torstai 13. toukokuuta 2021

Rammstein-kirjallisuus ei korkeuksiin kurkota

Meille Rammstein-faneille ei lukemista kovin paljon ole tarjolla. Kosketinrunkkari oli mainio kirja, mutta Rammsteinista se ei kerro mitään. 

Samana vuonna 2016 Flaken kirjan kanssa ilmestyi Ulf Lüdeken Rammstein. Koko tarina. Se ei ole kovin hyvä kirja, ja pienikin se on. Syy ei kuitenkaan niinkään ole kirjoittajan vaan sen, ettei materiaalia juurikaan ole. Bändin jäsenet antautuvat haastateltaviksi äärimmäisen harvoin, joten tekstissä lähinnä kerrotaan sellaista minkä jokainen lukija on jo voinut itse havainnoida kuuntelemalla bändin musiikkia tai katselemalla videoita. Musiikkianalyysit eivät ole kovin taidokkaita. 

Jonkin verran mielenkiintoisia juttuja kuitenkin on. Soittajien juuret ovat DDR:n ajan Berliinin punk-piireissä. Keikkoja pidettiin 80-luvulla kirkoissa, koska Stasi jätti kirkon vähemmälle valvonnalle kuin klubit. Pikku faktat ovat myös kivoja, kuten vaikka että jenkkikiertueella Rammstein kulki 24 rekan voimin, tai että Till Lindemanin suuhun laitettu valo ajateltiin toteuttaa suupielessä kulkevan ihonvärisen johdon avulla mutta laulaja halusi poskeensa reiän. Josta sitten kykeni ruiskuttelemaan juomaa ympäristöön. 

Ulf Lüdeke: Rammstein. Koko tarina

Suom. Juho Nurmi

Minerva


maanantai 10. toukokuuta 2021

Tarpeellinen johdatus nykkärin kokemiseen

Kun kauan sitten opiskelin musiikkitiedettä, löysin professori Mikko Heiniön innostuneella ja huiman asiantuntevalla opastuksella uuden taidemusiikin, josta en sitä ennen tiennyt juuri mitään. Ja se mistä ei tiedä mitään on tietenkin paras ja kiinnostavin suunnistuskohde. 

Osmo Tapio Räihälä on myös opiskellut Heiniön johdolla musiikkitiedettä ja kokenut saman innostuksen. Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa -kirjalle on todellakin paikkansa. Niin kuin Räihälä kirjoittaa, aiheesta ei julkaista nykyään juuri mitään, ei kirjoissa eikä lehdissä. Heiniö kirjoitti professoriaikoinaan ahkerasti ja paljon, ja esimerkiksi Jan Maegaardin Musiikin modernismi 1945-1962 (1984) on mainio teos, mutta 2000-luvun puolella nykytaidemusiikki on ollut todella paitsiossa. 

Muillakin taiteenaloilla on ollut 1900-luvun puolivälissä murroskohtansa, mutta musiikki tuli rikkoneeksi välinsä yleisöön kaikkein pahiten.

Räihälä käy liukkain kielin aiheensa kimppuun. Aluksi hän määrittelee klassisen musiikin ja kuinka se tuli vääjäämättömään päätökseensä. Sitten pohditaan taiteen olemusta ja säveltäjyyttä. Sitten Räihälä käy läpi 1900-luvun modernismin innovaatiot ja antaa kaikista tiiviin ja inspiroivan kuuntelulistan. Kirjaa on syytä lukea YouTuben kera, sillä mikään teksti ei avaa näitä maailmoja niin kuin musiikkiesimerkit. 

Lopulta päädytään ruotimaan taidemusiikin tämänhetkistä tilaa ja Räihälä antaa opastusta siihen, kuinka tuota vaikeaa musiikkia pitäisi lähestyä: ymmärtämisen yrittäminen on väärä lähtökohta, sen sijaan Räihälä ehdottaa kokemisen käsitettä. Ja tietenkin Räihälä muistaa muistuttaa, että jokainen on kyllä uutta taidemusiikkia kuullut ja sujuvasti kokenut, nimittäin jännitys- ja kauhusarjoissa ja -elokuvissa. Tasa-arvosta ja rasismistakin Räihälä kirjoittaa, niin kuin näinä aikoina kuuluu. 

