maanantai 2. elokuuta 2021

Lukuromaaniin mahtuu suuri maailma

Tänään ilmestyy Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän, sain siitä arvostelukappaleen. Kirja lienee alkusyksyn isoimpia satsauksia Aula & Co:n katalogissa. Giordano on minulle uusi tuttavuus, vaikka kansilehden mukaan onkin kansainvälisesti tunnettu ja moninkertaisesti palkittu kirjailija ja teoreettisen fysiikan tohtori. 

Luen enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta, ja ensimmäinen huomioni on sama kuin aina ei-suomalaiseen kirjallisuuteen tarttuessa: tässä kirjassa on aivan valtavasti dialogia, dialogia jopa dialogin sisällä. Uudessa kotimaisessa kirjallisuudessa kun dialogi tuntuu olevan pannassa. Katso vain mitä tahansa suomalaista kirjaa, ainakin niitä kunnianhimoisemmin kirjoitettuja. 

Melkein kuudensadan sivun mittainen teos koostuu siis keskusteluista. Useimmiten niissä yksi kertoo tarinaa ja toinen kuuntelee. Sekin tuntuu oudolta, tässähän rikotaan "näytä, älä kerro" -maksiimia. Mutta nämä huomiot tuskin hetkauttavat ketään muuta kuin sitä, jonka pääasiallinen kirjallinen ravinto tulee Suomesta. 

Giordanon teosta voi hyvin sanoa lukuromaaniksi. Se rakentaa suuren maailman, johon pääsee uppoutumaan oikein kunnolla. Ja parasta on, jos teoksen pystyy lukemaan ilman isoja katkoja. Sellaisen lukeminen on nautinnollista jos kirja on hyvin kirjoitettu. Tämä on. Leena Taavitsainen-Petäjän suomennos rullaa luontevasti. 

Ollaan Italian saappaankorossa, Apulian maakunnassa. Torinolainen päähenkilö Teresa viettää kaikki kesänsä isoäitinsä luona. Hän tutustuu kolmeen poikaan, Berniin, Nicolaan ja Tommasoon. Heistä tulee läheiset ystävykset, ja Bernin kanssa Teresa päätyy naimisiin. Melkein aina on kesä, mutta kontrastejakin on luvassa. Maiseman ja miljöön kuvaus on upottavan komeaa kaikin puolin.

Kansilehdellä kerrotaan, että kirja on "vangitseva romaani nuoruuden unelmista ja niiden hitaasta katoamisesta. Ennen kaikkea se kertoo ihmisten välisestä yhteydestä, kaiken kestävästä rakkaudesta ja oman merkityksen etsimisestä". Näin on. Pitkä teos seuraa ystävysten elämää lapsista vähän yli kolmekymppisiksi, ja tuossa ajassa ehtii tapahtua monenlaista. 

Kirjan alussa vaikuttaa siltä, ettei kovin suuria mullistuksia ole luvassa, että pyörittäisiin pienessä piirissä pienellä alueella, pienin tapahtumin. Mutta se ei ole totta. Vaikka paljon ollaankin paikallaan, ovat käänteet toisinaan aivan valtavan suuria, ja maantieteellistäkin liikettä tulee yllättävän paljon. 

Kaiken keskipisteenä on vanha maatila Spezialen kylässä. Ystävykset elävät siellä kommuunissa, ja ekologiset kysymykset ovat heidän elämässään keskeisellä sijalla. Ovatko puut yhtä tärkeitä kuin ihmiset? Millaisiin toimiin on mahdollista, millaisiin toimiin on lupa ryhtyä luonnon suojelemiseksi? Uskonnolla on myös isohko osa teoksessa. 

Giordano ei tietenkään saarnaa tai anna valmiita vastauksia. Hän näyttää, kuinka kompleksisia me ihmiset olemme, kuinka vähän toisiamme tunnemme vaikka toisin luulisimme. Kuinka monenmoista maailmaan mahtuu. Sellaisesta tunnistaa hyvän kirjallisuuden. 

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Aula & Co


maanantai 26. heinäkuuta 2021

Missä on suomalainen dick-lit?

Oletin Anna-Leena Härkösen uutuuden olevan taas kolumnikokoelma. Ei se ollut. Se on romaani.  

Tai pienoisromaani ainakin. Päähenkilö Irina on sellissä, hän on puukottanut jotakuta vatsaan. Mitä siis on tapahtunut? Tällainen on Rikospaikan juonikuvio. Mutta oikeasti puukotus on vain sivuseikka, koukku saada lukija pysymään kyydissä. Oikeastaan aika tarpeetonkin. 

Pääasiassa ovat ihmissuhteet, tarkemmin sanoen naisten ihmissuhteet. Naisia on kolme, naisia on aina kolme. Neljä on liikaa, kaksi liian vähän. Käydään kahvilla, juodaan viiniä, puhutaan miehistä. Sekoillaan hiukan. Niin kuin naistarinoissa aina tehdään. Osaksi siksi että niin naiset toimivat, osaksi varmaankin ironisesti, koska kaikki on niin kliseistä. Tunnistan kirjan chick-litiksi.

Elämä on kliseistä, ja Härkönen on erinomainen kirjoittaja. Tässä ei ole mitään uutta, mutta tämä on naisviihdettä parhaimmillaan, sujuvaa ja hauskaakin. Ja mieskin sen näköjään pystyy lukemaan. 

Mieslukijana ajattelin koko ajan, millaisia ovat vastaavat miehille suunnatut kirjat. Onko sellaisia olemassakaan? Vares-dekkarit? Ehkä hiukan, mutta ne ovat dekkareita, eri genreä. Miesten väliset ihmissuhteet eivät ilmene kahviloissa, vaan ne ilmenevät yhteisinä projekteina. Kavereita nähdään kun on jotain tekemistä yhdessä. 

Erä- ja metsästyskirjat ovat varmaan sitten tämän kirjan miehinen vastine. Kumpikaan ei kiinnosta minua yhtään, joten joudun lukemaan aivan muille kirjoitettuja kirjoja. Kuka kirjoittaisi kirjan miesten välisestä ystävyydestä, jossa ei olla luonnossa ja jossa sekoillaan hiukan? 

Vai onko minulta vain mennyt koko suomalainen dick-lit ohi jostain syystä?

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka

Otava


keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Yksinkertaista mutta niin kovin vaikeaa

Daniel E. Liebermanin Ihmiskehon lyhyt historia. Evoluutio, hyvinvointi ja sairaudet on mielenkiintoinen kirja. Se kertoo siitä, miltä ihmiskehon nykytila näyttää kun sitä katsoo oikein kaukaa. 

Ihmiskunnan varhaisina aikoina kaikenlaiset muutokset olivat usein sattumanvaraisia, ja ne johtuivat useimmiten ilmaston muuttumisesta. Evoluutio tuottaa erilaisia sopeumia, paremmat hampaat tai pystyasentoon sopivan selän rakenteen. Ihmisen kehityshistoriassa suurin sopeuma on kuitenkin ollut kykymme kehittyä kulttuurin eikä ainoastaan luonnonvalinnan myötä. 

Näin puhuu Lieberman: ”Kaikkein hyödyllisin oppi, jonka voimme löytää lajimme rikkaasta ja monisyisestä kehityshistoriasta on se, että emme kykene ylittämään biologiaamme kulttuurin avulla. - -  Niin älykkäitä kuin olemmekin, pystymme muokkaamaan esivanhemmilta perimiämme kehoja ainoastaan pinnallisesti ja on vaarallisen ylimielistä kuvitella, että kykenisimme tuottamaan parempia jalkoja, maksasoluja, aivoja ja muita kehon osia kuin luonto. Halusimme tai emme, olemme jokseenkin rasvaisia, turkittomia ja kahdella jalalla kulkevia kädellisiä, jotka himoitsevat sokeria, suolaa ja rasvaa, mutta olemme yhä sopeutuneet syömään monipuolista ravintoa, joka koostuu kuitupitoisista hedelmistä ja vihanneksista, pähkinöistä, siemenistä, mukulakasveista ja vähärasvaisesta lihasta.”

