sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Lörpöttelyä Brasiliasta

Eteläamerikkalaista kirjallisuutta ei ole kovin paljon tullut luettua, yhtäkkiä ei mieleen muistu muita kuin joskus kauan sitten lukemani Sadan vuoden yksinäisyys. Siksi oli mielenkiintoista lähteä tutustumaan brasilialaisen Luiz Ruffaton juuri suomennettuun teokseen Lissabonissa muistin sinut.


Lissabonissa muistin sinut on kummallinen kirja. Siinä ei ole juuri lainkaan kappalejakoja, ja lauseet ovat älyttömän pitkiä. Tekstissä on paljon lihavoituja ja kursivoituja sanoja, ja ainakaan lihavointien merkitys ei auennut minulle lainkaan. Varsinaista dialogia ei ole.

Mutta ei tämä mitään kokeellista kirjallisuutta silti ole, vaan ihan helppolukuinen. Pienikin se on, vain 130 isolla painettua sivua. Ruffaton kieltä voisi parhaiten kuvailla sanalla lörpöttelevä, lauseen alussa ei voi ollenkaan arvata mihin se päätyy. Teksti polveilee ja assosioi ja tarttuu sivulauseisiin ja jatkaa niitä kunnes taas hyppää johonkin toisaalle. Ja silti pysyy kasassa, ei näillä sivuilla ole mitään ylimääräistä vaikka aluksi siltä vaikuttaa.

Ehkä kerrontatavassa on jotain eteläamerikkalaista, koska muistelen Sadan vuoden yksinäisyydessä olleen jotain samankaltaista. Tai sitten yleistän katteettomasti. Tai muistan väärin.

Vähillä sivuilla kerrotaan nuoren Sérgion tarina. Hän kasvaa köyhänä pienessä brasilialaisessa kylässä ja lähtee etsimään parempaa elämää Portugalista. Haaveita on paljon, ja matkan varrella Sérgio huomaa että hänenlaisiaan on monia muitakin. Elämä köyhänä on vaikeaa, mutta niin kauan kuin on toivoa on myös elämää.

Kirjan alussa huomautetaan, että "tämä on vain kevyesti editoitu versio kaikesta siitä, mitä Sérgio de Souza Sampaio (s. 7.8.1969 Cataguases, Minas Gerais) kertoi neljän lauantai-iltapäivän aikana". En tiedä, miten tuohon pitäisi suhtautua, onko se totta vai ei, mutta puheenkaltaista teksti tosiaan on. Ehkä teksti on oikeasti syntynyt puheesta, ehkä kirjailija haluaa oikeuttaa ilmaisutapansa lisäämällä tällaisen huomautuksen. Väliäkö sillä.

Tunnelman ja kiehtovan kerronnan yhdistelmä tekee kirjasta mieleenpainuvan lukukokemuksen. Jyrki Lappi-Seppälän suomennos toimii loistavasti, erityisesti murrepätkät ovat osuvia.

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Into

lauantai 24. helmikuuta 2018

Lenkkeilijä ei ole, että yhyy

Erkka Mykkänen jäi parin vuoden takaisilta Helsingin kirjamessuilta Tainan mieleen niin hyvin, että hän toi minulle Mykkäsen tuoreen Something not good -teoksen kirjastosta. Minulla ei ole mitään muistikuvaa Mykkäsestä, koska olen lahopää. Siksihän tätä blogiakin kirjoitan, että jotain muistaisin.


Something not good kertoo Veikosta ja siitä, miltä tuntuu olla nuori aikuinen 2010-luvulla. Veikko opiskelee kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja haaveilee runokokoelman julkaisemisesta. Elämä on sirpaleista, ja kirjassa ehditään vaikka minne: piknikille, runoklubille, mummolaan ja reppureissuille Thaimaasta Kiinaan ja Tukholmasta Amerikkaan. Ja kuten kirjan nimi paljastaa, asiat eivät oikein missään ota sujuakseen. Hakematta tulee mieleen että Veikossa on paljon kirjailijaa (s. 1988) itseään.

