Rikoskirjallinen helmi

Marjut Pettersson on turkulainen äidinkielenopettaja, jonka esikoisromaani Pohja (2014) on mennyt minulta kokonaan ohi. Hänen toinen romaaninsa, juuri ilmestynyt Niin kuin sinä sen muistat on loistava kirja.

Niin kuin sinä sen muistat on lopusta alkuun etenevä rikoskertomus, jonka tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Takakansitekstin mukaan tämä "huikea trilleri nostaa keskiöön kysymykset, keneen voi luottaa ja kuka henkilöistä murhataan". Erikoista on myös se, että kerronta etenee enimmäkseen toisessa persoonassa. Päähenkilö Kiti Uitto on alkoholisti, joka kärsii väkivaltaisista pakkomielteistä ja nuoruusajan tukahdutetuista muistoista. Kaiken keskellä on kolmiodraama, mutta kolmion ympärillä on paljon muitakin muotoja.

Sinä-muotoiseen kerrontaan kestää tottua, minulta meni ainakin kuusikymmentä sivua ennen kuin totuin. Mutta jo paljon aiemmin lukijalle selviää, että Pettersson osaa käyttää kieltään erittäin taidokkaasti. Kerronnassa on koko ajan tuoreuden tunne, mutta aina luontevasti. Ja toisen persoonan käytölle on tietenkin vankka juonellinen peruste.

Rakenne on rikkinäinen, alkusoiton jälkeen tulee viimeinen näytös ja sitten ensimmäinen, mutta mistään kikkailusta ei ole kyse. Lukija tutustutetaan ensin päähenkilöihin ja sitten vähä vähältä kaikki henkilöt kasvavat rikkaiksi ja moniulotteisiksi, kun heitä valotetaan eri tilanteissa ja eri aikoina - ja useammasta näkökulmasta. Juuri mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, salaisuuksia on kaikkialla ja ne avautuvat vähitellen. Lukijan ajatuksille annetaan tilaa.

Juonen lankoja on paljon, mutta kaikki langat solmiutuvat kauniisti yhteen, mitään ylimääräistä ei ole vaikka siltä saattaa hetkittäin näyttää. Ykseys moninaisuudessa toteutuu juuri niin kuin hyvässä taideteoksessa kuuluu. Esimerkiksi alkusoiton alla lukeva "yks, kaks, kolme..." vaikutti minusta aluksi tarpeettomalta - kunnes kävi ilmi, että sekin on kiinteä osa juonikuviota.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen emotionaalinen voima ja uskottavuus. Tapahtumat ja tuntemukset tuntuvat kaikessa monisäikeisyydessään perustelluilta ja johdonmukaisilta, ja niinpä lukija kiintyy jämäkästi hahmoihin ja heidän kohtalonsa kiinnostavat. Kaikki hahmot ovat särmikkäitä, ensimmäistäkään yhden asian paperinmakuista tyyppiä ei tässä kirjassa tapaa. Pettersson osaa myös annostella kaiken oikein: traaginen juoni, henkilökuvat, miljöö, kaikki avautuvat nautinnollisen hitaassa tahdissa. Tapahtumapaikka Uusikaupunki herää eloon.

Tilaa ajatuksille, yhtenäisyys, traaginen tunnevoimaisuus, uskottavuus. Vaikka Niin kuin sinä sen muistat on varsin erilainen kuin esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, siihen pätevät samankaltaiset ylisanat. Toivottavasti Myllylahdella ymmärretään, minkälainen helmi tämä kirja on.

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat
Myllylahti

Tiukkaa yllätyksettömyyttä

Helsingin kirjamessuilla tuli kuunneltua Antti Tuomaisen tarinointia pariinkin otteeseen, ja sittemmin olen lukenut Parantajan ja Kaivoksen. Menköön siis kolmaskin. Synkkä niin kuin sydämeni ei lähtenyt ensimmäisellä kerralla vetämään, mutta kun sille antoi aikaa, tarina kyllä imi mukaansa.