Ylipainon rinnalla liikkumattomuus on suurin uhkamme evoluutiohistoriallisesta näkökulmasta. Tärkeämpää kuin yrittää löytää hoito kaikkiin vaivoihin on pyrkiä ehkäisemään niitä, ja nimenomaan evoluutiohistorian näkökulmasta. Syömällä paremmin, liikkumalla enemmän. Yksinkertaista mutta niin kovin vaikeaa.

Wall-e -elokuva on asian ytimessä. 

Daniel E. Lieberman: Ihmiskehon lyhyt historia. Evoluutio, hyvinvointi ja sairaudet

Into


sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Siksi kirjallisuus

Viime jouluaattona kohotimme tunnelmaa lukemalla Taatan joulusaarnaa, joten tasapainon vuoksi juhannuksena piti lukea Silja, kun en sitä ole ennen lukenut. 

Jos joulusaarnassa oli hiukan hassun pateettinen sävy, Siljassa ei sellaisesta ole jälkeäkään. Onpa huikea kirja! Uskomattoman kaunis ja värikäs kieli ei tietenkään yllätä, eikä liioin upeat luontokuvaukset. Melkein aina kirjassa on kesä, mikä sopii tähän kohtaan kerrassaan mainiosti. 

Joskus nuorena muistan yrittäneeni jotain Sillanpäätä lukea, mutta ei oikein napannut. Siinähän ei ole muusta kyse kuin että nuori ei ole lukenut tarpeeksi osatakseen arvostaa mestarillista kielenkäyttöä. 

Surullisen moni ei koko elämässään lue sen vertaa. 

Tekstinäytteen voi ottaa mistä tahansa: "Vaikka hänen elämänsä päivä päivältä tuli kauniimmaksi ja ikään kuin selvemmäksi, vaikka se jo kohosi verrattomasti korkeammalle kuin noiden, jotka tuolla ja täällä raatoivat ja toisia raadatuttivat, oli hän kumminkin siinä tilassa, ettei voinut itse tehdä mitään. Jossain olemuksen pohjalla tuntui tämä ristiriita etäisenä ilkeänä puserruksena."

Senkin olin jostain ehtinyt lukea, että teoksen sanoma kiteytyy suomalaisen luonnon ja viattoman tytön rinnastamiseen, ja hengen voittoon materiasta. Koska 1900-luvun alussa kuolema ei ollut tavaton vieras, suhde siihen oli väistämättä toisenlainen kuin nyt. 

Kaksi asiaa yllätti. Ensimmäinen oli rakenne: aluksi kerrotaan lyhyesti, kuinka tulee käymään. Sitten on puolikas kirja Siljan isän eloa, ja toinen puolikas itse Siljaa. Selkeää ja jykevää. Elämä on tavallista ja pientä maalaiselämää, tavallisten ja vähäpätöisten ihmisten edesottamuksia. Tähän liittyy toinen yllätys: sisällissota on isohkossa osassa juonta, ja myös alkupuolen juonenpunonta siitä, kuinka Siljan isän Kustaa Salmeluksen suhteet vaimon sukuun menevät kiemuraan, on yllättävän hienosti ja lähes dekkarimaisella twistillä kerrottu. 

Kirjasta tehtyä elokuvaa en kyllä aio katsoa. Ihminen pysyy samana, ihmisenä olemisen esittäminen ei. Siksi kirjallisuus. 

F. E. Sillanpää: Silja. Nuorena nukkunut eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta

Otava


lauantai 12. kesäkuuta 2021

Poukkoilevaa filosofiaa

Ilkka Niiniluotoa olen muistaakseni lukenut useammankin kirjan verran joskus opiskeluaikoina. Hyvän elämän filosofiaa on ilmestynyt vuonna 2015, palataanpa siis Niiniluodon pariin pitkästä aikaa. 

Tämä ei ole yksi teksti vaan kokoelma Niiniluodon esitelmiä, puheita ja artikkeleita 90-luvun alusta vuoteen 2015. Niissä pohditaan monenlaisia filosofisia asioita kuten erilaisia ihmiskäsityksiä, etiikkaa, rahan merkitystä onnellisuudelle, ihmiselämän kaarta, liikuntaa ja vaikka edistyksen ideaa. Hyvän elämän ajatus kokoaa hajanaiset aiheet yhteen, vaan ei kovin kiinteästi. 

Hajanaiset aiheet ja pitkä aikajänne eivät ole eduksi tälle kokoelmalle. Aiheiden monipuolisuus ei sinänsä haittaa, mukavaahan se on että katsellaan ja ajatellaan sinne sekä tänne. Mutta se kyllä haittaa, että tekstit ovat haastavuustasoltaan huomattavan erilaisia keskenään. Jotkut aivan helppolukuisia, jotkut todella vaikeita. Lukukokemusta voisi kuvata esimerkiksi poukkoilevaksi. 

Piristävää tällaisen lukeminen kaikesta huolimatta on. 

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa

Suomalaisen kirjallisuuden seura


keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Parhaassa sarjassa

En ollut tajunnut että e-kirjapalvelussani saattaisi olla Teemu Keskisarjan teoksia. Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi Keskisarjan uudesta kirjasta, ja niinpä tulin huomanneeksi että Keskisarjaa löytyy paljonkin Suomalainen Plussasta. Myös aivan uusi Kyllikki Saaren murhasta kertova opus. 

Miten sitä voikaan tulla kirjasta iloiseksi! Tai iloisuus on kai väärä sana kun murhasta on puhe. Mutta Keskisarja kirjoittaa niin hillittömän hyvin että kaikenlaista positiivista nousee väkisin pintaan lukiessa. Kirja sujahti kahdessa illassa, paljon kauemminkin olisin voinut tätä jatkaa. 

Keskisarjan kynä luistaa, mutta parasta on se, kuinka laveasti hän maailmaa katselee. Jos pitäisi nimetä tolkun ihmisen malli, se olisi Keskisarja. Hän ei hötkyile muotien tai virtojen tai poliittisen korrektiuden suuntaan sen kummemmin kuin mihinkään muuallekaan. Suomen kieltä hän vaalii sen koko kirjolla, joten tällaisessa tietokirjassakin saa kiroilla jos sen tekee taiten. 

Kirjan outo alaotsikko on hyvä, koska siitä juuri tässä on kyse: Keskisarja on KRP:n arkistoista ja muista lähteistä selvittänyt läheisimmin Kyllikki Saaren murhaan liittyvien henkilöiden vaiheet ennen ja jälkeen toukokuun 1953. Historia tulee lähelle ja eläväksi. Saattaa jopa olla että murhaaja löytyy, mutta sitähän ei kukaan voi tietää. 

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia

WSOY


perjantai 28. toukokuuta 2021

Ai että muka kiltti ja fiksu menestyy?

Suomalainen plus -kirjavalikoimaa selatessani silmiin sattui Ari Turusen Ettekö te vieläkään tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden kultainen kirja. Se näytti mielenkiintoiselta, niinpä luin sen. 

Kirja on jatkoa vuonna 2010 ilmestyneelle Ettekö te tiedä, kuka minä olen -opukselle. Koska maailma ei kymmenessä vuodessa ole mennyt ainakaan parempaan suuntaan ylimielisten vallanpitäjien ja julkkisten suhteen, on kirjalle paikkansa. 

Vuonna 2010 ei Trumpia ollut sellaisena kuin nyt, eikä esimerkiksi Jair Bolsonarosta tiedetty mitään. Myös Tytti Yli-Viikari on päässyt mukaan. Todellisuus tarjoaa jatkuvasti uutta materiaalia tällaiseen kirjaan. 

