Dekkarikoostetta joulun tienoilta

Hiukan olen pitänyt kirjoitustaukoa. Osin antaakseni kipeälle kädelle totaalirauhan (vaikka pädillä täppäilenkin) ja osin siksi, koska ei vain ole huvittanut kirjoittaa. On huvittanut vain lukea. Blogattavien kirjojen pino on aikamoinen ja alan purkaa sitä tällä koosteella. Osan kirjoista olen jo kirjastoon palauttanut ja muistikirjassa on tarkasti oma sivunsa blogiin vielä pääsevistä kirjoista, kamerassa kirjojen kuvat.

Viveca Sten on yksi ruotsalaisista dekkarisuosikeistani. Hänen kirjansa ovat cosy crimen hitusen rankemmalla laidalla tai sen ylikin. Stenin dekkarien päähenkilö Nora Linde on sympaattinen henkilö, johon tavallaan on helppo samastua. Hän on kahden lapsen äiti ja kirjasarjan alussa hänen avioliittonsa alkaa näyttää harmittavalta ja sarjan edetessä avioliitto jo rakoilee. Tässä Sotilaiden salaisuudet -osassa avioliitto on jo takana päin.

Takakansi lupaa: "Stenin paras tähän mennessä!" ja näin asiaa tarkemmin ajatellen en ole ainakaan kovin paljon eri mieltä. Jännärissä palataan vanhoihin tapahtumiin saariston rannikkojääkäripaltaljoonan vanhakantaisen, simputtavan koulutuksen aikoihin. Dekkari on erinomaisesti kirjoitettu, vanhat päiväkirjamerkinnät koukuttavat ja henkilöhahmot tulevat lähelle.

Jos pidät ruotsalaisista dekkareista, tutustu ihmeessä Viveca Steniin. Morden i Sandhamn -tv-sarja saattaa joillekuille olla tuttua tavaraa ja se perustuu näihin Viveca Stenin Sandhamniin sijoittuviin kirjoihin. Minä en ole niitä sattunut katsomaan, telkkaria tulee katsottua hyvin, hyvin harvoin. Mahtaisikohan sarja löytyä yle areenasta tai jostain nettipalvelusta?

Viveca Sten: Sotilaiden salaisuudet
WSOY


Anna Jansson on toinen tasaisen varma ruotsalaisdekkaristi. Janssonin kirjojen päähenkilö Maria Wern on myös keski-ikäinen kahden lapsen äiti, joka on eronnut. Kas kummaa. Wern selvittelee murhia poliisina luonnonkauniissa Gotlannissa, jonne haluan ehdottomasti uudelleen. Edellisellä visiitillä olin 4- tai 5-vuotias enkä älynnyt tutustua juuri näihin dekkarikohteisiin tarkemmin. Muistan kuitenkin siellä lelukaupasta saamani kauppaleikkitavarat tarkalleen.

Hämärän lapset -kirjassa palataan myös ajassa taaksepäin ja kaivetaan taustoja sodanaikaisista tapahtumista. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista, mutta kiinnostavaa se tässä on siksi, että aihepiirissä kosketellaan Ruotsin toisen maailmansodan aikaista "puolueettomuutta" ja Ruotsissa edelleen toisinaan esille nousevia sen ajan sympatioita Kolmannelle valtakunnalle. Aivan historian kirjasta Hämärän lapset ei käy, mutta se muistuttelee kuitenkin lähimenneisyyden karuista tapahtumista.

Hämrän lapsissa - kuten monissa Janssonin kirjoissa - pääosissa on lapsia, joille ei aina käy hyvin. Se tuo oman synkän vireensä kirjoihin.

Taattua Anna Janssonia tämäkin, joten nappaapa kirjastosta mukaan, jos eteen sattuu.

Anna Jansson: Hämärän lapset
Gummerus


Aika monta kertaa olen jo kirjoittanut kotiseuturakkaudestani Länsi-Lappiin. Viimeksi Stefan Lindellin Rajatapausta esitellessäni meni aika puoliksi juna-aikataulujen selvittelyyn sekä Kolarin ja Pajalan kesäajan majoitustarjontaan tutustuessa. Ja Lindell meni vieläpä paljastumaan ex-kollegaksi Ylen jutun perusteella.

