Teatterissa ja kulttuuria kokemassa vuonna 2020

Koronakevät sulki teatterit ja meilläkin peruuntui pitkä lista teatterivarauksia. Syksyn käynnistyttyä Teatteri Akseli kyseli meitä jälleen teatteriin ja olin hiukan epävarma halustani istua pienessä teatterissa kaikkien keskellä.

Kyllä, otan koronariskin varsin vakavasti. Yrittäjänä elantoni on kiinni siitä, olenko työhön kykenevä enkä halua tulla millään lailla kipeäksi. Täyttelen myös iäkkään äitini dosettia enkä siihen pysty, jos vähänkin epäilen altistuneeni koronalle tai olen yhtään nuhainen. Tällä viikolla Turun keskustassa koulua käyvä kuopukseni jäi etäopetukseen rinnakkaisluokalta löytyneen koronatartunnan takia. Jos ipana olisi joutunut karanteeniin itse altistuneena, en olisi teatteriin lähtenyt, vaikka olisin saanutkin. Tuskin olen näine huolineni yksin.

Museossakin vastuullisesti

Viime sunnuntaina vierailin poikieni kanssa Turun Taidemuseossa Birger Kaipiaisen näyttelyssä ja meitä oli heti ovella vastassa pöytä, jolla oli kasvomaskeja ja käsidesiä, sekä kehotus “Käytäthän maskia”. Kyllä, minä ja lapseni käytimme, ja niin näytti tekevän suuri yleisökin, joka käyskenteli museossa turvaväleillä. Vartijat olivat maskeissaan, patsaatkin.  Olin huojentunut, sillä tunsin oloni turvalliseksi ja ajattelin, että näin fiksusti asiat voidaan hoitaa, kun halutaan, että asiakkaat pysyvät turvassa ja että he uskaltavat vierailla museossa.

Somekuplassani on kulttuuritoimijoiden lisäksi paljon aktiivisia teatteri- ja konserttikävijöitä. Näen lähes päivittäin kuvia iloisista teatterikävijöistä hauskoissa maskeissaan turvavälejä korostaen. Turun Kaupunginteatterin somekanavissa muistutetaan laskujeni mukaan keskimäärin kolmen päivän välein huomioimaan turvavälejä ja esitellään yleisön hauskoja maskeja. Fiksua - ja se madaltaa meidän huolissaan olijoiden kynnystä lähteä nauttimaan teatterista. Ja madaltaa kynnystä laittaa se maski kasvoille.

Teatteriin pitkästä aikaa

Teatteri Akseli kutsui siis katsomaan Pasi was here -näytelmää. Pari näytäntöä jo peruttiinkin varotoimenpiteenä, mutta perjantai-iltana pääsimme paikalle. Akselin Facebookista löytyy elokuulta maininta, että näytöksiin myydään kapasiteettiaan vähemmän lippuja (max. 40 lippua 60 hengen katsomoon) ja että kasvomaskeja ja käsidesiä on saatavilla. Huojennuttavaa! Verkkosivuilla tosin tästä ei löydy mitään tietoa.


Teatteri Akseli on pieni, intiimi ja kotoisa teatteri. Normioloissa se on vain herttaista, mutta nyt se on pelottavaa. Ja vielä pelottavampaa oli teatterin aulalämpiössä huomata, että henkilökunnalla ei ollut maskeja eikä visiirejä, eikä kasvomaskisuosituksesta näkynyt sanaakaan. Ei niitä maskejakaan. Itse istuimme aulassa maskeissamme pienenä vähemmistönä.


Odottelimme teatterisaliin pääsyä ja ajattelin, että viimeistään ovien avautuessa henkilökunta ottaa ohjat käsiinsä ja varmistaa, että yleisö istuu turvaväleillä matalassa ja intiimissä teatterisalissa. Kukkua kanssa. Istua sai minne tahansa, koska asia nyt vain unohtui.


Marssin aikuismaisesti ulos todeten, että tänne en vain uskalla jäädä. No, pienen hengittelyhetken jälkeen palasimme takaisin ja istuuduimme takarivin nurkkaan ainoiden muiden maskinaamojen vierelle, metrin turvavälillä. Tämä osoittautuikin vallan mainioksi paikaksi. 

Pasi was here kuitenkin kosketti

Niin, Pasi was here on niin minimalistisesti lavastettu, että mitään katsomisen arvoista emme takarivistä menettäneet. Ääni kuului hyvin ja ilmeet ja eleet välittyivät myös sinne takariville.