Kirjassa ei sen kummemmin analysoida ylimielisyyttä tai narsismia, vaan siinä kerrotaan esimerkkitapauksia antiikista nykypäivään. Ja nehän ovat mielenkiintoista luettavaa, kaikessa karmeudessaan. Jotkut jutut ovat ennestään tuttuja, useimmat eivät. Esimerkiksi Picasso on sanonut: ”Kenelläkään ei ole todellista merkitystä minulle. Muut ihmiset ovat minulle kuin auringonvalossa kelluvia pölyhiukkasia. Vaatii vain luudanlakaisun ja he häipyvät.” FIFAn Sepp Blatter, joka kellui lahjusten ja kohtuuttomien työsuhde-etujen pilvilinnoissa, ei pyydellyt kiinni jäätyään anteeksi vaan sanoi: ”Olen pahoillani siitä, kuinka minua kohdellaan tässä maailmassa.”

Karmeinta tässä tietenkin on se, että ihmiskunta ei opi ikinä mitään: ylimielinen ja härski menestyy, pääsee valtaan ja julkisuuteen. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Opeta siinä sitten omille lapsille tai oppilaille että kiltteys ja fiksuus kannattaa.  

Ari Turunen: Ettekö te vieläkään tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden kultainen kirja

Atena


keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Lajinsa parhaimmistoa

Sanottakoon se heti: Smack-yhtyeen tarinan kertova Kuolemantuomitun laulu -kirja on lajinsa parhaimmistoa. 

Rock-yhtyeistä tai populaarimusiikista ylipäänsä kertovat kirjat kun tapaavat olla melko heikkoja esityksiä. Joskus ne ovat namedroppingia, joskus ne ovat puuduttavia listoja levytetyistä kappaleista tai tehdyistä keikoista. Heikoimmillaan niissä ei sanota juuri mitään, niin kuin vastikään lukemassani Rammstein-kirjassa

Musiikista niissä harvemmin puhutaan. 

No, viime mainittu pätee Kuolemantuomitun lauluunkin. Ei Jokelainen kerro Smackin sointukierroista tai analysoi Clauden laulamia melodioita, ei hän selvitä edes Manchurian tai Ranen kitaroiden sointivärejä tai riffien rakenteita. Koska Smackin biisit ovat musiikillisesti ihan tavallisia rokkibiisejä, ei niissä ole mitään analysoitavaa. Samat rakenteet säkeistöine ja kertosäkeineen kuin kaikissa muissakin poppibiiseissä, samat soittimet Beatlesista Metallicaan ja Måneskineen. 

Eikä asiantilassa ole mitään huonoa tai yllättävää. Populaarimusiikki on sellaista. Viehätys piilee ihan muualla. 

Parhaissa romaaneissa kerrotaan ihmiskohtaloista, ja sama pätee pohjimmiltaan myös rokkikirjoihin. Jokelainen fokusoi Smackin laulajaan Claudeen, jonka elämä oli dramaattista ilman dramatisointiakin. Claudella oli synnynnäinen sydänvika, ja 16-vuotiaana hän sai kuulla elävänsä korkeintaan 30-vuotiaaksi. Claude kuoli kaksi kuukautta 30-vuotispäivänsä jälkeen. Sitä ennen hän eli, lujaa. Hän oli arvaamaton ja vaarallinen, hiukan ulkopuolinen, ja loistava laulaja loistavalla soundilla. Eikä muu ryhmä jäänyt yhtään huonommaksi. 

Kirja täyttyy alkoholinhuuruisista seikkailuista, ensin Helsingin yössä, sitten Kalifornian auringon alla, ja lopuksi taas Helsingissä. Ja niitä seikkailuja riittää. Jokelainen on taitava kirjoittaja, mikä tarkoittaa että hän tietää mitä kirjassa saa ja mitä ei saa tehdä: tekstissä ei ole toistoa, sitä on helppo lukea ja seurata, siinä on ymmärrystä ja lämpöä, ja sitä dramatiikkaa - eli iloja ja suruja, odotuksia, pettymyksiä.

Olimme samoissa kuvioissa Boycottin kanssa kuukauden verran Kaliforniassa kesällä 1990 tekemässä levyä, joten kirja sujahti käsissäni hurjaa vauhtia. Kirjan sivulta otetussa kuvankaappauksessa näkyy, että soitimme Boycottin kanssa tiistaina näköjään Basementissa. 

Vähäisemmälläkin tarttumapinnalla kirjasta saa kuitenkin paljon irti. Se kertoo ajasta, jota ei enää ole. Rockbändit ja rock-elämäntapa eivät ole enää pitkään aikaan olleet sitä mitä ne tuolloin 80-90-luvun vaihteessa olivat. Siksikin tällainen taidokas taltiointi on kullanarvoinen. 

Eikä tuo edellä sanomani pidä paikkaansa: Smackin biisit eivät olleet ihan tavallisia. Erityisen niistä teki bändin ja varsinkin Clauden soundi, joka oli omaperäinen ja edellä aikaansa. Guns N’ Roses ja Nirvana ovat selkeästi ja ääneen sanoneet, kuinka tärkeä esikuva Smack niille oli. Smackin kohtaloksi vain tuli pysyä pienten piirien tuntemana esikuvana, piilossa suurelta julkisuudelta. Se on todella ikävää, mutta tuuristahan kaikki on lopulta kiinni. Yhden ison menestyksen takana on aina tuhansia, jotka eivät menestyneet isosti. Olkoon kuinka edelläkävijä tahansa. 

Jos haluaisi, tätä kirjaa voisi lukea myös etäämmältä (näinhän kukaan ei koskaan tee). Silloin siinä näkyisi ihmisiä, jotka eivät käyneet kouluja eivätkä menneet töihin, luistelivat siis laiskuuttaan yhteiskunnan rattaiden ulkopuolella. Joivat vain viinaa ja tekivät välillä biisejä ja soittivat sitten niitä. Mistäs sitä nuori kapinallinen voisi tietää, että arki ja päivätöissä käyminen ovat juuri ne joiden avulla ihminen pysyy kasassa ja hetkittäin jopa onnellisena. 

Itse heräsin kirjan myötä huomaamaan, kuinka valtavan iso vaikuttaja Smack minulle on ollut, vaikka en ole tähän asti sitä sellaisena osannut pitää. Se ei ole ihan huonosti, ei kirjalta eikä bändiltä. 

Jarkko Jokelainen: Smack. Kuolemaantuomitun laulu

Like


tiistai 25. toukokuuta 2021

En kuulu kohderyhmään

Pekka Jaatisen Kalpeat sotilaat kertoo sodassa vaikeasti haavoittuneiden miesten huumehelvetistä. Kirja sijoittuu 1940-luvun Helsinkiin. 

Tarinalla on kolme kertojaa: kaverukset Asser ja Lenne, jotka taistelevat pakkiparina rintamalla ja haavoittuvat. Asser saa reiän päähän, Lenneltä lähtee jalka. Kivunlievitykseen ja myös yskänlääkkeenä käytetty heroiini jättää miehet koukkuunsa, ja sodan jälkeen elämä on pelkkää seuraavan piikin odottamista. 

Kolmas kertoja on Nelly, Lennen morsian. Sodan aikana kaikki on heidän välillään hyvin, mutta sodan jälkeen Lennen narkomania tuhoaa heidän suhteensa ja he eroavat. Lenne ja Asser ajautuvat asumaan kojuun Mankkaalle, ja tietenkin rikoksiin. Nelly elää tylsää elämää yksinään raitiovaunun rahastajana. Pelastusarmeijan ihana Suoma-neiti on sekä Lennen että Asserin haaveiden kohde. 

Kalpeat sotilaat sisältää valtavan määrän ajankuvaa ja monenlaista faktaa löytyy niin sodasta, huumeista kuin 40-luvun Helsingistä. Jaatinen on tehnyt ison taustatyön, ja siinä on tämän kirjan voima. Mutta valitettavasti muuten kirja ei ole kovin kaksinen. Useimmiten Jaatinen kertoo eikä näytä, ja infodumppausta on paljon: ajankuvasta ja yksityiskohdista tulee luennoimista tai tietokirjallisuutta, ei kaunokirjallisuutta. Lauseissa on parhaimmillaan lennokkuutta mutta useammin kömpelyyttä. Tarina on melkoisen ennalta-arvattava, ja lopun tuhkimokäänteet olisi pitänyt jättää pois. 

