Lukeminen vähenee, mutta ei tämän kirjan takia

Carlos Ruiz Zafón on kuulemma yksi menestyneimmistä espanjalaisista nykykirjailijoista. En ollut kuullut hänestä mitään ennen kuin sain käsiini tämän teoksen, suomeksi vuonna 2004 ilmestyneen Tuulen varjon.

Tuulen varjo sijoittuu 1940- ja 50-lukujen Barcelonaan, ja oli hauska huomata että olin käynyt monilla tapahtumapaikoilla vajaat kaksi vuotta sitten. Tarinan keskiössä ovat kirjat, joten sikälikin mielenkiinnolla oli hyvä tilaisuus herätä. Kuusi ja puolisataa sivua tuntuivat kuitenkin aika pitkiltä. Pikku hiljaa tarina ja synkkä tunnelma alkoivat imeä lukijaa sisäänsä, ja viimeisten parinsadan sivun aikana imu oli jo niin hillittömän kova, että ne piti lukea yhdellä istumalla.

Tuulen varjo kurottaa kahtaalle: se on rakkaudenosoitus kirjoille ja tarinankerronnalle, ja Zafón ujuttaa kertomukseensa taitavasti aidon huolen lukemisen vähenevästä merkityksestä nykymaailmassa. Samalla se on aito salapoliisitarina, rakennettu juuri niin kuin pitää. Etsitään, kuljetaan johtolankojen jäljillä ja saadaan vähin erin kerittyä tarinaa auki. Haasteet ja panokset kasvavat ja lopussa on suuri taisto. Palkitsevaa siis.

Päähenkilö Daniel saa isältään Unohdettujen kirjojen hautausmaalle kätketyn kirjan, Julián Carax -nimisen tuntemattoman kirjailijan teoksen nimeltään Tuulen varjo. Kymmenen vuoden ajan Daniel yrittää selvittää Caraxin jälkiä etsimällä käsiinsä ihmisiä, jotka ovat tuon kirjalilijan tunteneet. Kohtaamisia on paljon, ja niissä rakkautta, väkivaltaa, uusia ystävyyksiä, kuolemaa ja valehtelua. Daniel alkaa vähin erin myös huomata, että Caraxin elämän käänteet ovat alkaneet toistua hänen omassa elämässään, ja kaiken takana luuraa tietenkin pahoista pahin, Fumero-niminen mies, jota kaikki pelkäävät.

Rehevä teksti ja Tarja Härkösen hieno suomennos kuljettavat lukijaa pitkälle matkalle, jossa hahmoja ja miljöitä riittää. Tuulen varjon Barcelona on kaikkea muuta kuin turistin aurinkoinen kulttuuriparatiisi, sadetta ja niljaa ja jopa lunta on luvassa.

Luen enimmäkseen suomalaista proosaa, lähellä oleva kun on - lähellä. Siksi olen huono tekemään minkäänlaisia yleistyksiä kansallisuuden ja kirjallisuuden välillä. Mutta sen enempää miettimättä tulee mieleen, että Suomessa kukaan ei kirjoita nykyään tekstiä, jossa olisi näin paljon dialogia. Tässä kirjassa taitaa suurin osa tekstistä olla joko keskustelua tai dialogin kaltaista tarinankerrontaa. Taka-alalla häivehtivä mystisyys tuo mieleen viime kesänä lukemani Yves Beaucheminin Katti-romaanin, tunnelma on hämmästyttävän samankaltainen.

Mielenkiintoiset, rikkaat tarinat ovat teoksen ydin, ja hienosti annostellut juonenkäänteet viimeistelevät komposition, josta kasvaa komea teos.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen
Seven

Elämäntaito-oppaiden olemassaolon syy

Pyrin kiertämään kaikenlaiset elämäntaito-oppaat kaukaa, mutta nyt kävi niin, että tulin sijainneeksi lentokoneessa mukanani vain yksi kirja, joka oli Saku Tuomisen Luova järkevyys. Se on kirja luovuudesta, "manifesti arkisen luovuuden puolesta, luovaa hulluutta ja loputtomia innovaatioprosesseja vastaan." Kirja kuulemma soveltuu "yritysjohtajalle ja taiteilijalle, tutkijalle ja putkimiehelle, nuorelle ja vanhalle."

Jaahas.

Harvaan ladotun opuksen teksti koostuu juuri sellaisesta höttöisestä itsestäänselvyyksien vuosta jota odottaa sopii: "Olennaista on pitää mieli avoinna ja ihmetellä." "Uskon, että viime kädessä kaikki suuri lähtee aina luovuudesta."

Juu että silleen.

Otava, kuten monet muutkin kustantajat, näkee kuitenkin tällaisen kirjallisuuden olemassaololle syyn. Nyt kun tulin lukeneeksi kirjan kannesta kanteen, pystyn näkemään sen. Se ei ole kirjan uria aukovassa ajattelussa eikä huikeassa kyvyssä tiivistää, vaan se on siinä, että kun pysähtyy kokonaisen kirjan ajaksi miettimään, tulee miettineeksi aika kauan. Ja jos hyvin käy, mietinnän tuloksena tulee ehkä muuttaneeksi jotain, työssään tai yksityiselämässään.