Tuomaisen lause kulkee tässäkin hienosti. Rikosromaaniksi tarina on sikäli erikoinen, että yllättäviä käänteitä on perin vähän. Ärsyttävästi nimetty päähenkilö Aleksi Kivi selvittää äitinsä murhaajaa kaksikymmentä vuotta murhan jälkeen. Hankkiutuu epäillyn lähipiiriin ja lopulta selvittää asian. Melkein menee juonenpaljastamisen puolelle mutta ei ihan kumminkaan: tämän kirjan yllätys on se, ettei valtavaa yllätystä tulekaan. Koko ajan mennään kohti ratkaisua, loogisin askelin.

Vähäinen yllätysten määrä on sidoksissa kirjan varsinaiseen vahvuuteen joka on tiukkuus. Kaikenlaista tietenkin tapahtuu, mutta kaikki liittyy kaikkeen, ja langat solmitaan erityisen nätisti ja huolellisesti. Se on hieno juttu. Ihan yhtä tiivis tämä ei ole kuin Parantaja, mutta samaan suuntaan.

Kriittisen huomion voisi tehdä vaikka siitä, että paikka paikoin Tuomainen harrastaa pateettisia lauseita, jotka paistavat ainakin allekirjoittaneen silmiin muuten ehyestä tekstistä. Siis: "Kaikki oli sanottu. Kaikki oli selvää. Hän oli antanut minulle elämän, hän oli yrittänyt parhaansa, hän oli erehtynyt. Sellaista oli ihmisen elämä." Vaikka keittiöfilosofointi tapahtuukin hahmon suulla, se hiukan tökkää.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like

Parempaan suuntaan

Kirjallisuuden kentästä on kiva pysyä kärryillä koko sen laajuudelta. Siksi omakustanteet kiinnostavat siinä kuin Finlandia-palkitutkin. Helmikuussa Taina kirjoitti Antero Niemisen Nollatoleranssi-rikosromaanista, joka on tekijän toinen romaani ja joka kaipasi kustannustoimittajaa tai oikolukijaa ainakin.

Nieminen on ahkera kirjoittaja, kolmas romaani ilmestyi juuri. Sen nimi on Stalkkeri, ja saimme sen luettavaksemme e-kirjana. Kansikuvan jouduin etsimään Googlen kaupasta, sieltä kuvattuna se näyttää hiukan ruudullisena.

Stalkkeri on rikosromaani kuten edeltäjänsäkin. Poliisit koittavat saada kiinni naisten vainoajaa, ja monenlaista käännettä ja mutkaa riittää juonessa. Nyt Niemisellä on ollut oikolukija, mikä näkyy parantuneessa kieliasussa, mutta parantamisen varaa jää yhä.

Parantuneen kieliasun lisäksi hyvää on esimerkiksi dialogin ja pohdinnan välinen suhde, ne ovat tasapainossa. Lisäksi autot ja aseet tuntuvat olevan kirjoittajalla hanskassa, niistä kirjoitetaan asiantuntevasti, ja paikallisväriä Kotkan suunnalta on mukavasti.

Mutta korjattavaakin olisi, aika paljonkin. Kertojan näkökulma ei aina pysy paikallaan, esimerkiksi tässä "Hän taivutti nuorukaisen ylävartalon lattiaa kohti ja potkaisi laihaa tunkeilijaa polvella päähän. Kipu oli kova - -". Kivun kokija ja "hän" ovat kaksi eri henkilöä, niin ei ole hyvä kertoa. Aikamuodot vaihtelevat myös toisinaan tahattoman tuntuisesti. Lauseet ovat usein kovin lyhyitä, tekstin rytmi on siksi töksähtelevä. Lauseenvastikkeet voisi jättää kokonaan pois.

Toisinaan asioita selitetään vähän liikaa (esimerkiksi Gil Grissom -kohta), toisaalta hahmoja voisi syventää esimerkiksi avaamalla heidän yksityiselämäänsä lisää. Samoin yksittäisiä tilanteita voisi kirjoittaa enemmän auki, nyt juonen kannalta keskeinen vainoaminenkin jää hiukan hatarasti taustoitetuksi. Näytä, älä kerro!