En yleensä lue sotakirjallisuutta, ja tämä teos vahvisti valintani oikeaksi. En taida kuulua kohderyhmään. 

Pekka Jaatinen: Kalpeat sotilaat

Johnny Kniga


maanantai 17. toukokuuta 2021

Enemmän kuin nimellistä syvällisyyttä

Johanna Vuoksenmaa tunnetaan elokuvantekijänä. Pimeät tunnit on hänen esikoisromaaninsa, ja se on todella hyvä kirja. Siitä varmaan saisi elokuvankin jos haluaisi, mutta ennen kaikkea se on erinomaista proosaa. 

Kirja kertoo vuodesta 1977, ja päähenkilönä on 12-vuotias Pauliina. Kertojia on kaikkiaan kolme: Pauliina, hänen isänsä Esa, ja kolmantena on kaikkitietävä kertoja, joka on toisinaan lumihiutale, toisinaan harakka, toisinaan vain kaikkitietävä kertoja. Pimeät tunnit viittaa sähkökatkoihin, joita sähkölaitoksen lakko tuon vuoden keväällä Hämeenlinnassa aiheutti. Virtaa saatiin tunti, sitten oltiin pimeässä tunti, ja niin edelleen. 

Nimellä on tietenkin syvällisempikin merkitys: ihmisten elämissä tapahtuu ikäviä asioita, joskus pimeässä, joskun valossa. Tämä nimellinen syvällisyys ei kuitenkaan tee tästä eikä mistään muustakaan kirjasta hyvää. 

Hyvän tästä kirjasta tekee moni muu asia. Ensinnäkin minuun uppoaa parhaiten juuri tällainen, suomalaista arkea kuvaava proosa. Pienine yksityiskohtineen ja ajankuvineen, kuitenkin hienovaraisesti annosteltuna. Toiseksi kertojien kolmijako toimii komeasti, kun kerronta tapahtuu usein hiukan sivussa suurimmista tapahtumista. Tosin kukaan ei ole sivullinen, kaikkia kosketetaan tarinan käänteillä. Pauliina kasvaa aika paljon isommaksi tytöksi, ja Esa kasvaa sillä lailla kuin aikuiset kasvavat. Perheenjäsenille, sukulaisille ja ystäville tapahtuu myös, mutta henkilöitä ei ole yhtään liikaa. Konflikteja on, mutta yhtä lailla toivoa. 

Kolmantena ansiona voi mainita vaikka kielen. Se on simppeliä, ja kertojanäänissä on sopivasti vaihtelua, ja toisinaan se nousee kauniiseen lentoon. Neljänneksi nostan tähän muodon: kaikki liittyy kauniisti kaikkeen. Sähköttömyyden monet puolet tulevat hienosti katettua. Listaa voisi jatkaa, mutta riittäköön tämä nyt. 

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Otava


torstai 13. toukokuuta 2021

Rammstein-kirjallisuus ei korkeuksiin kurkota

Meille Rammstein-faneille ei lukemista kovin paljon ole tarjolla. Kosketinrunkkari oli mainio kirja, mutta Rammsteinista se ei kerro mitään. 

Samana vuonna 2016 Flaken kirjan kanssa ilmestyi Ulf Lüdeken Rammstein. Koko tarina. Se ei ole kovin hyvä kirja, ja pienikin se on. Syy ei kuitenkaan niinkään ole kirjoittajan vaan sen, ettei materiaalia juurikaan ole. Bändin jäsenet antautuvat haastateltaviksi äärimmäisen harvoin, joten tekstissä lähinnä kerrotaan sellaista minkä jokainen lukija on jo voinut itse havainnoida kuuntelemalla bändin musiikkia tai katselemalla videoita. Musiikkianalyysit eivät ole kovin taidokkaita. 

Jonkin verran mielenkiintoisia juttuja kuitenkin on. Soittajien juuret ovat DDR:n ajan Berliinin punk-piireissä. Keikkoja pidettiin 80-luvulla kirkoissa, koska Stasi jätti kirkon vähemmälle valvonnalle kuin klubit. Pikku faktat ovat myös kivoja, kuten vaikka että jenkkikiertueella Rammstein kulki 24 rekan voimin, tai että Till Lindemanin suuhun laitettu valo ajateltiin toteuttaa suupielessä kulkevan ihonvärisen johdon avulla mutta laulaja halusi poskeensa reiän. Josta sitten kykeni ruiskuttelemaan juomaa ympäristöön. 

Ulf Lüdeke: Rammstein. Koko tarina

Suom. Juho Nurmi

Minerva


maanantai 10. toukokuuta 2021

Tarpeellinen johdatus nykkärin kokemiseen

Kun kauan sitten opiskelin musiikkitiedettä, löysin professori Mikko Heiniön innostuneella ja huiman asiantuntevalla opastuksella uuden taidemusiikin, josta en sitä ennen tiennyt juuri mitään. Ja se mistä ei tiedä mitään on tietenkin paras ja kiinnostavin suunnistuskohde. 

Osmo Tapio Räihälä on myös opiskellut Heiniön johdolla musiikkitiedettä ja kokenut saman innostuksen. Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa -kirjalle on todellakin paikkansa. Niin kuin Räihälä kirjoittaa, aiheesta ei julkaista nykyään juuri mitään, ei kirjoissa eikä lehdissä. Heiniö kirjoitti professoriaikoinaan ahkerasti ja paljon, ja esimerkiksi Jan Maegaardin Musiikin modernismi 1945-1962 (1984) on mainio teos, mutta 2000-luvun puolella nykytaidemusiikki on ollut todella paitsiossa. 

Muillakin taiteenaloilla on ollut 1900-luvun puolivälissä murroskohtansa, mutta musiikki tuli rikkoneeksi välinsä yleisöön kaikkein pahiten.

Räihälä käy liukkain kielin aiheensa kimppuun. Aluksi hän määrittelee klassisen musiikin ja kuinka se tuli vääjäämättömään päätökseensä. Sitten pohditaan taiteen olemusta ja säveltäjyyttä. Sitten Räihälä käy läpi 1900-luvun modernismin innovaatiot ja antaa kaikista tiiviin ja inspiroivan kuuntelulistan. Kirjaa on syytä lukea YouTuben kera, sillä mikään teksti ei avaa näitä maailmoja niin kuin musiikkiesimerkit. 

Lopulta päädytään ruotimaan taidemusiikin tämänhetkistä tilaa ja Räihälä antaa opastusta siihen, kuinka tuota vaikeaa musiikkia pitäisi lähestyä: ymmärtämisen yrittäminen on väärä lähtökohta, sen sijaan Räihälä ehdottaa kokemisen käsitettä. Ja tietenkin Räihälä muistaa muistuttaa, että jokainen on kyllä uutta taidemusiikkia kuullut ja sujuvasti kokenut, nimittäin jännitys- ja kauhusarjoissa ja -elokuvissa. Tasa-arvosta ja rasismistakin Räihälä kirjoittaa, niin kuin näinä aikoina kuuluu. 

Tätä kirjaa on koko ajan ilo lukea, niin värikkäästi ja sujuvasti Räihälä kirjoittaa. Musiikkitermit Räihälä selittää, mutta lukijan ei tarvitse tietää niistä mitään kyetäkseen seuraamaan tekstiä. Ikävä totuus tosin on, että taiteesta saa enemmän irti se joka siitä enemmän tietää. Nykytaidemusiikki avautuu kunnolla vasta sille, joka vaivautuu perehtymään koko sen pitkään historiaan. Ja siksi on väistämättä niin, että yhä lyhytpinnaisemmaksi käyvä nykyihminen ei kovin helposti nykytaidemusiikin eli nykkärin pariin etsiydy. Popmusiikki muuttuu vuosi vuodelta yksinkertaisemmaksi ja etääntyy musiikin ytimestä kohti muita asioita. 

