjestys. Niiden erot huomaa parhaiten ajattelemalla erilaisia yhteiskuntamuotoja. Demokratia perustuu järjestykselle, diktatuuri kurille. Demokratian pohjana on yhteiskuntasopimus: lupaudumme tekemään erilaisia asioita, kuten maksamaan veroja, luopumaan verikostosta, ja olemaan pissimättä kaduille, ja vastalahjaksi yhteiskunta antaa meille järjestyksen. Diktatuurin lähtökohtana taas on kuri, jolla ylläpidetään järjestystä vallanpitäjien päättämin keinoin. - - Kouluihin vaaditaan lisää kuria, kun pitäisi vaatia lisää järjestystä." 

Uskonnoista Valtaoja on keskustellut hanakasti. Jotkut jutut ovat tänään jopa ajankohtaisempia kuin kirjoitushetkellä: "Tehdäänpä pieni ajatuskoe. Millaista olisi elää Suomessa, jossa kaikki olisi muuten ennallaan, mutta uskonnolliset olot olisivat kuin vuonna 1430? Millaista olisi elää maallistuneessa, moniarvoisessa, nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa olisi vain yksi totuus, vain yksi sallittu tapa elää? Arjen pienimmätkin yksityiskohdat olisivat tarkoin kirkon kontrolloimia, ja niistä poikkeamisesta voisi joutua vastaamaan hengellään. Toisinajattelu, asioiden kyseenalaistaminen ja uteliaisuus yleensäkin olisivat syntiä. Kuinka ihminen voisi selvitä niin ristiriitaisessa maailmassa? Miljardi ihmistä elää parhaillaan tätä ajatuskoetta. Lähes koko islamin maailmaa luonnehtii uskonnollisuus, joka muistuttaa hämmästyttävässä määrin keskiaikaista kristillisyyttä." 

Ja toisaalla Valtaoja toteaa Kari Enqvistiä lainaten, kuinka muslimimaailman jälkeenjääneisyys ei ole kenenkään etu. "Islamilaisen maailman varsinainen vihollinen on se itse eikä suinkaan länsi.  - - Muslimimaat tuottavat vain 1,2 prosenttia maailman luonnontieteellisestä kirjallisuudesta, tuskin kaksi kertaa enemmän kuin piskuinen Suomi.  Rappio alkoi jo kauan sitten. 'Koko arabimaailma on kääntänyt tuhannen vuoden aikana yhtä monta vieraskielistä kirjaa kuin Espanjassa käännetään vuodessa', toteaa Enqvist."

"Jouduin kerran, yllättäen ja vastoin tahtoani, keskustelemaan suorassa televisiolähetyksessä eutanasiasta Päivi Räsäsen kanssa. Kun kysyin ministeriltä selitystä erääseen hänen perättömään väitteeseensä, hän kiisti silmää räpäyttämättä koskaan sanoneensa sellaista. Kaivoin taskustani ministerin äskeisen blogin, josta olin lausuman ottanut, ja näytin sitä hänelle. 'Minulla ei ole lukulaseja mukana', sanoi Päivi ja hymyili herttaisesti." 

Turku on kolumneissa mukana, onhan valtaosa jutuista julkaistu alun perin Turun Sanomissa. Valtaoja muistelee saapumistaa pohjoisesta ensimmäistä kertaa Turkuun vuonna 1969: "Jos voisin siirtyä aikakoneella tuohon perjantaihin 44 vuotta sitten, näkisin nykyperspektiivilläni aivan erilaisen arjen kuin tuo kahdeksantoistavuotias poika. Outoa ei olisi Turku, vaan ennen kaikkea vuosi 1969. Ensimmäiseksi luultavasti äimistyn, kuinka köyhältä ja nuhjuiselta kaikki näyttää. Vuonna 1969 Suomen reaalinen bruttokansantuote henkeä kohden oli kolmanneksen siitä, mitä nyt - vastaten suunnilleen Latvian tai Liettuan nykypäivää. Kadut näyttävät autioilta. Autoja on vain viidennes nykyisestä. Vastaantulijat eivät juuri vaatteilla koreile."

Teemu Keskisarja ei ole ainoa, joka puhuu vimmaisesti suomen kielen puolesta. "Emme me ole keihäänheittäjämaa, me olemme maa, jossa tehdään suomalaista kulttuuria. Suomalaista 'rotua' ei ole olemassakaan, sen verran meitä on naitu halki, poikki ja pinoon vuosituhansien aikana, mutta ikioma suomen kieli meillä taatusti on."

Huumori kukkii. "'Puolet tämänkin jutun lukijoista on keskivertoa tyhmempiä', kirjoitti muuan kolumnisti. Seuraavassa numerossa oli vihainen lukijakirje: mihin toimittaja mahtaa herjauksensa perustaa? Onko näyttää tutkimustuloksia? - - Puolet kansasta todellakin on keskivertoa tyhmempää. On epäkorrektia sanoa se, mutta se on pakko muistaa rakennettaessa inhimillisempää, parempaa yhteiskuntaa. Olemme tasa-arvoisia, mutta emme kyvyiltämme yhdenvertaisia."

Vielä yksi, pitkä lainaus pitää tähän laittaa. "Selkein tuntemani tieteellinen näyttö siitä, että miehet ja naiset ovat todella erilaisia, on jo parin vuosikymmenen takaa. Tutkijat värväsivät avustajikseen käyttökelpoisen näköisiä yliopistonuoria. Jokaisen heistä piti valita tuntematon vastakkaisen sukupuolen edustaja kampukselta, mennä hänen luokseen, ja kertoa katselleensa häntä vähän sillä silmällä. Sitten piti esittää yksi etukäteen arvotuista kolmesta kysymyksestä pahaa aavistamattomalle koehenkilölle: 'Lähtisitkö kanssani treffeille?' Puolet sekä miehistä että naisista vastasi myöntävästi. 'Tulisitko luokseni illalla?' Miehistä tämä oli parempi idea kuin pelkät treffit, mutta vain harva nainen suostui ehdotukseen. Kolmas kysymys paljasti sitten sen todellisen sukupuolten välisen eron. 'Menisitkö sänkyyn kanssani?' Kaikki naiset kieltäytyivät. Nuorista miehistä taas kolme neljäsosaa oli valmis hyppäämään oitis punkkaan tuntemattoman naisen kanssa, mikä tutkimustulos ei tietysti lainkaan hämmästytä kolmea neljäsosaa nuorista miehistä. Tasa-arvoisia ollaan, mutta erilaisia."

Muita juttuja on paljon. Jos nuo sitaatit vaikuttivat kiinnostavilta, hommaa tämä kirja itsellesi. 

Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa. Kootut kolumnit

Ursa


maanantai 2. elokuuta 2021

Lukuromaaniin mahtuu suuri maailma

Tänään ilmestyy Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän, sain siitä arvostelukappaleen. Kirja lienee alkusyksyn isoimpia satsauksia Aula & Co:n katalogissa. Giordano on minulle uusi tuttavuus, vaikka kansilehden mukaan onkin kansainvälisesti tunnettu ja moninkertaisesti palkittu kirjailija ja teoreettisen fysiikan tohtori. 

Luen enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta, ja ensimmäinen huomioni on sama kuin aina ei-suomalaiseen kirjallisuuteen tarttuessa: tässä kirjassa on aivan valtavasti dialogia, dialogia jopa dialogin sisällä. Uudessa kotimaisessa kirjallisuudessa kun dialogi tuntuu olevan pannassa. Katso vain mitä tahansa suomalaista kirjaa, ainakin niitä kunnianhimoisemmin kirjoitettuja. 

Melkein kuudensadan sivun mittainen teos koostuu siis keskusteluista. Useimmiten niissä yksi kertoo tarinaa ja toinen kuuntelee. Sekin tuntuu oudolta, tässähän rikotaan "näytä, älä kerro" -maksiimia. Mutta nämä huomiot tuskin hetkauttavat ketään muuta kuin sitä, jonka pääasiallinen kirjallinen ravinto tulee Suomesta. 