Milla Ollikainen on kirjoittanut Lappiin sijoittuvia rikoskirjoja jo trilogian verran ja kun tästä kuulin, suuntasin heti dekkarihyllylle. Veripailakat aloittaa sarjan ja kirjassa selvitellään Äkäslompolon turistikohteessa tapahtuvia murhia. Vähän on baareja ja ravintoloita tullut lisää sitten minun Kolarissa asumiseni, mutta tunnelma ja murre ovat autenttisia. Ihania.

Päähenkilö Krisse ei ole miellyttävä hahmo, mutta hänkin tulee tutuksi. Paikalliset poliisit joutuvat selviytymään keskenään ja samalla käy selväksi, miten pitkiä ovat etäisyydet ja miten vähän julkisia resursseja siellä päin Suomea on. Sitä on toisinaan hurja muistella ja miettiä täällä kymmenen minuutin ajomatkan päässä keskussairaalasta. Voisin vaikka olla muistelematta sitä, kun vietin kaksi yötä Muonion terveyskeskuksen vuodeosastolla, koska Kolarissa ei ollut sinä viikonloppuna päivystystä, ja sain sieltä ambulanssikyydin Ouluun, koska Rovaniemellä ei Lapin keskussairaalassa viikonloppuna ollutkaan erikoislääkäripäivystystä. Oho, eksyin aiheesta, mutta en tunnelmasta.

Milla Ollikainen on ollut Luoteis-Lappi -lehden päätoimittajana vuosina 2001-2012. Olin lehden tilaajana vielä 1990-luvun lopulla, mutta enpä tainnut enää hänen aikanaan. Olisi ollut kiintoisaa lukea, miten tuo etelästä katsoen hupaisa paikallislehti saattoi saada räväkämpää otetta.

No mitäs tästä kirjasta, ettei mene ihan muisteluiksi taas. On vaikea osata hahmottaa kirjaa irrallaan ympäristöstä. Dekkarigenren edustajana kirja on oikein kelpo esimerkki, voittihan se Rikos kannattaa -kirjoituskilpailunkin vuonna 2012. Tässäkin kirjassa päästään käsiksi lähihistoriaan, sotaisaan menneisyyteen Lapissa, mistä olisin lukenut enemmänkin.

Trilogian seuraava osa on minulla jo odottamassa. Veripailakat-kirjaa suosittelen ehdottomasti, jos haluat lukea kotimaisesta valtavirrasta poikkeavan ja kiintoisaan ympäristöön sijoittuvan dekkarin.

Milla Ollikainen: Veripailakat
Like

Turusta ja Lapista

Jälleen kaksi kotiseutuani pilkahtavat kirjoissa. Turkuun sijoittuvia tai edes täällä kyläileviä kirjoja luen hurjan mielelläni. Ja Länsi-Lapissa jos tapahtuu, kirja päätyy oitis lukulistalle. Myllylahti-suorani jatkuu ja tässäpä tarinaa kahdesta uutuudesta.

Risto Lahtisen Dies Irae on Turkuun sijoittuva esikoisdekkari. Kirjassa pyöritään Hirvensalossa, Uittamolla ja keskustassa, mutta Turku vaikuttaa olevan vain näyttämö eikä kovin kummoisessa roolissa sitten kuitenkaan. Harmi. Henkilöhahmoja piisaa vallan paljon ja hetki meni taas kaikkiin tutustuessa.

Kirjan juoni on oiva ja tarina rakentuu ihan kiehtovasti. Joitakin rönsyjä olisin ehkä jättänyt vähemmälle, tai sitten luin vain kiireessä. Epämiellyttävät hahmot pysyvät epämiellyttävinä ja päähenkilö, komisario Eero Rantala, on sympaattinen hammassärkyineen.