Mutta sinä, joka haluat enemmän musiikilta ja elämältä, aloita tästä kirjasta. Se avaa ovia joita et todennäköisesti tiennyt olevan olemassakaan. 

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

Atena


lauantai 1. toukokuuta 2021

Suurmies pienenä

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli komea kirja Albert Edelfeltistä pienenä ihmisenä. Tämä Suruttomat kuulemma kertoo Tyko Sallisesta samalla reseptillä, pitäähän sellainen lukea. 

Tyko Sallisen nimen kun lyö Google-hakuun niin saa tietää että hän oli kotityranni ja muutenkin ihan kamala ihminen. Ja lisäksi hän maalasi tauluja, joista ei kukaan tykännyt koska ne halvensivat Suomen kansaa. 

Herkullinen asetelma siis romaanintekijälle. Päähenkilöksi ei kuitenkaan voi laittaa Tyko Sallista, koska tyranniudesta ei sillä tavalla pysty kertomaan. Joten Hiidensalo laittaa kolme Sallisen läheistä puhumaan: vaimo Helmi ja lapset Taju ja Eva kertovat kukin vuorollaan taiteilijan elämästä. Siitä ei draamaa puutu. Ollaan köyhiä, mies pettää ja katoaa, ja kun vaimo tulee raskaaksi, lapset otetaan häneltä pois. Ei ihme että vaimo päätyy mielisairaaksi ja ennenaikaiseen kuolemaan. 

Nuo kaikki ovat faktoja, ja niiden varaan Hiidensalo rakentaa teoksensa. Jälkisanojen mukaan kaikki voisi olla totta, vaikka joitain yksityiskohtia tai vuosilukuja on hiukan muuteltukin. Tottahan tarina ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin. Elämä on tylsää, tarinaksi jalostettu elämä on sen sijaan erittäin kiinnostavaa. 

Varsinkin kun sen tekee näin hienosti kuin Hiidensalo. Perhesuhteiden kokonaisuus avautuu vähitellen, samoin tyrannius - eihän kukaan pariutuessaan tyranni ole. Kauniilla kielellä Hiidensalo kuvaa rumia asioita, joiden keskiössä on äärimmäinen epäoikeudenmukaisuus ja naisen surkea asema sekä perheessä että taiteilijana sata vuotta sitten. Ajankuvaa on mukana, mutta sopivan pienesti, kaiken ensyklopedisuuden Hiidensalo välttää täysin. 

Näkökulmia vaihtamalla asioihin saadaan kaksoisvalaistusta, ja sehän toimii. Ainoa minäkertoja on Helmi. Taju ja Eva kerrotaan kolmannessa persoonassa, toisinkin voisi varmaan olla. Ja on näköjään ollutkin, koska viimeiseen lukuun on jäänyt yksi lause väärään persoonamuotoon. 

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava


lauantai 10. huhtikuuta 2021

Leikolat ihmemaassa

On varmaan ihmisiä jotka eivät tykkää Ismo Leikolan jutuista. Nimittäin he, jotka eivät ole niitä vielä kuulleet. Luulisin että kaikki muut niistä tykkäävät. Niinpä Ismon ja vaimonsa Angelikan kirjoittamalle kirjallekin luulisi löytyvän lukijoita. 

Kirja kertoo siitä kun Leikolan pariskunta muuttaa Los Angelesiin Ismon voitettua maailman hauskin ihminen -kilpailun. Vaimo ei ole mukana turistina, vaan he tekevät koomikon työt yhdessä, ainoastaan lavalla heistä näkyy vain toinen. 

Amerikan ihmemaa osoittautuu ensi metreillä byrokratian ihmemaaksi: kodin perustaminen on äärimmäisen vaikeaa ja hidasta muualta tulleelle. Esimerkiksi pankissa tai lääkärissä asiointi tai niinkin arkinen askare kuin imurointi on suomalaisnäkökulmasta absurdin hankalaa. Ura etenee kuitenkin, välillä pienin, välillä isoin askelin. Suurin askel on Conan O’Brienin shown viisiminuuttinen ass-juttu. Vain yhdestä asiasta puhuminen on poikkeuksellista ja iso riski, mutta se osoittautuu kannattavaksi ja avaa valtavasti uusia ovia, muun muassa yksityislentokoneeseen. 

Kirjassa kerrotaan kahdesta asiasta: pariskunnan asettumisesta uuteen maahan ja koomikonuran etenemisestä, sekä Suomen ja Yhdysvaltojen vertailusta. Kumpikin on mielenkiintoista, eihän kukaan suomalainen ole aikaisemmin Yhdysvalloissa näin menestyksekkäästi stand upia tehnyt. Ja huomiot kulttuurieroista ovat teräviä ja moniulotteisia. 

Suo, kuokka ja Hollywood on oikein sujuvaa tekstiä, ja sitä lukee nopeasti ja mielikseen. Tekstissä tavoitellaan leppoisaa sävyä sijoittelemalla puhekielisiä sanoja sinne tänne, mutta eihän sellainen sekoittelu oikein toimi. Olisi kannattanut lukea enemmän, esimerkiksi vaikka vain Satu Rämön kirjoja, joissa vertaillaan Suomen ja Islannin asioita suomalaisen näkökulmasta. Kirjat kirjoitetaan kirjakielellä, puhe hoituu puhekielellä. Sekoituksesta syntyy vain ei-niin-sujuvaa tekstiä ja aloittelevan kirjoittajan vaikutelma - mitä kirjoittajat tietysti kirjojen maailmassa ovat. 

Toinen kritiikin kohde ovat keittöfilosofiset ja -psykologiset jaksot, joissa mietiskellään esimerkiksi mielipiteiden olemusta tai politiikkaa. Ne olisi voinut jättää pois. Tai sitten kirjoittajien olisi pitänyt lukea ensin muutama kymmenen aihetta käsittelevää kirjaa ettei ihan mutulla tarvitse mennä. 

Suo, kuokka ja Hollywood ei ole erityisen hauska kirja: jos haluat nauraa, katso YouTubesta Ismon videoita, niitä on siellä aika paljon. Mutta tämä kirja on mainittuine puutteineenkin erittäin kiinnostavaa ja viihdyttävää lukemista. 

Angelika ja Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Siltala


keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Raamattua lukeva pirukin voi yllättyä

Lars Sundin Missä musiikki alkoi oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2018, ja takakannen mukaan "tekstissä raikaa popmusiikki". Pitäähän sellainen teos lukea. 

Musiikinopettajana luen tietenkin musiikkia käsitteleviä kirjoja kuin piru Raamattua. Se ei johdu ilkeydestä vaan siitä yksinkertaisesta havainnosta että hirvittävän moni kirjailija on jättänyt musiikkia koskevat faktat tarkastamatta. Vaikka sama taitaa koskea mitä tahansa erikoisalaa. 

Kirja sijoittuu enimmäkseen Pietarsaareen, ja heti alussa tulee paljon kadunnimiä. Lukijaa kiinnostaa, onko miljöö keksitty vai onko Pietarsaaressa oikeasti tuon nimiset kadut. Ensimmäisenä mainitaan Suurkatu. Jahas, Google Mapsin mukaan sellaista ei ole Pietarsaaressa, miljöö on siis fiktiivinen. 

Eikäku. 

Miksi suomentaja ei ole vaivautunut edes toiseen painokseen katsomaan oikeasti karttaa: Pietarsaaren Storgatan on suomeksi Isokatu. Eipä ala hyvin tämä lukukokemus. 