Giordanon teosta voi hyvin sanoa lukuromaaniksi. Se rakentaa suuren maailman, johon pääsee uppoutumaan oikein kunnolla. Ja parasta on, jos teoksen pystyy lukemaan ilman isoja katkoja. Sellaisen lukeminen on nautinnollista jos kirja on hyvin kirjoitettu. Tämä on. Leena Taavitsainen-Petäjän suomennos rullaa luontevasti. 

Ollaan Italian saappaankorossa, Apulian maakunnassa. Torinolainen päähenkilö Teresa viettää kaikki kesänsä isoäitinsä luona. Hän tutustuu kolmeen poikaan, Berniin, Nicolaan ja Tommasoon. Heistä tulee läheiset ystävykset, ja Bernin kanssa Teresa päätyy naimisiin. Melkein aina on kesä, mutta kontrastejakin on luvassa. Maiseman ja miljöön kuvaus on upottavan komeaa kaikin puolin.

Kansilehdellä kerrotaan, että kirja on "vangitseva romaani nuoruuden unelmista ja niiden hitaasta katoamisesta. Ennen kaikkea se kertoo ihmisten välisestä yhteydestä, kaiken kestävästä rakkaudesta ja oman merkityksen etsimisestä". Näin on. Pitkä teos seuraa ystävysten elämää lapsista vähän yli kolmekymppisiksi, ja tuossa ajassa ehtii tapahtua monenlaista. 

Kirjan alussa vaikuttaa siltä, ettei kovin suuria mullistuksia ole luvassa, että pyörittäisiin pienessä piirissä pienellä alueella, pienin tapahtumin. Mutta se ei ole totta. Vaikka paljon ollaankin paikallaan, ovat käänteet toisinaan aivan valtavan suuria, ja maantieteellistäkin liikettä tulee yllättävän paljon. 

Kaiken keskipisteenä on vanha maatila Spezialen kylässä. Ystävykset elävät siellä kommuunissa, ja ekologiset kysymykset ovat heidän elämässään keskeisellä sijalla. Ovatko puut yhtä tärkeitä kuin ihmiset? Millaisiin toimiin on mahdollista, millaisiin toimiin on lupa ryhtyä luonnon suojelemiseksi? Uskonnolla on myös isohko osa teoksessa. 

Giordano ei tietenkään saarnaa tai anna valmiita vastauksia. Hän näyttää, kuinka kompleksisia me ihmiset olemme, kuinka vähän toisiamme tunnemme vaikka toisin luulisimme. Kuinka monenmoista maailmaan mahtuu. Sellaisesta tunnistaa hyvän kirjallisuuden. 

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Aula & Co


maanantai 26. heinäkuuta 2021

Missä on suomalainen dick-lit?

Oletin Anna-Leena Härkösen uutuuden olevan taas kolumnikokoelma. Ei se ollut. Se on romaani.  

Tai pienoisromaani ainakin. Päähenkilö Irina on sellissä, hän on puukottanut jotakuta vatsaan. Mitä siis on tapahtunut? Tällainen on Rikospaikan juonikuvio. Mutta oikeasti puukotus on vain sivuseikka, koukku saada lukija pysymään kyydissä. Oikeastaan aika tarpeetonkin. 

Pääasiassa ovat ihmissuhteet, tarkemmin sanoen naisten ihmissuhteet. Naisia on kolme, naisia on aina kolme. Neljä on liikaa, kaksi liian vähän. Käydään kahvilla, juodaan viiniä, puhutaan miehistä. Sekoillaan hiukan. Niin kuin naistarinoissa aina tehdään. Osaksi siksi että niin naiset toimivat, osaksi varmaankin ironisesti, koska kaikki on niin kliseistä. Tunnistan kirjan chick-litiksi.

Elämä on kliseistä, ja Härkönen on erinomainen kirjoittaja. Tässä ei ole mitään uutta, mutta tämä on naisviihdettä parhaimmillaan, sujuvaa ja hauskaakin. Ja mieskin sen näköjään pystyy lukemaan. 

Mieslukijana ajattelin koko ajan, millaisia ovat vastaavat miehille suunnatut kirjat. Onko sellaisia olemassakaan? Vares-dekkarit? Ehkä hiukan, mutta ne ovat dekkareita, eri genreä. Miesten väliset ihmissuhteet eivät ilmene kahviloissa, vaan ne ilmenevät yhteisinä projekteina. Kavereita nähdään kun on jotain tekemistä yhdessä. 

Erä- ja metsästyskirjat ovat varmaan sitten tämän kirjan miehinen vastine. Kumpikaan ei kiinnosta minua yhtään, joten joudun lukemaan aivan muille kirjoitettuja kirjoja. Kuka kirjoittaisi kirjan miesten välisestä ystävyydestä, jossa ei olla luonnossa ja jossa sekoillaan hiukan? 

Vai onko minulta vain mennyt koko suomalainen dick-lit ohi jostain syystä?

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka

Otava


keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Yksinkertaista mutta niin kovin vaikeaa

Daniel E. Liebermanin Ihmiskehon lyhyt historia. Evoluutio, hyvinvointi ja sairaudet on mielenkiintoinen kirja. Se kertoo siitä, miltä ihmiskehon nykytila näyttää kun sitä katsoo oikein kaukaa. 

Ihmiskunnan varhaisina aikoina kaikenlaiset muutokset olivat usein sattumanvaraisia, ja ne johtuivat useimmiten ilmaston muuttumisesta. Evoluutio tuottaa erilaisia sopeumia, paremmat hampaat tai pystyasentoon sopivan selän rakenteen. Ihmisen kehityshistoriassa suurin sopeuma on kuitenkin ollut kykymme kehittyä kulttuurin eikä ainoastaan luonnonvalinnan myötä. 

Näin puhuu Lieberman: ”Kaikkein hyödyllisin oppi, jonka voimme löytää lajimme rikkaasta ja monisyisestä kehityshistoriasta on se, että emme kykene ylittämään biologiaamme kulttuurin avulla. - -  Niin älykkäitä kuin olemmekin, pystymme muokkaamaan esivanhemmilta perimiämme kehoja ainoastaan pinnallisesti ja on vaarallisen ylimielistä kuvitella, että kykenisimme tuottamaan parempia jalkoja, maksasoluja, aivoja ja muita kehon osia kuin luonto. Halusimme tai emme, olemme jokseenkin rasvaisia, turkittomia ja kahdella jalalla kulkevia kädellisiä, jotka himoitsevat sokeria, suolaa ja rasvaa, mutta olemme yhä sopeutuneet syömään monipuolista ravintoa, joka koostuu kuitupitoisista hedelmistä ja vihanneksista, pähkinöistä, siemenistä, mukulakasveista ja vähärasvaisesta lihasta.”

Ylipainon rinnalla liikkumattomuus on suurin uhkamme evoluutiohistoriallisesta näkökulmasta. Tärkeämpää kuin yrittää löytää hoito kaikkiin vaivoihin on pyrkiä ehkäisemään niitä, ja nimenomaan evoluutiohistorian näkökulmasta. Syömällä paremmin, liikkumalla enemmän. Yksinkertaista mutta niin kovin vaikeaa.

Wall-e -elokuva on asian ytimessä. 

Daniel E. Lieberman: Ihmiskehon lyhyt historia. Evoluutio, hyvinvointi ja sairaudet

Into


sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Siksi kirjallisuus

Viime jouluaattona kohotimme tunnelmaa lukemalla Taatan joulusaarnaa, joten tasapainon vuoksi juhannuksena piti lukea Silja, kun en sitä ole ennen lukenut. 

Jos joulusaarnassa oli hiukan hassun pateettinen sävy, Siljassa ei sellaisesta ole jälkeäkään. Onpa huikea kirja! Uskomattoman kaunis ja värikäs kieli ei tietenkään yllätä, eikä liioin upeat luontokuvaukset. Melkein aina kirjassa on kesä, mikä sopii tähän kohtaan kerrassaan mainiosti. 