Tarinan sirpaleisuus näkyy myös kielessä. Mykkänen on tiiviin ilmaisun mies, siksi kirja on nopealukuinen. Ja hieno. Se on paitsi hauska ja koskettava tarina, myös komeaa kieltä ja ylistystä kirjallisuudelle. Välillä kerronta muuttuu kokonaan englanninkieliseksi, koska Wittgensteinin ajatuksen mukaan suhtautuminen toisiin ihmisiin ja maailmaan riippuu siitä millä kielellä ajattelee. Naissuhteet ovat tietenkin keskiössä.

Kun Veikko lähtee reissuun, häntä kaduttaa että pyysi kaverin mukaansa. Tämä kun on tyhmä, ja tyhmyys näkyy konkreettisimmin siinä, että "se ei ollut pakannut matkalle ainuttakaan kirjaa". Ihan totiseksi Mykkänen ei kuitenkaan lipsahda missään kohtaa: "Aino oli asiallinen tyyppi, jolla oli kunnioitusta herättävä runoilijan ryhti. Pää oli paljon edempänä kuin muu keho."

Ja silloin kun asiat eivät suju, moni kirjoittaja lähtee juoksemaan, tämähän on tunnettu fakta. "Yksinkertainen juttu: Pitää vain lenkkeillä, ja heti muuttuu lenkkeilijäksi. Lenkkeilijällä menee hyvin, lenkkeilijä ei ole, että yhyy, vaan että hoituu."

Vaikka Veikon maailma on epäonnistumista täynnä, tarinan perussävy on koko ajan lämmin. Tästä kirjasta jää hyvä mieli.

Erkka Mykkänen: Something not good
WSOY

Valtaoja ei petä

Esko Valtaojaa on tullut luettua paljon, blogiin olen näköjään kirjoittanut kahdesta kirjasta aiemmin. Kohti ikuisuutta on Valtaojan tuorein julkaisu, ostin sen pojalleni joululahjaksi syksyn kirjamessuilta. Sain sen tietenkin lainaksi ja luin nopeasti.


Valtaoja ei petä. Hän kirjoittaa samaa kirjaa yhä uudelleen, samoista avarista perspektiiveistä hän tarkastelee nykyisyyttä, mennyttä ja tulevaa. Mutta koska hän kirjoittaa hyvin, minä jaksan lukea yhä uudelleen.

Jos jotain uutta positiivista haluaa tähän laittaa noiden kahden edellisen bloggausten jatkoksi, se voisi olla Valtaojan sinnikäs mieltymys taiteeseen: kaikissa hänen teksteissään näkyy aito usko ja innostus siihen, että musiikki, runous, kirjallisuus, kuvataide ja sen semmoiset ovat hienoja ja merkityksellisiä asioita ihmisen elämässä.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta
Ursa

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kirjallisuuden ylistys

Mattias Edvardsson oli vielä viikko sitten minulle tuntematon kirjailija. Eikä ihme, Melkein tosi tarina taitaa olla hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Tämä on aivan loistava kirja.


Kansiliepeen mukaan Melkein tosi tarina on "jännitysromaani, murhamysteeri ja myös metaromaani, kirja kirjoittamisesta". Näin on. Se kertoo neljästä nuoresta, jotka vuonna 1996 aloittavat luovan kirjoittamisen kurssin Lundin yliopistossa. Kirjoittamisen maailmaan uppoutuneet nuoret sekaantuvat murhaan: Ruotsin suurimpiin kuuluva kirjailija Leo Stark katoaa hämärissä olosuhteissa, ja yksi nuorista tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi vankilaan.

Kahdentoista vuoden päästä Zacharias Levin, yksi noista neljästä, saa potkut töistä. Perhekin hajoaa, joten hän muuttaa Tukholmasta takaisin äitinsä helmoihin. Joutessaan Zacharias alkaa kirjoittaa kirjaa opiskeluaikojensa tapahtumista. Hän ei itsekään tiedä, mitä lopulta tarkalleen tapahtui, mutta vähitellen kaikki alkaa selkeytyä.

Melkein tosi tarina etenee vuorovedoin vuoden 2008 nykypäivässä ja Zachariaksen vuotta 1996 kuvaavissa luvuissa. Mysteeri kuoritaan auki vähä vähältä, eikä lukijan tarvitse olla huolissaan: kirja on helppolukuinen, vaikka tarjoaa myös älykästä purtavaa.