Sitten tulee niitä musiikkilapsuksia. Sivulla 149 mainitaan "efektivahvistin", joka lienee päätevahvistin. Sivulla 159 puhutaan Marshall JPM-vahvistimesta, jonka jokainen kitaraan kajonnut tietää JMP:ksi. Sivulla 252 sydän lyö "yhdeksäsosia", jollaisia ei musiikissa ole (tämä saattaa tosin olla tahallinen tehokeino). Jimi Hendrix soittaa Woodstockissa "hurjaan ylävireeseen viritetyllä" kitaralla - minun korviini hänen kitaransa on tuolla keikalla hiukan alavireinen. 

Pikku juttujahan nuo ovat. Niitä enemmän mietityttää se, kuinka kerronta loikkii kummallisesti sinne tänne ja palaa samoihin aiheisiin yhä uudelleen. Kunnes sivulla 270 lukee: "Minähän olen käsitellyt aihetta jo aiemmin ja palaan siihen aivan varmasti vielä uudelleen ihan sen sinfoniamuodon mukaisesti, jota yritän kertomuksessani noudattaa". 

Ei hemmetti, tämä kirjahan on aivan nerokas. 

Kirjassa on neljä osaa, kuin sinfoniassa, ja se todellakin käsittelee teemojaan ja aiheitaan juuri niin kuin sinfonioissa käsitellään: niihin palataan, niitä muunnellaan ja katsellaan eri kulmista. Ja kerronta on todella maukasta ja sujuvaa, tarinat mielenkiintoisia, ja kokonaisuus imee komeasti. Kyllä tiesi Finlandia-esiraati mitä teki kun nosti tämän ehdokkaaksi. 

Ja niin olen myyty. 

Missä musiikki alkoi kertoo säveltäjä Alf Holmin kasvamisesta lapsuuden ja nuoruuden läpi, 1960-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Mutta kuten viiden ja puolensadan sivumäärä antaa olettaa, siinä kerrotaan paljon muusta ja muista. Pikkukaupungin ihmiset ovat pääosassa: säveltäjän perhe, hänen ystävänsä, hänen rakastettunsa, bändikaverit ja ties ketkä. 

Alf osoittautuu erityisen lahjakkaaksi, ja hänellä on absoluuttinen sävelkorva. Äiti ei kuitenkaan anna periksi opettajien suosituksille pojan lähettämisestä musiikkiopintoihin, ja niin Alf päätyy jättämään kaiken potentiaalinsa käyttämättä. Ujouden takia Alf ei edes liity bändiin vaikka on muita taitavampi soittaja. 

Lopulta Alf päätyy kuitenkin Juilliardin pääsykokeisiin ja yllätyksekseen pääsee sisään. Siitä alkaa uusi elämä New Yorkissa, uusi rakkauskin syttyy. Monenlaisia vastuksia kuitenkin kertyy kaikkien hahmojen eteen, niin kuin elämässä tapaa käydä. Ja muut hahmot saavat koko ajan hekin paljon tilaa tarinassa. 

Kertoja on nimettömäksi jäävä, epäilemättä monessa kohtaa kirjailija Lars Sundia muistuttava mies, Alfin luokkakaveri. Hän käy kirjoituskurssia mutta joutuu pettymään. Ratkaisu toimii loistavasti, sivustakatsojan havainnot ovat tarkkoja ja erityisen eläviä. Rakkaus nuoruuden ajan musiikkiin on meissä kaikissa, ja siksikin tämä kirja toimii niin älyttömän hienosti. Lukijan iästä huolimatta. 

Ja se alussa parjaamani suomennoskin on oikeasti erinomainen. 

Lars Sund: Missä musiikki alkoi

Suom. Laura Jänisniemi

Teos & Förlaget


lauantai 27. maaliskuuta 2021

Mutta kuitenkin

Nainen makaa sairaalassa New York Cityssä. Hänen äitinsä tulee katsomaan. Juuri muuta ei tapahdu tässä pienoisromaanissa. 

Ja kuitenkin tapahtuu paljon, elämänmittaisesti. Lyhyiden tai kerrassaan olemattomien keskustelujen välissä kelataan näiden naisten elämiä ja merkityksellisiä kohtaamisia. Viime kädessä merkityksellisintä on vanhempien ja lasten välinen suhde, jos kirjan ajatuksia oikein osaan tulkita. 

Nimeni on Lucy Barton on keikkunut bestsellerlistoilla, ja hyvinhän se on kirjoitettu. Minua se ei kuitenkaan tempaissut kovin järeästi mukaansa, kokonaiset neljä viikkoa taisin sen kimpussa taaplata. Enimmäkseen syy ei ole kirjan vaan olosuhteiden, mutta kuitenkin. 

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto


maanantai 1. maaliskuuta 2021

Juice kasvattajana

Juice Leskisen kuolemasta on jo herranjestas 15 vuotta, mutta kiinnostus hänen musiikkiinsa tai sanomisiinsa ei tunnu häviävän mihinkään. Juice on tuttu nuorisolaisillekin.  

Juicea käsitteleviä kirjoja on julkaistu pilvin pimein, juuri syksyllä luin Juice puhuu -kirjan kakkososan. Juice-kirjojen ylittämätön kuningas on kuitenkin Antti Heikkisen elämäkerta Risainen elämä, siinä on ihan kaikki kohdallaan. 

Linda Huhtisen Toisin ajattelija on kokoelma ”sanataiteilijan lennokkaimpia oivalluksia sekä ennen julkaisemattomia kertomuksia”. Puolet kirjasta käytetään yksittäisiin kappaleisiin liittyviin selityksiin tai anekdootteihin, toinen puoli on erilaisten teemojen alle koottuja muistoja ja sitaatteja sieltä sekä täältä. Monet ajatukset ovat ajattomia, ja ne muut tarjoilevat kiinnostavaa ajankuvaa jos eivät muuta. 

Kirjallisena teoksena tämä ei ole kovin korkeatasoinen, mutta tällaisena sillisalaattinakin erittäin mielenkiintoinen, koska Juicella sanottavaa totisesti riitti. Löysin Juicen ehkä kymmenvuotiaana 70-luvun lopulla, ja tämä kirja näyttää konkreettisesti, kuinka Juice on minut kasvattanut. Huomio oli jopa huolestuttava: onko niin, että mielipiteeni ja näkemykseni ovatkin Juicen näkemyksiä, jotka olen kritiikittä imenyt ja omaksunut? 

Jossain määrin vastaus on kyllä, mutta totuus on kai sentään monimuotoisempi. 70- ja 80-luvun ummehtunut Suomi tarvitsi Juicen avaamaan ilmapiiriä ja varsinkin näyttämään sen, että popmuusikkokin voi olla älykäs. Ilman Juicea maailma, etenkin tästä Suomen kohdalta, olisi paljon ahtaampi paikka. Ja se on syytä sanoa ääneen yhä uudestaan, vaikka tällaisen kirjan muodossa. 

Linda Huhtinen (toim.): Toisin ajattelija. Näin lausui Leskinen

Docendo


tiistai 9. helmikuuta 2021

Rockin suurin synti

Suomalainen Plus -sähkökirjapalvelusta voi tehdä yllättäviä löytöjä. Mato Valtosen, Moog Konttisen ja Kjell Starckin kirja Kun Suomi-rock puri ja löi näytti mielenkiintoiselta ja muusta tarjonnasta poikkeavalta. On jotenkin ironista että luin tämän kotikutoisuuden ylistyksen nimenomaan sähkökirjana.

Kirja ei kuitenkaan kerro musiikista. Onneksi ei, koska rockista ei musiikillisesti kenelläkään ole sellaista kerrottavaa joka riittäisi kirjaksi asti. Rock ei ole musiikkitieteen vaan sosiologian heiniä, ihan niin kuin kaikki popmusiikki. 

Kirja kertoo Moog Konttisen ja Mato Valtosen nuoruusvuosista bänditouhujen pyörteissä, ja siinä on paljon mielenkiintoisia juttuja ja erityisesti ajankuvaa. Kontra ja Sleepy Sleepers olivat tuon ajan isoimpia nimiä Suomessa, ja juttuja olisi tietenkin paljon enemmän kuin mitä näiden kansien väliin mahtuu - Sleepy Sleepersistä juttuja löytyy lisää esimerkiksi Jytinää Eestissä -kirjasta. 