Joskus nuorena muistan yrittäneeni jotain Sillanpäätä lukea, mutta ei oikein napannut. Siinähän ei ole muusta kyse kuin että nuori ei ole lukenut tarpeeksi osatakseen arvostaa mestarillista kielenkäyttöä. 

Surullisen moni ei koko elämässään lue sen vertaa. 

Tekstinäytteen voi ottaa mistä tahansa: "Vaikka hänen elämänsä päivä päivältä tuli kauniimmaksi ja ikään kuin selvemmäksi, vaikka se jo kohosi verrattomasti korkeammalle kuin noiden, jotka tuolla ja täällä raatoivat ja toisia raadatuttivat, oli hän kumminkin siinä tilassa, ettei voinut itse tehdä mitään. Jossain olemuksen pohjalla tuntui tämä ristiriita etäisenä ilkeänä puserruksena."

Senkin olin jostain ehtinyt lukea, että teoksen sanoma kiteytyy suomalaisen luonnon ja viattoman tytön rinnastamiseen, ja hengen voittoon materiasta. Koska 1900-luvun alussa kuolema ei ollut tavaton vieras, suhde siihen oli väistämättä toisenlainen kuin nyt. 

Kaksi asiaa yllätti. Ensimmäinen oli rakenne: aluksi kerrotaan lyhyesti, kuinka tulee käymään. Sitten on puolikas kirja Siljan isän eloa, ja toinen puolikas itse Siljaa. Selkeää ja jykevää. Elämä on tavallista ja pientä maalaiselämää, tavallisten ja vähäpätöisten ihmisten edesottamuksia. Tähän liittyy toinen yllätys: sisällissota on isohkossa osassa juonta, ja myös alkupuolen juonenpunonta siitä, kuinka Siljan isän Kustaa Salmeluksen suhteet vaimon sukuun menevät kiemuraan, on yllättävän hienosti ja lähes dekkarimaisella twistillä kerrottu. 

Kirjasta tehtyä elokuvaa en kyllä aio katsoa. Ihminen pysyy samana, ihmisenä olemisen esittäminen ei. Siksi kirjallisuus. 

F. E. Sillanpää: Silja. Nuorena nukkunut eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta

Otava


lauantai 12. kesäkuuta 2021

Poukkoilevaa filosofiaa

Ilkka Niiniluotoa olen muistaakseni lukenut useammankin kirjan verran joskus opiskeluaikoina. Hyvän elämän filosofiaa on ilmestynyt vuonna 2015, palataanpa siis Niiniluodon pariin pitkästä aikaa. 

Tämä ei ole yksi teksti vaan kokoelma Niiniluodon esitelmiä, puheita ja artikkeleita 90-luvun alusta vuoteen 2015. Niissä pohditaan monenlaisia filosofisia asioita kuten erilaisia ihmiskäsityksiä, etiikkaa, rahan merkitystä onnellisuudelle, ihmiselämän kaarta, liikuntaa ja vaikka edistyksen ideaa. Hyvän elämän ajatus kokoaa hajanaiset aiheet yhteen, vaan ei kovin kiinteästi. 

Hajanaiset aiheet ja pitkä aikajänne eivät ole eduksi tälle kokoelmalle. Aiheiden monipuolisuus ei sinänsä haittaa, mukavaahan se on että katsellaan ja ajatellaan sinne sekä tänne. Mutta se kyllä haittaa, että tekstit ovat haastavuustasoltaan huomattavan erilaisia keskenään. Jotkut aivan helppolukuisia, jotkut todella vaikeita. Lukukokemusta voisi kuvata esimerkiksi poukkoilevaksi. 

Piristävää tällaisen lukeminen kaikesta huolimatta on. 

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa

Suomalaisen kirjallisuuden seura


keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Parhaassa sarjassa

En ollut tajunnut että e-kirjapalvelussani saattaisi olla Teemu Keskisarjan teoksia. Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi Keskisarjan uudesta kirjasta, ja niinpä tulin huomanneeksi että Keskisarjaa löytyy paljonkin Suomalainen Plussasta. Myös aivan uusi Kyllikki Saaren murhasta kertova opus. 

Miten sitä voikaan tulla kirjasta iloiseksi! Tai iloisuus on kai väärä sana kun murhasta on puhe. Mutta Keskisarja kirjoittaa niin hillittömän hyvin että kaikenlaista positiivista nousee väkisin pintaan lukiessa. Kirja sujahti kahdessa illassa, paljon kauemminkin olisin voinut tätä jatkaa. 

Keskisarjan kynä luistaa, mutta parasta on se, kuinka laveasti hän maailmaa katselee. Jos pitäisi nimetä tolkun ihmisen malli, se olisi Keskisarja. Hän ei hötkyile muotien tai virtojen tai poliittisen korrektiuden suuntaan sen kummemmin kuin mihinkään muuallekaan. Suomen kieltä hän vaalii sen koko kirjolla, joten tällaisessa tietokirjassakin saa kiroilla jos sen tekee taiten. 

Kirjan outo alaotsikko on hyvä, koska siitä juuri tässä on kyse: Keskisarja on KRP:n arkistoista ja muista lähteistä selvittänyt läheisimmin Kyllikki Saaren murhaan liittyvien henkilöiden vaiheet ennen ja jälkeen toukokuun 1953. Historia tulee lähelle ja eläväksi. Saattaa jopa olla että murhaaja löytyy, mutta sitähän ei kukaan voi tietää. 

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia

WSOY


perjantai 28. toukokuuta 2021

Ai että muka kiltti ja fiksu menestyy?

Suomalainen plus -kirjavalikoimaa selatessani silmiin sattui Ari Turusen Ettekö te vieläkään tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden kultainen kirja. Se näytti mielenkiintoiselta, niinpä luin sen. 

Kirja on jatkoa vuonna 2010 ilmestyneelle Ettekö te tiedä, kuka minä olen -opukselle. Koska maailma ei kymmenessä vuodessa ole mennyt ainakaan parempaan suuntaan ylimielisten vallanpitäjien ja julkkisten suhteen, on kirjalle paikkansa. 

Vuonna 2010 ei Trumpia ollut sellaisena kuin nyt, eikä esimerkiksi Jair Bolsonarosta tiedetty mitään. Myös Tytti Yli-Viikari on päässyt mukaan. Todellisuus tarjoaa jatkuvasti uutta materiaalia tällaiseen kirjaan. 

Kirjassa ei sen kummemmin analysoida ylimielisyyttä tai narsismia, vaan siinä kerrotaan esimerkkitapauksia antiikista nykypäivään. Ja nehän ovat mielenkiintoista luettavaa, kaikessa karmeudessaan. Jotkut jutut ovat ennestään tuttuja, useimmat eivät. Esimerkiksi Picasso on sanonut: ”Kenelläkään ei ole todellista merkitystä minulle. Muut ihmiset ovat minulle kuin auringonvalossa kelluvia pölyhiukkasia. Vaatii vain luudanlakaisun ja he häipyvät.” FIFAn Sepp Blatter, joka kellui lahjusten ja kohtuuttomien työsuhde-etujen pilvilinnoissa, ei pyydellyt kiinni jäätyään anteeksi vaan sanoi: ”Olen pahoillani siitä, kuinka minua kohdellaan tässä maailmassa.”

Karmeinta tässä tietenkin on se, että ihmiskunta ei opi ikinä mitään: ylimielinen ja härski menestyy, pääsee valtaan ja julkisuuteen. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Opeta siinä sitten omille lapsille tai oppilaille että kiltteys ja fiksuus kannattaa.  

Ari Turunen: Ettekö te vieläkään tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden kultainen kirja

Atena


keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Lajinsa parhaimmistoa

Sanottakoon se heti: Smack-yhtyeen tarinan kertova Kuolemantuomitun laulu -kirja on lajinsa parhaimmistoa. 