Tätä kirjaa on koko ajan ilo lukea, niin värikkäästi ja sujuvasti Räihälä kirjoittaa. Musiikkitermit Räihälä selittää, mutta lukijan ei tarvitse tietää niistä mitään kyetäkseen seuraamaan tekstiä. Ikävä totuus tosin on, että taiteesta saa enemmän irti se joka siitä enemmän tietää. Nykytaidemusiikki avautuu kunnolla vasta sille, joka vaivautuu perehtymään koko sen pitkään historiaan. Ja siksi on väistämättä niin, että yhä lyhytpinnaisemmaksi käyvä nykyihminen ei kovin helposti nykytaidemusiikin eli nykkärin pariin etsiydy. Popmusiikki muuttuu vuosi vuodelta yksinkertaisemmaksi ja etääntyy musiikin ytimestä kohti muita asioita. 

Mutta sinä, joka haluat enemmän musiikilta ja elämältä, aloita tästä kirjasta. Se avaa ovia joita et todennäköisesti tiennyt olevan olemassakaan. 

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

Atena


lauantai 1. toukokuuta 2021

Suurmies pienenä

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli komea kirja Albert Edelfeltistä pienenä ihmisenä. Tämä Suruttomat kuulemma kertoo Tyko Sallisesta samalla reseptillä, pitäähän sellainen lukea. 

Tyko Sallisen nimen kun lyö Google-hakuun niin saa tietää että hän oli kotityranni ja muutenkin ihan kamala ihminen. Ja lisäksi hän maalasi tauluja, joista ei kukaan tykännyt koska ne halvensivat Suomen kansaa. 

Herkullinen asetelma siis romaanintekijälle. Päähenkilöksi ei kuitenkaan voi laittaa Tyko Sallista, koska tyranniudesta ei sillä tavalla pysty kertomaan. Joten Hiidensalo laittaa kolme Sallisen läheistä puhumaan: vaimo Helmi ja lapset Taju ja Eva kertovat kukin vuorollaan taiteilijan elämästä. Siitä ei draamaa puutu. Ollaan köyhiä, mies pettää ja katoaa, ja kun vaimo tulee raskaaksi, lapset otetaan häneltä pois. Ei ihme että vaimo päätyy mielisairaaksi ja ennenaikaiseen kuolemaan. 

Nuo kaikki ovat faktoja, ja niiden varaan Hiidensalo rakentaa teoksensa. Jälkisanojen mukaan kaikki voisi olla totta, vaikka joitain yksityiskohtia tai vuosilukuja on hiukan muuteltukin. Tottahan tarina ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin. Elämä on tylsää, tarinaksi jalostettu elämä on sen sijaan erittäin kiinnostavaa. 

Varsinkin kun sen tekee näin hienosti kuin Hiidensalo. Perhesuhteiden kokonaisuus avautuu vähitellen, samoin tyrannius - eihän kukaan pariutuessaan tyranni ole. Kauniilla kielellä Hiidensalo kuvaa rumia asioita, joiden keskiössä on äärimmäinen epäoikeudenmukaisuus ja naisen surkea asema sekä perheessä että taiteilijana sata vuotta sitten. Ajankuvaa on mukana, mutta sopivan pienesti, kaiken ensyklopedisuuden Hiidensalo välttää täysin. 

Näkökulmia vaihtamalla asioihin saadaan kaksoisvalaistusta, ja sehän toimii. Ainoa minäkertoja on Helmi. Taju ja Eva kerrotaan kolmannessa persoonassa, toisinkin voisi varmaan olla. Ja on näköjään ollutkin, koska viimeiseen lukuun on jäänyt yksi lause väärään persoonamuotoon. 

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava


lauantai 10. huhtikuuta 2021

Leikolat ihmemaassa

On varmaan ihmisiä jotka eivät tykkää Ismo Leikolan jutuista. Nimittäin he, jotka eivät ole niitä vielä kuulleet. Luulisin että kaikki muut niistä tykkäävät. Niinpä Ismon ja vaimonsa Angelikan kirjoittamalle kirjallekin luulisi löytyvän lukijoita. 

Kirja kertoo siitä kun Leikolan pariskunta muuttaa Los Angelesiin Ismon voitettua maailman hauskin ihminen -kilpailun. Vaimo ei ole mukana turistina, vaan he tekevät koomikon työt yhdessä, ainoastaan lavalla heistä näkyy vain toinen. 

Amerikan ihmemaa osoittautuu ensi metreillä byrokratian ihmemaaksi: kodin perustaminen on äärimmäisen vaikeaa ja hidasta muualta tulleelle. Esimerkiksi pankissa tai lääkärissä asiointi tai niinkin arkinen askare kuin imurointi on suomalaisnäkökulmasta absurdin hankalaa. Ura etenee kuitenkin, välillä pienin, välillä isoin askelin. Suurin askel on Conan O’Brienin shown viisiminuuttinen ass-juttu. Vain yhdestä asiasta puhuminen on poikkeuksellista ja iso riski, mutta se osoittautuu kannattavaksi ja avaa valtavasti uusia ovia, muun muassa yksityislentokoneeseen. 

