Iloinen ilta Turussa aateliston parissa

Teatteri Maneeri kutsui meidät katsomaan uutuuttaan, Aateliskalenteria ja otimme kutsun ilolla vastaan, sillä tuo turkulaisteatteri on uusi tuttavuus. Aateliskalenteri sai ensi-iltansa 27.10.2017 ja ennätin nähdä Turun Sanomien arvion kehuvan otsikon ennen omaa vierailuani 2.11.

Aateliskalenteri oli aivan mahdottoman hauska! 

Dialogi on sujuvaa ja fiksua. Tarina on rempseä eikä ollenkaan niin ennalta-arvattava kuin ehkä ensin ajattelin. Juoni kuljettaa katsojia kerrassaan herkullisen von Wahlbergin aatelisperheen ja palvelustyttö Katri Lundin perheen välillä, ja se kuvaa kahden pojan kasvua erilaisissa olosuhteissa. Käänteet ovat hulvattomia ja huumori vetoaa älyynkin, kliseille saa nauraa ja niihin tartutaan häpeilemättä.

Aateliskalenterin alkuvaiheessa eletään aikaa, jolloin palvelusväki pysyi tiukasti oman luokkansa parissa. Näytelmä kuitenkin napsii reippaasti elementtejä myös tästä päivästä, mutta luokkajako ei hellitä. Työläisperheen poika Aaron Kajander saa äidiltään aatelisuutta tavoittelevan kasvatuksen, mutta Aaron kerta toisensa jälkeen paljastaa moukkamaisen kasvatuksensa. Sen sijaan aatelispoika Benjamin von Wahlberg osoittaa olevansa täysin siniverinen pikkusormeaan myöden. Sen kummemmin juonta paljastamatta asia ei tietystikään ole näin yksinkertainen.

Aateliskalenteri onnistuu roolituksessaan

Roolitus on tehty huolella. Jonna Laatu nirppanokkaisena yläluokan nenänvarttaan pitkin katsovana Viola von Wahlbergina on roolissaan kerrassaan onnistunut. Julius Kalliokoski tekee huimaa työtä aatelispoikana ja jäin miettimään, että minkälaisen oppimisprosessin kautta hän on kyennyt omaksumaan kaikki kliseet niin sujuvan luontaisesti. Olen Teatteri Akselissa nähtyjen näytelmien kautta tullut jonkinlaiseksi Niina Kuikka -faniksi ja Niina tekeekin jälleen vallan mainion työn Katri Lundina.

Myös Peetu Savolainen Aaronina ja Panu Saarnivaaran useat roolit vakuuttavat, samaten Veera Laineen laulutaito. Ihan kaikki näyttelijät voisin mainita, sillä kukaan ei ollut yhtään kankea, huono tai haparoiva, vaan Teatteri Maneerin Aateliskalenteri on kauttaaltaan sujuvaa työtä, josta harrastelijamaisuus on kaukana.

Aateliskalenterin lavastus ja puvustus olivat vallan onnistuneita.

Nyt kannattaa olla nopea

Aateliskalenteria esitetään Teatteri Maneerissa vielä 5.12.2017 saakka ja kehotankin nyt kaikkia, joita kiinnostaa hauska ilta, jonka päätteeksi salista kömmitään hymy huulilla, hankkimaan lippunsa pikaisesti. Harrastajateatterissa käyminen on oma kokemuksensa, mutta nyt voin suositella lämpimästi aloittamaan vaikka Teatteri Maneerin Aateliskalenterista, mikäli olet sujuvasanaisen komedian ystävä. Esitys kestää n. 2 tuntia 10 minuuttia eikä kelloa tarvinnut kyllästyneenä vilkuilla.

Maneerin katsomo ei ole suuren suuri, mutta penkit ovat sitäkin mukavammat. Jalkatilaa on melko kitsaasti. Teatteri löytyy osoitteesta Maariankatu 1, vastapäätä Puutoria, valopihasta. Tila ei ole esteetön, sillä teatteri sijaitsee alakerrassa, jonne kuljetaan portaita, joissa on tosin tukevat kaiteet. Vaatesäilytys ei maksa mitään, käsiohjelmasta voi maksaa intonsa mukaan. Väliaikatarjoilut ovat edullisia (kaikki 1.50e, kahvia ja pullaa, suklaata ja mehua tarjolla) ja maksetaan käteisellä.

Vaikka käyntini Teatteri Maneerissa oli ensimmäinen, se tuskin jää viimeiseksi. Aikataulusyistä en saanut Tomia mukaani, mutta on aina mukavaa saada mukaan joku ensikertalainen. Ystävättäreni Päivi vakuutti nauttineensa aivan yhtä paljon kuin minäkin.


Aateliskalenteri
Teatteri Maneeri
Maariankatu 1, 20100 Turku
ohjelmistossa 27.10.2017 - 5.12.2017
Ohjaus: Toni Enholm
Käsikirjoitus: Tuomas Parkkinen

Teatteriin vai kotisohvalle?