Rock-yhtyeistä tai populaarimusiikista ylipäänsä kertovat kirjat kun tapaavat olla melko heikkoja esityksiä. Joskus ne ovat namedroppingia, joskus ne ovat puuduttavia listoja levytetyistä kappaleista tai tehdyistä keikoista. Heikoimmillaan niissä ei sanota juuri mitään, niin kuin vastikään lukemassani Rammstein-kirjassa

Musiikista niissä harvemmin puhutaan. 

No, viime mainittu pätee Kuolemantuomitun lauluunkin. Ei Jokelainen kerro Smackin sointukierroista tai analysoi Clauden laulamia melodioita, ei hän selvitä edes Manchurian tai Ranen kitaroiden sointivärejä tai riffien rakenteita. Koska Smackin biisit ovat musiikillisesti ihan tavallisia rokkibiisejä, ei niissä ole mitään analysoitavaa. Samat rakenteet säkeistöine ja kertosäkeineen kuin kaikissa muissakin poppibiiseissä, samat soittimet Beatlesista Metallicaan ja Måneskineen. 

Eikä asiantilassa ole mitään huonoa tai yllättävää. Populaarimusiikki on sellaista. Viehätys piilee ihan muualla. 

Parhaissa romaaneissa kerrotaan ihmiskohtaloista, ja sama pätee pohjimmiltaan myös rokkikirjoihin. Jokelainen fokusoi Smackin laulajaan Claudeen, jonka elämä oli dramaattista ilman dramatisointiakin. Claudella oli synnynnäinen sydänvika, ja 16-vuotiaana hän sai kuulla elävänsä korkeintaan 30-vuotiaaksi. Claude kuoli kaksi kuukautta 30-vuotispäivänsä jälkeen. Sitä ennen hän eli, lujaa. Hän oli arvaamaton ja vaarallinen, hiukan ulkopuolinen, ja loistava laulaja loistavalla soundilla. Eikä muu ryhmä jäänyt yhtään huonommaksi. 

Kirja täyttyy alkoholinhuuruisista seikkailuista, ensin Helsingin yössä, sitten Kalifornian auringon alla, ja lopuksi taas Helsingissä. Ja niitä seikkailuja riittää. Jokelainen on taitava kirjoittaja, mikä tarkoittaa että hän tietää mitä kirjassa saa ja mitä ei saa tehdä: tekstissä ei ole toistoa, sitä on helppo lukea ja seurata, siinä on ymmärrystä ja lämpöä, ja sitä dramatiikkaa - eli iloja ja suruja, odotuksia, pettymyksiä.

Olimme samoissa kuvioissa Boycottin kanssa kuukauden verran Kaliforniassa kesällä 1990 tekemässä levyä, joten kirja sujahti käsissäni hurjaa vauhtia. Kirjan sivulta otetussa kuvankaappauksessa näkyy, että soitimme Boycottin kanssa tiistaina näköjään Basementissa. 

Vähäisemmälläkin tarttumapinnalla kirjasta saa kuitenkin paljon irti. Se kertoo ajasta, jota ei enää ole. Rockbändit ja rock-elämäntapa eivät ole enää pitkään aikaan olleet sitä mitä ne tuolloin 80-90-luvun vaihteessa olivat. Siksikin tällainen taidokas taltiointi on kullanarvoinen. 

Eikä tuo edellä sanomani pidä paikkaansa: Smackin biisit eivät olleet ihan tavallisia. Erityisen niistä teki bändin ja varsinkin Clauden soundi, joka oli omaperäinen ja edellä aikaansa. Guns N’ Roses ja Nirvana ovat selkeästi ja ääneen sanoneet, kuinka tärkeä esikuva Smack niille oli. Smackin kohtaloksi vain tuli pysyä pienten piirien tuntemana esikuvana, piilossa suurelta julkisuudelta. Se on todella ikävää, mutta tuuristahan kaikki on lopulta kiinni. Yhden ison menestyksen takana on aina tuhansia, jotka eivät menestyneet isosti. Olkoon kuinka edelläkävijä tahansa. 

Jos haluaisi, tätä kirjaa voisi lukea myös etäämmältä (näinhän kukaan ei koskaan tee). Silloin siinä näkyisi ihmisiä, jotka eivät käyneet kouluja eivätkä menneet töihin, luistelivat siis laiskuuttaan yhteiskunnan rattaiden ulkopuolella. Joivat vain viinaa ja tekivät välillä biisejä ja soittivat sitten niitä. Mistäs sitä nuori kapinallinen voisi tietää, että arki ja päivätöissä käyminen ovat juuri ne joiden avulla ihminen pysyy kasassa ja hetkittäin jopa onnellisena. 

Itse heräsin kirjan myötä huomaamaan, kuinka valtavan iso vaikuttaja Smack minulle on ollut, vaikka en ole tähän asti sitä sellaisena osannut pitää. Se ei ole ihan huonosti, ei kirjalta eikä bändiltä. 

Jarkko Jokelainen: Smack. Kuolemaantuomitun laulu

Like


tiistai 25. toukokuuta 2021

En kuulu kohderyhmään

Pekka Jaatisen Kalpeat sotilaat kertoo sodassa vaikeasti haavoittuneiden miesten huumehelvetistä. Kirja sijoittuu 1940-luvun Helsinkiin. 

Tarinalla on kolme kertojaa: kaverukset Asser ja Lenne, jotka taistelevat pakkiparina rintamalla ja haavoittuvat. Asser saa reiän päähän, Lenneltä lähtee jalka. Kivunlievitykseen ja myös yskänlääkkeenä käytetty heroiini jättää miehet koukkuunsa, ja sodan jälkeen elämä on pelkkää seuraavan piikin odottamista. 

Kolmas kertoja on Nelly, Lennen morsian. Sodan aikana kaikki on heidän välillään hyvin, mutta sodan jälkeen Lennen narkomania tuhoaa heidän suhteensa ja he eroavat. Lenne ja Asser ajautuvat asumaan kojuun Mankkaalle, ja tietenkin rikoksiin. Nelly elää tylsää elämää yksinään raitiovaunun rahastajana. Pelastusarmeijan ihana Suoma-neiti on sekä Lennen että Asserin haaveiden kohde. 

Kalpeat sotilaat sisältää valtavan määrän ajankuvaa ja monenlaista faktaa löytyy niin sodasta, huumeista kuin 40-luvun Helsingistä. Jaatinen on tehnyt ison taustatyön, ja siinä on tämän kirjan voima. Mutta valitettavasti muuten kirja ei ole kovin kaksinen. Useimmiten Jaatinen kertoo eikä näytä, ja infodumppausta on paljon: ajankuvasta ja yksityiskohdista tulee luennoimista tai tietokirjallisuutta, ei kaunokirjallisuutta. Lauseissa on parhaimmillaan lennokkuutta mutta useammin kömpelyyttä. Tarina on melkoisen ennalta-arvattava, ja lopun tuhkimokäänteet olisi pitänyt jättää pois. 

En yleensä lue sotakirjallisuutta, ja tämä teos vahvisti valintani oikeaksi. En taida kuulua kohderyhmään. 

Pekka Jaatinen: Kalpeat sotilaat

Johnny Kniga


maanantai 17. toukokuuta 2021

Enemmän kuin nimellistä syvällisyyttä

Johanna Vuoksenmaa tunnetaan elokuvantekijänä. Pimeät tunnit on hänen esikoisromaaninsa, ja se on todella hyvä kirja. Siitä varmaan saisi elokuvankin jos haluaisi, mutta ennen kaikkea se on erinomaista proosaa. 