Älypurtava syntyy metatasosta, luovan kirjoittamisen ideasta. Melkein tosi tarina käy jopa kirjoitusoppaasta, kaikki olennaisimmat kirjoituskurssien asiat tulee siinä käytyä läpi. Sekä isot asiat (kuinka pitää elää niin että siitä syntyy kirjoittamisen arvoista tekstiä) että pienemmät (esimerkiksi että vertauskuva on heikkouden ilmaus) käydään läpi.

Postmodernismista puhutaan, ja sitäkin kirja on allusioineen (en minä niitä tunnistanut, mutta väitetysti niitä tekstissä on) ja silmäniskuineen (kirjan kansi kuvaillaan tekstissä kahteen otteeseen, romaanin ihanteelliseksi sivumääräksi mainitaan 413, joka tietenkin on tämän kirjan sivumäärä). Ja kun Zachariaksen äiti sanoo, ettei kirja voi olla dekkari jos siinä ei ole poliiseja, tarinaan ilmestyy poliiseja. Vastaavia huomioita on lukijalle tarjolla paljon, mutta ei liikaa kuitenkaan, peippailuun Edvardsson ei sorru.

Melkein tosi tarina nousee lopulta ylistykseksi kirjallisuuden voimalle. "Ihmisellä on merkillinen kyky kuvitella olevansa ainutlaatuinen, kuvitella että se mitä hänelle tapahtuu ei olisi tapahtunut miljoonia kertoja miljoonille muille. Se on tietysti meidän onnemme, muutenhan kirjallisuudella ei olisi mitään merkitystä. Nyt voimme kertoa samoja tarinoita, joita on kerrottu jo tuhansia vuosia, ja saada silti lukijat tunnistamaan niistä itsensä ja kokemaan, että heissä on jotain ainutlaatuista ja erilaista."

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina
Suom. Tiina Ohinmaa
Like

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Samaistumispintaa

Pirjo Puukko on helsinkiläinen viestinnän opettaja ja teatterikriitikko, joka on myös kirjoittanut laulutekstejä mm. Laura Voutilaiselle. Mutkanlukutaito on hänen esikoisensa kirjallisuuden saralla, kahdeksantoista novellin kokoelma.


Novellit on ryhmitelty kolmeen osaan. Ensimmäisen osan tarinoita yhdistää se, että niissä kaikissa on kaksi ihmistä, joiden maailmat eivät ihan kohtaa toisiaan. Toisessa osassa "asiat väistävät suunnitelmia", ne menevät siis pieleen. Kolmannessa osan otsikko on "vinoja katseita", sielläkin on joku, joka ei ole kohdallaan. Kaikkia novelleja siis yhdistää jonkinlainen vika - toisin sanoen niissä on joku konflikti, ihan niin kuin tarinoissa pitääkin olla. Monissa tarinoissa muistellaan menneitä, mutta ei kaikissa ollenkaan. Suosikkinovellini taitaa olla Universumin yksinäisin mies, jonka tiukka rajaus miellyttää: mies makaa sairaskohtauksen saaneena lattialla ja katsoo maton raitoja.

Puukko kirjoittaa hyvin. Kieli on kekseliästä ja luistavaa, ytimekästä ja oivaltavaa. Esimerkiksi tällaisia lauseita kirjan sivuilta löytyy: "Minä olen onni, kaskaiden soittoviitan kietoma." Tai: "Hupsu poika, työt pitää tehdä rivakasti. Hitaasti syntyy vain synkkiä ajatuksia." Kauneutta ja viisautta, moniulotteista kieltä, sopivan tiiviissä paketissa. Usein Puukko törmäyttää kaunista ja rumaa, ja se toimii. "Vesi leikkii pyörteinä laivan kylkijuuressa. - - Vituttaa.", tai "Taas se puhkoo taivaan samettiin reikiä. Kuunsirppi. Ei, kun sehän keinuttaa harsoisia pilviä vankassa kaaressaan. Miksi mä näen asiat ensin paskalla tavalla?"