Kirjassa kerrotaan kahdesta asiasta: pariskunnan asettumisesta uuteen maahan ja koomikonuran etenemisestä, sekä Suomen ja Yhdysvaltojen vertailusta. Kumpikin on mielenkiintoista, eihän kukaan suomalainen ole aikaisemmin Yhdysvalloissa näin menestyksekkäästi stand upia tehnyt. Ja huomiot kulttuurieroista ovat teräviä ja moniulotteisia. 

Suo, kuokka ja Hollywood on oikein sujuvaa tekstiä, ja sitä lukee nopeasti ja mielikseen. Tekstissä tavoitellaan leppoisaa sävyä sijoittelemalla puhekielisiä sanoja sinne tänne, mutta eihän sellainen sekoittelu oikein toimi. Olisi kannattanut lukea enemmän, esimerkiksi vaikka vain Satu Rämön kirjoja, joissa vertaillaan Suomen ja Islannin asioita suomalaisen näkökulmasta. Kirjat kirjoitetaan kirjakielellä, puhe hoituu puhekielellä. Sekoituksesta syntyy vain ei-niin-sujuvaa tekstiä ja aloittelevan kirjoittajan vaikutelma - mitä kirjoittajat tietysti kirjojen maailmassa ovat. 

Toinen kritiikin kohde ovat keittöfilosofiset ja -psykologiset jaksot, joissa mietiskellään esimerkiksi mielipiteiden olemusta tai politiikkaa. Ne olisi voinut jättää pois. Tai sitten kirjoittajien olisi pitänyt lukea ensin muutama kymmenen aihetta käsittelevää kirjaa ettei ihan mutulla tarvitse mennä. 

Suo, kuokka ja Hollywood ei ole erityisen hauska kirja: jos haluat nauraa, katso YouTubesta Ismon videoita, niitä on siellä aika paljon. Mutta tämä kirja on mainittuine puutteineenkin erittäin kiinnostavaa ja viihdyttävää lukemista. 

Angelika ja Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Siltala


keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Raamattua lukeva pirukin voi yllättyä

Lars Sundin Missä musiikki alkoi oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2018, ja takakannen mukaan "tekstissä raikaa popmusiikki". Pitäähän sellainen teos lukea. 

Musiikinopettajana luen tietenkin musiikkia käsitteleviä kirjoja kuin piru Raamattua. Se ei johdu ilkeydestä vaan siitä yksinkertaisesta havainnosta että hirvittävän moni kirjailija on jättänyt musiikkia koskevat faktat tarkastamatta. Vaikka sama taitaa koskea mitä tahansa erikoisalaa. 

Kirja sijoittuu enimmäkseen Pietarsaareen, ja heti alussa tulee paljon kadunnimiä. Lukijaa kiinnostaa, onko miljöö keksitty vai onko Pietarsaaressa oikeasti tuon nimiset kadut. Ensimmäisenä mainitaan Suurkatu. Jahas, Google Mapsin mukaan sellaista ei ole Pietarsaaressa, miljöö on siis fiktiivinen. 

Eikäku. 

Miksi suomentaja ei ole vaivautunut edes toiseen painokseen katsomaan oikeasti karttaa: Pietarsaaren Storgatan on suomeksi Isokatu. Eipä ala hyvin tämä lukukokemus. 

Sitten tulee niitä musiikkilapsuksia. Sivulla 149 mainitaan "efektivahvistin", joka lienee päätevahvistin. Sivulla 159 puhutaan Marshall JPM-vahvistimesta, jonka jokainen kitaraan kajonnut tietää JMP:ksi. Sivulla 252 sydän lyö "yhdeksäsosia", jollaisia ei musiikissa ole (tämä saattaa tosin olla tahallinen tehokeino). Jimi Hendrix soittaa Woodstockissa "hurjaan ylävireeseen viritetyllä" kitaralla - minun korviini hänen kitaransa on tuolla keikalla hiukan alavireinen. 

Pikku juttujahan nuo ovat. Niitä enemmän mietityttää se, kuinka kerronta loikkii kummallisesti sinne tänne ja palaa samoihin aiheisiin yhä uudelleen. Kunnes sivulla 270 lukee: "Minähän olen käsitellyt aihetta jo aiemmin ja palaan siihen aivan varmasti vielä uudelleen ihan sen sinfoniamuodon mukaisesti, jota yritän kertomuksessani noudattaa". 

Ei hemmetti, tämä kirjahan on aivan nerokas. 

Kirjassa on neljä osaa, kuin sinfoniassa, ja se todellakin käsittelee teemojaan ja aiheitaan juuri niin kuin sinfonioissa käsitellään: niihin palataan, niitä muunnellaan ja katsellaan eri kulmista. Ja kerronta on todella maukasta ja sujuvaa, tarinat mielenkiintoisia, ja kokonaisuus imee komeasti. Kyllä tiesi Finlandia-esiraati mitä teki kun nosti tämän ehdokkaaksi. 

Ja niin olen myyty. 

Missä musiikki alkoi kertoo säveltäjä Alf Holmin kasvamisesta lapsuuden ja nuoruuden läpi, 1960-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Mutta kuten viiden ja puolensadan sivumäärä antaa olettaa, siinä kerrotaan paljon muusta ja muista. Pikkukaupungin ihmiset ovat pääosassa: säveltäjän perhe, hänen ystävänsä, hänen rakastettunsa, bändikaverit ja ties ketkä. 

Alf osoittautuu erityisen lahjakkaaksi, ja hänellä on absoluuttinen sävelkorva. Äiti ei kuitenkaan anna periksi opettajien suosituksille pojan lähettämisestä musiikkiopintoihin, ja niin Alf päätyy jättämään kaiken potentiaalinsa käyttämättä. Ujouden takia Alf ei edes liity bändiin vaikka on muita taitavampi soittaja. 

Lopulta Alf päätyy kuitenkin Juilliardin pääsykokeisiin ja yllätyksekseen pääsee sisään. Siitä alkaa uusi elämä New Yorkissa, uusi rakkauskin syttyy. Monenlaisia vastuksia kuitenkin kertyy kaikkien hahmojen eteen, niin kuin elämässä tapaa käydä. Ja muut hahmot saavat koko ajan hekin paljon tilaa tarinassa. 

Kertoja on nimettömäksi jäävä, epäilemättä monessa kohtaa kirjailija Lars Sundia muistuttava mies, Alfin luokkakaveri. Hän käy kirjoituskurssia mutta joutuu pettymään. Ratkaisu toimii loistavasti, sivustakatsojan havainnot ovat tarkkoja ja erityisen eläviä. Rakkaus nuoruuden ajan musiikkiin on meissä kaikissa, ja siksikin tämä kirja toimii niin älyttömän hienosti. Lukijan iästä huolimatta. 

Ja se alussa parjaamani suomennoskin on oikeasti erinomainen. 

Lars Sund: Missä musiikki alkoi

Suom. Laura Jänisniemi

Teos & Förlaget


lauantai 27. maaliskuuta 2021

Mutta kuitenkin

Nainen makaa sairaalassa New York Cityssä. Hänen äitinsä tulee katsomaan. Juuri muuta ei tapahdu tässä pienoisromaanissa. 

Ja kuitenkin tapahtuu paljon, elämänmittaisesti. Lyhyiden tai kerrassaan olemattomien keskustelujen välissä kelataan näiden naisten elämiä ja merkityksellisiä kohtaamisia. Viime kädessä merkityksellisintä on vanhempien ja lasten välinen suhde, jos kirjan ajatuksia oikein osaan tulkita. 

Nimeni on Lucy Barton on keikkunut bestsellerlistoilla, ja hyvinhän se on kirjoitettu. Minua se ei kuitenkaan tempaissut kovin järeästi mukaansa, kokonaiset neljä viikkoa taisin sen kimpussa taaplata. Enimmäkseen syy ei ole kirjan vaan olosuhteiden, mutta kuitenkin. 

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto


maanantai 1. maaliskuuta 2021

Juice kasvattajana

Juice Leskisen kuolemasta on jo herranjestas 15 vuotta, mutta kiinnostus hänen musiikkiinsa tai sanomisiinsa ei tunnu häviävän mihinkään. Juice on tuttu nuorisolaisillekin.  

Juicea käsitteleviä kirjoja on julkaistu pilvin pimein, juuri syksyllä luin Juice puhuu -kirjan kakkososan. Juice-kirjojen ylittämätön kuningas on kuitenkin Antti Heikkisen elämäkerta Risainen elämä, siinä on ihan kaikki kohdallaan. 

Linda Huhtisen Toisin ajattelija on kokoelma ”sanataiteilijan lennokkaimpia oivalluksia sekä ennen julkaisemattomia kertomuksia”. Puolet kirjasta käytetään yksittäisiin kappaleisiin liittyviin selityksiin tai anekdootteihin, toinen puoli on erilaisten teemojen alle koottuja muistoja ja sitaatteja sieltä sekä täältä. Monet ajatukset ovat ajattomia, ja ne muut tarjoilevat kiinnostavaa ajankuvaa jos eivät muuta. 