Kirja kertoo vuodesta 1977, ja päähenkilönä on 12-vuotias Pauliina. Kertojia on kaikkiaan kolme: Pauliina, hänen isänsä Esa, ja kolmantena on kaikkitietävä kertoja, joka on toisinaan lumihiutale, toisinaan harakka, toisinaan vain kaikkitietävä kertoja. Pimeät tunnit viittaa sähkökatkoihin, joita sähkölaitoksen lakko tuon vuoden keväällä Hämeenlinnassa aiheutti. Virtaa saatiin tunti, sitten oltiin pimeässä tunti, ja niin edelleen. 

Nimellä on tietenkin syvällisempikin merkitys: ihmisten elämissä tapahtuu ikäviä asioita, joskus pimeässä, joskun valossa. Tämä nimellinen syvällisyys ei kuitenkaan tee tästä eikä mistään muustakaan kirjasta hyvää. 

Hyvän tästä kirjasta tekee moni muu asia. Ensinnäkin minuun uppoaa parhaiten juuri tällainen, suomalaista arkea kuvaava proosa. Pienine yksityiskohtineen ja ajankuvineen, kuitenkin hienovaraisesti annosteltuna. Toiseksi kertojien kolmijako toimii komeasti, kun kerronta tapahtuu usein hiukan sivussa suurimmista tapahtumista. Tosin kukaan ei ole sivullinen, kaikkia kosketetaan tarinan käänteillä. Pauliina kasvaa aika paljon isommaksi tytöksi, ja Esa kasvaa sillä lailla kuin aikuiset kasvavat. Perheenjäsenille, sukulaisille ja ystäville tapahtuu myös, mutta henkilöitä ei ole yhtään liikaa. Konflikteja on, mutta yhtä lailla toivoa. 

Kolmantena ansiona voi mainita vaikka kielen. Se on simppeliä, ja kertojanäänissä on sopivasti vaihtelua, ja toisinaan se nousee kauniiseen lentoon. Neljänneksi nostan tähän muodon: kaikki liittyy kauniisti kaikkeen. Sähköttömyyden monet puolet tulevat hienosti katettua. Listaa voisi jatkaa, mutta riittäköön tämä nyt. 

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Otava


torstai 13. toukokuuta 2021

Rammstein-kirjallisuus ei korkeuksiin kurkota

Meille Rammstein-faneille ei lukemista kovin paljon ole tarjolla. Kosketinrunkkari oli mainio kirja, mutta Rammsteinista se ei kerro mitään. 

Samana vuonna 2016 Flaken kirjan kanssa ilmestyi Ulf Lüdeken Rammstein. Koko tarina. Se ei ole kovin hyvä kirja, ja pienikin se on. Syy ei kuitenkaan niinkään ole kirjoittajan vaan sen, ettei materiaalia juurikaan ole. Bändin jäsenet antautuvat haastateltaviksi äärimmäisen harvoin, joten tekstissä lähinnä kerrotaan sellaista minkä jokainen lukija on jo voinut itse havainnoida kuuntelemalla bändin musiikkia tai katselemalla videoita. Musiikkianalyysit eivät ole kovin taidokkaita. 

Jonkin verran mielenkiintoisia juttuja kuitenkin on. Soittajien juuret ovat DDR:n ajan Berliinin punk-piireissä. Keikkoja pidettiin 80-luvulla kirkoissa, koska Stasi jätti kirkon vähemmälle valvonnalle kuin klubit. Pikku faktat ovat myös kivoja, kuten vaikka että jenkkikiertueella Rammstein kulki 24 rekan voimin, tai että Till Lindemanin suuhun laitettu valo ajateltiin toteuttaa suupielessä kulkevan ihonvärisen johdon avulla mutta laulaja halusi poskeensa reiän. Josta sitten kykeni ruiskuttelemaan juomaa ympäristöön. 

Ulf Lüdeke: Rammstein. Koko tarina

Suom. Juho Nurmi

Minerva


maanantai 10. toukokuuta 2021

Tarpeellinen johdatus nykkärin kokemiseen

Kun kauan sitten opiskelin musiikkitiedettä, löysin professori Mikko Heiniön innostuneella ja huiman asiantuntevalla opastuksella uuden taidemusiikin, josta en sitä ennen tiennyt juuri mitään. Ja se mistä ei tiedä mitään on tietenkin paras ja kiinnostavin suunnistuskohde. 

Osmo Tapio Räihälä on myös opiskellut Heiniön johdolla musiikkitiedettä ja kokenut saman innostuksen. Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa -kirjalle on todellakin paikkansa. Niin kuin Räihälä kirjoittaa, aiheesta ei julkaista nykyään juuri mitään, ei kirjoissa eikä lehdissä. Heiniö kirjoitti professoriaikoinaan ahkerasti ja paljon, ja esimerkiksi Jan Maegaardin Musiikin modernismi 1945-1962 (1984) on mainio teos, mutta 2000-luvun puolella nykytaidemusiikki on ollut todella paitsiossa. 

Muillakin taiteenaloilla on ollut 1900-luvun puolivälissä murroskohtansa, mutta musiikki tuli rikkoneeksi välinsä yleisöön kaikkein pahiten.

Räihälä käy liukkain kielin aiheensa kimppuun. Aluksi hän määrittelee klassisen musiikin ja kuinka se tuli vääjäämättömään päätökseensä. Sitten pohditaan taiteen olemusta ja säveltäjyyttä. Sitten Räihälä käy läpi 1900-luvun modernismin innovaatiot ja antaa kaikista tiiviin ja inspiroivan kuuntelulistan. Kirjaa on syytä lukea YouTuben kera, sillä mikään teksti ei avaa näitä maailmoja niin kuin musiikkiesimerkit. 

Lopulta päädytään ruotimaan taidemusiikin tämänhetkistä tilaa ja Räihälä antaa opastusta siihen, kuinka tuota vaikeaa musiikkia pitäisi lähestyä: ymmärtämisen yrittäminen on väärä lähtökohta, sen sijaan Räihälä ehdottaa kokemisen käsitettä. Ja tietenkin Räihälä muistaa muistuttaa, että jokainen on kyllä uutta taidemusiikkia kuullut ja sujuvasti kokenut, nimittäin jännitys- ja kauhusarjoissa ja -elokuvissa. Tasa-arvosta ja rasismistakin Räihälä kirjoittaa, niin kuin näinä aikoina kuuluu. 

Tätä kirjaa on koko ajan ilo lukea, niin värikkäästi ja sujuvasti Räihälä kirjoittaa. Musiikkitermit Räihälä selittää, mutta lukijan ei tarvitse tietää niistä mitään kyetäkseen seuraamaan tekstiä. Ikävä totuus tosin on, että taiteesta saa enemmän irti se joka siitä enemmän tietää. Nykytaidemusiikki avautuu kunnolla vasta sille, joka vaivautuu perehtymään koko sen pitkään historiaan. Ja siksi on väistämättä niin, että yhä lyhytpinnaisemmaksi käyvä nykyihminen ei kovin helposti nykytaidemusiikin eli nykkärin pariin etsiydy. Popmusiikki muuttuu vuosi vuodelta yksinkertaisemmaksi ja etääntyy musiikin ytimestä kohti muita asioita. 

Mutta sinä, joka haluat enemmän musiikilta ja elämältä, aloita tästä kirjasta. Se avaa ovia joita et todennäköisesti tiennyt olevan olemassakaan. 

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

Atena


lauantai 1. toukokuuta 2021

Suurmies pienenä

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli komea kirja Albert Edelfeltistä pienenä ihmisenä. Tämä Suruttomat kuulemma kertoo Tyko Sallisesta samalla reseptillä, pitäähän sellainen lukea. 

Tyko Sallisen nimen kun lyö Google-hakuun niin saa tietää että hän oli kotityranni ja muutenkin ihan kamala ihminen. Ja lisäksi hän maalasi tauluja, joista ei kukaan tykännyt koska ne halvensivat Suomen kansaa. 

Herkullinen asetelma siis romaanintekijälle. Päähenkilöksi ei kuitenkaan voi laittaa Tyko Sallista, koska tyranniudesta ei sillä tavalla pysty kertomaan. Joten Hiidensalo laittaa kolme Sallisen läheistä puhumaan: vaimo Helmi ja lapset Taju ja Eva kertovat kukin vuorollaan taiteilijan elämästä. Siitä ei draamaa puutu. Ollaan köyhiä, mies pettää ja katoaa, ja kun vaimo tulee raskaaksi, lapset otetaan häneltä pois. Ei ihme että vaimo päätyy mielisairaaksi ja ennenaikaiseen kuolemaan. 

Nuo kaikki ovat faktoja, ja niiden varaan Hiidensalo rakentaa teoksensa. Jälkisanojen mukaan kaikki voisi olla totta, vaikka joitain yksityiskohtia tai vuosilukuja on hiukan muuteltukin. Tottahan tarina ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin. Elämä on tylsää, tarinaksi jalostettu elämä on sen sijaan erittäin kiinnostavaa. 

Varsinkin kun sen tekee näin hienosti kuin Hiidensalo. Perhesuhteiden kokonaisuus avautuu vähitellen, samoin tyrannius - eihän kukaan pariutuessaan tyranni ole. Kauniilla kielellä Hiidensalo kuvaa rumia asioita, joiden keskiössä on äärimmäinen epäoikeudenmukaisuus ja naisen surkea asema sekä perheessä että taiteilijana sata vuotta sitten. Ajankuvaa on mukana, mutta sopivan pienesti, kaiken ensyklopedisuuden Hiidensalo välttää täysin. 

Näkökulmia vaihtamalla asioihin saadaan kaksoisvalaistusta, ja sehän toimii. Ainoa minäkertoja on Helmi. Taju ja Eva kerrotaan kolmannessa persoonassa, toisinkin voisi varmaan olla. Ja on näköjään ollutkin, koska viimeiseen lukuun on jäänyt yksi lause väärään persoonamuotoon. 

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava


lauantai 10. huhtikuuta 2021

Leikolat ihmemaassa

On varmaan ihmisiä jotka eivät tykkää Ismo Leikolan jutuista. Nimittäin he, jotka eivät ole niitä vielä kuulleet. Luulisin että kaikki muut niistä tykkäävät. Niinpä Ismon ja vaimonsa Angelikan kirjoittamalle kirjallekin luulisi löytyvän lukijoita. 

Kirja kertoo siitä kun Leikolan pariskunta muuttaa Los Angelesiin Ismon voitettua maailman hauskin ihminen -kilpailun. Vaimo ei ole mukana turistina, vaan he tekevät koomikon työt yhdessä, ainoastaan lavalla heistä näkyy vain toinen. 

Amerikan ihmemaa osoittautuu ensi metreillä byrokratian ihmemaaksi: kodin perustaminen on äärimmäisen vaikeaa ja hidasta muualta tulleelle. Esimerkiksi pankissa tai lääkärissä asiointi tai niinkin arkinen askare kuin imurointi on suomalaisnäkökulmasta absurdin hankalaa. Ura etenee kuitenkin, välillä pienin, välillä isoin askelin. Suurin askel on Conan O’Brienin shown viisiminuuttinen ass-juttu. Vain yhdestä asiasta puhuminen on poikkeuksellista ja iso riski, mutta se osoittautuu kannattavaksi ja avaa valtavasti uusia ovia, muun muassa yksityislentokoneeseen. 

Kirjassa kerrotaan kahdesta asiasta: pariskunnan asettumisesta uuteen maahan ja koomikonuran etenemisestä, sekä Suomen ja Yhdysvaltojen vertailusta. Kumpikin on mielenkiintoista, eihän kukaan suomalainen ole aikaisemmin Yhdysvalloissa näin menestyksekkäästi stand upia tehnyt. Ja huomiot kulttuurieroista ovat teräviä ja moniulotteisia. 

Suo, kuokka ja Hollywood on oikein sujuvaa tekstiä, ja sitä lukee nopeasti ja mielikseen. Tekstissä tavoitellaan leppoisaa sävyä sijoittelemalla puhekielisiä sanoja sinne tänne, mutta eihän sellainen sekoittelu oikein toimi. Olisi kannattanut lukea enemmän, esimerkiksi vaikka vain Satu Rämön kirjoja, joissa vertaillaan Suomen ja Islannin asioita suomalaisen näkökulmasta. Kirjat kirjoitetaan kirjakielellä, puhe hoituu puhekielellä. Sekoituksesta syntyy vain ei-niin-sujuvaa tekstiä ja aloittelevan kirjoittajan vaikutelma - mitä kirjoittajat tietysti kirjojen maailmassa ovat. 

Toinen kritiikin kohde ovat keittöfilosofiset ja -psykologiset jaksot, joissa mietiskellään esimerkiksi mielipiteiden olemusta tai politiikkaa. Ne olisi voinut jättää pois. Tai sitten kirjoittajien olisi pitänyt lukea ensin muutama kymmenen aihetta käsittelevää kirjaa ettei ihan mutulla tarvitse mennä. 

Suo, kuokka ja Hollywood ei ole erityisen hauska kirja: jos haluat nauraa, katso YouTubesta Ismon videoita, niitä on siellä aika paljon. Mutta tämä kirja on mainittuine puutteineenkin erittäin kiinnostavaa ja viihdyttävää lukemista. 

Angelika ja Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Siltala


keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Raamattua lukeva pirukin voi yllättyä

Lars Sundin Missä musiikki alkoi oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2018, ja takakannen mukaan "tekstissä raikaa popmusiikki". Pitäähän sellainen teos lukea. 

Musiikinopettajana luen tietenkin musiikkia käsitteleviä kirjoja kuin piru Raamattua. Se ei johdu ilkeydestä vaan siitä yksinkertaisesta havainnosta että hirvittävän moni kirjailija on jättänyt musiikkia koskevat faktat tarkastamatta. Vaikka sama taitaa koskea mitä tahansa erikoisalaa. 

Kirja sijoittuu enimmäkseen Pietarsaareen, ja heti alussa tulee paljon kadunnimiä. Lukijaa kiinnostaa, onko miljöö keksitty vai onko Pietarsaaressa oikeasti tuon nimiset kadut. Ensimmäisenä mainitaan Suurkatu. Jahas, Google Mapsin mukaan sellaista ei ole Pietarsaaressa, miljöö on siis fiktiivinen. 

Eikäku. 

Miksi suomentaja ei ole vaivautunut edes toiseen painokseen katsomaan oikeasti karttaa: Pietarsaaren Storgatan on suomeksi Isokatu. Eipä ala hyvin tämä lukukokemus. 

Sitten tulee niitä musiikkilapsuksia. Sivulla 149 mainitaan "efektivahvistin", joka lienee päätevahvistin. Sivulla 159 puhutaan Marshall JPM-vahvistimesta, jonka jokainen kitaraan kajonnut tietää JMP:ksi. Sivulla 252 sydän lyö "yhdeksäsosia", jollaisia ei musiikissa ole (tämä saattaa tosin olla tahallinen tehokeino). Jimi Hendrix soittaa Woodstockissa "hurjaan ylävireeseen viritetyllä" kitaralla - minun korviini hänen kitaransa on tuolla keikalla hiukan alavireinen. 

Pikku juttujahan nuo ovat. Niitä enemmän mietityttää se, kuinka kerronta loikkii kummallisesti sinne tänne ja palaa samoihin aiheisiin yhä uudelleen. Kunnes sivulla 270 lukee: "Minähän olen käsitellyt aihetta jo aiemmin ja palaan siihen aivan varmasti vielä uudelleen ihan sen sinfoniamuodon mukaisesti, jota yritän kertomuksessani noudattaa". 

Ei hemmetti, tämä kirjahan on aivan nerokas. 

Kirjassa on neljä osaa, kuin sinfoniassa, ja se todellakin käsittelee teemojaan ja aiheitaan juuri niin kuin sinfonioissa käsitellään: niihin palataan, niitä muunnellaan ja katsellaan eri kulmista. Ja kerronta on todella maukasta ja sujuvaa, tarinat mielenkiintoisia, ja kokonaisuus imee komeasti. Kyllä tiesi Finlandia-esiraati mitä teki kun nosti tämän ehdokkaaksi. 

Ja niin olen myyty. 

Missä musiikki alkoi kertoo säveltäjä Alf Holmin kasvamisesta lapsuuden ja nuoruuden läpi, 1960-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Mutta kuten viiden ja puolensadan sivumäärä antaa olettaa, siinä kerrotaan paljon muusta ja muista. Pikkukaupungin ihmiset ovat pääosassa: säveltäjän perhe, hänen ystävänsä, hänen rakastettunsa, bändikaverit ja ties ketkä. 

Alf osoittautuu erityisen lahjakkaaksi, ja hänellä on absoluuttinen sävelkorva. Äiti ei kuitenkaan anna periksi opettajien suosituksille pojan lähettämisestä musiikkiopintoihin, ja niin Alf päätyy jättämään kaiken potentiaalinsa käyttämättä. Ujouden takia Alf ei edes liity bändiin vaikka on muita taitavampi soittaja. 

Lopulta Alf päätyy kuitenkin Juilliardin pääsykokeisiin ja yllätyksekseen pääsee sisään. Siitä alkaa uusi elämä New Yorkissa, uusi rakkauskin syttyy. Monenlaisia vastuksia kuitenkin kertyy kaikkien hahmojen eteen, niin kuin elämässä tapaa käydä. Ja muut hahmot saavat koko ajan hekin paljon tilaa tarinassa. 

Kertoja on nimettömäksi jäävä, epäilemättä monessa kohtaa kirjailija Lars Sundia muistuttava mies, Alfin luokkakaveri. Hän käy kirjoituskurssia mutta joutuu pettymään. Ratkaisu toimii loistavasti, sivustakatsojan havainnot ovat tarkkoja ja erityisen eläviä. Rakkaus nuoruuden ajan musiikkiin on meissä kaikissa, ja siksikin tämä kirja toimii niin älyttömän hienosti. Lukijan iästä huolimatta. 

Ja se alussa parjaamani suomennoskin on oikeasti erinomainen. 

Lars Sund: Missä musiikki alkoi

Suom. Laura Jänisniemi

Teos & Förlaget


lauantai 27. maaliskuuta 2021

Mutta kuitenkin

Nainen makaa sairaalassa New York Cityssä. Hänen äitinsä tulee katsomaan. Juuri muuta ei tapahdu tässä pienoisromaanissa. 

Ja kuitenkin tapahtuu paljon, elämänmittaisesti. Lyhyiden tai kerrassaan olemattomien keskustelujen välissä kelataan näiden naisten elämiä ja merkityksellisiä kohtaamisia. Viime kädessä merkityksellisintä on vanhempien ja lasten välinen suhde, jos kirjan ajatuksia oikein osaan tulkita. 

Nimeni on Lucy Barton on keikkunut bestsellerlistoilla, ja hyvinhän se on kirjoitettu. Minua se ei kuitenkaan tempaissut kovin järeästi mukaansa, kokonaiset neljä viikkoa taisin sen kimpussa taaplata. Enimmäkseen syy ei ole kirjan vaan olosuhteiden, mutta kuitenkin. 

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto


maanantai 1. maaliskuuta 2021

Juice kasvattajana

Juice Leskisen kuolemasta on jo herranjestas 15 vuotta, mutta kiinnostus hänen musiikkiinsa tai sanomisiinsa ei tunnu häviävän mihinkään. Juice on tuttu nuorisolaisillekin.  

Juicea käsitteleviä kirjoja on julkaistu pilvin pimein, juuri syksyllä luin Juice puhuu -kirjan kakkososan. Juice-kirjojen ylittämätön kuningas on kuitenkin Antti Heikkisen elämäkerta Risainen elämä, siinä on ihan kaikki kohdallaan. 

Linda Huhtisen Toisin ajattelija on kokoelma ”sanataiteilijan lennokkaimpia oivalluksia sekä ennen julkaisemattomia kertomuksia”. Puolet kirjasta käytetään yksittäisiin kappaleisiin liittyviin selityksiin tai anekdootteihin, toinen puoli on erilaisten teemojen alle koottuja muistoja ja sitaatteja sieltä sekä täältä. Monet ajatukset ovat ajattomia, ja ne muut tarjoilevat kiinnostavaa ajankuvaa jos eivät muuta. 

Kirjallisena teoksena tämä ei ole kovin korkeatasoinen, mutta tällaisena sillisalaattinakin erittäin mielenkiintoinen, koska Juicella sanottavaa totisesti riitti. Löysin Juicen ehkä kymmenvuotiaana 70-luvun lopulla, ja tämä kirja näyttää konkreettisesti, kuinka Juice on minut kasvattanut. Huomio oli jopa huolestuttava: onko niin, että mielipiteeni ja näkemykseni ovatkin Juicen näkemyksiä, jotka olen kritiikittä imenyt ja omaksunut? 

Jossain määrin vastaus on kyllä, mutta totuus on kai sentään monimuotoisempi. 70- ja 80-luvun ummehtunut Suomi tarvitsi Juicen avaamaan ilmapiiriä ja varsinkin näyttämään sen, että popmuusikkokin voi olla älykäs. Ilman Juicea maailma, etenkin tästä Suomen kohdalta, olisi paljon ahtaampi paikka. Ja se on syytä sanoa ääneen yhä uudestaan, vaikka tällaisen kirjan muodossa. 

Linda Huhtinen (toim.): Toisin ajattelija. Näin lausui Leskinen

Docendo


tiistai 9. helmikuuta 2021

Rockin suurin synti

Suomalainen Plus -sähkökirjapalvelusta voi tehdä yllättäviä löytöjä. Mato Valtosen, Moog Konttisen ja Kjell Starckin kirja Kun Suomi-rock puri ja löi näytti mielenkiintoiselta ja muusta tarjonnasta poikkeavalta. On jotenkin ironista että luin tämän kotikutoisuuden ylistyksen nimenomaan sähkökirjana.

Kirja ei kuitenkaan kerro musiikista. Onneksi ei, koska rockista ei musiikillisesti kenelläkään ole sellaista kerrottavaa joka riittäisi kirjaksi asti. Rock ei ole musiikkitieteen vaan sosiologian heiniä, ihan niin kuin kaikki popmusiikki. 

Kirja kertoo Moog Konttisen ja Mato Valtosen nuoruusvuosista bänditouhujen pyörteissä, ja siinä on paljon mielenkiintoisia juttuja ja erityisesti ajankuvaa. Kontra ja Sleepy Sleepers olivat tuon ajan isoimpia nimiä Suomessa, ja juttuja olisi tietenkin paljon enemmän kuin mitä näiden kansien väliin mahtuu - Sleepy Sleepersistä juttuja löytyy lisää esimerkiksi Jytinää Eestissä -kirjasta. 

Kirjassa katsotaan sinne minne nenä sattuu näyttämään, tarinat polveilevat aivan villisti, eikä minkäänlaista punaista lankaa ole, paitsi nuo sanotut nuoruusvuodet. Esimerkiksi Kjell Starckin isän Mossen kohdalla voidaan sanoa että ollaan jo melko etäällä otsikosta. Äidinkielenopelta ei pisteitä heruisi, mutta kirja lienee tekijöidensä näköinen. Eipä siitä editoinnista ja punaisesta langasta kyllä haittaakaan olisi ollut, mutta tilkkutäkkinäkin tätä kyllä jaksaa lukea jos ja kun oma nuoruusaika osuu edes hiukan tuonne samoille nurkille. Minulla osuu, Kontran ja Sleepy Sleepersin levyt ovat varhaisnuoruuteni ja musiikillisen heräämisen keskeistä soundtrackia. 

Se missä tekijät eniten erehtyvät, on se, että he vakavissaan kuvittelevat juuri oman nuoruutensa musiikin olevan jotain pysyvää ja muuta parempaa. 

Siihen syntiin lankeaa meistä jokainen. 

Mato Valtonen, Moog Konttinen ja Kjell Starck: Kun Suomi-rock puri ja löi. Kapina-rockin synty, nousu, vaino ja (t)uho

Bazar


lauantai 6. helmikuuta 2021

Lamppu syttyy

Jos ajattelet filosofien olevan kuivakkaa ja elämästä vieraantunutta väkeä, kannattaa aloittaa heihin tutustuminen Timo Airaksisesta, joka oli ennen eläköitymistään professori Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella.  

Airaksisen Onnellisuuden opas (2006) on lukemistani kirjoista toistaiseksi ainut onnellisuudesta kertova teos, jossa on oikeasti sanottu aiheesta jotain. Se on: elämä on prosessi, joka jolkottaa jatkuvasti johonkin suuntaan. Onnellisuus löytyy projekteista, jotka aloitetaan ja saadaan valmiiksi. Niin kuin vaikka hyvän kirjan lukeminen. 

Juuri ilmestynyt Himon ilo kertoo sekin onnellisuudesta, mutta vain hyvin vähän. Fokus on seksissä. Ensin pohditaan kuinka aiheesta sopii puhua, ja päädytään Simo Salmisen Pornolaulun metodiin: sanotaan sana niin kuin se on. 

Airaksinen kysyy kirjassa kysymyksiä, joista osa näyttää itsestäänselviltä ja osa hankalilta, aivan niin kuin filosofiassa on aina tehty. Miksi seksiä täytyy olla? Mitä on himo? Mitä on seksuaalinen halu? Mikä on hyvää seksiä, mikä pahaa? Homoseksistä Airaksinen kirjoittaa paljon, ja perversioista ja parafilioista myös. Lopuksi katsotaan tulevaisuuteen ja nähdään siellä pelottavia näkymiä. 

Ja niin kuin filosofian kirjoissa usein, vastauksia ei välttämättä löydy. Pohdintaa kylläkin, ja selkeää sellaista. Aivan kaikkea en ymmärtänyt, mutta enimmäkseen Airaksinen kirjoittaa hyvin helppolukuista tekstiä, jonka ymmärtää kuka tahansa. 

Esimerkiksi käy vaikka se, miksi joillekin homous on niin kovin vaikea asia hyväksyä. Jos toisten seksi ja seksitavat inhottavat, on tullut asettaneeksi itsensä yleisöksi väärään esitykseen. Heteron ei ole hyvä asettua homoparin yleisöksi, tai lasten omien vanhempiensa yleisöksi. Seuraavan kerran kun joku ahdasmieli paheksuu sinulle jonkun homoutta, aseta hänet hänen omien vanhempiensa yleisöksi. Saattaa olla että lamppu syttyy. Tai sitten ei. 

Timo Airaksinen: Himon ilo

Bazar


torstai 21. tammikuuta 2021

Elämän tarkoitus on väärä maali

Eräs kirjailijoita vaaniva ansa on, että lähtee metsästämään liian suurta ja alkaa kirjoittaa elämän tarkoituksesta. Jos kirjoittaja on juuri tuohon aiheeseen perehtynyt filosofi, tilanne on toinen. 

Frank Martelan erikoisalaa on elämän merkityksellisyys, ja Elämän tarkoitus -kirja ohjaakin jo alaotsikossaan lukijan tähän suuntaan. Kirja on hyvin selkeä ja helppolukuinen, ja sen lukuisat viitteet on kattavasti merkitty sille, joka haluaa perehtyä vielä tarkemmin yksityiskohtiin. Martela on suomalainen, mutta käsikirjoitus on kirjoitettu englanniksi, siksi sillä on suomentaja. Oiva suomentaja onkin. 

Kun tuntee, että elämä on hyvin arvokasta, mutta tietää, ettei välttämättä pysty perustelemaan tunnettaan, syntyy kokemus elämän absurdiudesta. Universumin näkökulmasta ihmiselämä on pikkuruinen ja satunnainen, eikä sillä ole universumille juuri mitään arvoa. Olemme vain ohimenevää tähtipölyä maailmankaikkeudessa. 

Tästä syystä elämän tarkoituksen etsiminen on mieletöntä. Martela sanoo: ”älä pohdi elämän tarkoitusta vaan keskity elämän merkityksellisyyteen.” Ja sinun ainutlaatuisen elämäsi kokeminen merkitykselliseksi ei ole Martelan mukaan ollenkaan vaikeaa. 

Martela tiivistää kaiken näin: Ole yhteydessä itseesi tekemällä asioita jotka ovat sinulle tärkeitä. Pyri sinulle tärkeisiin tavoitteisiin. Hyödynnä taituruusalueitasi, olivat ne sitten lakanan viikkausta tai kitaralla tiluttamista. Hakeudu kasvun paikkoihin. Ja tärkeintä on, ettet käperry itseesi: ole yhteydessä muihin rakentamalla läheisiä ihmissuhteita, ja tee toisille jotain hyvää. 

Näin vähistä ja yksinkertaisista palikoista rakentuu merkityksellinen elämä. 

Frank Martela: Elämän tarkoitus. Suuntana merkityksellinen elämä

Suom. Laura Jänisniemi

Gummerus


maanantai 18. tammikuuta 2021

Kieroutunut lukukokemus

Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä oli viime syksyn Finlandia-ehdokas. Kirja sai erikoista mainosta, kun Antti Majander lyttäsi sen Helsingin Sanomissa, tai jos tarkkoja ollaan, Majander kyseenalaisti Finlandia-raadin valinnan. 

Mutta kyllähän Majanderin kirjoitus oli lyttäys. ”Mustaa jäätä on asetelmallisuudessaan jäykkää ja vanhakantaisen ylitunteellista kerrontaa alusta loppuun. Paikoin humoristinen sanailu ei puhalla raikasta ilmaa teoksen maailman ummehtuneisuuteen.”  ”Alituiseen ollaan syvän liikutuksen äärellä. Saahan sellaisista teoksista pitää. Mutta Suomen tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon raadille kyseinen mieltymys ei ole kunniaksi.”

En ole ainoa, joka tarttui kirjaan tuon lyttäyksen siivittämänä, keskustelua aiheesta nousi foorumilla ja toisellakin. En tiedä olisinko muuten kirjaan tarttunutkaan. Nyt lukukokemus oli erikoinen, en muista tällä tavalla koskaan lukeneeni mitään kirjaa: etsin lukiessani noita Majanderin perusteita. Aika kieroutunutta, voisi joku mainita. 

Kyllä, siellä täällä oli lauseita, jotka ehkä olisi voinut poistaa tai lyhentää. Mutta hyvää Vuori-Kemilän teksti on silti, se rullaa kauniisti ja kieli on elävää. Etenkin alussa, kun maailmaa katsellaan lapsen silmin, kerronta toimii erinomaisesti. Havainnot ovat tarkkoja ja uskottavia. Loppupuolella mielestäni rytmi ei ole yhtä toimiva kuin alussa: vauhtia on ehkä vähän liikaa, tapahtumat kulkevat turhan nopeasti ja niitä on paljon. Mutta ei Majander tällaisesta moitteita anna. 

Tuon ”syvän liikutuksen äärellä olemisen” ymmärrän. Koko ajan kirjassa kaikki menee huonosti, jokaisella. Siinä Vuori-Kemilä olisi voinut edes hiukan, edes yhdessä kohtauksessa höllätä. Homoseksuaalinen rakkaus suistaa 70-luvun Suomessa kaiken ja kaikki raiteiltaan, ja lopputulos on tragediaa toisensa perään. Ehkä se on asetelmallista ja jäykkää, mutta syynä saattaa olla se, että homoseksuaalina eläminen merkitsi joutumista asetelmallisiin ja jäykkiin olosuhteisiin silloin. Eikä se ole kirjailijan vika. 

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Karisto