Hetkinen - näinhän käy minkä tahansa kaunokirjallisen teoksen parissa. Jos ei jaksa tai pysty lukemaan oikeita kirjoja, voi tilannetta yrittää paikata elämäntaito-oppaalla.

Saku Tuominen: Luova järkevyys. Arkisen luovuuden ylistys
Otava

Pieni hajoaa suureen

Antti Holma kirjoittaa erittäin hyvin, vain yksi asia häiritsee Järjestäjässä. Palataan siihen häiriötekijään myöhemmin, listataan päällimmäiseksi paremmat.

Kieli soljuu, dialogi toimii, ja kielessä on paljon tasoja. Erityisen hienoja ja osuvia ihmiskuvauksia on paljon, eläviä hahmoja, ja komeita lauseita. Katsokaa vaikka tätä: "Tomista löytyi pienen paikallislehden juttu omintakeisella otsikolla Oman kylän poika maailmalla. Siinä hän seisoi marketin edessä ja kuva oli otettu sillä tavalla alaviistosta, että Tomi näytti siideririippuvaiselta 45-vuotiaalta äidiltä." Hieno kamera-ajo: ensin alaviisto synnyttää kuvan jostain loisteliaasta ja ylväästä, joka hetikohta ammutaan alas.

Tarinassa on kyse saavuttamattomasta rakkaudesta ja kaikenlaisesta epäonnesta joka ihmistä voi kohdata. Päähenkilö Tarmo hakeutuu Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi päästäkseen lähelle ihastuksensa kohdetta, mutta koko ajan on selvää, että huonostihan siinä taitaa käydä. Holma pitää kerronnan pienenä, kiinni yksityisissä kohdissa, ja siksi se koskettaa. Ja etenkin naurattaa. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa, tekstissä on imua.

Holma tuntee teatteriympäristön ja sen toimintatavat, tietenkin. Tarina on oikein mielenkiintoinen, koska teatteri on työpaikkana aika erilainen kuin työpaikat noin keskimäärin. Tai oikeastaan ei ole, samanlaista juonimista ja toisaalta läpänheittoa löytyy joka paikasta. Paitsi että läpänheittoa ei juurikaan löydy kirjastosta jossa tarinan päähenkilö alussa työskentelee kypsymiseen asti.

Teatterin järjestäjäkin saavuttaa sitten aikanaan kypsymisasteen, ja siihen liittyy tuo alussa mainitsemani häiriötekijä. Kirjan lopussa Holma laittaa nimittäin kaiken peliin, jokainen juonenkäänne viedään älyttömyyksiin asti. Kaikki saa kyllä selityksensä, mutta ne ovat suhteettoman mielikuvituksellisia verrattuna siihen, miten kirja muuten etenee. Realismin puitteissa kyllä pysytään, mutta puitteet paukkuvat ja kovaa. Kun Holma tekee pienestä kerronnastaan ylisuurta, en tykkää. Vaikka varmaankin sillä on joku tarkoitus, jota en vain ymmärrä. Lakonisempi loppu olisi ollut paree.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava (Seven)

Lapsi peittoaa hajoavat unelmat

Pasi Pekkola oli Helsingin kirjamessuilla kertomassa uudesta kirjastaan Lohikäärmeen värit. Sitä en ole vielä käsiini saanut, mutta esikoisteoksensa Unelmansieppaajan tuuppasivat messuilta mukaan.

Tykkäsin Unelmansieppaajasta paljon. Sen realistinen kerronta tuntui mukavalta eritoten kun edellinen lukukokemukseni oli Sofi Oksasen ”maaginen” Norma, joka ei erityisemmin kolissut. Hetkittäin kertojanäänissä oli mielestäni pientä kömpelyyttä (onko Pekkola kenties vaihtanut näkökulmia hioessaan tekstiä?), mutta enimmäkseen Pekkolan teksti on konstailemattoman jouhevasti etenevää ja hahmot mielenkiintoisia. Tarpeeksi tavallisia, eläviä, epätäydellisiä ja rosoisia, tarpeeksi koherentteja kuitenkin.

Kirja pysyy erinomaisesti kasassa, koska keskeisiä henkilöitä on vain kolme: entinen koripalloilija (sellainen kirjailijakin kuulemma on, tiesi koripalloileva kollegani), painonnostaja ja nuori nainen. Tiukka rajaus takaa sen, että lukija ei ole liian pihalla, vaikka yhteydet henkilöiden välillä löytyvät ja kehittyvät hitaasti. Sitä puolestaan kutsutaan koukuttamiseksi.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että ”Toisten unelmien on päätyttävä, jotta toiset voivat alkaa.” Virke sallii useita tulkintoja, ja niin tekee kirjakin. Enimmäkseen Unelmansieppaajan maailma on kuitenkin varsin synkkä, melkeinpä kaikki unelmat näyttävät hajoavan. Se lienee realismia, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi Pekkola jättää sen, kuinka lapset luovat merkityksen ja tarkoituksen elämälle. Ja sehän on kaunis ajatus se, yksi kaikkein kauneimmista.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Seven/Otava