Kirjallisena teoksena tämä ei ole kovin korkeatasoinen, mutta tällaisena sillisalaattinakin erittäin mielenkiintoinen, koska Juicella sanottavaa totisesti riitti. Löysin Juicen ehkä kymmenvuotiaana 70-luvun lopulla, ja tämä kirja näyttää konkreettisesti, kuinka Juice on minut kasvattanut. Huomio oli jopa huolestuttava: onko niin, että mielipiteeni ja näkemykseni ovatkin Juicen näkemyksiä, jotka olen kritiikittä imenyt ja omaksunut? 

Jossain määrin vastaus on kyllä, mutta totuus on kai sentään monimuotoisempi. 70- ja 80-luvun ummehtunut Suomi tarvitsi Juicen avaamaan ilmapiiriä ja varsinkin näyttämään sen, että popmuusikkokin voi olla älykäs. Ilman Juicea maailma, etenkin tästä Suomen kohdalta, olisi paljon ahtaampi paikka. Ja se on syytä sanoa ääneen yhä uudestaan, vaikka tällaisen kirjan muodossa. 

Linda Huhtinen (toim.): Toisin ajattelija. Näin lausui Leskinen

Docendo


tiistai 9. helmikuuta 2021

Rockin suurin synti

Suomalainen Plus -sähkökirjapalvelusta voi tehdä yllättäviä löytöjä. Mato Valtosen, Moog Konttisen ja Kjell Starckin kirja Kun Suomi-rock puri ja löi näytti mielenkiintoiselta ja muusta tarjonnasta poikkeavalta. On jotenkin ironista että luin tämän kotikutoisuuden ylistyksen nimenomaan sähkökirjana.

Kirja ei kuitenkaan kerro musiikista. Onneksi ei, koska rockista ei musiikillisesti kenelläkään ole sellaista kerrottavaa joka riittäisi kirjaksi asti. Rock ei ole musiikkitieteen vaan sosiologian heiniä, ihan niin kuin kaikki popmusiikki. 

Kirja kertoo Moog Konttisen ja Mato Valtosen nuoruusvuosista bänditouhujen pyörteissä, ja siinä on paljon mielenkiintoisia juttuja ja erityisesti ajankuvaa. Kontra ja Sleepy Sleepers olivat tuon ajan isoimpia nimiä Suomessa, ja juttuja olisi tietenkin paljon enemmän kuin mitä näiden kansien väliin mahtuu - Sleepy Sleepersistä juttuja löytyy lisää esimerkiksi Jytinää Eestissä -kirjasta. 

Kirjassa katsotaan sinne minne nenä sattuu näyttämään, tarinat polveilevat aivan villisti, eikä minkäänlaista punaista lankaa ole, paitsi nuo sanotut nuoruusvuodet. Esimerkiksi Kjell Starckin isän Mossen kohdalla voidaan sanoa että ollaan jo melko etäällä otsikosta. Äidinkielenopelta ei pisteitä heruisi, mutta kirja lienee tekijöidensä näköinen. Eipä siitä editoinnista ja punaisesta langasta kyllä haittaakaan olisi ollut, mutta tilkkutäkkinäkin tätä kyllä jaksaa lukea jos ja kun oma nuoruusaika osuu edes hiukan tuonne samoille nurkille. Minulla osuu, Kontran ja Sleepy Sleepersin levyt ovat varhaisnuoruuteni ja musiikillisen heräämisen keskeistä soundtrackia. 

Se missä tekijät eniten erehtyvät, on se, että he vakavissaan kuvittelevat juuri oman nuoruutensa musiikin olevan jotain pysyvää ja muuta parempaa. 

Siihen syntiin lankeaa meistä jokainen. 

Mato Valtonen, Moog Konttinen ja Kjell Starck: Kun Suomi-rock puri ja löi. Kapina-rockin synty, nousu, vaino ja (t)uho

Bazar


lauantai 6. helmikuuta 2021

Lamppu syttyy

Jos ajattelet filosofien olevan kuivakkaa ja elämästä vieraantunutta väkeä, kannattaa aloittaa heihin tutustuminen Timo Airaksisesta, joka oli ennen eläköitymistään professori Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella.  

Airaksisen Onnellisuuden opas (2006) on lukemistani kirjoista toistaiseksi ainut onnellisuudesta kertova teos, jossa on oikeasti sanottu aiheesta jotain. Se on: elämä on prosessi, joka jolkottaa jatkuvasti johonkin suuntaan. Onnellisuus löytyy projekteista, jotka aloitetaan ja saadaan valmiiksi. Niin kuin vaikka hyvän kirjan lukeminen. 