Kirja on Lahtisen ensimmäinen, mutta Turun Sanomien arviossakin paljastetaan, että Lahtinen on kirjoja suunnitellut useampiakin. Mikään huikea kokemus Lahtisen Dies Irae ei ole, mutta enköhän lue häneltä lisääkin, jahka sarja jatkuu. Tämän kirjan sain arvostelukappaleena.

Risto Lahtinen: Dies Irae
Myllylahti


Ja sitten sinne Lappiin. Sebastian Lindell on minulle uusi tuttavuus ja kun pikalainahylly minulle Lindellin uutuutta Rajatapaus tyrkytti, kutsuun oli taas vastattava. Silta-tyyppisesti murhia tapahtuu kahta puolta rajaa. Tässäkin kirjassa - kuten tuossa Lahtisen tarinassa - syitä voidaan hakea menneisyydestä lobotomian synkästä historiasta alkaen.

Meän kieli raikaa kirjassa ja se on hauskaa. Enemmänkin olisin lukenut sillä kirjoitettua tekstiä, mutta ymmärrän, että tottumattomalle se voi olla raskastakin. Poliisit ajelevat harvinaisen ketterästi Luulajan, Haaparannan, Rovaniemen ja Kolarin väliä. Mutta niinhän siellä tehdään, ei se ole matka eikä mikhän. (Ja ei, en vuoden Kolarissa asumisen jälkeenkään voi väittää osaavani sijoittaa hoota läheskään aina oikeaan paikkaan.)

Tarinaan on kirjoitettu Kolarin Kurtakon kylään Lavitsan kaivos. Hetken se meni täydestä ja sitten piti oikein googlata, että juu ei. Rautuvaaran kaivos Kolarissa suljettiin 1980-luvun lopulla, sen muistinkin. Sodankylässä on Kevitsan kaivos ja Kolariinkin puuhattiin Hannukaisen uutta kaivosta, pitkäänkin, mutta paikallisten matkailuyrittäjien onneksi hanke kaatui kaivosyhtiön konkurssiin parisen vuotta sitten (tosin sitä vielä kai ei ole täysin haudattu).

Niin, tarinasta. Tarina kelpasi minulle mainiosti, suorastaan pidin siitä, mutta ymmärrän kyllä, että se johtuu mahdollisesti myös siitä, että olin aivan fiiliksissä tapahtumien sijainnin takia. Toisaalta, kaipa se innostus on hyvä juttu kirjan kannalta, sillä en muista, että olisin mistään Turkuun sijoittuvasta kirjasta ollut yhtä innoissani. Sen sijaan esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää (tapahtumat Muoniossa) ja Max Mannerin Jääkyynel (tapahtumat myös Lapissa ja Turussa) ovat jääneet mieleen. Lindellin kirjan lukeminen kesti päivän normaalia pidempään, sillä lukemisen lomassa piti pohtia ensi kesän lomamatkan järjestelyitä ja ihmetellä autojunan aikatauluja. Enköhän vie lapset kesällä katsomaan hiljentyvää Kolarin kirkonkylää, Kolarinsaaren kirkkoa, Pakasaivoa, Ica Lahtis -kauppaa, Pajalaa, ehkä vähän Ylläksen rinteitäkin. Siksikin tämä oli hyvä kirja.

Sebastian Lindell: Rajatapaus
Myllylahti

Viime aikojen paras

On noloa myöntää, että Mikko-Pekka Heikkisen edellinen kirja, Terveisiä Kutturasta, on edelleen lukemattomana teinin kirjahyllyssä, jonne se siirtyi joulupaketista vuosi sitten. Ei muuten ole enää kauan, sillä Jääräpään jälkeen tunnustaudun suureksi mikkopekkaheikkisfaniksi.

Jääräpää ilmestyi minulle joululahjapaketista, mikä ei ollut ihan mahdottoman suuri yllätys, sillä olin metrin päässä Mikko-Pekka Heikkisestä (tosin selin), kun Tomi pyysi muka salaa minulta ostamaansa kirjaan omistuskirjoitusta. Tämä tapahtui Kårenilla, Neljän Kuninkaan kiertueen Turun tilaisuudessa.

Ja miksikö ihastuin kirjaan niin kovasti? Koska Lappi. Kirjassa etelän vihreä, koulutettu virkanainen muuttaa Muonioon ja herättää kummastusta. Minä muutin 25-vuotiaana ekonominplanttuna Kolariin kauppaopiston opettajaksi. 

Jääräpää on kuvaus Katjasta, kunnanjohtajasta ja Aslasta, hänen puolisostaan. Sekä pienestä ja sisäänpäinlämpiävästä yhteisöstä, jossa kaikki eivät toki suhtaudu pahantahtoisesti. Hiukan painolastiakin kunnasta löytyy, henkistä laatua, fyysiseksi äityvää. Black Sabbath ja Iron Maiden, hiukan myös Alice in Chains kuuluvat taustalla.

Kuvassa Mikko-Pekka Heikkinen Turun Kårenilla Maria Veitolan haastateltavana

Kieli on ihanaa. Hoot osuvat kohdilleen (minä en hoota oppinut oikeaan paikkaan asettamaan vuodenkaan harjoittelulla, ei etelän ihminen voi oppiakaan, minua valistettiin). Son poka niin, että vuoden lappilaisuudella saa itseensä kuitenkin sen verran pohjoisuutta, ettei se ikinä lähde. 

Luin Jääräpäätä pari päivää ja se on aika pitkään, kun ottaa huomioon, että kirjassa on vain 301 sivua. Lukemiseni keskeytti pari matkaa 'down the memory lane' eli kävin googlen street viewlla katsomassa Kolarin kirkonkylän raittia (Hakapolulle ei näemmä ollut googlen auto kurvannut) ja instagramissakin huiskin hästägillä #kolari. Hetken jo pohdin, vieläkö ottaisivat minut opettajaksi sinne, kunnes heräsin ja muistin lapset ja talon Turussa. :) 

"Romanttinen tragikomedia" on aika sattuvasti laitettua tekstiä kirjan takakannesta. Se, miten Canada Gooset ja etelän pillifarkkujuppi kuvaan istuvat, on hauskasti kirjoitettu. Aslaa en minä Lapista löytänyt enkä kirjan turismin huippuideoita, mutta 1990-luvun puolivälissä tuolla rajajoen varressa olikin tiukasti vielä lama, monessakin mielessä. Kirjan Katja kävelee työmatkaansa puoliksi pimeässä, kun katulamppujen valo ei riitä tolpalta toiselle. Minun Kolarissani työmatkalla ei katulamppuja riittänyt ihan koko matkalle ollenkaan (ulottuihan rivitaloalue pari sataa metriä kunnan pääraitista) ja pääraitillakin valot sammutettiin klo 23. Taskulamppua käytin monesti tuolla 10 minuutin kävelyllä. Ja sitä muistelen kaiholla, samaten keittiön ikkunasta näkyviä rivitalon pihalle eksyneitä poroja. Ehkä aika kultaa jo nekin muistot jalanjäljistä tuoreessa lumessa ikkunoitteni takana, kiinnostihan nuoren opettajan elämä monia kovastikin. Silloin hirvitti. 

Kirja tuntuu hurjan ajankohtaiselta myös seurattuani eri medioista Kittilän kunnanjohtajan ulos savustamista. Kittilässä kyse on isoista rahoista, kuten tässäkin kirjassa. Muonio haluaa osansa turismirahoista ja samalla peistä väännetään kuntaliitoksesta. Hyvin kuvattu sekin tilanne.

Tästä kirjasta seurasi ihania muistoja, huikean hauskoja lukuhetkiä ja hyvä, iloinen mieli. Son poka niin, että häätyy käydä Kolarissa ensi suvena, jos pörsissä on rahaa. Lue ihmeessä, jos nautit hauskoista kirjoista mukavalla parisuhdepainotuksella, fiksuista ajatuksista ja vertauksista sekä hupaisista juonenkäänteistä. 

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Johnny Kniga