Kelluvassa arjessa

Pakopiste on kirja, jonka Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen yhdessä ideoivat. He pyysivät eturivin kirjailijoita kirjaamaan ylös korona-ajan luoman erikoisen tilanteen mietteitä. 

Kirjassa ”kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata”. Koska tehtävänanto on ollut ilmeisen väljä, tekstit ovat ihastuttavan erilaisia keskenään.

Joissain teksteissä pohditaan esseemäisesti koronaeristyneisyyden eri puolia, toiset taas ovat kaunokirjallisempia, tarinoita aiemmin sattuneista tapauksista, jotka kirjoittaja asettaa valottamaan pandemian kourissa kärvistelevien ihmisten kokemuksia. Juuri tällaisena, satunnaisuuden kyllästämänä ja moniäänisenä tällainen kokoelma onkin parhaimmillaan. Ollaan syvällisten kysymysten äärellä, aivan siellä elämän tarkoituksen liepeillä. Koska tekstit ovat lyhyitä ja ääni kellossa vaihtuu koko ajan, kirja on juuri sopiva yhdistelmä keveyttä ja painavuutta.

On teksteissä yhteisiäkin piirteitä. Esimerkiksi se, kuinka tärkeä merkitys hyvinvoinnillemme on vuorokausirytmillä. Kun korona-aika on rikkonut rutiineja ja laittanut monet kellumaan toisenlaiseen todellisuuteen, sellaiseen irrallisuuteen, josta on ennen saattanut haaveilla, moni huomaakin, että arki ja säännönmukaisuus ovatkin aika olennainen asia hyvälle elämälle. 

Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä, Helena Sinervo: Pakopiste

Into

Ahdasmielisimmät vanhat naispuoliset kiinteistönomistajat

Pari viikkoa sitten edesmennyt Pentti Linkola eli pitkän pessimistin elämän - Linkolalle pessimismi oli kuulemma synonyymi sanalle elämänkokemus. Hänen ajattelunsa lienee jokaiselle tuttua, mutta kokonaista kirjaa en itse ole Linkolalta ennen lukenut.

Unelmat paremmasta maailmasta keskittyy Suomen metsiin. Metsä on jopa käsittämättömän keskeisessä osassa tätä kirjaa ja Linkolan 60-luvun ajatusmaailmaa, niin keskeisessä, että aluksi ihmetyttää ja sitten alkaa jo pitkästyttääkin. Jälkimmäiseen on syynä se, että teksti ei alun perin ole itsenäinen kokonaisuus vaan kokoelma kirjoituksia ja esitelmiä eri lähteistä.

Metsien, nimenomaan luonnontilaisten metsien merkitys suomalaisten hyvinvoinnille ja onnellisuudelle tulee totisesti selväksi. Huutia saavat niin teollisuus, mukavuudenhalu kuin kesämökkeilykin. Mutta kirjan yleissävy on silti yllättävän maltillinen, esimerkiksi väestönkasvun radikaali rajoittaminen kyllä vilahtelee tekstissä, mutta miedommin kuin Linkolan myöhemmissä puheenvuoroissa.

Niin kauan kuin ihmisiä on ollut, joku on toitottanut tuomiopäivän pasuunaa. Ja niin tulee aina olemaan. Pasunisteja tarvitaan, varmasti on Linkolankin olemassaolo jotain tässä maailmassa muuttanut, ja se on hienoa ja tärkeää. Mutta on siinä jotain hassuakin, että Linkola on yli viisikymmentä vuotta sitten paasannut metsien jo Suomesta kadonneen, kun ilmakuva tai mikä tahansa satunnainen näkymä Suomesta kertoo, ettei täällä juuri muuta olekaan. Mutta onnellisuuden yhteys luontoon, joka on yksi Linkolan pääteemoista, on kyllä ihan tällä viikollakin tullut mediassa vastaan. Ei hän väärässä ole.

Hieman yllättävää on myös taiteen ja kulttuurin rakkaus, joka sivuilta jatkuvasti paistaa, se ei ole aina näkynyt Linkola-aiheisissa jutuissa. Eikä hän ihmisiäkään niin hirmuisesti vihaa, eikä huumoria: "on paradoksaalinen tosiasia, että viheliäisessä Helsingissä asuu paljon uskomattoman mainioita ihmisiä. He ansaitsisivat totisesti paremmat puitteet. Nykyisellään Helsinki on siedettävä kotipaikka vain kaikkein ahdasmielisimmille vanhoille naispuolisille kiinteistönomistajille."