Tarinoissa on samaistumispintaa, ja realistinen kerronta tehoaa ainakin minuun. Vaihtelua on paljon, mikä piristää lukukokemusta - toisaalta joku saattaa kokea saman asian hajanaisuutenakin.

Mitään erityisen häiritsevää Puukon kerronnassa ei ole, mutta siellä täällä on lauseita, jotka tökkäävät pikkuisen silmään. Kyse on siellä täällä esiintyvistä sisäisistä monologeista, jotka selittelevyydessään tuntuvat epäuskottavilta: "Harmittaa pirusti tämä sää. Pitää suunnitella Maritan kanssa jotain muuta kuin sovittu luontoretki. Aulangon puistometsä olis vaan ollut paras." Tai "Onneksi tuli säästettyä vanhat Berkemannit, niin ei tarvitse sukkasillaan lähteä." Nuohan rikkovat vanhaa kunnon "näytä, älä kerro" -maksiimia.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Stresa

torstai 8. helmikuuta 2018

Vaihtelu virkistää

Vaihtelu virkistää. Kun edellinen lukemani kirja oli korealaista eksotiikkaa ja viipyilevää maalailua, oli erinomaisen piristävää hypätä aivan toiseen äärilaitaan, esseiden pariin. Tommi Melenderin Yhden hengen orgiat on vuodelta 2013, mutta eiväthän nämä mihinkään vanhene.


Melender aloittaa siitä, miksi kirjoittaminen ja lukeminen ovat hänelle tärkeitä asioita. Esseekokoelman nimi tulee selväksi: "Ainoa tapa elää on hukuttaa itsensä kirjallisuuteen kuin loputtomiin orgioihin", kirjoitti Flaubert. Melenderille kirjoittaminen ja lukeminen ovat samaan aikaan eskapismia ja kapinointia, ja kapinallisuuden ytimessä puolestaan on kirjallisuuden hyödyttömyys, l'art pour l'art. Hersyvät nuoruusmuistot limittyvät teoreettiseen pohdiskeluun, kynä luistaa ja sivu kääntyy. Ajatukset ovat hyvässä järjestyksessä.

Mutta kun Melender mainitsee jo ensimmäisen esseen puolivälissä The Smithsin, menee jotain pilalle. Suomen tunnetuin esseisti Antti Nylénhän tunnetaan nimenomaan Morrissey-rakkaudestaan, joten en todellakaan ymmärrä, miksei Melender vaivaudu edes tuon vertaa tekemään eroa Nyléniin. Missä on se juuri mainostettu kapina, missä omaperäisyys?

Valehtelisi edes, jos ei muuhun pysty.

Toisessa esseessä Melender pohdiskelee esseen olemusta. "Tyypillisesti ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät kirjoittamaan esseitä." Kovin vakavasti väitettä ei pidä ottaa, koska Melender itse on kirjoittanut kaikkia kolmea mainittua tekstilajia. Vaihtelu virkistää.

Jaa eikun senhän minä jo alussa sanoinkin. No, toistokin saattaa virkistää.

Loput kuusi esseetä käsittelevät kirjallisuutta erilaisten kirjailijoiden kautta. Niin kuin esseeistiikassa pitää, Melender aloittaa kummallisista tyypeistä, joista ainakaan minä en ole ikinä kuullutkaan. Vai kuka muka tietää Curzio Malaparten?

Jokainen essee on mielenkiintoinen, ja aiheet kulkevat avantgardesta populaarin suuntaan. Tämä järjestys on hyvä, mielenkiinto pysyy yllä. Stieg Larssonin Millennium-trilogian parissa Melender viipyy hyvän tovin. Larsson on Melenderin mielestä prosaistina "surkea, suoranainen antikirjailija", mutta trilogian feminismi kiehtoo Melenderiä.

Kun alussa sanoin etteivät tällaiset esseet mihinkään vanhene, valehtelin. Maailma on ainakin yhdeltä kohtaa muuttunut viidessä vuodessa: #metoo-kampanja on tuonut uuden tulokulman ja suhtautumisen naisten ja miesten välisiin suhteisiin, sellaisen, jota Melender ei tietenkään voinut vielä viisi vuotta sitten tietää.