Pasi was here kertoo Hemmosta, joka palaa Savonlinnaan muistelemaan lapsuudenystäväänsä, jonka elämä päättyy yllättäin. Teksti on sujuvaa ja oivaltavaa. Nautin suunnattomasti 80-luvun lapsuuden osuvista kuvauksista. Juha Nordman teki oivan suorituksen Hemmona. Jukka Valtanen on myös oikein osuva Pasi. Hannu Rinne on parhaimmillaan Pasin isänä, mutta hänen muiden rooliensa kohdalla tunsin pientä tuskaa.

Pyrin teatteriin mennessäni olemaan lukematta tuoreita muita teatteriarvioita, jotta en saisi mitään ennakkokäsityksiä. Näin oli myös nyt. En siis onneksi ollut lukenut, että kyse on “ratkiriemukkaasta näytelmästä”. Sillä meitä ei naurattanut. Eikä muitakaan yleisössä. Kollektiivisesti hymähdimme kahdesti. Kaksi kertaa.

Lahden kaupunginteatterin Pasi was here sai arvostelijansa viime vuonna toteamaan, että se “herättää niin valtavan nauramisriemupakon, että vatsat hytkyvät”. Juu, onneksi Turussa ei naurattanut, sillä jos tuolla matalassa teatteritilassa maskittomat katsojat olisivat tirskuneet ja nauraneet estoitta, olisi se jo ollut pelottavaa.


Toistan: Pasi was here -näytelmän teksti on oikein hyvä ja oivaltava. Siitä ilmeisesti saisi myös hauskan, mutta Teatteri Akselin toteutus oli vakava, syvällinenkin. Pasin tarina oli traaginen ja murheellinen, enkä itse asiassa jäänyt edes kaipaamaan hytkyvää naurun tunnetta.


Minulla on parhaillaan lenkkiseurana - äänikirjana siis - ruotsalaisen Carin Gerhardsenin Piparkakkutalo, jossa entinen koulukiusattu rupeaa murhaamaan kiusaajiaan monen kymmenen vuoden jälkeen. Löysin ajatuksissani monta yhtymäkohtaa tähän tarinaan, jossa nimenomaan ruodittiin lapsuuden perheitä ja miten asiat näyttävät kavereille aivan toiselta. Lastaan hakkaava isä saattaa paistaa pannaria ja auttaa koulutöissä. Murheellista.

Kanna vastuusi - yleisö arvostaa

Päällimmäiseksi muistoksi jäi kuitenkin tunne siitä, että kulttuuritoimijan, joka ei kanna vastuutaan, on aika turha itkeä kadonneen yleisönsä perään. On totta, että Turun maskisuositus julkisiin tiloihin ja yleisötilaisuuksiin astui voimaan vasta tänään, päivää myöhemmin. 

Mutta Turun kaupunginteatteri on suosittanut yleisölleen maskeja elokuusta lähtien, ja siellä koko henkilökunta käyttää visiirejä. Turvaväleistä pidetään huolta tiukasti. Yleisölle tulee sellainen olo, että siellä teatteri tekee kaikkensa. (Tätä kirjoittaessani vaihdan viestejä ystävättäreni kanssa, joka istui tänään maskissaan Turun kaupunginteatterissa. Kyllä, sieltä somekuplastani sen huomasin. Hän kertoi, että 80%:lla katsojista oli maski, henkilökunnalla visiirit, turvavälit selkeät).


Eivät nämä asiat onneksi ole mitään rakettitiedettä ja ne voidaan korjata ihan parilla pienellä toimenpiteellä:

• selkeä ilmoitus siitä, että teatterissa noudatetaan maskisuositusta: “Käytäthän maskia”.
• kasvomaski kuuluu lipun hintaan, toinen kaupan päälle, jos haluaa väliajalla juoda kaffet
• henkilökunnalle myös maskit tai visiirit
• turvavälit toteutetaan, kun henkilökunta ohjaa napakasti väen paikoilleen. Turha jonotella, lämpiöstä voidaan kutsua seurue kerrallaan. Vie kaksi minuuttia, kun katsomo on niin pieni.
• ja niihin somekanaviin iloista turvallisuuden korostamista. Ideoita voi käydä kurkkimassa muilta toimijoilta.

Haluan ehdottomasti käydä kulttuuritapahtumissa ja mielelläni suosin kaikkea lähellä tapahtuvaa ja pientä. Pelkona tässä on, että jos mellastetaan niin kuin ennen, suljetaan kohta taas ihan kaikki teatterit. Turha tässä on niitä 20-29 -vuotiaita yöelämässä liehuvia syytellä vastuuttomiksi, kun näköjään keski-ikäiset osaavat sen myös oikein hyvin.