Kun kirjan lopussa tullaan metsästä haukkumaan Jörn Donnerin Uusi maammekirja, teksti imee taas uusilla kierroksilla.

Mielenkiintoisinta lukukokemuksessa on kuitenkin Linkolan käyttämä kieli. Teos alkaa kaunokirjallisella pätkällä, jolla Linkola haluaa "karkottaa epätoivotut lukijat, Helsingin kapakoiden kulttuurikeikarit ja muut pölkkypäät". Tuo juttu on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla kielellä, ja kieli sopii pastoraalimaisemaan hyvin. Mutta kun sama vanhanaikaisuus leimaa myös seuraavaa ja sitä seuraavaa tekstiä, piti tarkistaa että oliko tämä todella vuodelta 1971, silloin kirja on alun perin julkaistu. No ei ollut, tekstit on julkaistu pitkin 60-lukua. Mutta onko kieli todella muuttunut näin paljon, eihän tuosta ole kuin viitisenkymmentä vuotta. On se tainnut muuttua. Hauska herätä tällaiseenkin huomioon.

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta
Into

Sitten kun olympialaiset, Samsung ja Gangnam Style on nähty

Olympialaiset alkavat Etelä-Koreassa parin päivän päästä, joten nyt on hyvä hetki tutustua sikäläiseen kirjallisuuteen. Ei ole ihme, ettei korealaiseen kirjallisuuteen ole tullut törmättyä: ensimmäinen suoraan koreasta suomeksi käännetty romaani ilmestyi vasta vuonna 2015! Maailma on täynnä kirjallisuutta, ja vielä tällaisia yllätyksiä tulee vastaan.

Se ensimmäinen käännös oli Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä, ja käsillä oleva Jään luoksesi on saman kirjoittajan toinen suomeksi käännetty teos. Kirjailijan jälkisanat on kirjoitettu meille suomalaisille: hän muistelee lämmöllä muun muassa kirjallisuutta arvostavaa nykyistä presidenttiämme ja Turun pääkirjastoa.

Kirja kertoo neljästä ystävyksestä, joiden nimet ovat Yun, Dan, Myeong-seo ja Miru. He tapaavat professori Yunin yhdistäminä, ja näiden neljän nuoren tarinaa seurataan vuosien ajan. Välillä tapahtuu isoja ja traagisia asioita, välillä ihan pieniä. Ja hyvin usein ei tapahdu mitään.

Taustalla kiehuvat Korean 1980- ja 1990-lukujen opiskelijamielenosoitukset, jotka aloittivat demokratisoitumiskehityksen. Tämä taustatieto kerrotaan vasta jälkisanoissa, mikä on harmi, koska ajankohta olisi ollut kiva tietää jo teosta lukiessa. Mutta toisaalta yhteiskunnallinen kuohunta ei ole kirjassa ollenkaan pääasia, vaan näiden nuorten väliset suhteet ja teemat kuten ystävyys, rakkaus, nuoruus ja yhdessä kulkeminen.

Jään luoksesi tuo täältä kaukaa katsoen mieleen japanilaisen kirjallisuuden - muuta ei kai voi odottaakaan, kun kerran koreasta ei mitään ole ennen käännetty. Hiljaisuus, vaatimattomuus, yksinkertaisuus, pienieleisyys, luonto. Tuollaisilla sanoilla voi kuvata sekä kieltä että tarinaa. Jatkuvasti kuvataan puita, kukkia, vettä, vuoria, ja suurkaupungissakin hahmojen katse kiinnittyy pieniin luonnon elementteihin. Kirjallisuus, etenkin runous, on isossa roolissa.

Keskeistä on ei-tekeminen, ei-sanominen. Usein kuvataan sitä, mikä melkein tapahtuu, ajatuksia, jotka kuitenkin lopulta jäävät sanomatta. Kohtaamisia, joista vetäydytään viime hetkellä, puheluja joihin ei vastata, lähettämättömiä kirjeitä. Selvää lienee, että esimerkiksi seksiä tai kirosanoja ei ole. Puhuminen ja oleminen on vihjailua, tekeminen usein meikäläisestä näkökulmasta turhalta tuntuvaa puuhastelua.