Juuri ilmestynyt Himon ilo kertoo sekin onnellisuudesta, mutta vain hyvin vähän. Fokus on seksissä. Ensin pohditaan kuinka aiheesta sopii puhua, ja päädytään Simo Salmisen Pornolaulun metodiin: sanotaan sana niin kuin se on. 

Airaksinen kysyy kirjassa kysymyksiä, joista osa näyttää itsestäänselviltä ja osa hankalilta, aivan niin kuin filosofiassa on aina tehty. Miksi seksiä täytyy olla? Mitä on himo? Mitä on seksuaalinen halu? Mikä on hyvää seksiä, mikä pahaa? Homoseksistä Airaksinen kirjoittaa paljon, ja perversioista ja parafilioista myös. Lopuksi katsotaan tulevaisuuteen ja nähdään siellä pelottavia näkymiä. 

Ja niin kuin filosofian kirjoissa usein, vastauksia ei välttämättä löydy. Pohdintaa kylläkin, ja selkeää sellaista. Aivan kaikkea en ymmärtänyt, mutta enimmäkseen Airaksinen kirjoittaa hyvin helppolukuista tekstiä, jonka ymmärtää kuka tahansa. 

Esimerkiksi käy vaikka se, miksi joillekin homous on niin kovin vaikea asia hyväksyä. Jos toisten seksi ja seksitavat inhottavat, on tullut asettaneeksi itsensä yleisöksi väärään esitykseen. Heteron ei ole hyvä asettua homoparin yleisöksi, tai lasten omien vanhempiensa yleisöksi. Seuraavan kerran kun joku ahdasmieli paheksuu sinulle jonkun homoutta, aseta hänet hänen omien vanhempiensa yleisöksi. Saattaa olla että lamppu syttyy. Tai sitten ei. 

Timo Airaksinen: Himon ilo

Bazar


torstai 21. tammikuuta 2021

Elämän tarkoitus on väärä maali

Eräs kirjailijoita vaaniva ansa on, että lähtee metsästämään liian suurta ja alkaa kirjoittaa elämän tarkoituksesta. Jos kirjoittaja on juuri tuohon aiheeseen perehtynyt filosofi, tilanne on toinen. 

Frank Martelan erikoisalaa on elämän merkityksellisyys, ja Elämän tarkoitus -kirja ohjaakin jo alaotsikossaan lukijan tähän suuntaan. Kirja on hyvin selkeä ja helppolukuinen, ja sen lukuisat viitteet on kattavasti merkitty sille, joka haluaa perehtyä vielä tarkemmin yksityiskohtiin. Martela on suomalainen, mutta käsikirjoitus on kirjoitettu englanniksi, siksi sillä on suomentaja. Oiva suomentaja onkin. 

Kun tuntee, että elämä on hyvin arvokasta, mutta tietää, ettei välttämättä pysty perustelemaan tunnettaan, syntyy kokemus elämän absurdiudesta. Universumin näkökulmasta ihmiselämä on pikkuruinen ja satunnainen, eikä sillä ole universumille juuri mitään arvoa. Olemme vain ohimenevää tähtipölyä maailmankaikkeudessa. 

Tästä syystä elämän tarkoituksen etsiminen on mieletöntä. Martela sanoo: ”älä pohdi elämän tarkoitusta vaan keskity elämän merkityksellisyyteen.” Ja sinun ainutlaatuisen elämäsi kokeminen merkitykselliseksi ei ole Martelan mukaan ollenkaan vaikeaa. 

Martela tiivistää kaiken näin: Ole yhteydessä itseesi tekemällä asioita jotka ovat sinulle tärkeitä. Pyri sinulle tärkeisiin tavoitteisiin. Hyödynnä taituruusalueitasi, olivat ne sitten lakanan viikkausta tai kitaralla tiluttamista. Hakeudu kasvun paikkoihin. Ja tärkeintä on, ettet käperry itseesi: ole yhteydessä muihin rakentamalla läheisiä ihmissuhteita, ja tee toisille jotain hyvää. 

Näin vähistä ja yksinkertaisista palikoista rakentuu merkityksellinen elämä. 

Frank Martela: Elämän tarkoitus. Suuntana merkityksellinen elämä

Suom. Laura Jänisniemi

Gummerus


maanantai 18. tammikuuta 2021

Kieroutunut lukukokemus

Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä oli viime syksyn Finlandia-ehdokas. Kirja sai erikoista mainosta, kun Antti Majander lyttäsi sen Helsingin Sanomissa, tai jos tarkkoja ollaan, Majander kyseenalaisti Finlandia-raadin valinnan. 