Kirjassa katsotaan sinne minne nenä sattuu näyttämään, tarinat polveilevat aivan villisti, eikä minkäänlaista punaista lankaa ole, paitsi nuo sanotut nuoruusvuodet. Esimerkiksi Kjell Starckin isän Mossen kohdalla voidaan sanoa että ollaan jo melko etäällä otsikosta. Äidinkielenopelta ei pisteitä heruisi, mutta kirja lienee tekijöidensä näköinen. Eipä siitä editoinnista ja punaisesta langasta kyllä haittaakaan olisi ollut, mutta tilkkutäkkinäkin tätä kyllä jaksaa lukea jos ja kun oma nuoruusaika osuu edes hiukan tuonne samoille nurkille. Minulla osuu, Kontran ja Sleepy Sleepersin levyt ovat varhaisnuoruuteni ja musiikillisen heräämisen keskeistä soundtrackia. 

Se missä tekijät eniten erehtyvät, on se, että he vakavissaan kuvittelevat juuri oman nuoruutensa musiikin olevan jotain pysyvää ja muuta parempaa. 

Siihen syntiin lankeaa meistä jokainen. 

Mato Valtonen, Moog Konttinen ja Kjell Starck: Kun Suomi-rock puri ja löi. Kapina-rockin synty, nousu, vaino ja (t)uho

Bazar


lauantai 6. helmikuuta 2021

Lamppu syttyy

Jos ajattelet filosofien olevan kuivakkaa ja elämästä vieraantunutta väkeä, kannattaa aloittaa heihin tutustuminen Timo Airaksisesta, joka oli ennen eläköitymistään professori Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella.  

Airaksisen Onnellisuuden opas (2006) on lukemistani kirjoista toistaiseksi ainut onnellisuudesta kertova teos, jossa on oikeasti sanottu aiheesta jotain. Se on: elämä on prosessi, joka jolkottaa jatkuvasti johonkin suuntaan. Onnellisuus löytyy projekteista, jotka aloitetaan ja saadaan valmiiksi. Niin kuin vaikka hyvän kirjan lukeminen. 

Juuri ilmestynyt Himon ilo kertoo sekin onnellisuudesta, mutta vain hyvin vähän. Fokus on seksissä. Ensin pohditaan kuinka aiheesta sopii puhua, ja päädytään Simo Salmisen Pornolaulun metodiin: sanotaan sana niin kuin se on. 

Airaksinen kysyy kirjassa kysymyksiä, joista osa näyttää itsestäänselviltä ja osa hankalilta, aivan niin kuin filosofiassa on aina tehty. Miksi seksiä täytyy olla? Mitä on himo? Mitä on seksuaalinen halu? Mikä on hyvää seksiä, mikä pahaa? Homoseksistä Airaksinen kirjoittaa paljon, ja perversioista ja parafilioista myös. Lopuksi katsotaan tulevaisuuteen ja nähdään siellä pelottavia näkymiä. 

Ja niin kuin filosofian kirjoissa usein, vastauksia ei välttämättä löydy. Pohdintaa kylläkin, ja selkeää sellaista. Aivan kaikkea en ymmärtänyt, mutta enimmäkseen Airaksinen kirjoittaa hyvin helppolukuista tekstiä, jonka ymmärtää kuka tahansa. 

Esimerkiksi käy vaikka se, miksi joillekin homous on niin kovin vaikea asia hyväksyä. Jos toisten seksi ja seksitavat inhottavat, on tullut asettaneeksi itsensä yleisöksi väärään esitykseen. Heteron ei ole hyvä asettua homoparin yleisöksi, tai lasten omien vanhempiensa yleisöksi. Seuraavan kerran kun joku ahdasmieli paheksuu sinulle jonkun homoutta, aseta hänet hänen omien vanhempiensa yleisöksi. Saattaa olla että lamppu syttyy. Tai sitten ei. 

Timo Airaksinen: Himon ilo

Bazar


torstai 21. tammikuuta 2021

Elämän tarkoitus on väärä maali

Eräs kirjailijoita vaaniva ansa on, että lähtee metsästämään liian suurta ja alkaa kirjoittaa elämän tarkoituksesta. Jos kirjoittaja on juuri tuohon aiheeseen perehtynyt filosofi, tilanne on toinen. 

Frank Martelan erikoisalaa on elämän merkityksellisyys, ja Elämän tarkoitus -kirja ohjaakin jo alaotsikossaan lukijan tähän suuntaan. Kirja on hyvin selkeä ja helppolukuinen, ja sen lukuisat viitteet on kattavasti merkitty sille, joka haluaa perehtyä vielä tarkemmin yksityiskohtiin. Martela on suomalainen, mutta käsikirjoitus on kirjoitettu englanniksi, siksi sillä on suomentaja. Oiva suomentaja onkin. 

Kun tuntee, että elämä on hyvin arvokasta, mutta tietää, ettei välttämättä pysty perustelemaan tunnettaan, syntyy kokemus elämän absurdiudesta. Universumin näkökulmasta ihmiselämä on pikkuruinen ja satunnainen, eikä sillä ole universumille juuri mitään arvoa. Olemme vain ohimenevää tähtipölyä maailmankaikkeudessa. 

Tästä syystä elämän tarkoituksen etsiminen on mieletöntä. Martela sanoo: ”älä pohdi elämän tarkoitusta vaan keskity elämän merkityksellisyyteen.” Ja sinun ainutlaatuisen elämäsi kokeminen merkitykselliseksi ei ole Martelan mukaan ollenkaan vaikeaa. 

Martela tiivistää kaiken näin: Ole yhteydessä itseesi tekemällä asioita jotka ovat sinulle tärkeitä. Pyri sinulle tärkeisiin tavoitteisiin. Hyödynnä taituruusalueitasi, olivat ne sitten lakanan viikkausta tai kitaralla tiluttamista. Hakeudu kasvun paikkoihin. Ja tärkeintä on, ettet käperry itseesi: ole yhteydessä muihin rakentamalla läheisiä ihmissuhteita, ja tee toisille jotain hyvää. 

Näin vähistä ja yksinkertaisista palikoista rakentuu merkityksellinen elämä. 

Frank Martela: Elämän tarkoitus. Suuntana merkityksellinen elämä

Suom. Laura Jänisniemi

Gummerus


maanantai 18. tammikuuta 2021

Kieroutunut lukukokemus

Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä oli viime syksyn Finlandia-ehdokas. Kirja sai erikoista mainosta, kun Antti Majander lyttäsi sen Helsingin Sanomissa, tai jos tarkkoja ollaan, Majander kyseenalaisti Finlandia-raadin valinnan. 

Mutta kyllähän Majanderin kirjoitus oli lyttäys. ”Mustaa jäätä on asetelmallisuudessaan jäykkää ja vanhakantaisen ylitunteellista kerrontaa alusta loppuun. Paikoin humoristinen sanailu ei puhalla raikasta ilmaa teoksen maailman ummehtuneisuuteen.”  ”Alituiseen ollaan syvän liikutuksen äärellä. Saahan sellaisista teoksista pitää. Mutta Suomen tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon raadille kyseinen mieltymys ei ole kunniaksi.”

En ole ainoa, joka tarttui kirjaan tuon lyttäyksen siivittämänä, keskustelua aiheesta nousi foorumilla ja toisellakin. En tiedä olisinko muuten kirjaan tarttunutkaan. Nyt lukukokemus oli erikoinen, en muista tällä tavalla koskaan lukeneeni mitään kirjaa: etsin lukiessani noita Majanderin perusteita. Aika kieroutunutta, voisi joku mainita. 