Moinen jahkailu ja passiivisuus saattaa ärsyttää suomalaista lukijaa. Mutta jos sen yli päästää itsensä, lukijaa viedään kauniiden asioiden äärelle. Kyung-sook Shinin lauseet ovat yksinkertaisia, täsmällisiä ja koskettavia. Kirjassa on monia kohtauksia, joiden uskon jäävän pitkäksi aikaa mieleen: esimerkiksi nuorimies kantamassa kenkänsä hukannutta tyttöä reppuselässä pitkin kaupunkia, tai professori kopistelemassa sauvoilla lunta puiden oksilta opiskelijoidensa kanssa. Taru Salmisen suomennos on hieno, ainoastaan muutamat verbivalinnat kuten usein toistuva "väikkyä" hiukan häiritsivät.

Sitten kun olympialaiset, Samsung ja Gangnam Style on nähty, tästä on hyvä jatkaa tutustumista korealaiseen kulttuuriin.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
Suom. Taru Salminen
Into

Houkuttelevaa ja rankkaa tirkistelyä

Anneli Auer on henkilö, josta lähes kaikilla on mielipide. Suomen suurin, kallein ja pitkäaikaisin rikosdraama on saanut palstakilometrejä kymmenen vuoden aikana kaikissa käänteissään. Dekkari- ja rikoskirjallisuuden ystävänä olen seurannut murhamysteerin käänteitä kiinnostuneena, sillä mielikuvituksellisen rikosdraaman käänteet ovat tuntuneet käsittämättömiltä. Jos kirjailija X olisi kirjoittanut dekkarin tällaisilla käänteillä, olisiko hän saanut kustantajalta vastauksen luonnehdinnalla epäuskottava?

Näin turkulaisena Auerin tarina on melkein kuin takapihalla tapahtunutta, vaikka itse veriteko tapahtuikin Ulvilassa. Ja tässä kohtaa on pakko kertoa, että olen seurannut Auerin tarinaa myös siitä mielenkiinnosta, että hän on Turun kauppakorkeakoulun vuosikurssiltamme (1988) varmasti tunnetuin ekonomi.

Kun Anneli Auer pidätettiin, kuulin hänen nimensä ensimmäisen kerran "Ulvilan juttuun" liitettynä. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, mutta kun illalla Ilta-Sanomien toimittaja soitti ja uteli muistojani entisestä kurssikaverista, tarkistin "lintukirjasta" (KY:n vuosikirja), että tosiaan, olimme opiskelleet samalla vuosikurssilla. Ei, minkäänlaisia muistikuvia minulla ei hänestä ole. Meitä oli kurssilla yli 200 opiskelijaa eikä meillä ilmeisesti ollut samaa pääainetta. Ilta-Sanomien toimittaja oli sinnikäs ja intti ja intti. Sanoin, etten muista Aueria, jolloin hän kysyi, että mitä muuta muistan hänestä ja että tervehdittekö. Hetken kävimme tätä keskustelua, jonka jälkeen toimittaja tyytyi siihen, etten muista (enkä kertoisi vaikka muistaisin). Sama toimittaja soitti useammallekin kurssikaverillemme samana iltana. Mistä he oikein mahtavat saada ihmisten tiedot? Monen meistä sukunimikin oli tuossa vaiheessa aivan eri kuin vuosikirjassa.

Ekonomitaustamme ja usean pienen lapsen äitiys ovat meitä yhdistäneet, ja niiden valossa olen Auerin tarinaa seurannut otsikoiden tasolla. Murhalesken muistelmat luettuani voin todeta että kylläpä iltapäivälehtien uutisointien perusteella voi saada erilaisen kuvan. Olin uskonut, että Auer on yli 180-senttinen (mikä lisäsi outouden tunnetta, en muista kurssiltamme ketään niin pitkää tyttöä), mutta kirjassa hän vahvistaa pituudekseen 171 cm.

No niin, siis Murhalesken muistelmat ilmestyi alkusyksystä. Anneli Auer kertoo kirjassa omin sanoin tarinansa ja valottaa tapahtumia. Anneli ei ole ammattikirjoittaja, mutta kirjoittaa sujuvasti ja rauhallisesti. Hänen korostetun rauhallinen persoonansa - se sama, joka käänsi yleistä mielipidettä häntä vastaan - tulee kirjassa esiin. Niin monella on ollut käsitys siitä, miten lesken olisi pitänyt julkisuudessa näyttäytyä.