Mutta kyllähän Majanderin kirjoitus oli lyttäys. ”Mustaa jäätä on asetelmallisuudessaan jäykkää ja vanhakantaisen ylitunteellista kerrontaa alusta loppuun. Paikoin humoristinen sanailu ei puhalla raikasta ilmaa teoksen maailman ummehtuneisuuteen.”  ”Alituiseen ollaan syvän liikutuksen äärellä. Saahan sellaisista teoksista pitää. Mutta Suomen tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon raadille kyseinen mieltymys ei ole kunniaksi.”

En ole ainoa, joka tarttui kirjaan tuon lyttäyksen siivittämänä, keskustelua aiheesta nousi foorumilla ja toisellakin. En tiedä olisinko muuten kirjaan tarttunutkaan. Nyt lukukokemus oli erikoinen, en muista tällä tavalla koskaan lukeneeni mitään kirjaa: etsin lukiessani noita Majanderin perusteita. Aika kieroutunutta, voisi joku mainita. 

Kyllä, siellä täällä oli lauseita, jotka ehkä olisi voinut poistaa tai lyhentää. Mutta hyvää Vuori-Kemilän teksti on silti, se rullaa kauniisti ja kieli on elävää. Etenkin alussa, kun maailmaa katsellaan lapsen silmin, kerronta toimii erinomaisesti. Havainnot ovat tarkkoja ja uskottavia. Loppupuolella mielestäni rytmi ei ole yhtä toimiva kuin alussa: vauhtia on ehkä vähän liikaa, tapahtumat kulkevat turhan nopeasti ja niitä on paljon. Mutta ei Majander tällaisesta moitteita anna. 

Tuon ”syvän liikutuksen äärellä olemisen” ymmärrän. Koko ajan kirjassa kaikki menee huonosti, jokaisella. Siinä Vuori-Kemilä olisi voinut edes hiukan, edes yhdessä kohtauksessa höllätä. Homoseksuaalinen rakkaus suistaa 70-luvun Suomessa kaiken ja kaikki raiteiltaan, ja lopputulos on tragediaa toisensa perään. Ehkä se on asetelmallista ja jäykkää, mutta syynä saattaa olla se, että homoseksuaalina eläminen merkitsi joutumista asetelmallisiin ja jäykkiin olosuhteisiin silloin. Eikä se ole kirjailijan vika. 

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Karisto


keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Kelluvassa arjessa

Pakopiste on kirja, jonka Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen yhdessä ideoivat. He pyysivät eturivin kirjailijoita kirjaamaan ylös korona-ajan luoman erikoisen tilanteen mietteitä. 

Kirjassa ”kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata”. Koska tehtävänanto on ollut ilmeisen väljä, tekstit ovat ihastuttavan erilaisia keskenään.

Joissain teksteissä pohditaan esseemäisesti koronaeristyneisyyden eri puolia, toiset taas ovat kaunokirjallisempia, tarinoita aiemmin sattuneista tapauksista, jotka kirjoittaja asettaa valottamaan pandemian kourissa kärvistelevien ihmisten kokemuksia. Juuri tällaisena, satunnaisuuden kyllästämänä ja moniäänisenä tällainen kokoelma onkin parhaimmillaan. Ollaan syvällisten kysymysten äärellä, aivan siellä elämän tarkoituksen liepeillä. Koska tekstit ovat lyhyitä ja ääni kellossa vaihtuu koko ajan, kirja on juuri sopiva yhdistelmä keveyttä ja painavuutta.

On teksteissä yhteisiäkin piirteitä. Esimerkiksi se, kuinka tärkeä merkitys hyvinvoinnillemme on vuorokausirytmillä. Kun korona-aika on rikkonut rutiineja ja laittanut monet kellumaan toisenlaiseen todellisuuteen, sellaiseen irrallisuuteen, josta on ennen saattanut haaveilla, moni huomaakin, että arki ja säännönmukaisuus ovatkin aika olennainen asia hyvälle elämälle. 

Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä, Helena Sinervo: Pakopiste

Into


sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Max Seeck tähtää korkealle ja osuu

Max Seeckistä oli juttu Hesarin kuukausiliitteessä. Sitten Max Seeck puhui radiossa. Kummassakin hän kertoi siitä, kuinka pyrkii korkealle, ja on aina pyrkinyt. Radiohaastattelussa hän meni jopa niin pitkälle, että kertoi haaveilevansa Oscar-palkinnosta. Eihän suomalainen sellaista saa sanoa.