Parempaan suuntaan Nieminen on joka tapauksessa menossa. Seuraavaan tarinaan suosittelisin kirjoittajaa investoimaan kustannustoimittajaan joka karsisi loputkin heikkoudet tekstistä. Sellainen ei paljon maksa, ja niitä löytyy esimerkiksi Morren maailmasta tai Nuoren voiman liitosta.

Antero Nieminen: Stalkkeri
BOD (Books On Demand)

Tanskassakin osataan Sillan tunnelmissa

Olen tainnut ottaa tavaksi rohmuta kaikki pohjoismaiset uutuusdekkarit ja -jännärit heti jos vaan sellaisia näen. Se onkin osoittautunut mainioksi toiminnaksi, sillä olen löytänyt monta uutta suosikkia. Tanskalaiset ovat toistaiseksi olleet vähemmistössä, mutta nyt löysin sarjan, johon aion jatkossakin tarttua.

Tanskalaiset Lene Kaaberböl ja Agnete Friis ovat yhdessä kirjoittaneet Nina Borg -sarjaa, johon en ennen olekaan törmännyt.

Otsikossa viittaan Silta-sarjaan ja mietinkin, mistä tuo mielleyhtymä tulee. Tanskassa ollaan, mutta Juutinrauman siltaa ei taideta kertaakaan ylittää. Kirjassa on kuitenkin samoja elementtejä: perhe, lapsia, terrorismin pelkoa, epämääräistä ja todellista uhkaa.

Tarina alkaa Unkarista, jossa romanipojat yrittävät löytää elannolleen kohotusta. Heidän löytönsä on pelottava, etenkin kun pojat eivät tajua sen vaaraa ja saattavat itsenesä ja muita alttiiksi tuolle vaaralle.

Romanikerjäläisiä on Suomessakin ja kantaväestön suhtautuminen on torjuvaa. Kunnia tälle kirjalle, ymmärrän nyt paljon paremmin, miten kurjista olosuhteista itä-Euroopan romanit lähtevät toiveikkaina.

Kirja on kirjoitettu hyvin, tarina on pienieleinen ja koukussa pitävä. Huomasin valvovani aivan tarpeettoman pitkään, vaikka tarkoitus oli lukea "enää viisi minuuttia" ja sitten vielä hetki.

Suomentajalle (Aino Ahonen) annan satikutia. Sivulla 356 on kummallinen termi: "...oli nostanut jalkansa pitemmän sohva päälle ja työntänyt tilaäänilaitteeseen toisen James Bond -filmin..." Siis mihin? Tilaäänilaitteeseen? Kehotan kääntäjää (ja kustannustoimittajaa) tutustumaan kotiteatterimaailmaan, jota en mitenkäään mystikseksi voi luonnehtia. Surround sound system on termi, jota en noin kääntäisi. Tosin en alun perinkään käyttäisi moista termiä, joten jäljet saattavat johtaa kirjailijakaksikkoonkin. Töksähti pahasti.

Viitaten edelliseen kappaleeseen kirjan hauskin kohta löytyy Kiitokset-osuudesta, jossa lukee näin (s. 450): "Kumpikin kirjailija haluaa lisäksi erikseen korostaa, että mahdolliset virheet ja puutteet ovat vain ja ainostaan toisen syytä." :)

Ja toinen hauska asia (tämä ei ole muuten ollenkaan hauska kirja) on viittaukset suomalaisiin. Roistoista yksi on suomalainen Tommi, jonka luonteen hyvyydestä ei löydy pilkahdustakaan. Hänet tunnistetaan suomalaiseksi, koska todistajista joku kertoo hänen englantinsa kuulostavan samalta kuin Duudsoneilla...

Jos siis pidät Silta-sarjasta, kehotan etsimään Nina Borg -sarjaa kirjastosta. Kyllä näiden parissa viihtyy!