Kyllä, siellä täällä oli lauseita, jotka ehkä olisi voinut poistaa tai lyhentää. Mutta hyvää Vuori-Kemilän teksti on silti, se rullaa kauniisti ja kieli on elävää. Etenkin alussa, kun maailmaa katsellaan lapsen silmin, kerronta toimii erinomaisesti. Havainnot ovat tarkkoja ja uskottavia. Loppupuolella mielestäni rytmi ei ole yhtä toimiva kuin alussa: vauhtia on ehkä vähän liikaa, tapahtumat kulkevat turhan nopeasti ja niitä on paljon. Mutta ei Majander tällaisesta moitteita anna. 

Tuon ”syvän liikutuksen äärellä olemisen” ymmärrän. Koko ajan kirjassa kaikki menee huonosti, jokaisella. Siinä Vuori-Kemilä olisi voinut edes hiukan, edes yhdessä kohtauksessa höllätä. Homoseksuaalinen rakkaus suistaa 70-luvun Suomessa kaiken ja kaikki raiteiltaan, ja lopputulos on tragediaa toisensa perään. Ehkä se on asetelmallista ja jäykkää, mutta syynä saattaa olla se, että homoseksuaalina eläminen merkitsi joutumista asetelmallisiin ja jäykkiin olosuhteisiin silloin. Eikä se ole kirjailijan vika. 

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Karisto


keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Kelluvassa arjessa

Pakopiste on kirja, jonka Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen yhdessä ideoivat. He pyysivät eturivin kirjailijoita kirjaamaan ylös korona-ajan luoman erikoisen tilanteen mietteitä. 

Kirjassa ”kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata”. Koska tehtävänanto on ollut ilmeisen väljä, tekstit ovat ihastuttavan erilaisia keskenään.

Joissain teksteissä pohditaan esseemäisesti koronaeristyneisyyden eri puolia, toiset taas ovat kaunokirjallisempia, tarinoita aiemmin sattuneista tapauksista, jotka kirjoittaja asettaa valottamaan pandemian kourissa kärvistelevien ihmisten kokemuksia. Juuri tällaisena, satunnaisuuden kyllästämänä ja moniäänisenä tällainen kokoelma onkin parhaimmillaan. Ollaan syvällisten kysymysten äärellä, aivan siellä elämän tarkoituksen liepeillä. Koska tekstit ovat lyhyitä ja ääni kellossa vaihtuu koko ajan, kirja on juuri sopiva yhdistelmä keveyttä ja painavuutta.

On teksteissä yhteisiäkin piirteitä. Esimerkiksi se, kuinka tärkeä merkitys hyvinvoinnillemme on vuorokausirytmillä. Kun korona-aika on rikkonut rutiineja ja laittanut monet kellumaan toisenlaiseen todellisuuteen, sellaiseen irrallisuuteen, josta on ennen saattanut haaveilla, moni huomaakin, että arki ja säännönmukaisuus ovatkin aika olennainen asia hyvälle elämälle. 

Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä, Helena Sinervo: Pakopiste

Into


sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Max Seeck tähtää korkealle ja osuu

Max Seeckistä oli juttu Hesarin kuukausiliitteessä. Sitten Max Seeck puhui radiossa. Kummassakin hän kertoi siitä, kuinka pyrkii korkealle, ja on aina pyrkinyt. Radiohaastattelussa hän meni jopa niin pitkälle, että kertoi haaveilevansa Oscar-palkinnosta. Eihän suomalainen sellaista saa sanoa.


Pakkohan tuollaisen keskityksen jälkeen on ottaa selvää, millaista tekstiä Max Seeck kirjoittaa. Ja on kai viisasta aloittaa teoksesta, joka on toistaiseksi suosituin hänen kirjoistaan. Uskollisen lukijan käännösoikeudet on myyty 38 maahan ja se on ollut New York Timesin bestseller-listalla. Aikamoista.

Onhan tämä kirja todella hyvä. Se imee mukaansa heti alkumetreiltä, eikä imu laannu ollenkaan. Päähenkilö Jessica Niemi on poliisi, joka selvittää murhasarjaa. Murhat näyttävät kytkeytyvän Roger Koponen -nimisen kirjailijan noidista kertovaan kirjaan. 

Välillä hypätään toiselle aikatasolle, Jessican menneisyyteen, jossa hän kokee rakkausseikkailun Venetsiassa. Kaikki langat solmitaan, mutta liikoja alleviivaamatta. Niin kuin pitää. 

En ole kymmeneen vuoteen lukenut tämän genren kirjoja juurikaan, mutta aikaisemmalla kokemuksella sanoisin, että erityisen omaperäinen tämä ei ole. Eikä trillereissä oikein sovi ollakaan. Korkealle tähtääminen merkitsee välttämättä alistumista genren tämänhetkisiin konventioihin, niin kuin että päähenkilöllä on salaisuus, ja hänellä on yllättävän paljon henkilökohtaista pelissä tarinassa. Ja että kollegat ovat hahmoina ohuehkoja ja edustavat eri sukupuolia ja ikäryhmiä ja etnisyyksiä. 

Seeck on omien sanojensa mukaan lukenut vain yhden Remeksen, mutta Remekseen häntä on silti verrattu ja tullaan vastakin vertaamaan. Juoni ei ole ollenkaan niin maailmojasyleilevä kuin Remeksissä yleensä on, vauhtia on vähemmän, ja henkilökuvaus on Seeckillä Remestä parempaa. Kuka sitten mistäkin tykkää.

Olennaista on juonen punonnan taito, ja se Max Seeckillä totta vieköön on hallussa. 

Max Seeck: Uskollinen lukija

Tammi


keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Kärvistelyn juju

Miika Nousiainen kirjoittaa hyvän mielen kirjoja. Vadelmavenepakolainen on ylittämätön, koska sen idea on niin kuninkaallisen hieno. Mutta hyviä ovat muutkin. 

Eikä Pintaremontti ole poikkeus. Kirjassa on neljä päähenkilöä, joiden kaikkien elämä on tasapainoilua ja onnen etsintää. Niin kuin meidän kaikkien oman elämämme päähenkilöiden elämät ovat. Sami ja Pesonen etsivät rakkautta, Markus on kolmen lapsen yksinhuoltaja, Samin sisko Henna riutuu miehensä Esan kanssa kun paljon toivottua lasta ei kuulu. 

Kaikkien tielle osuu toinen toistaan kummallisempia esteitä, eikä parisuhteissa tunnu ketään oikein lykästävän. Kunnes lykästää, selvää on alusta asti ettei tällainen hyvän mielen kirja voi katastrofiin päättyä. Sen sijaan katastrofeista sen pitää alkaa, ilman konfliktia ei ole tarinaa. Sami joutuu pulaan valehtelunsa takia ja joutuu pelkäämään henkensä puolesta, tulee pidätetyksikin pari kertaa. 

Pintaremontin huomiot ja elämänviisaudet ovat melko latteita, mutta niihin on kenen tahansa helppo samastua. Parhaaksi huomioksi rankkaan tämän: "Toimiva yhteishuoltajuus on ylin sivilisaation muoto. Kaikille politiikan avainsektoreille pitäisi valita ihmisiä, jotka ovat sopineet huoltajuudesta sovussa. Heillä on varmasti viisautta, joustavuutta, sopeutumiskykyä. - - Helppohan se on toimia niiden kanssa joista pitää, mutta yritäpä toimia vihamiesten kanssa."

Moitin taannoin Minna Lindgrenin Aina on toivoa -kirjaa siitä, että Lindgren laittaa kaikki konfliktit ratkeamaan heti. Tässä suhteessa Nousiainen rakentaa tarinansa paremmin. Ei lukija joudu Pintaremontissakaan kovin kauaa kärvistelemään, mutta tarpeeksi kuitenkin. Ja konfliktit ovat päällekkäisiä niin, että jatkuvasti on jotain jännitettävää. Siinä on juju joka lukijan pitää koukussa, ja siinä on myös juju jonka ansiosta kirja tulee nopeasti luettua. 

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Otava