Vaikka Melenderin teksti on viisasta ja ajatuksia herättävää, se välttää turhan kikkailun ja tarpeettoman vaikeuden helmasynnin. Vaikka kyseessä on yhden hengen orgiat, onanoinnista ei ole kyse.

Tommi Melender: Yhden hengen orgiat. Esseitä luetusta elämästä
WSOY

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Pienestä suurta

Jos vain pikkuisen kärjistän, olen niitä ihmisiä jotka tykkäävät pitää asiat erillään, ainakin näyttämöillä. Laulut lauletaan konserteissa, ja teatterissa puhutaan ja näytellään. Logomon Teatro-salin ensimmäinen näytelmä Arvoituksellisia muunnelmia on loistava esimerkki puheen ja ulkoisesti pienen näytelmän voimasta: kuinka suuriin korkeuksiin pelkistetty, keskitetty ja taitava teatteri-ilmaisu voikaan nousta!


Kaksi miestä, yksi huone, pariin tuntiin litistetty tapahtuma-aika. Näin pieneen kun kaiken kutistaa, tuloksena on tiivistä tunnelmaa, ajatuksen lentoa, liikutuksen hetkiä, iloja ja suruja. Yllättäviä käänteitä, suorastaan briljanttia teatterirytmiikkaa.

Kaiken lähtökohta on teksti, tietenkin. Eric-Emmanuel Schmittin runsaana pulppuava dialogi on huikeaa, sen viisaat sanat vaatisivat monia katselu- tai lukukertoja, mutta yhdelläkin kertaa pääsee sen verran jyvälle että suuruuden ainakin aavistaa jos ei ihan kokonaan pysty käsittämään.

Toimittaja saapuu haastattelemaan Nobel-palkittua kirjailijaa, joka on elänyt erakkona saaressa jo kymmenen vuotta. Tyly sankarikirjailija ja pelokas haastattelija ovat kovin epäsuhtainen pari, mutta heti alkuun tehdään selväksi, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Epäluotettavia kertoja ovat kummatkin, eikä koskaan voi tietää, mikä on totta ja mikä ei. Miehiä yhdistää nainen, mutta sen enempää ei voi juonesta tässä paljastaa.

Alussa tarinaa kehitellään verkkaisesti, ja ensimmäinen kiepautus tulee juuri ennen väliaikaa. Toisella puoliskolla kiepautuksia tulee monta, ja tarina saa kierroksia. Sakari Kirjavaisen ohjauksessa kaikki rytmitetään niin hienosti, että tarkkaavainen katsoja voi pienistä vihjeistä aavistaa tulevan juuri ennen kuin se ääneen kerrotaan - mikä voisi olla psykologisesti tyydyttävämpää?

Ja ne näyttelijät. Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen tekevät todella hienoa ja intensiivistä työtä. Kinnusen tekemä jääräpäinen kirjailija on monumentaalisen uskottava, ja Heiskasen toimittaja (joka paljastuu musiikinopettajaksi, pakko mainita kun meitä aika harvoin roolihahmoiksi kirjoitetaan) vie katsojaa kuin pässiä narussa tunteesta toiseen.

Tiiviissä kudelmassa kaikki liittyy kaikkeen, ja taustalla häilyy Edward Elgarin Enigma-muunnelmien ajatus siitä, että lopullinen teema ja totuus ei ole kenenkään hallussa. Käsityksemme muista ihmisistä saattavat olla toistensa kaltaisia mutta eivät koskaan samoja tai oikeita. Janne Auvisen äänisuunnittelu tukee teoksen vähäeleistä mutta pienestä suureen nousevaa kerrontaa.


Logomon tiloissa ihminen viihtyy. Teatro on se sama sali, jossa Kaupunginteatteri piti majaansa remontin ajan. Sali on edelleen yhtä toimiva ja miellyttävä kuin ennenkin. Arvoituksellisia muunnelmia on viiden teatterin yhteistuotanto, se on nähty jo Helsingissä, Hämeenlinnassa, Riihimäellä ja Logomon jälkeen se menee vielä Kuopioon. Mutta seuraavat kymmenen päivää se on Turussa, menkää katsomaan!