Keväällä kävimme katsomassa turkulaisen Teatteri Akselin Todellinen löytö -näytelmän ja se oli bloggausuramme ensimmäinen kerta harrastajateatterissa. Nyt pääsimme Teatteri Akseliin toistamiseen ja tällä kertaa ohjelmistossa oli komediallinen musiikkirevyy Sihteeriköt.

Turun Sanomissa oli juttua Sihteeriköistä jo ennen ensi-iltaa, mutta koska yleensä vältän kaikkea etukäteistietoa, en siihen ollut järin tarkasti perehtynyt. Teatterin (todella ihanassa!) penkissä rupesin kaivelemaan muistiani ja tajusin, että revyy tosiaan tarkoittaa sitä, että siinä ei puhuta. No, ehkä olisi voinut.

Koska Tomi on musaope ja ihan liian ammattilainen ja siksi jäävi (näin hän sen minulle kai perusteli) arvioimaan mitään musiikkiin liittyvää, lankesi bloggausarpa minulle. Tai sitten perustelu oli jokin toinen.

Sihteeriköt kuvaa löyhästi - vailla sen kummempaa sitovaa juonta - yhdeksän sihteerikön elämää. Tapahtumapaikkana on koko ajan maisemakonttori, jossa sihteeriköt istuvat suorissa riveissä, säntillisinä ja säntillisesti. Sihteeriköt kuvaa yhdeksän naisen elämää musiikin ja laulujen kautta: ilot, surut, traagisuus, miehenmetsästys ja -kaipuu tulevat kaikki käsitellyiksi.

Karkeasti arvioiden kolmannes musiikista oli suomalaista alkuperää (TikTak, KaijaKoo jne), puolet käännöskappaleita ja loput laulettiin englanniksi tai italiaksi.  Jäimme Tomin kanssa vielä illalla puhumaan siitä, mikä käsikirjoittajan rooli tällaisessa on. Käsikirjoittaja on saksalainen Franz Wittenbrink, joka on antanut vapaat kädet käsikirjoituksen sovittamiselle. Kiintoisaa on pohtia, minkälaisilla ohjastuksilla ohjaaja on päätynyt juuri näihin kappaleisiin.

Niin, ne tapahtumat. Kukin sihteerikkö vuorollaan esittää kappaleen, joka kuvastaa hänen elämäänsä tai elämäntilannettaan. Toisinaan soi puhelin ja toisinaan yleisö ymmärtää, että johtaja kutsuu huoneeseensa. Johtajaa ei näy, mutta vahtimestari kylläkin. Niin, muuten: yhdeksän sihteerikön lisäksi lavalla näyttelee myös oikea mies, eli siis kohde, joista kaikki laulut enemmän tai vähemmän kertovat, vaikka itse vahtimestari onkin varsin neutraali hahmona.

Tässä hiukan kiemurtelen ja yritän välttää sanomasta sitä, mikä on pakko: ihan kaikki laulut eivät olleet vallan onnistuneita. Ja voinhan sanoa, että vaati jonkin verran rohkeuttakin näyttelijältä päätyä laulamaan. Mutta toisaalta joukossa oli vallan mainioita hahmoja, joiden keveämpää laulutaitoa kompensoi muunlainen lavasäteily. Niina Kuikan komediataidot olivat hersyvät, niistä nautin kovasti. Ja Salla Vahtera lauloi erinomaisesti. Maarit Juvosen runonlausunta kevensi erottumisellaan, vaikka mitää kepeää runoissa ei ollutkaan.

Mutta palaan vielä sinne kappalevalintoihin: mikä saa ohjaajan valitsemaan englanninkielisiä kappaleita (tai italiankielisiä aarioita)? Olikohan käsikirjoittaja ne kovakoodannut käsikirjoitukseen (kovakoodaus on ohjelmointitermi, jolla ohjelman joitakin ominaisuuksia ei pysty käyttäjä muuttamaan millään parametreillä muuta kuin puuttumalla itse koodiin)? Ehkä siis oli pakko laulaa englanniksi, mutta omaa komediaansa esitti trendikäs ääntämys, joka toi mieleen Hydraulic Press Channelin, maailmallakin mainetta niittäneen ja 1.5 miljoonaa tilaajaa keränneen tubettajan, mieleenpainuvan ääntämyksen. Prins tsaarmingista sihteeriköissäkin laulettiin, siis.

Väliajan jälkeen siirryimme istumaan hieman ylemmäs, sillä ensimmäisen erän tulimme katsoneeksi sellaisessa penkkirivissä, joka ei ole juuri edessään olevaa korkeammalla. Edessäni istui aivan normaalikokoisella päällä varustettu mies, mutta katseeni edessä pää kuitenkin vaikutti kovin suurella. Taaempana näimme paremmin, mutta voin todeta, että esityksen aistii paremmin hieman lähempää. Sihteerikköjen esityksiä on enää reilun kuukauden ajan, joten kun hankit lippusi, ole paikalla ajoissa, jotta pääset teatterin etuosaan. Liput eivät ole numeroituja.

Olen viettänyt karmeita hetkiä lapsuudessani Turun kaupunginteatterissa 70-luvulla ja olen niistä alkanut toipua vasta viimeisen viiden vuoden aikana. Ensi-illoissa perjantaisin nukahtelin monta kertaa tai sitten en vain tajunnut mitään (eikä tainnut kovin moni silloista alakoululaista enemmän järjissään olevakaan tajuta). Sen jälkeen olen ymmärtänyt sen, että teatterin ei tarvitse olla ns. suurta teatteria onnistuakseen. Teatteriin on yleensä kuitenkin aina kiva mennä ja kokea se tunnelma ja elämyksiä.

Tälläkin kertaa kotona totesimme, että olipa kivaa! Sihteeriköt Teatteri Akselissa on ehdottomasti paljon parempi lauantai-illan kohde kuin televisio ja kotisohva. Jos haluat viihtyä pari tuntia vetävän musiikin ja hymyä nostattavien esitysten parissa, varaa ihmeessä liput! Ja jos harrastajateatteri ei vielä ole tuttu, kannattaa sitä suuremmalla syyllä käydä kokemassa hieno elämys.

Teatterin jälkeen kävimme vielä katsomassa kauniita Aurajoen valoja. Oli mainio ilta. 

Sihteeriköt

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku

Lempeää hekotusta neurooseille

Syyskausi alkoi Turun kaupunginteatterissa iloisissa merkeissä. Vanhempieni ensi-iltakorteilla pääsimme taas siipeilemään ja nauttimaan. Ja juu, todella nautimme.

Laurent Baffien Toc Toc on neuroosien ympärille rakennettu farssi, jota on esitetty muualla Euroopassa jo vuosikaudet. Sen verran kuulin näytelmästä etukäteen. Teatterin aulassa ostin käsiohjelman, kuten tapaan aina tehdä ja lukaisin hiukan jutellessani vakiotuttujen kanssa (se on aina mukavaa!).

Toc Tocin näyttelijäkaarti on vallan mainio. Esko Roine on suvereeni. Minua hykerrytti eniten Tuija Ernamon näyttelemä Maria. Voi tietysti olla, että mitä ikinä Tuija Ernamo tekeekään, olen aivan myyty. Sisko ja sen veli teki aikoinaan niin suuren vaikutuksen, että siteeraan sen repliikkejä varmaan viikottain edelleen. Dvd:ltäkin sitä kotoa löytyy. En kuitenkaan ole tainnut livenä nähdä häntä aiemmin ja kun Maria vetäisi Viva las Vegasin hieman yllättäen, "kyynel tirahti" eli vesi valui solkenaan silmistä, kun nauroin. Nauroin sen verran, että kiittelin itseäni valittuani ison kaulahuivin, johon sitten pyyhin vaivihkaa silmiäni ja varmaan leukaakin. Kiitos siitä, taisi tulla kuukauden verran lisäelämää tuon hihityksen ansiosta. 

Vaikka Esko Roine on nostettu käsiohjelmassa pääosaan, oli näyttelijäkaarti varsin tasapuolinen. Kimmo Rasilan Vincent taisi olla eniten äänessä. Blanche, Lili ja Bob saavat oman äänensä kuuluviin, mutta eivät varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin. Lili eli Pauliina Suomisen esittämä nuori tyttö vaikuttaa ensin maneeriensa vangilta, mutta hänen roolinsa onkin varsin ilahduttava. (Ja Tomi tunnisti hänet entiseksi oppilaakseen, joten on vain loogista, että hän esiintyy hyvin. Hymiö.)

Juonipaljastuksiin en ryhdy, mutta mainitsen, että minä kyllä arvasin viimeisen käänteen. Sillä ei tosin ole minkäänlaista vaikutusta itse tarinaan. 

Onko tarina syvällinen? No ei varsinaisesti, mutta se on viihdyttävä ja hyvin inhimillinen. Pohjimmiltaan se kertoo ihmisyydestä. Neuroosit voivat olla ahdistavia ja tuottaa häpeää, mutta Toc Toc käsittelee näitä pakko-oireita ja niistä kärsiviä lempeydellä. Ja nauru tunnetusti parantaa monta asiaa ja vaivaa. Tai ainakin tekee elämästä helpompaa.

Väliaikakahvilla myös äitini

Väliajalla nautimme kahvin kera perinteisen teemaleivoksen, joka oli vallan raikas. 

Kyllä! Suosittelen Toc Tocia. Jos kaipaat iloista hetkeä takuuvarmojen ja erinomaisten näyttelijöiden, hyvän tarinan ja laadukkaan toteutuksen parissa, ota ystävä mukaan ja käy katsomassa Toc Toc. Suosittelen myös käsiohjelmaa. Ne ovat tosin aina laadukkaita, mutta nyt viidellä eurolla sai vallan mainion paketin.

Laurent Baffie: Toc Toc

Turun Kaupunginteatteri

ohjaus: Tuomas Parkkinen