Ahmin Auerin kirjan parissa päivässä. Se koukutti. Tirkistelyähän se paljolti oli, tuo kiinnostukseni, mutta kirja taisi tehdä tehtävänsä. Anneli vaikuttaa henkilöltä, joka kriisin tullen keskittyy selviämiseen ja asioiden eteenpäin viemiseen. Jos jotain on tehtävissä, se täytyy tehdä. Jälkeenpäin ajatellen hänen juristinsa olisi voinut neuvoa muutaman vinkin siitä, miten kannattaa esiintyä, jotta julkinen mielipide ei olisi niin kääntynyt hänen tyyntä imagoaan vastaan, sillä monesti käsitykset luodaan siitä, miltä asiat näyttävät.

Vankilassa Anneli Auer luki kilokaupalla, kassikaupalla esitutkinta-aineistoja, kirjoitti juristilleen listoja ja tarkisti asioita. Hän teki töitä hartiakaupalla. Niin tekee sellainen ihminen, joka kriisissä keskittyy vain asioihin, joihin pystyy itse vaikuttamaan.

Kirjassa tulee esiin äiti, joka suree syvästi lastensa menettämistä. Perhetapaamiset ja yksinäiset vankilan joulut tuntuvat karmeilta. Kirja on murheellista luettavaa, mutta myös kiehtova kuvaus suomalaisesta vankilasta, rikosoikeudenkäynnin prosessista, esitutkintamenetelmistä ja mielentilatutkimuksesta.

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat
Into Kustannus (arvostelukappale)

Vahva suositus!

Denise Rudbergia tituleerataan kirjan takaliepeessä "yhdeksi Ruotsin menestyneimmistä" kirjailijoista. Pistää hymyilyttämään, sillä samanlainen luonnehdinta on tainnut olla lähes jokaisen ruotsalaisen kirjailijan luonnehdintana viime vuosina. Mutta nyt on pakko (taas) myöntää, että luonnehdinta on osuva.

Into Kustannus lähetti minulle ennakkokappaleen Rudbergin Yksi tappava syrjähyppy -kirjasta, joka aloittaa Marianne Jidhoff -sarjan. Mikä aloitus! Olin heti koukussa. Tarkennukseksi on mainittava, että tämä ei suinkaan ole Rudbergin ensimmäinen kirja, vaan hän todellakin on kirjoittanut lukuisia kirjoja aiemmin. 

Marianne Jidhoff on 55-vuotias syyttäjänsihteeri, joka palaa pitkältä virkavapaalta. Hän saa muodostaa pienen, erillisen tutkintaryhmän rikostutkija Torsten Ehnin ja nuoren Augustin Madridin kanssa. Siinä ei vielä ole mitään erityistä, mutta tapa, jolla Rudberg kuvaa hahmonsa, on huikea. Jo aiemmin olen kertonut mieltymyksestäni kirjojen tapahtumapaikkojen tarkkaan kuvaukseen. Nautin rakennusten ja sisustusten ja aikakauden merkkien kuvauksesta, terävistä havainnoista, jotka osoittavat kirjailijan tehneen taustatyönsä huolella. Tässä kirjassa siitäkin sain nauttia. Ja jos Outi Pakkanen kirjoissaan kunnostautuu paitsi rakennusten yksityiskohdissa, osaa hän myös ruoan. Rudberg ei niinkään jakele reseptejä, mutta ruokakuvaukset ovat herkullisia ja aitoja. 

Jaana Lehtiön kirjojen Muhonen on suuri leivonnaisten ystävä (ja seuraavaksi bloggaan hänen uusimmasta dekkaristaan, jossa Muhonen löytää täydellisen voipullan. Roistojakin, mutta tässä kohtaa mainitsen tuon voipullan.) Jos hymyilet Muhosen innolle, jatkaa Torsten Ehn samalla tiellä ja korvapuustikuvaus saa lukijan pohtimaan vakavasti leipomista.

Ei, ei tämä silti mitään pelkkää cosy crimea ole, vaikka pullaa puputetaankin. Ruumiita tulee, mutta toisaalta niillä ei mässäillä. Kirjaan mahtuu hiukan hymyilyä mindfulness-lahkolle ja vaikka yläluokkaisuutta kuvataan tarkasti, kuuluu rivien välissä pieni ironia myös sitä kohtaan. Mainioita kuvauksia nuokin.