Eric-Emmanuel Schmitt: Arvoituksellisia muunnelmia
Logomo, Teatro-sali

tiistai 6. helmikuuta 2018

Sitten kun olympialaiset, Samsung ja Gangnam Style on nähty

Olympialaiset alkavat Etelä-Koreassa parin päivän päästä, joten nyt on hyvä hetki tutustua sikäläiseen kirjallisuuteen. Ei ole ihme, ettei korealaiseen kirjallisuuteen ole tullut törmättyä: ensimmäinen suoraan koreasta suomeksi käännetty romaani ilmestyi vasta vuonna 2015! Maailma on täynnä kirjallisuutta, ja vielä tällaisia yllätyksiä tulee vastaan.


Se ensimmäinen käännös oli Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä, ja käsillä oleva Jään luoksesi on saman kirjoittajan toinen suomeksi käännetty teos. Kirjailijan jälkisanat on kirjoitettu meille suomalaisille: hän muistelee lämmöllä muun muassa kirjallisuutta arvostavaa nykyistä presidenttiämme ja Turun pääkirjastoa.

Kirja kertoo neljästä ystävyksestä, joiden nimet ovat Yun, Dan, Myeong-seo ja Miru. He tapaavat professori Yunin yhdistäminä, ja näiden neljän nuoren tarinaa seurataan vuosien ajan. Välillä tapahtuu isoja ja traagisia asioita, välillä ihan pieniä. Ja hyvin usein ei tapahdu mitään.

Taustalla kiehuvat Korean 1980- ja 1990-lukujen opiskelijamielenosoitukset, jotka aloittivat demokratisoitumiskehityksen. Tämä taustatieto kerrotaan vasta jälkisanoissa, mikä on harmi, koska ajankohta olisi ollut kiva tietää jo teosta lukiessa. Mutta toisaalta yhteiskunnallinen kuohunta ei ole kirjassa ollenkaan pääasia, vaan näiden nuorten väliset suhteet ja teemat kuten ystävyys, rakkaus, nuoruus ja yhdessä kulkeminen.

Jään luoksesi tuo täältä kaukaa katsoen mieleen japanilaisen kirjallisuuden - muuta ei kai voi odottaakaan, kun kerran koreasta ei mitään ole ennen käännetty. Hiljaisuus, vaatimattomuus, yksinkertaisuus, pienieleisyys, luonto. Tuollaisilla sanoilla voi kuvata sekä kieltä että tarinaa. Jatkuvasti kuvataan puita, kukkia, vettä, vuoria, ja suurkaupungissakin hahmojen katse kiinnittyy pieniin luonnon elementteihin. Kirjallisuus, etenkin runous, on isossa roolissa.

Keskeistä on ei-tekeminen, ei-sanominen. Usein kuvataan sitä, mikä melkein tapahtuu, ajatuksia, jotka kuitenkin lopulta jäävät sanomatta. Kohtaamisia, joista vetäydytään viime hetkellä, puheluja joihin ei vastata, lähettämättömiä kirjeitä. Selvää lienee, että esimerkiksi seksiä tai kirosanoja ei ole. Puhuminen ja oleminen on vihjailua, tekeminen usein meikäläisestä näkökulmasta turhalta tuntuvaa puuhastelua.

Moinen jahkailu ja passiivisuus saattaa ärsyttää suomalaista lukijaa. Mutta jos sen yli päästää itsensä, lukijaa viedään kauniiden asioiden äärelle. Kyung-sook Shinin lauseet ovat yksinkertaisia, täsmällisiä ja koskettavia. Kirjassa on monia kohtauksia, joiden uskon jäävän pitkäksi aikaa mieleen: esimerkiksi nuorimies kantamassa kenkänsä hukannutta tyttöä reppuselässä pitkin kaupunkia, tai professori kopistelemassa sauvoilla lunta puiden oksilta opiskelijoidensa kanssa. Taru Salmisen suomennos on hieno, ainoastaan muutamat verbivalinnat kuten usein toistuva "väikkyä" hiukan häiritsivät.

Sitten kun olympialaiset, Samsung ja Gangnam Style on nähty, tästä on hyvä jatkaa tutustumista korealaiseen kulttuuriin.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
Suom. Taru Salminen
Into