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Hiljainen huomaamaton murha
Siltala

Kun tarina on tärkein

Viime syksynä blogiamme lähestyi sähköpostilla kirjailija Antero Nieminen, joka kysyi, haluaisimmeko lukea ja arvioida hänen toisen rikosromaaninsa nimeltä Nollatoleranssi. Kirja on omakustanne ja koska niitä tulee harvemmin luettua, vastasimme kyllä, mutta emme luvanneet kovin nopeaa lukuvauhtia.

Luimme kumpikin kirjan, mutta koska "rikosromaani" kuuluu enemmän minun tontilleni, ehdotti Tomi, että minä kirjoittaisin arvion.

Lukemisesta on jo tovi, mutta asiaa on pitänyt pureskella. Itse asiassa mistään muusta kirjasta emme ole ennen blogiin kirjoittamista jutelleet näin paljon. Kirjasta on puhuttu myös moneen otteeseen ystävien kanssa.

Vaikka dekkarien ystävä olenkin, rikosromaanit, poliisijännärit eivät minua sytytä. Alamaailman välienselvittelyt, narkkarit ja huumevelat ovat puistattavia aiheita. Yritin kerran lukea ruotsalaisen, kiitellyn Jens Lapiduksen kirjaa, mutta jätin sen alkusivuille jonkin teollisuusalueella tapahtuneen niskalaukausteloituksen jälkeen. Ei kiinnostanut.

No miten tämän nyt sitten oikein sanoisi... Voi kunpa Antero Niemisellä olisi ollut lähipiirissä joku oikein hyvin kielioppia tunteva ystävä. Jo kirjan takakannen tekstissä on kirjoitusvirheitä, päähenkilöpoliisin nimessä oli kirjoitusvirhe ja kirjan tekstissä kovinkaan moni yhdyssanan osa ei ole toista puoltaan löytänyt. Pilkkuja sen sijaan tekstissä on enemmän kuin tarpeen. Jos minua häiritsevät oikein kunnolla kustannustoimitettujen kirjojenkin kirjoitusvirheet, nyt harmitti aika paljon.

Kun aloin lukea kirjaa, voihkin virheitä ääneen. Tomi rohkaisi vieressä (hän oli käynyt samat voihkimiset läpi lukiessaan kirjan ennen minua) minua jatkamaan lukemista, sillä virheiden taustalla on kuitenkin tarina. Ja olihan siellä. Vaikka rikosromaanit eivät kiinnostakaan, löysin kirjasta oikein mukavan juonen, joka kuitenkin houkutteli lukemaan. Vainajia pukkaa, kiristys ja uhkailu kukoistavat ja poliisi on neuvokas. Kirjailija vaikuttaa tuntevan poliisislangia - vai onkohan se rikollisslangia - ja tapahtumat ovat genreen perehtymättömälle uskottavia.

Päällimmäinen ajatukseni kirjan lukemisen jälkeen on pohdinta siitä, mitä ammattiataitoinen kustannustoimittaja olisi tälle kirjalle voinut tehdä. Jo kieliasun oikaisu tekisi kirjasta ihan toisenlaisen. Entä millaisia omakustanteet ovat yleensä? Niitä en ole lukenut, vaikka tiedän, että esimerkiksi Elisa Kirjasta niitä saa parilla eurolla luettavakseen. Minkälainen käsikirjoitus pääsee oikein kustantajalle julkaistavaksi? Miten helposti kustantajan edustaja näkee tarinan kielioppipuutteiden takaa? Pitääkö kaikkien kirjailijoiden osata kieltä täydellisesti?

Kirjaa on saatavilla mm. Bookysta ja mikäli rikosromaanit kiinnostavat, lue ihmeessä. Vielä enemmän kannustan lukemaan kirjan, mikäli sinua kiinnostavat omakustanteet ja aloittelevat kirjailijat ilmiönä. Sillä tarina on kuitenkin tärkein, eikö?

Antero Nieminen: Nollatoleranssi
BOD (Books on demand)