Eilen kävellessäni Akateemisen poikki näin tätä Rudbergin uutuutta hyllyillä. Ihan en siis ehtinyt ennakkokappaletta lukea ajoissa, mutta kirja kulki kaksi päivää käsilaukussa ja luin sitä aina kun pystyin, sen verran tiukasti siitä oli pidettävä kiinni, lounaallakin.

Jos siis pidät ruotsalaisista dekkareista ja kirjassa esiintyvien hahmojen tarkasta ja syvemmästä kuvauksesta, nautit tästä kirjasta. Pahiksen arvasin 50 sivua ennen loppuratkaisua, mutta se ei mitenkään haitannut menoa. Vahva suositus!

Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy

Into Kustannus

Ai että on kivaa

Ai että on kivaa olla suomalainen opettaja, kun maailmalla ihan oikeasti luetaan teosta nimeltä Finnish Lessons: What Can the World Learn from Educational Change in Finland? Maailman huipulla ollaan, ja sehän on tietenkin minun ansiotani.

Harvardin yliopistossa vierailevana professorina toimivan Pasi Sahlbergin teos ilmestyi Yhdysvalloissa jo aikaisemmin ja nyt se on saatavilla suomeksi. Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia on siis suunnattu ensisijaisesti muille kuin suomalaisille, mutta ei yhtään haittaa vaikka suomalaisetkin (koulu)ihmiset sen lukisivat, sen verran hyviä pointteja ja kiteytyksiä kirjasta löytyy. Kirjaa olisi voinut ehkä hiukan tiivistää, toisaalta Sahlberg taitaa tietää että kertaus on opintojen äiti.

Koko homma perustuu tietysti suomalaisen koulun erinomaiseen menestykseen PISA-tutkimuksissa. Ensimmäinen PISA vuonna 2001 oli murskavoitto ja läpilyönti ja ässä ja ties mitä suomalaiselle koulutukselle, sen jälkeen kouluissa on käynyt vierailijaa jos jonkinlaista.

Niin että mihin se menestys sitten perustuu? Sahlberg listaa menetysreseptiin neljä kohtaa:

1. Takaa tasa-arvoiset julkiset koulutusmahdollisuudet kaikille.
2. Vahvista opettajien ammattilaisuutta ja luota heihin.
3. Ota opettajat ja rehtorit mukaan kaikkiin koulutuksen suunnittelun, toteutuksen ja arvioinnin vaiheisiin, mukaan lukien opetussuunnitelma, oppimistulosten arviointi ja poliittiset linjaukset.
4. Luo edellytykset koulujen kehittämiseksi verkostoissa, joihin kuuluvat toiset koulut, yhdistykset ja paikallisyhteisöt.

Lisäksi kansallisen kulttuurimme ja päätöksenteon yhtenäisyys ja tasa-arvoisuus ovat onnistumisen edellytyksiä, mikä aiheuttaa sen, että koulusysteemin eksportointi ei ole kovin yksinkertaista tai välttämättä mahdollista ollenkaan. Myös lukutaidon arvostaminen on tärkeää.

Ja se toinen puoli: hyvää koulua ei luoda mekanistisesti kuten kansainvälinen konsulttiyritys McKinsey & Company raportissaan yritti, eikä kilpailua lisäämällä kuten globaali koulureformiliike GERM koetti ehdottaa. Koulujen välinen kilpailu ja arviointi johtaa kokemusten mukaan lähinnä vain lunttaamiseen ja manipulointiin.

Suomi ei kuitenkaan voi jäädä laakereillaan lepäämään, kertovat tuoreemmat PISA-tutkimukset. Niissä sijoitus on pudonnut, tosin vain hyvin vähän, eikä ole selvää haluammeko muuttua Japanin tai Korean kaltaisiksi. Muutos on kuitenkin jatkuvaa ja väistämätöntä, ja tulevaisuuden vision Sahlberg muotoilee näin:

Koulun tehtävänä on auttaa kaikkia oppilaita löytämään koulussa oma intohimonsa ja sen myötä lahjakkuutensa. 