Pakkohan tuollaisen keskityksen jälkeen on ottaa selvää, millaista tekstiä Max Seeck kirjoittaa. Ja on kai viisasta aloittaa teoksesta, joka on toistaiseksi suosituin hänen kirjoistaan. Uskollisen lukijan käännösoikeudet on myyty 38 maahan ja se on ollut New York Timesin bestseller-listalla. Aikamoista.

Onhan tämä kirja todella hyvä. Se imee mukaansa heti alkumetreiltä, eikä imu laannu ollenkaan. Päähenkilö Jessica Niemi on poliisi, joka selvittää murhasarjaa. Murhat näyttävät kytkeytyvän Roger Koponen -nimisen kirjailijan noidista kertovaan kirjaan. 

Välillä hypätään toiselle aikatasolle, Jessican menneisyyteen, jossa hän kokee rakkausseikkailun Venetsiassa. Kaikki langat solmitaan, mutta liikoja alleviivaamatta. Niin kuin pitää. 

En ole kymmeneen vuoteen lukenut tämän genren kirjoja juurikaan, mutta aikaisemmalla kokemuksella sanoisin, että erityisen omaperäinen tämä ei ole. Eikä trillereissä oikein sovi ollakaan. Korkealle tähtääminen merkitsee välttämättä alistumista genren tämänhetkisiin konventioihin, niin kuin että päähenkilöllä on salaisuus, ja hänellä on yllättävän paljon henkilökohtaista pelissä tarinassa. Ja että kollegat ovat hahmoina ohuehkoja ja edustavat eri sukupuolia ja ikäryhmiä ja etnisyyksiä. 

Seeck on omien sanojensa mukaan lukenut vain yhden Remeksen, mutta Remekseen häntä on silti verrattu ja tullaan vastakin vertaamaan. Juoni ei ole ollenkaan niin maailmojasyleilevä kuin Remeksissä yleensä on, vauhtia on vähemmän, ja henkilökuvaus on Seeckillä Remestä parempaa. Kuka sitten mistäkin tykkää.

Olennaista on juonen punonnan taito, ja se Max Seeckillä totta vieköön on hallussa. 

Max Seeck: Uskollinen lukija

Tammi


keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Kärvistelyn juju

Miika Nousiainen kirjoittaa hyvän mielen kirjoja. Vadelmavenepakolainen on ylittämätön, koska sen idea on niin kuninkaallisen hieno. Mutta hyviä ovat muutkin. 

Eikä Pintaremontti ole poikkeus. Kirjassa on neljä päähenkilöä, joiden kaikkien elämä on tasapainoilua ja onnen etsintää. Niin kuin meidän kaikkien oman elämämme päähenkilöiden elämät ovat. Sami ja Pesonen etsivät rakkautta, Markus on kolmen lapsen yksinhuoltaja, Samin sisko Henna riutuu miehensä Esan kanssa kun paljon toivottua lasta ei kuulu. 

Kaikkien tielle osuu toinen toistaan kummallisempia esteitä, eikä parisuhteissa tunnu ketään oikein lykästävän. Kunnes lykästää, selvää on alusta asti ettei tällainen hyvän mielen kirja voi katastrofiin päättyä. Sen sijaan katastrofeista sen pitää alkaa, ilman konfliktia ei ole tarinaa. Sami joutuu pulaan valehtelunsa takia ja joutuu pelkäämään henkensä puolesta, tulee pidätetyksikin pari kertaa. 

Pintaremontin huomiot ja elämänviisaudet ovat melko latteita, mutta niihin on kenen tahansa helppo samastua. Parhaaksi huomioksi rankkaan tämän: "Toimiva yhteishuoltajuus on ylin sivilisaation muoto. Kaikille politiikan avainsektoreille pitäisi valita ihmisiä, jotka ovat sopineet huoltajuudesta sovussa. Heillä on varmasti viisautta, joustavuutta, sopeutumiskykyä. - - Helppohan se on toimia niiden kanssa joista pitää, mutta yritäpä toimia vihamiesten kanssa."

Moitin taannoin Minna Lindgrenin Aina on toivoa -kirjaa siitä, että Lindgren laittaa kaikki konfliktit ratkeamaan heti. Tässä suhteessa Nousiainen rakentaa tarinansa paremmin. Ei lukija joudu Pintaremontissakaan kovin kauaa kärvistelemään, mutta tarpeeksi kuitenkin. Ja konfliktit ovat päällekkäisiä niin, että jatkuvasti on jotain jännitettävää. Siinä on juju joka lukijan pitää koukussa, ja siinä on myös juju jonka ansiosta kirja tulee nopeasti luettua. 

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Otava