Joten: kiitos vaan Teatteri Akseli jälleen kutsusta. Hoitakaa homma kuntoon pienillä muutoksilla, niin uskallan jatkossa kehottaa kuplassani olevia teatterifaneja vierailemaan taas näytöksissänne. Se palvelee ihan kaikkia kulttuuritoimijoita ja saa teidät vaikuttamaan asiakkaistanne huolta kantavalta teatterilta. Koska te teette kuitenkin suurella sydämellä nautinnollista teatteria, jota yleisö katsoo mielellään. Kun taas uskaltaa.

Pasi was here

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku

Ohjaus: Kauno Takarautio

Tärkeintä on rakkaus ja sitoutuminen

80-vuotiaat rouvashenkilöt eivät yleensä kiroile tai kerro seksijuttuja, ainakaan julkisesti. Mutta Margaret Atwood ei olekaan mikään tavallinen henkilö. 

Atwood tunnetaan dystopioistaan, ennen muuta Orjattaresi-romaanista ja sen pohjalta tehdystä tv-sarjasta.  Sellainen on myös tämä Viimeisenä pettää sydän, vuonna 2015 alun perin julkaistu ja nyt syyskuun puolivälissä suomeksi käännetty teos. 

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tässä kirjassa riittää kuin Remeksellä konsanaan. Jos Orjattaresi oli komea sekä tarinansa että kielensä puolesta, tässä kirjassa kieli on varsin yksinkertaista. Minkäänlaista kohosteisuutta ei ole. Tarina vain kerrotaan niin kuin se on. Ja siinä on tosi monta vittu-sanaa ja tosi paljon seksiä. 

Maailma (Yhdysvallat ainakin) on suistunut täydelliseen sekasortoon. Infrastruktuuri on hajalla, rikollisuus rehottaa. Tavallinen pariskunta, Stan ja Charmaine, ovat menettäneet talonsa ja muunkin omaisuutensa. Heillä on vain auto, jossa he asuvat ja jossa nukkuminen on piinallista, koska koko ajan pitää olla valppaana ryöstelevien jengien varalta. Charmainella on sentään työ, hän on tarjoilijana, mutta elämä on surkeaa ja näköalatonta. 

Charmaine huomaa tv-mainoksen, jossa kerrotaan uudenlaisesta yhteiskuntakokeilusta, suljetusta kaupungista. Siellä kaikilla on koti ja työ, ja kaikkialla on siistiä. Hintana on, että joka toinen kuukausi vietetään vankilassa ja joka toinen kuukausi kotona, eikä kaupungista voi poistua. Vuorokuukausin Stanin ja Charmainen kotona asuu pariskunta, josta Stan ja Charmaine eivät tiedä mitään. 

Sitten umpioon tulee särö, joka liittyy seksiin ja mielikuvitukseen. Sen enempää tarinasta ei kannata tässä paljastaa, koska kirja on niin juonipainotteinen. Mutta sen voin kertoa, että kirjan edetessä kohdataan muiden muassa rakkausrokote, seksirobotteja, Elvis, Marilyn ja Blue Man Group. Ja tarina on huikean vetävä, se imee kuin - no, tähän sopisi kirjan hengessä joku hävytön vertaus, mutta antaa olla. 

Dystopiat kertovat aina toisenkin tarinan kuin vain omansa. Ne varoittavat meitä lipsahtamasta sinne, missä elämä on huonompaa kuin nyt, ja ne sanovat sanasensa nykyhetken ilmiöihin. Viimeisenä pettää sydän ottaa kantaa ainakin Yhdysvaltojen älyttömään vankimäärään, populismiin, valeuutisiin, luulon ja tiedon keskinäiseen suhteeseen, vallan turmelevaan vaikutukseen sekä teknologian mahdollisuuksiin. Eli se on ihan ajankohtainen esimerkiksi Yhdysvaltojen vaaliväittelyyn, vaikka se on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten. 

”Charmaine kieltäytyy ajattelemasta sitä, sillä ihminen luo todellisuutensa omasta asenteestaan, ja jos ajattelee, että jotain tapahtuu, niin tosiaan tapahtuu.”

”Menneisyys on niin kovin paljon turvallisempi, koska kaikki mitä siellä on, on jo tapahtunut. Sitä ei voi muuttaa, ja siksi siinä ei ole mitään pelättävää.”

Kaikkein tärkeintä on rakkaus. Tärkeintä on huomata kaikki se hyvä, mikä omassa elämässä on, ja pitää kiinni siitä. Etenkin puolisosta. Vaikka kaikki ei aina olisikaan täydellistä. Siinä on tämän kirjan keskeisin sanoma. 

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Suom. Hilkka Pekkanen

Otava