Se on hyvä visio. Siihen sisältyy näin musiikinopettajan näkökulmasta terve näkemys, jonka mukaan opetussuunnitelmassa pitää olla tasapaino ja tolkku akateemisten ja taide- ynnä muiden aineiden kesken. Tämä ei nimittäin ole ollenkaan itsestään selvää. Vuoden 2003 PISAssa matematiikassa oli 6,8 prosenttia heikosti suoriutuvia suomalaislapsia ja parhaiten suoriutuvia 6,7 prosenttia. Vuonna 2012 vastaavat luvut olivat 12,2 ja 3,5 - merkittävä tasonlasku siis. Se mitä Sahlberg diskreettinä miehenä ei kerro, on että Suomessa tuossa välissä lisättiin matematiikan tunteja peruskouluun niin että opehuoneessa ei tahdo enää seiniä nähdä kun matikanopettajia pyörii joka puolella.

Paljon muutakin mielenkiintoista dataa esimerkiksi kansainvälisten opetustuntimäärien vertailuista tai erityisopetuksen määrästä löytyy. Tiesitkö, että kun peruskoulu 1970-luvun alussa käynnistettiin, kolme neljästä suomalaisesta aikuisesta oli suorittanut vain kansakoulun? Nyt tiedät, ja vielä enemmän tiedät kun luet Sahlbergin kirjan etkä vain tätä blogia.

Sain kirjan Into-kustannuksen ystävälliseltä väeltä arvostelukappaleena.

Pasi Sahlberg: Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia
Into

Terveisiä Sastamalan kirjapäiviltä

Vanhan kirjallisuuden "päät"

Olen käynyt Vammalan-eiku-Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä vuodesta 1990 lähtien, jolloin ensimmäisen kerran ajoin sinne yksin Fiat 127:llani auto täynnä vanhempieni kirjoja myymään niitä Sylvään koulun helteiseen yläkertaan. Sen jälkeen olen lähes joka vuosi suunnannut kesäretkelle Vammalaan-eiku-Sastamalaan (sovitaanko, että saan edelleen käyttää nimeä Vammala?).

Kirjapäivillä on kymmeniä antikvariaatteja Sylvään koulun alakerrassa sekä pihalla olevassa isossa sirkusteltassa. Yläkerrassa on kustantamojen - varsin pientenkin sellaisten - myyntipisteitä sekä Rosebudin kaltaisia kirjakauppoja, joilla on varsin edullisten kirjojen myyntiä myös. Koko Sastamala (eiku Vammala) on varsin kirjallinen koko loppuviikon ja monesti olemme käyneet Herra Hakkaraisen talossa samalla matkalla. Torillakin oli kirjamyyjiä.

Vanhempani ulkoiluttavat Globus Felixin inkunaabeleita ja muita arvoteoksia edelleen kirjapäivillä, mutta minä tapaan Tomin kanssa kiertää vain asiakkaana. Lapset ovat mukana vaihtelevasti. Tänään saimme mukaan kaikki kolme minun lastani: yhteiskunnallisesti tiedostavan teinin, hitusen happaman esiteinin ja alati innostuvan 8-vuotiaan, jonka viime vuoden kohokohta oli Vammalasta löytynyt Kakkaukko-kirja, josta Tomi kirjoittikin.

Otsikkoon kirjoitin "kirjapäivät" enkä virallista Vanhan kirjallisuuden päivät -nimeä. Tämä siksi, että ostimme ison läjän kirjoja, joista vain yksi oli pre-read eli käytetty. Painavimmat muovikassit käsissään Vammalasta lähti 16-vuotias teinipoikani, mikä oli hiukan yllättävää. Lukemiseen häntä on toisinaan pitänyt patistaa, mutta fiktion sijaan häntä kiinnostaa tietokirjallisuus. Lapsilleni olen tavannut ostaa kaikki kirjat, mitä he ikinä ovat toivoneet. Tyhmempiinkin harrastuksiin ovat vanhemmat rahaa syytänet :) joten Into-kustannuksen kassakone kilisi kolmeen otteeeen. Löysimme sieltä Tominkin kanssa mukavasti luettavaa, Tomi sai jopa arvostelukappaleen (kun tuli blogimme puheeksi), josta lisää tuonnempana. Kiitos siitä jo etukäteen!

Saaliimme kirjapäiviltä

Näköjään koko pinoon mahtuu vain viisi kirjaa, jotka voi fiktioksi luokitella: Tatu ja Patu, Akkarin taskari, kaksi Erlend Loen kirjaa (1 euro/kpl, uusia...) sekä Mies, joka rakasti järjestystä. Ja me kun kuitenkin luemme enimmäkseen fiktiota. Mitäs tästä voisi päätellä?

Jos ensi kesänä pohditte kivaa päivän kesäretkeä, voin lämpimästi jälleen suositella Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiviä.