tiistai 18. helmikuuta 2014

Luet tätä netissä, joten tulet tyhmemmäksi koko ajan

Netti tekee elämän monin tavoin helpommaksi. Se tekee meistä jopa parempia ihmisiä: olemme sosiaalisempia kuin ennen, ja kun voimme ulkoistaa muistamisen Googlelle, aivoista vapautuu kapasiteettia tärkeämpiin asioihin.


Näinkö se menee?

Taskulaskin vapautti aivokapasiteettiamme. Kone hoiti rutiinilaskut, jolloin saatoimme keskittyä korkeampiin kysymyksiin.

Internet ei kuitenkaan ole yhtä yksioikoisen positiivinen asia ihmiskunnalle. Näin väittää Nicholas Carr kirjassaan Pinnalliset.

Carr tietää, että väline muokkaa käyttäjäänsä. Kaivinkone helpottaa ojankaivajan elämää, mutta lihakset surkastuvat. Samalla tavoin netin nopea, poukkoileva ja pinnallinen lukutapa tekee paljon hyvää, mutta vastapuolena moni menettää kiinnostuksen minkään tekstin syvälliseen ja hitaaseen lukemiseen, omaksumiseen.

Eikä siinä vielä mitään, menettäköön jos haluaa. Mutta samalla menee muutakin: aivo- ja sen sellaisiin tutkijoihin nojaillen Carr kertoo, että hidas ja keskittynyt lukeminen on aivoille älykkyyden kehittämisen perusta. Plastiset aivot muuttuvat läpi ihmiselämän, ja jos inhimilliselle älykkyydelle ei anneta polttoainetta, se latistuu tekoälyksi.

Jos siis olet vastuuntuntoinen lukija, lopetat tämän lukemisen tähän. Etkä klikkaa alla olevaa linkkiä. En halua joutua oikeuteen.

Nicholas Carr: Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme
Terra Cognita

Kirjat netistä! www.elibris.fi

lauantai 8. helmikuuta 2014

Ylioppilastutkintolautakunta Jeesuksen asialla

Olin eilen valvomassa äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskirjoituksia. Aineistoteksteinä oli mm. Viivi ja Wagner -sarjakuvia, joista piti analysoida parisuhteen ongelmia ja novelli, jossa eläkeläispariskunnan vaimo mäkättää ja mies pettää sekä kolumni, jossa Petri Tamminen pohdiskeli joustamattoman miehen menestysmahdollisuuksia nykymaailmassa.

Aiheet eivät ehkä ihan ole niitä ykkösjuttuja 18-vuotiaan abiturientin maailmassa.

Eivät ehkä ihan kakkosiakaan.



Itse asiassa näyttää siltä, että ylioppilastutkintolautakunta on mietiskellyt omia intressejään tai jotain. Ja sehän on sinänsä kaunis ajatus, tehdään toisille niin kuin itselle tehtäisi, Jeesus jo opetti näin. Ja Immanuel Kant. Ja Kungfutse. Ja moni muu, miksei siis YTL.

Tartu Tiede-lehden mahtavaan tutustumistarjoukseen! Viisi numeroa vain 29,90 ja tilaajalahjaksi valitsemasi lahja (arvo jopa 39 euroa).

perjantai 7. helmikuuta 2014

Genre on soundi

Marja Mattlarin muusikonura on kestänyt seitsemänkymmentäluvulta tähän päivään, ja kuten kirjan nimessä kerrotaan, asiat on tehty useimmiten itse. Taloussanomien tämänpäiväinen uutinen kertoo, että menestymisen tärkein tekijä on sisukkuus, ja sisukkuudesta Mattlarin elämäkertakin kertoo.

Menestyminen ei merkitse Mattlarin tapauksessa rahakasoja, glamouria tai listasijoituksia, vaan sitä, että on voinut pysytellä rehellisenä itselleen ja saanut tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa - ja saanut vähälukuisen, mutta sitäkin omistautuneemman kannattajakunnan. Mattlar on pysytellyt erittäin tinkimättömästi omalla linjallaan, vaikka toisinaan houkutuksia on ollut.

Hän on tyytyväinen valintoihinsa, mutta yksinkertaistava, valmiisiin muotteihin pusertava bisnes saa kirjassa kuulla kunniansa: musiikkiteollisuus, mediakulttuuri ja taiteen tukipolitiikka tekevät Mattlarin mukaan suurta hallaa musiikille. Ja oikeassa Mattlar onkin: formaattiradioiden ja markettihyllyjen maailmassa niin paljon hyvää musiikkia jää kuulematta.

Mattlar on uniikki hahmo suomalaisella musiikkikentällä, riipaisevan koskettavat, tunneherkät tekstit ovat hänen ominta alaansa. Yhtä liikuttavia, kyyneliin asti yltäviä tekstejä ei juuri kukaan muu tee. Siksi tämä kirja ansaitsee tulla luetuksi.


Mattlarin kirjassa ei kosketella kovin paljoa nettiaikaa: väittäisin, että netin helppous avartaa kenen tahansa satunnaisen musiikinkuuntelijan maailmaa, ennestään outoihin musiikkeihin törmää entistä suuremmalla todennäköisyydellä. Se, avartaako netti aikuisten oikeasti kuulijan musiikillista maailmaa, on toinen juttu.

Kirjassa käydään Mattlarin elämä ja ura hyvin seikkaperäisesti läpi, ja kerrottavaa Mattlarin elämässä riittää, vaikka välillä yksityiskohtia on liikaakin. Mutta esimerkiksi studiopäiväkirjoissa näkyy hyvin kulloinenkin tilanne ja materiaalin kasvu epävarmuudesta valmiiksi kappaleiksi ja levyksi.

Mattlar pyrkii välttämään kategoriointia ja haluaa määrittäytyä vain omaksi itsekseen, ei esimerkiksi laulelmien tekijäksi. Tätä en ihan purematta niele: niinhän jokainen metallibändikin nykyään haluaa luoda oman genrensä. Silti ne ovat metallia. Ja minun mielestäni Mattlarin musiikkia voi mainiosti luonnehtia laulelmaksi: kyse on musiikin soundista.

Viulun- tai kirkkourkujen soitto tietää klassista musiikkia. Särökitarat ja mörisevä tai kirkuva laulaja on heviä. Akustinen kitara ja naislaulaja on laulelmaa. Tällä tavoin ihminen maailmaa mielessään järjestelee, eikä siinä ole mitään pahaa. Jo sekunnin musiikkipätkästä jokainen pystyy määrittelemään musiikin genren. Sen jälkeen tarvitaan vain avoimia korvia ja mieltä.

Marja Mattlar: Musiikkiura omin päin
MM-Music

* Tilaa tämä kirja kätevästi Bookysta *

torstai 6. helmikuuta 2014

Mitä kirjaa lukisin?

Tässä blogin kirjoittamisessa on haasteena itsekriittisyys. Se ei välttämättä lukijalle välity, heh, mutta valintaprosessi kirjojen valitsemiselle on vaikea, pitkä ja kuluttava.

Olen niitä lukijoita, joilla on monta kirjaa kesken. Yöpöydälläni on ihana pino keskeneräisiä kirjoja ja valitsen luettavaksi kulloinkin tunnelmaan sopivan kirjan. Totta kai monesti luvun alla on kirja, jota ei malta jättää käsistään ja nukkumaan meno saattaa joskus viivästyä ja kirjan luen lähes yhdeltä istumalta. Tiedättehän tunteen.

Mutta kirjoittaisinko blogiin kirjasta, jonka olen lukenut vuosi sitten? Tai kirjasta, jonka olen lukenut kauan sitten? Vai kirjoitanko vain tuoreista tuttavuuksista, juuri luetuista? Vai luettelisinko kirjoja, jotka ovat "työn alla" ja kuvaisin, mitä koen niiden ollessa kesken?

Vanhojen klassikoiden kohdalla on pakko myöntää, että en enää voisi niistä kirjoittaa kylmiltään. 15-vuotias poikani luki juuri Sinuhen. Kuukausi siihen kului ja hetkittäin toiminta vaikutti toki suorittamiselta, mutta keskustelimme kirjasta useasti ja hän selkeästi mietti lukemaansa ja koki sen mielekkäänä (toisinaan) ja teki omia päätelmiäänkin.

Kuvan copyright Kirjallisia-blogi


Itse luin Sinuhen ihan saman ikäisenä, rippikoulun jälkeen. Sen jälkeen en kirjaan ole kajonnut, mutta siitä jäi hyvä muisto. Teiniin tekivät kallonporaukset tietysti vaikutuksen, mutta muistan myös Minean ja monet pohdinnat. Pohdintaahan siinä taisi paljon olla. Mutta en voisi mitenkään arvioida kirjaa tuota enempää. Hyvä kirja, sen voin sanoa. Kannattaa lukea, tietysti. Ehkä vielä toistekin.

Kurkin äsken kirjahyllyä sillä mielellä, että kirjoitan kirjasta, jonka olen lukenut jonkin aikaa sitten. En osannut valita. Muistelin kirjastoon palauttamiani kirjoja ja palaan niihin myöhemmin, ehkä. Se, että kirja ei ole enää käsissä, vähän latistaa tunnelmaa.

Viime syksynä heräsin lukuisiin kehuviin arvosteluihin Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä. Vaskikirjastossa oli pari kertaa tarkistaessani parisen sataa varausta. Toivoin ja sain kirjan nimipäivälahjaksi ja olin aivan malttamaton. Luettiinhan sitä näkyvästi myös Netflixin suosikkisarjassani "Orange is the new black". No miten kävi? Olen sivulla 89 ja kirja on sievästi siinä yöpöydän hienossa pinossani. Se on jämähtänyt tylsään kohtaan. Tai sellaiseen, jossa tarinaa vasta kootaan ja lukiessani en ole ollut vastaanottavaisimmillani. Huono hetki, väsynyt ilta tai liian lyhyt lukurupeama ovat koituneet lukemiselle kohtalokkaiksi. Vaan ei huolta, nyt otan sen työn alle ja ennen pitkää kirjoittelen siitäkin. Ellei jokin muu kirja etuile. Niinkin voi käydä...

maanantai 3. helmikuuta 2014

Hengästyttävä road-trip uurnan kera

Roope Lipasti on hihityttänyt teksteillään jo vuosikaudet. Ainakin minua. Rajanaapurista löysin niin paljon itseäni, puolisoani ja sukulaisia että hirvitti. Odotukset olivat korkealla myös Perunkirjoitusta odottaessani.

Kahden veljeksen erilaisuuksien ja yhtäläisyyksien seuraaminen oli mukavaa. Tarina soljui ja töksähteli kummallisiin paikkoihin, jotka eivät välttämättä nyt niin kummallisia olleet lipastimaisessa maailmassa. Mutta minä taidan pitää eniten siitä, kun Lipastin päähenkilö - aivan kuin hän itse Kotivinkin kolumneissaan ja blogissaan - pohtii asioita oman päänsä sisällä eikä ulota niitä liikaa toiseen hahmoon tai - mikä pahinta - pitkällisiin dialogeihin, ihmisten kesken. Kolmiodraamaa oli jo Rajanaapurissa, melko viattomasti. Perunkirjoituksessa kolmiodraama on viety astetta, tai no, kahta pidemmälle.

Kuvan copyright Kirjallisia-blogilla


Vaikka Perunkirjoituksen hahmot ovatkin herkullisia, jäin kaipaamaan jotain. Tai ehkä jotain oli liikaa? Lipastimaiseen maailmaan - jota en tässä kyllä kykene määrittelemään mitenkään tyhjentävästi - ei minusta kuulu roisi väkivalta tai oikeasti ilkeät ihmiset. Narkkari ja hänen tyttöystävänsä saivat aikaan oikein hauskan liftauskuvauksen, mutta suoranainen väkivalta ja tuhoaminen tuntuivat vähän yliampuvilta. Hauskat sivuhenkilöt jäivät, no, sivuhenkilöiksi.

Vaikka tämä ei aivan parasta Lipastia olekaan, pitää se kuitenkin otteessaan ja lopussa avaimen kohtalo jää mieleen kaihertamaan. Mitä jos...?

Roope Lipasti: Perunkirjoitus
Atena Kustannus


* Roope Lipastin Rajanaapuri kätevänä e-kirjana täältä *